Elokuvablogi.com

Blogi hiljenee, mutta jutut eivät lopu :)

2011-09-15T10:13:00.002+03:00

Kuten olette huomanneet, Elokuvablogi.com on viettänyt hiljaiseloa muutamat viime viikot. Ja nyt blogi hiljenee sitten kokonaan - lopullisestiko? Sitä ei kukaan tiedä.

MUTTA:

Jutut eivät tähän lopu! :)

Päätimme Geek Is The New Black -blogin Ursulan kanssa heittää hynttyyt yhteen ja perustaa pätkäytimme yhteisen elokuviin ja televisioon keskittyvän verkkojulkaisun.

Tervetuloa siis jatkossa vierailemaan luonamme FILMITÄHDESSÄ

Joten päivittäkäähän kirjanmerkkinne, Google Readerinne, Facebookinne sun muut. Nähdään!

Kiitos kaikille lukijoilleni, olette arvokkaita :)

Ficarra, G. & Requa, J: Hölmö hullu rakkaus (2011)

2011-09-09T08:17:00.000+03:00

Pari vuotta sitten Glenn Ficarra ja John Requa ohjasivat hupaisan, mutta tositapahtumiin perustuvan veijaritarinan vankilassa toisiinsa palavasti rakastuvista homoista ja heistä toisen uskomattomista pakoyrityksistä, nimeltä I Love You Phillip Morris. Nyt parivaljakko tarttuu romanttisen komedian aiheeseen jätetyn keski-ikäisen miesressukan näkökulmasta. Hölmö hullu rakkaus -elokuvan käsikirjoituksesta vastaa Dan Fogelman, joka aikaisemmin on kynäillyt enemmänkin animaatioita, näistä ihastuttavina esimerkkeinä voi mainita mm. Kaksin karkuteillä sekä Bolt.

Ravintolaillan jälkeen Cal (Steve Carell) ja Emily (Julianne Moore) ajelevat kohti kotia, kun Emily pamauttaa haluavansa avioeron. Calille uutinen on kuin pommi ja hän musertuu täysin. Kotoa muuton jälkeen hän löytää itsensä ilta illan jälkeen cocktail-baarista tilittämässä katkeruuttaan elämälle.

Baarissa tämän huonosti pukeutuvan reppanan bongaa fiksu ja filmaattinen naistenmies Jacob (Ryan Gosling), joka päättää ottaa resupekan siipiensä suojaan ja ohjata tämän taas nauttimaan elämästä. Yhdessä he uudistavat ensin Calin vaatekaapin ja sen jälkeen onkin vuorossa yksinäisyyden karkoitus - Cal kun ei ole Emilyn lisäksi muiden naisten kanssa pahemmin ollut.

Samalla aikaa Emilya ahdistelee luihun oloinen työkaveri, Emilyn ja Calin poika rakastuu silmittömästi vanhempaan naiseen, lapsenvahti puolestaan vanhempaan mieheen ja onpa hässäkässä mukana vielä söpö lakinaiseksi kouluttautuva Hannah (Emma Stone). Sivujuonet kulkevat eteenpäin omalla tahdillaan ja kun lopulta kaikki kietoutuu yhteen, syntyy siitä nautittavan yllättävä, mutta samalla erittäin ymmärrettävä lopputulos.

Hölmö hullu rakkaus on raikas ja omaperäinen romanttinen komedia, joka tuntuu piilotetun kovin perinteiseen pakettiin. Elokuvan nimi ja traileri nimittäin ainakin allekirjoittaneelle lupasivat jotain muuta kuin mitä lopulta sain. Odotin perinteistä Hollywood-höttöä ja näinkin älykkään ja pirteän draamakomedian, jonka voi laskea genressään ehdottomasti vuoden parhaisiin.

Carell onnistuu ressukan roolissaan loistavasti, sillä hänen koko habituksensa on kuin luotu tällaiseen rooliin. Hän vangitsee surulliseen hahmoonsa hienovaraista komiikkaa ja hipoo roolillaan usein lähempänä tragediaa kuin komediaa. Julianne Moore on tyypillisen hyvä ja hänen Twilight-kohtauksensa traagisen hupaisa. Muissa rooleissa Gosling ja Emma Stone ovat upeita kuten aina. Tuntuu että näiden kahden ei tarvitsisi edes näytellä ollakseen valkokankaalla karismaattisia. Yksi elokuvan hillitömimpiä hetkiä on kohtaus Jacobin photoshopatuista vatsalihaksista.

Hölmö hullu rakkaus on nautittava sekoitus draamaa, romantiikkaa ja komediaa. Se kietoo henkilöidensä tarinat yhteen oivaltavan omaperäisesti ja jättää loppuun mukavia yllätyksiä. Sen hahmot tuntuvat oikeilta ihmisiltä ja jopa elokuvan naiset, vaikkakin sivuosissa, eroavat perinteisestä muotista. Kevyttä, mutta samalla vakavia asioita sivuavaa elokuvaa kaipaaville Hölmö hullu rakkaus on nappivalinta!

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Crazy, Stupid, Love
Ohjaus: Glenn Ficarra, John Requa
Käsikirjoitus: Dan Fogelman
Pääosissa: Steve Carell, Ryan Gosling, Julianne Moore, Emma Stone, Marisa Tomei
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia / romantiikka / draama
Ikäraja: 7
IMDb

MovieMonday #15 - Muut inhoavat, minä en

2011-09-05T11:51:00.001+03:00

Pitkästä aikaa olen ajoissa liikkeellä viikon MovieMonday -haasteen kanssa! Tällä viikolla aiheena ovat elokuvat, joita muut inhoavat, mutta joista itse kuitenkin jostakin syystä pitää.

Onhan tuollaisia elokuvia omalla kohdallani paljonkin - käväisin vilkaisemassa IMDb:n historiasta, että mitä siellä näkyisi tämän puoltajaksi ja löysin pari hupaisaa esimerkkiä, joiden yleinen keskiarvo IMDb:ssä on nelosen hujakoilla ja joista itse pidän todella paljon - Young Einstein ja Tank Girl. Molemmat omia guilty pleasureita, joiden hölmöyttä rakastan kerta toisensa jälkeen.

Varsinaisen haaste-elokuvan päädyin kuitenkin valitsemaan tunnetumpien elokuvian joukosta.

Star Wars Episode I - The Phantom Menace on parjattu, inhottu, lytätty ja vihattu elokuva. Monet ovat kertoneet sen tuhonneen koko Tähtien sodan ja George Lucasin tehneen sillä karhunpalveluksen koko elokuvamaailmalle.

Kun Episodi 1 aikoinaan tuli elokuviin, olin ihan täpinöissäni, kuten niin moni muukin Star Wars -fani. Ajatella, nähdä nyt uutta Tähtien sotaa kaikkien näiden vuosien jälkeen! Moni poistui elokuvateatterista pettyneenä, mutta itse olin innoissani. Episodi 1:ssä oli paljon sellaista, josta en nyt niin suuresti välittänyt, mutta siinä oli myös paljon hyvää. Siinä valotetaan jediritareiden taustaa, nähdään suosikkinihahmoni Obi-Wan Kenobi nuorena jediritarina ja annetaan Anakin Skywalkerin surulliselle hahmolle alkupiste. Ja siinä on hienoja valosapelitaisteluita.

Rakettirekikisan joudun nykyisin kelaamaan yli, sillä sitä en jaksa millään enää katsoa, mutta kokonaisuutena Episodi 1 on edelleenkin minulle rakas elokuva.

Obi-Wan Kenobin ja Qui-Gon Jinnin valosapelitaistelu Darth Maulin kanssa on oikeasti upea ja Tähtien sota -saagassa yksi hienoimpia:

MovieMonday #14 - I Eat Green Berets for Breakfast

2011-09-02T09:46:00.001+03:00

Tämän viikon MovieMonday -aiheena ovat actionsuosikit, pääasiallisesti vielä lihaksia pullistelevat ja machoilevat toimintapläjäykset, joissa ei välttämättä ole mitään järkeä.

Olin itse varsinkin nuorempana kova Arnold Schwarzenegger-fani ja melkein mikä tahansa ison Arskan uran alkupuolen toimintaleffoista kelpaisi omalta osaltani tähän. Alkuperäinen Conan Barbaari on ollut suuri suosikkini, mutta itse asiassa sitäkin suuremmaksi nousi aikoinaan Conanin naispuolinen vastine Red Sonja.

Brigitte Nielsen ja Arska yhdessä seikkailemassa hyvinkin Conanin hengessä oli minusta nuorena tyttönä ihana elokuva. Siksipä se on säilynyt guilty pleasurena edelleenkin, joskin elokuvan viimenäkemisestä on aikaa vuosikausia (itse asiassa varmaan yli 10 vuotta), sillä en ole päivittänyt ikivanhaa VHSääni mihinkään muuhun formaattiin. Muistot kyseisestä elokuvasta ovat kuitenkin suloiset. Vaikka kyseessä on oikeasti melkoisen huono elokuva, jossa näyttelijätyö pisti silmääni jo silloin pienenä, sillä oli teemallisesti suuri vaikutus vahvoja naisia ihailevalle nuorelle naiselle, jolle naispuolisen soturin seikkailuiden katsominen oli suuri inspiraation lähde.

(Heh, nyt kun piiitkästä aikaa katsoin tuon trailerin, en voi kuin hymyillä =D Mutta silloin 80-luvun puolivälissä Red Sonja oli todella kova elokuva!)

Asiallisemmalla linjalla jos mennään, niin siinä tapauksessa suurin suosikkini on niinikään Arska-leffa Terminator 2, joka mielestäni on yksi harvoja tapauksia, joissa jatko-osa on jopa hiukkasen parempi kuin alkuperäinen. Siinäkin itse asiassa suuri idolini oli nainen, Linda Hamiltonin esittämä Sarah Connor, vaikka olihan se Arskan Terminaattorikin cool.

Lisäksi siinä oli mukana nuoruuteni suurin bändisuosikki Guns N' Roses. Hah, waste of ammo ;-)

Conan 1982 vs. Conan 2011

2011-08-25T16:15:00.000+03:00

Katselin mielenkiinnosta putkeen ensin uuden Conan The Barbarianin ja sen jälkeen muistin virkistämiseksi alkuperäisen Conan The Barbarianin vuodelta 1982, koska halusin verrata remakea alkuperäiseen. Ja kyllähän niissä huomattavia eroja oli, osa alkuperäisen kannalta positiivisia, ja osa -yllättävää kyllä- uuden version kannalta positiivisia.

Tarina

Mielenkiintoista oli nähdä, miten aika on muuttunut ja muuttanut samalla saman tarinan esitystapaa. Vuoden 1982 Conan on täynnä seikkailua ja ystävien välistä huumoria. Se on kokonaisuutena oikeastaan aika kevyt elokuva, sillä hahmojen dialogissa on mielekästä huumoria, ystävysten välistä kiusoittelua ja aitoa kaverihenkeä, mitä seikkailuissa pitääkin olla.

Uusi Conan puolestaan ei seikkaile vaan tuhoaa. Tarina on yllättävänkin vakava ja elokuva lähes pelkästään sotaa ja tuhoamista, ja siitä puuttuu alkuperäisen elokuvan seikkailun sympaattisuus. Siinä tappaminen ja mahdollisimman suuren tuhon aikaansaaminen tuntuu itsetarkoitukselta. Poissa on ystävysten välinen sanailu.

Uuden Conanin puolesta voi sanoa kuitenkin sen verran, että Conanin alkuperää valottava epilogi on siinä aikuiseksi kasvanutta Conania ajatellen jotenkin mielenkiintoisempi. Uudessa versiossa Conan orvoksi pikkupoikana jäätyään jätetään selviytymään yksinään ja sitä kautta hänestä kasvaa kostonhimoinen soturi. Alkuperäisessä tarinassa puolestaan Conan otetaan poikana vangiksi ja vuosikaudet hän kasvaa orjana, ja tässä kohtaa rinkiä kierrettäessä kaipasin hahmoon vähän enemmän kipinää ja kostonhimoa.

Alkuperäisessä Conanissa toisaalta pojan äidin surma on äärimmäisen karu ja sai melkein tipan linssiin, kun taas uudessa versiossa äidin kuolemasta puuttuu sama lapsen kannalta ajateltu dramatiikka, eikä se shokkiefektinäkään itse asiassa toiminut samalla tavalla kuin vanha versio.

Hahmot

Jason Momoan Conan on kova ja karkea kaveri, joka ehkä tietyllä tapaa vastaa paremmin Robert E. Howardin kertomusten Conania. Arnold Schwarzeneggerin Conanissa kun on huomattavasti enemmän pehmeyttä.

Oli jännä huomata kuinka vuoden 1982 versiossa keskeinen naishahmo on monimuotoisempi kuin uusintaversiossa. Valeria (Sandahl Bergman) on topakka mimmi, oikea soturi, joka lopulta saa soturin kohtalon. Hän ei huuda kurkku suorana miestä apuun vaan osaa huolehtia itsestään ja tuntuu muutenkin tasavertaiselta kumppanilta ja ystävältä miesten rinnalla.

Uuden version Tamara (Rachel Nichols) on puolestaan perinteinen vampula, joka tarvitsee apua koko ajan. Toisaalta, hän on prinsessa, eli tästä uudesta versiosta tasavertainen naishahmo onkin jätetty kokonaan pois.

Pahisnoita Marique (Rose McGowan) on näyttävä ja onkin sanottava, että tämä noita on huomattavasti alkuperäisen elokuvan noitaa (Cassandra Gava) vakuuttavampi. Harmi, että hänen kohtalonsa on lopulta hieman vaisu (päinvastoin kuin alkuperäisen noidan...).

Alkuperäistä Conania katsellessani en voinut olla naureskelematta Thulsa Doomin kahdelle apurille, jotka olivat kuin suoraan Spinal Tapista viiksineen ja otsatukkineen =D

Conanin näyttelijät

Jason Momoa vs. Arnold Schwarzenegger. Tämä täytyy myöntää: Momoa on "muodollisesti pätevämpi" kuin Schwarzenegger ;-) eli heteronaisen näkökulmasta ajateltuna häntä katselee mieluummin. Arskassa on kuitenkin jotain herttaista ja se kai se onkin yksi syy, mikä teki vanhasta Conanista jotenkin niin paljon pehmeämmän hahmon. Uskon, että Momoakin olisi saanut hahmoonsa huomattavasti enemmmän huumoria ja sitä kautta ulottuvuuksia, jos hänelle olisi annettu siihen mahdollisuus. Miehen monimuotoisemmasta ulosannista elokuva antaa nimittäin vihjeitä, mutta sitä ei vain oikein päästetä valloilleen. Kun pitää sen sijaan näyttää materian tuhoamista.

Summa summarum

Elokuvana John Miliuksen ohjaama Conan on kiehtovampi seurata sillä Marcus Nispelin tuhoamisvimmaan kyllästyy yllättävän äkkiä. Ja vaikka Momoa on Schwarzeneggeria miellyttävämpi silmälle, Schwarzeneggerin hahmossa on enemmän pilke silmäkulmassa kulkevaa seikkailijaa. Ilman rasittavaa 3D.tä uudenkin Conanin voi varmasti joskus katsastaa toistamiseenkin, mutta vanhassa Conanissa on sellaista seikkailun kauneutta, että sen voi katsoa uudestaan ja uudestaan vuosien varrella.

Nispel, Marcus: Conan the Barbarian (2011)

2011-08-24T12:09:00.000+03:00

Uusintaversio sotureiden soturista, uljaasta pohjoisen barbaarista nimeltä Conan ei kovin suurta innostusta herättänyt, kun sen tekemisestä ensimmäisen kerran kuulin. John Miliuksen vuonna 1982 ohjaama Conan kun tuntui aivan riittävältä, ja jotain herttaistahan on myös jatko-osassa Conan tuhoaja (1986).

Luin nuorena tyttönä Robert E. Howardin Conan-kirjoja muutaman, mutta en niistä muista kovinkaan paljoa enää muuta kuin sen, että olihan se Conan aikamoinen barbaari niissä tarinoissa. Mutta kaikesta huolimatta oikeamielinen soturi.

Marcus Nispelin ohjaama Conan the Barbarian aloittaa Conanin tarun hieman eri vinkkelistä kuin mitä Miliuksen versio. Nispelin Conan on jo pikkupoikana soturi vailla vertaistaan. Taistelukentällä syntynyt, isänsä (Ron Perlman) kanssa kaksin kasvanut Conan ei luovuta edes ylivoimaisen vihollisen edessä vaikka muut pakenevat. Alkukohtauksessa nähtävä nuoren ja vihaisen Conanin taistelu kylään hyökkääviä vihollisia vastaan onkin varsin näyttävä.

Vihollisen tiedustelujoukon jälkeen saapuu kuitenkin kokonainen armeija, joka tuhoaa koko kylän ja orvoksi jäänyt Conan joutuu selviytymään elämästä itsekseen. Jason Momoan näköiseksi lihaskimpuksi kasvettuaan Conanista on kehkeytynyt varas, jota kuitenkin ajaa leppymätön kostonhimo isänsä murhaajaa ja kotikylänsä tuhoajaa (Stephen Lang) kohtaan.

Kostomatkallaan hän sekoittuu peliin, jossa vaakalaudalla on suuria asioita ja tärkeänä pelinappulana kaunis Tamara (Rachel Nichols). Pelin nappuloita siirtelee kukas muukaan kuin Conanin isän murhaaja sekä hänen noitamainen tyttärensä Marique (Rose MacGowan).

Nispelin Conan on visuaalisesti hyvin lähellä ohjaajan vuonna 2007 valmistunutta Pathfinderia, joka ei omalla kohdallani toiminut lainkaan. Pathfinder oli kaikin tavoin äärettömän yksioikoinen toimintarähinä, jossa vain juostiin ja tapettiin mahdollisimman paljon ihmisiä mahdollisimman verisesti ilman sen syvempää tarinaa.

Conanissa on hieman samaa vikaa kuin Pathfinderissa. Sen käsikirjoitus keskittyy näyttäviin taistelukohtauksiin ja muutoin tuntuu parin lauseen syvyiseltä. Taistelukohtaukset toimivat Conanissa kuitenkin enemmän kokonaisuuden kanssa yhdessä ja muodostavat sinänsä melkoisen suoraviivaiseen seikkailuun nähden jatkumon, jonka seurassa voi kokea viihdyttyvänsä.

Visuaaliset efektit kyllä uhkaavat syödä tarinan. Kun kohtauksessa, jossa hiekkahirviöt hyökkäävät Conanin ja Tamaran kimppuun, kamera kääntyy kolmannen kerran näyttämään katsojalle kuinka coolisti hiekkahirviö kaatuu miekan edessä ja murenee tuhansiksi osikseen, tuli allekirjoittaneelle jo hieman tuskainen olo. Olisin kaivannut tarinaan siinä vaiheessa jo jotain muuta.

Elokuvan suuri ansio lepää Momoan leveillä harteilla, sillä tämä muodollisesti pätevä näyttelijä tuo yllättävän paljon karismaa roolihahmoonsa. Momoa ei ole pelkästään kaunis katsella, vaan hän on ammattitaitoinen näyttelijä ja selkeästi uppoutunut rooliinsa, sillä hän tuo Howardin kuvaileman barbaarimaisen Conanin valkokankaalla lihaksi.

Pikkuisen enemmän syvennetty tarina ja henkilöhahmot, hieman vähemmän efekteillä kikkailua ja tarinan rauhallisempi vauhti olisivat saattaneet tehdä Conan the Barbarianista erinomaisen meikkaseikkailun. Nyt lopputuloksesta jää jälkeenpäin lähes hengästynyt olo ja muistikuva tarinasta on hyvin hatara.

Lisäksi minua harmitti suuresti alkuperäisessä elokuvassa nähtävän, Conanin naispuolisen soturiystävän, Valerian, jättäminen tarinasta kokonaan pois.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Conan the Barbarian
Ohjaus: Marcus Nispel
Käsikirjoitus: Thomas Dean Donnelly, Joshua Oppenheimer, Sean Hood, perustuu Robert E. Howardin luomaan hahmoon
Pääosissa: Jason Momoa, Stephen Lang, Rachel Nichols, Rose McGowan, Ron Perlman
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta / seikkailu
Ikäraja: 15
IMDb
Traileri (IMDb) >>

MovieMonday #13 - Ihan naurettavaa...

2011-08-23T08:25:00.000+03:00

Tämän viikon MovieMondayn aiheena ovat elokuvien hupaisat, naurattavat kohtaukset. Tätä ei tarvinnut pitkään hakea - mennään nyt pelkällä videolla! :)

Kyseessähän on siis Ben Stillerin ohjaaman Tropic Thunder -elokuvan alussa nähty feikkitraileri.

MovieMonday #12 - Parhaista parhain

2011-08-22T12:14:00.000+03:00

Viime viikon MovieMonday meinasi livahtaa kokonaan ohitse, mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan! Aiheena oli parhaista parhaimmat eli kaikista rakkaimmat lempinäyttelijät. Aloin aihetta mietiskellä kyllä jo viime viikolla, mutta kuten kovin usein käy, etsiessäni sopivia kuvia netistä jäin vain katselemaan niitä ja kirjoittaminen jäi.

Minulla on ollut yksi lempinäyttelijä ylitse muiden vuosien ja vuosien ajan. Viime aikoina suhteemme on hieman päässyt viilenemään, mikä johtuu hänen roolivalinnoistaan, mitkä eivät ole olleet maailman parhaimpia. Mutta kun koitin miettiä jotakuta muuta hänen tilalleen, ei se vaan onnistunut.

John Christopher Depp II sai minut ihastumaan itseensä 90-luvun alussa elokuvassa Cry-Baby. Tämä oli sinänsä kummallista, sillä Deppin roolihahmo elokuvassa on hyvin sliipattu ja kuva elokuvan julisteesta erottuikin seinältäni kaikkien pitkätukkien seasta varsin erilaisena. En tuolloin vielä kuitenkaan rakastunut mieheen sydänjuuriani myöten, sillä tuolloin se paikka oli varattu Keanu Reevesille.

Vuoden vierivät ja pikkuhiljaa näin enemmän ja enemmän Deppin tähdittämiä elokuvia. Aina niillä tuntui olevan samanlainen vaikutus, sillä en voinut kuin ihastella miehen boheemia karismaa ja koko ruudun täyttämää ammattitaitoa. Viimeinen niitti olikin sitten Gilbert Grape, joka vei sydämeni täysin, ja sen jälkeen olen pyrkinyt näkemään mahdollisimman monta Depp-elokuvaa.

Huolimatta vuosikymmenten takaisista loistorooleista, yksi hänen parhaista roolihahmoistaan on kuitenkin renttu kapteeni Jack Sparrow. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ja vaikka välillä Depp tekeekin The Touristin kaltaisia keskinkertaisuuksia, ei hän vielä ole menettänyt paikkaansa yhtenä ikäluokkansa lahjakkaimmista ja kiinnostavimmista näyttelijöistä minun kirjoissani.

Mielenkiinnolla odotan tulevia elokuvia The Rum Diary ja Dark Shadows.

Kuvat Vanity Fairista by Annie Leibovitz

Tree of Life -arvonnan voittajat!

2011-08-22T09:02:00.000+03:00

Suuri kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! Osallistujia oli huikea määrä, ja vastauksia tuli kommenttiboksiin ja sähköpostiin kaiken kaikkiaan 73 kappaletta, joista olen nyt Random.org:in avulla arponut 10 onnekasta leffalippujen saajaksi.

Onni suosi seuraavia nimiä ja nimimerkkejä:

Eila G.
Jouko
MrsAgatha
Fridanelli
Anette
Tarja K.
Sandi Ö.
Carita K.
Iituliina H.
Sanna M.

Osa näistä voittajista oli liittänyt sähköpostiinsa jo mukaan osoitteensa ja pyydänkin siis seuraavia nimimerkkejä laittamaan sähköpostilla (elokuvablogi.com (at) gmail.com) minulle osoitteensa niin saadaan palkinnot lähtemään omistajilleen. Muistathan mainita sähköpostissa käyttämäsi nimimerkin, jotta osaan yhdistää oikean nimen ja nimimerkin toisiinsa!

Jouko, MrsAgatha, Fridanelli ja Anette

Pyydän toimimaan nopeasti, sillä elokuvan ensi-iltahan on jo ensi viikonloppuna!

Kilpailun tehtävänä oli nimetä suosikkinsa Terrence Malickin elokuvista. Ylivoimaisen voiton vei sotaelokuva Veteen piirretty viina (The Thin Red Line), joka sai 34 ääntä. Kakkoseksi nousi The New World (15 ääntä) ja kolmoseksi Malickin debyytti Julma maa (Badlands) (12 ääntä). Onnellisten aika (Days on Heaven) sai sekin yhden äänen.

Mukaan osallistui myös 13 sellaista, jotka eivät olleet nähneet tai ainakaan muistaneet nähneensä yhtään Malickin elokuvaa sekä kaksi sellaista, jotka mainitsivat, etteivät ole pitäneet ohjaajan elokuvista lainkaan.

Kiitos osallistumisesta ja onnea voittajille!

Osallistu ja voita liput Tree of Life -elokuvaan!

2011-08-15T08:56:00.005+03:00

Pitkästä aikaa Elokuvablogi.comissa on arvonta!

Tällä kertaa jaossa on 10 kpl kahden hengen lippuja Terrence Malickin The Tree of Life -elokuvaan. Osallistua voit jättämällä kommentin tähän viestiin tai laittamalla sähköpostia osoitteeseen elokuvablogi.com (at) gmail.com ja vastaamalla kysymykseen:

Mikä on sinun mielestäsi paras Terrence Malickin elokuva?

(muistin virkistämiseksi ohjaajan filmografian voi vilkaista IMDb:stä)

Osallistumisaikaa on tämä viikko ja kilpailu sulkeutuu viikon päästä maanantaina 22.8.2011 klo 8:00. Voittajat julkaistaan sitten heti alkuviikosta!

Palkintoina olevat leffaliput voi käyttää missä tahansa Finnkinon teatterissa ja ne käyvät mihin tahansa Tree of Lifen näytökseen. Tree of Life ensi-illassa 26.8. 2011.

Elokuvasta viime viikolla kirjoittamani jutun voi lukea täältä >>

Hollywood girls say "I can't"

2011-08-12T10:16:00.002+03:00

Aika ajoin palaan tähän suosikkiaiheeseeni naisten kuvaamisesta Hollywood-elokuvissa, sillä minusta aihe on tärkeä ja se tarvitsee huomiota. Monet ihmiset eivät tunnu kiinnittävän asiaan minkäänlaista huomiota, mutta siinä vaiheessa kun sen tajuaa, alkaakin nähdä epäkohtia joka suunnalla (ks. esim tämä testi).

Luin jokin aika sitten toimittaja Sarah Jane Stratfordin Guardianiin kirjoittaman kolumnin Hollywoodin muovaamista tytöistä ja varsinkin siis tyttöjen kuvista. Juttu sai alkunsa siitä, kun viimeisessä Harry Potterissa Hermione Granger (Emma Watson) sanoo "I can't" kohtauksessa, missä hänen pitäisi tuhota hirnyrkki. Sen sijaan, että hän itse reippaasti iskisi hirnyrkkiä basiliskin hampaalla, hänen pitää saada tehtäväänsä vahvistusta mieheltä, Ronilta.

Stratfordin mukaan Hermionen aikaisemmin älykäs ja aktiivisen sankarillinen hahmo on näin alennettu perinteiseen Hollywoodissa naiselle sopivaan muottiin ja tilaa on pitänyt antaa sankarilliselle mieshahmolle, joka tukee neitoa pulassa. Elokuvissa Hermione sai pikkutyttönä olla pomotteleva ja itsevarma, mutta nyt nuorena naisena hänen kuuluu olla kiltti ja söpö, mieheltä tukea hakeva hauras olento, joka ei voi mennä porskuttaa eteenpäin vaan jonka pitää sanoa "I can't". Muutenhan häntä aikuisena naisena pidettäisiin dominoivana.

Koskaan aikaisemmin (enkä muista näin tapahtuneen kirjoissakaan) Hermionen ei ole tarvinnut sanoa, ettei hän voi. Pikemminkin hän on ottanut ohjat käsiinsä ja vienyt poikia kuin pässiä narussa. Ja ainoa asia, mitä hän on pelännyt on jälki-istunto tai koulusta erottaminen, huonoon valoon joutuminen opettajien silmissä. Mutta kun pitää tehdä jotain oikein tai toimia jonkun puolesta (mikä elokuvissa on jätetty kokonaan pois, tämä Hermionen aktivismi), Hermione on tyttö tekemässä sen vailla pelkoa. Ehkä tällainen ei siis enää sopinut studiopomoille ja muottia piti muuttaa niin, ettei kukaan katsojista säikähdä liian vahvaa naishahmoa.

Samassa kolumnissa kirjoittaja mainitsee, että Pottereiden levittäjänä toimivan Warner Brosin johtaja oli muutama vuosi aikaisemmin sanonut, "ettei studio aio enää tehdä elokuvia, joissa on nainen pääosassa". Elokuvien naishahmojen vahvistamista peräänkuuluttavalle ihmiselle tällainen kuulostaa huolestuttavalta.

Huolestuttavaa on ollut nähdä tämä kehitys todella käytännössä, kun pääosa elokuvista edelleen viljelee mallia mieshahmosta lähes kaikissa tarinoissa, jotka koskevat henkilöhahmon kasvua ihmisenä. Olen kuullut, että parhaillaan leffassa pyörivä Bridesmaids olisi piristävä poikkeus tähän sääntöön ja kyseisen elokuvan olenkin suunnitellut meneväni katsomaan lähiaikoina.

MovieMonday #11 - Ärsyttävin elokuvahahmo

2011-08-10T16:06:00.000+03:00

Nyt mennään sitten ihan kokonaan tunteella...

MovieMondayn aiheena tällä viikolla on Ravenwavesin heittämä haaste ärsyttävimmistä elokuvahahmoista. Jouduin miettimään tätä jonkin aikaa ja lopulta tulin päätökseen, joka ei ole Jar-Jar Binks (minä en nimittäin koskaan ole vihannut sitä hahmoa samalla tavalla kuin monet muut). Kyselin vinkkejä jo Facebookissakin tuttaviltani ja siellä tuli monia erittäin varteenotettavia vaihtoehtoja, kuten vaikkapa Chris Tuckerin raivostuttava rooli muuten suloisessa The Fifth Elementissä.

Omassa valinnassani päädyin lopulta hahmoon, joka yksinkertaisesti hermostuttaa minua. Se saa minut kiemurtelemaan ärsytyksestä kyseisiä elokuvia katsoessani ja saa omalla kohdallani muuten hienon elokuvan muuttumaan piinaavaksi. Valinta ei varmasti ole suurin yksittäisen ärsytyksen aiheuttaja (hrrr, Tracy Morganin hahmo Cop Outissa tai Seth Rogenin hahmo Green Hornetissa ja mitä vielä), mutta se on "suuruudessaan" kuitenkin aiheuttanut minulle angstia senkin takia, että muuten äijän töistä tykkään.

Kyseessä on nimittäin suurin osa Woody Allenin omissa elokuvissaan esittämistä hahmoista.

Huh. Siinä se nyt tuli kakaistua ulos. Lähettäkää lynkkauspartio.

Minä pidän kovasti Woody Allenin elokuvista, varsinkin muutamasta hänen viime vuosiensa töistä, joissa hän ei itse näyttele mukana. Pidän hänen oivallisista käsikirjoituksistaan ja mielenkiintoisesta ohjaustyylistään. Ja elokuviensa visuaalisesta tyylistä.

Mutta minä en voi sietää Woody Allenin näyttelemiä hahmoja. Jos joku muu näyttelee ihan samaa hahmoa, en ärsyynny lähellekään samalla tavalla vaan usein jopa pidän niistä. Mutta Allenissa itsessään on jotain ylimaallisen paljon minun alitajuntaani ärsyttävää, että joudun suurin piirtein kiristelemään hampaita, kun hänen hahmonsa tulee kuvaan.

Tämä Woody-antipatia aiheutti sen, että en pystynyt katsomaan hänen klassisiakaan elokuviaan (siis niitä joissa hän itse näyttelee) vuosikausiin, sillä en osannut suhtautua mieheen neutraalisti. Rakastuin Match Pointiin ja Vicky Cristina Barcelonaan, pidin suuresti Cassandra's Dreamista, You Will Meet a Tall Dark Stranger sekä nyt tästä uusimmasta Midnight in Parisista. Mutta en pystynyt katsomaan Annie Hallia tai Manhattania ennen kuin jokin aika sitten pakotin itseni siihen. Ovathan ne hienoja elokuvia, mutta voi kun niissä Woody Allenin hahmoa esittäisi joku muu kuin Woody Allen ;-)

Terrence Malickin The Tree of Life (2011) (****)

2011-08-08T14:11:00.001+03:00

1940-luvulla syntynyt ja uransa 70-luvulla aloittanut Terrence Malick ei ole kovin monta elokuvaa ehtinyt vielä tehdä, mutta silti hänen nimestään on kasvanut ilmiö, joka saa jokaisen itseään vähänkään elokuvien ystävänä pitävän höristämään korviaan. Malickin voittokulku alkoi vuonna 1973, kun hän ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan Julma maa (Badlands) - Martin Sheenin ja Sissy Spacekin tähdittämän väkivaltaisen draaman. Muutama vuosi myöhemmin tuli kuvauksestaan Oscarin voittanut Onnellisten aika (Days of Heaven), mutta sitten saatiinkin odottaa 20 vuotta ennen kuin Malick seuraavan kerran asettui kameran taakse.

Vuonna 1998 valmistunut sotadraama Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line) oli seitsemän Oscarin ehdolla, mutta ei voittanut niistä yhtään. Sitten jouduttiin taas odotettamaan -vuoteen 2005 asti ennen kuin intiaaniprinsessa Pocahontasin tarinaa soveltava The New World ilmestyi.

Koska kaikki Malickin työt ovat olleet kuvankauniita, vaikuttavia elokuvataideteoksia, The Tree of Lifea odotettiin suurella innolla. Kultaisen Palmun Cannesin elokuvafestivaaleilla tänä vuonna voittanut elokuva ei kuitenkaan ole kovin helppo elokuva. Se haastaa katsojaansa vielä enemmän kuin Malickin aikaisemmat työt, eikä avaudu hätäiselle, pelkkää helppoa toimintaa etsivälle katsojalle.

The Tree of Lifen synopsista on vaikea yksiselitteisesti kertoa, sillä elokuva on kuin unenomainen maalaus, joka täytyy kokea itse. Sen keskiössä on 1950-luvulla elävä perhe, sen kuria arvostava isä (Brad Pitt), armollinen äiti (Jessica Chastain) ja kolme poikaa. Pojista vanhimman kautta avautuva tarina kuvaa viattomuuden loppua ja sulkeutuu nykyaikana pojan ollessa aikuinen (Sean Penn).

Haasteellisinta elokuvan seuraamisessa on se, että siinä ei ole lähes lainkaan dialogia ja se on kuitenkin pituudeltaan yli kaksi tuntia. Katsojan pitää siis todella keskittyä näkemäänsä ja sen tulkitsemiseen. Tarinan tulkinnalle annetaan kuitenkin runsaasti tilaa, eikä Malick tarjoa yhtä ainoaa totuutta.

The Tree of Life kuljettaa katsojaa kauniiden, unenomaisten kuvien avulla läpi ihmiselämän ja tarjoaa elokuvaelämyksen, joka tunnelmaltaan paikoitellen muistuttaa jopa Gaspar Noen kuolemanjälkeistä elämää tutkiskelevaa Enter The Voidia.

The Tree of Life nähdään Suomessa ensimmäistä kertaa Espoo Cinén avajaiselokuvana 19. elokuuta.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: The Tree of Life
Ohjaus ja käsikirjoitus: Terrence Malick
Pääosissa: Brad Pitt, Jessica Chastain, Sean Penn
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: draama
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (IMDb) >>

Kotona katseltua: Anvil - The Story of Anvil (2008) (****)

2011-08-05T10:00:00.000+03:00

"Liikuttava dokumentti 80-luvulla vaikuttaneesta hevibändistä"

Vuonna 1981 aloitti uransa kanadalainen hevibändi Anvil, joka kylpi pienen hetkisen musiikkimaailman huomiossa, kohahdutti lavaesiintymisellään ja toimi useiden aikalaistensa bändien esikuvana. Ja sitten se unohtui.

Huonoja managereita, huonoja levytyssopimuksia ja ennen kaikkea huonoa tuuria. Mutta Anvil ei itse unohtanut itseään. Laulaja ja kitaristi Steve 'Lips' Kudlow sekä hänen ystävänsä, rumpali Robb Reiner olivat päättäneet jo pikkupoikina rokkaavansa koko ikänsä. Kolmen vuosikymmenen ajan miehet ovat tehneet levyjä ja soitelleet keikkoja muutaman hengen yleisöille, ja siinä samalla tehneet töitä pitääkseen itsensä ja perheensä leivän syrjässä kiinni.

Vanhan rokkarin arki on karua ja siitä kertoo Sacha Gervasi, Anvilin alkuperäisiin kuuluva fanipoika, ohjaamassaan dokumentissa Anvil! The Story of Anvil. Tavattuaan viisissäkymmenissä olevat starat ja kuultuaan heidän edelleen tekevän musiikkia, Gervasi halusi kertoa Anvilin tarinan kaikelle kansalle. Hän haastatteli Anvilia esikuvanaan pitäviä Metallican Lars Ulrichia, Guns N' Rosesin Slashia ja Motörheadin Lemmyä, hän seurasi kameransa kanssa Lipsin ja Robbin elämää, kuunteli heidän perheitään ja lopulta matkasi bändin kanssa surulliselle Euroopan kiertueelle, jossa bändi soitti tyhjille saleille.

Gervasin dokumentti ei kerro niinkään musiikista vaan se kertoo tavallisista ihmisistä musiikin takana, heidän omistautumisestaan asialleen, rakkaudestaan musiikkiin ja samalla ystävyyden rakentamasta siteestä, joka kestää vuosikymmenistä toiseen ja jokaisen verisen riidan yli. Dokumentissa ei esimerkiksi kuulla yhtään Anvilin biisiä kokonaisuudessaan.

Anvilin tarina kerrotaan suurella sydämellä. Siinä on surkuhupaisia kohtauksia siitä, kuinka rokkirähjät eivät saa lippuja täyteen buukattuun junaan matkalla seuraavaan keikkakaupunkiin ja siitä kuinka he joutuvat taistelemaan Prahassa baarinpitäjän kanssa maksusta soitettuaan ensin kouralliselle yleisöä. Dokumentti ei kuitenkaan halua herättää myötähäpeää, vaan se antaa elämässään hieman huonommin pärjänneille, mutta elämäniloaan ja -uskoaan menettämättömille miehille äänen. Se on yhtä aikaa surullinen tarina ikääntymisestä, mutta samalla sympaattinen ja nostattava kokemus.

Dokumentin kuvauksen aikaan Anvil sai levynsä tuottajaksi pitkän linjan hevimiehen Chris Tsangaridesin, jonka avulla bändin 13. studioalbumi This is Thirteen! valmistui. Se ei kuitenkaan saanut levy-yhtiöitä innostumaan ja päätyi alunperin omakustanteena myyntiin bändin oman verkkosivun kautta.

Elokuva sai ilmestyessään erittäin hyvän vastaanoton ja siivitti pitkän historian Anvilin uuteen nousuun. Dokumentin näkemisen jälkeen tuota uutta nousua katsoo aivan uusin silmin ja lämpimin mielin suo sen näille asialleen omistautuneille rokkareille. Miten korkealle nousu tällä kertaa johtaa, jää nähtäväksi, mutta markkinointikoneisto ainakin toimii nykypäivänä ihan erilaisella volyymillä kuin 30 vuotta sitten.

Dvdllä on lisämateriaalina muutamia poistettuja kohtauksia sekä Lars Ulrichin puolituntinen haastattelu, jossa tämä kertoo suhteestaan Anviliin sekä Robb Reinerin vaikutuksesta häneen rumpalina. Mukana on myös pieni klippi siitä, missä Anvilin pari muuta alkuperäistä jäsentä on nykyisin sekä elokuvan ohjaajan oma hetki kameran etupuolella hevibändin rumpalina.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Anvil - The Story of Anvil
Ohjaus: Sacha Gervasi
Valmistusmaa: Kanada 2008
Genre: dokumentti
Ikäraja: sallittu
IMDb

Juttu julkaistu alun perin kesäkuussa 2011 Discshop.fi:ssä

Luettua: Spike Omnibus

2011-08-04T10:00:00.004+03:00

Eilen kirjoittelin lukemastani Angel-kokoelmasta ja nyt on sitten toisen Buffy-vampyyrin, Spiken vuoro. Tilasin molemmat kokoelmat samaan aikaan, mutta Spiken päädyin niistä lukemaan ensin -olihan hahmosta tv-sarjassa kehittynyt Angelia mielenkiintoisempi. Vaikka tarinat eivät virallista sarjajatkumoa olekaan, niissä on kuitenkin säilynyt sarjan henki ja dialogia lukiessa voi päänsä sisällä kuulla James Marstersin Spike-äänen selvästi.

Vuonna 2009 julkaistun Spike Omnibus -kokoelman 470 sivua sisältää seuraavat tarinat:

* Spike: Old Times
* Spike: Old Wounds
* Spike: Lost & Found
* Spike vs Dracula
* Spike: Asylum
* Spike: Shadow Puppets

"Asylumin" ja "Shadow Puppetsin" on käsikirjoittanut Brian Lynch ja piirtänyt yksi suosikkipiirtäjistäni Franco Urru. Lynch päätyi näiden Spike-tarinoidensa jälkeen viralliseksi Buffy-maailman käsikirjoittajaksi, kun Joss Whedon otti hänet mukaan kirjoittamaan Angel tv-sarjan jatkoksi tehtyä Angel: After the Fall -sarjakuvaa.

"Old Timesin" ja "Spike vs. Draculan" on käsikirjoittanut Peter David, "Old Woundsin" ja "Lost & Foundin" puolestaan Scott Tipton. Näistä kolme on piirtänyt Fernando Goni ja "Spike vs. Draculassa" piirtäjiä on ollut useita.

"Old Times" kietoo yhteen Spiken menneisyyttä ihmisenä ja nykypäivänä vampyyrinä, joka ei edelleenkään ole antanut anteeksi häntä vastaan aikoinaan kieroilleille. Rankasti alkuperäistä käsittelevä tarina on kuitenkin kiva, joskin hieman epäsopiva Spiken historiaan nähden kokonaisuutena. Noh, olisihan se näinkin voinut mennä. Myös "Old Wounds" katsoo menneisyyteen ja antaa Spikelle lisää historiaa. Mukana häärivät myös Angel joukkioineen, mutta tarinassa nähtävästä realistisuuteen pyrkivästä piirrosjäljestä minä en oikein välitä. "Lost & Found" on Spiken ja Angelin yhteinen tarina, mutta sekä tarinaltaan että piirrosjäljeltään vähän mitäänsanomaton.

"Spike vs. Dracula" kertoo, miten Spikesta ja Draculasta tuli aikoinaan veriviholliset ja kuinka nämä kaksi ovat kohdanneet vuosikymmenten varrella useamminkin kuin kerran. Ihan hupaisia pikkutarinoita, joskin kaikkien piirrostyylistä en pitänyt.

"Asylum" on buffyverselle tyypillisempi ja synkempi tarina, joka sijoittaa sankarimme yliluonnollisille tyypeille tarkoitettuun mielisairaalaan, jonka tarkoituksena on parantaa sinne tulevia, mutta joka kuitenkin on jotain ihan muuta. "Shadow Puppets" taas ottaa käyttöön Angel-tv-sarjassakin nähdyn idean Smile Time -lastenohjelmasta, joka imaisee ohjelmaa katsovien lasten elinvoiman (ja tekee sankareistamme hassuja nukkeja). Sanotaan nyt näin, että mieluummin luen noita tarinoita, joissa hahmot ovat ihan itseään eivätkä nukkeja. Onhan näissä oma huumorinsa.

Luettua: Angel Omnibus, vol 1

2011-08-03T16:38:00.001+03:00

Tilasin keväällä Buffy/Angel-addiktioni jatkoksi hieman sarjakuvia ja kun eteen sattui näppärä kokoelma edullisesti, niin nettikaupassa "buy"-nappulan painaminen on yllättävän helppoa.

Angel Omnibus, vol 1 (oletettavasti vol 2 on myös olemassa tai ainakin tulossa) sisältää seuraavat tarinat:

* The Curse
* Old Friends
* Angel: Spotlight
* Auld Lang Syne

Nämä Angel-tarinat sisältävät samoja hahmoja kuin tv-sarjassa ja viittauksia sarjassa nähtyihin tapahtumiin, mutta ne eivät kuitenkaan ole mitään virallista Joss Whedon -jatkumoa vaan ihan muiden käsikirjoittamia tarinoita. Vajaa 500 sivua Angel-tarinaa on kuitenkin sarjan fanille oikein mukava paketti.

Piirroksesta vastaa lähes kokonaan David Messina, jonka tyyliä ihailen suuresti. Ainoastaan kokonaisuudessa "Spotlight", joka kertoo Illyrian, Gunnin, Wesleyn, Doylen ja Connorin tarinat, on mukana muita piirtäjiä (Nicola Scott, Mark Pennington, Mike Norton ja Bob Gill). Tarinasta puolestaan vastaa pääosin Jeff Mariotte.

"The Curse" on kertomus Angelin matkasta Romaniaan, missä hän pyrkii löytämään hänet aikoinaan kironneen mustalaisryhmän ja sitä kautta apua kiroukselleen. Ei sille sielukiroukselle vaan sille onnellisuuskiroukselle. Tarina on hieno ja piirretty upeasti. Siinä on mukana Angelin angsti sataprosenttisesti. "Old Friends" puolestaan on vähän hömppä tarina sarjasta tuttujen hahmojen ilmaantumisesta Angelin elämään kummallisina kaksoisolentoinaan. Tästä tarinasta tuli mieleen enemmänkin se, että vanhoja, jopa jo kuolleita, hahmoja ja niiden välisiä jännitteitä haluttiin esitellä uudelleen. Ei oikein toiminut.

"Spotlightin" henkilötarinoissa puolestaan on enemmän itua. Ne kun tyyliltäänkin pyrkivät vain kasvattamaan hahmoja ja taustoittamaan niitä. Mukavia välipaloja, mutta lopulta ei sen kummempia.

"Auld Lang Syne" menee sitten asian ytimeen eli Angelin ja Spiken väliseen viha-rakkaus -suhteeseen. Molemmat sieluvampyyrit alkavat nähdä rajuja painajaisia ja päätyvät sekopäisinä ottamaan keskenään vähän käsirysyä ennen kuin tajuavat, että heillä onkin edessään yhteinen vihollinen.

Seuraavaksi Spike: Omnibus ;-)

Hotter Than Hell: Alexander Skarsgård

2011-08-02T11:48:00.002+03:00

Joidenkin ihmisten mielestä ruotsalaiset naiset ovat maailman kauneimpia. Ei taida ruotsalaisissa miehissäkään olla haukkumista, ainakin kun katsoo Alexander Skarsgårdia, tuota viikinkivampyyri Eric Northmanina True Bloodissa ihastuttavaa yli 190-senttistä komistusta.

Minä olen aina ollut enemmän tummien miesten perään, mutta niin se vissiin maku muuttuu ja toisaalta, kaunis mies on kaunis mies, olipa minkä värinen tahansa. Skarsgård on saanut ainakin tässä osoitteessa kuolan valumaan sen verran ahkerasti, että tässä teillekin hieman sitä kuvasatoa, mitä googlatessani löysin. Ihan kiusaksi ;-)

Tiesittehän muuten, että Skarsgård, joka nähtiin keväällä Lars Von Trierin upeassa Melancholiassa, nähdään syksyllä Olkikoirat (Straw Dogs) -remaken pahiksena?

Lisää kuvia klikkaamalla >>

Images borrowed from all over the internet using Google image search

MovieMonday #10 - Who would you be?

2011-08-01T13:08:00.002+03:00

Tämän viikon haasteeseen Movie Mondayssa oli Bubble heittänyt ajatusleikin siitä, kuka elokuvahahmo itse tahtoisi olla. Helppo juttu! mietin ensiksi. Ja sitten se pähkäily alkoi :)

Ensimmäinen mieleen tuli tietenkin, että tottahan toki haluaisin olla oikeutta puolustava Jediritari jossain kaukaisessa galaksissa. Sininen valosapeli ja kaikki. Sellainen kuin Obi-Wan Kenobi. Viisas, mutta silti omapäinen.

Sitten aloin miettiä, että kylmähän siellä kaukaisessa galaksissa saattaisi olla. Ja taistellakin aina vaan pitäisi kaiken maailman inhottavia Sithejä vastaan. Ja läheiset ihmissuhteetkin jäävät Jedeiltä aika vähiin. Ei minusta ehkä sittenkään Jediä tulisi.

Seuraavaksi mieleni harhautui täysin vastakkaiseen suuntaan, Keskimaahan, Galadrielin valtakuntaan, joka enemmän ehkä sittenkin soveltuisi minulle paremmin. Ajatella, sehän on lumoavan kaunis ja taianomainen paikka, jota hallitsevat eteerisen kauniit haltiat.

Toisaalta myös Harry Potterin taikamaailma kiinnostaisi. Ajatella, mitä kaikkea voisi tehdä yhdellä taikasauvan heilautuksella? Ja voisi asustella ihanassa Skotlannissa. Skotlannissa voisi asustella myös Highlanderina. Sitä olisi kuolematon, ikuisesti nuori ja kaunis, mutta ei kuitenkaan vampyyrien tavalla.

Mielenkiintoisia vaihtoehtoja on paljon, mutta onhan se päätös lopulta tehtävä. Viimeinen päätökseni kohdistuu sittenkin Keskimaahan, sillä Uusi-Seelanti on oikeastikin yksi maailman kauneimpia paikkoja elää. Haluaisin olla haltia, jolla on viisautta ja kauneutta kuin Galadrielilla, mutta rohkeutta ja rämäpäisyyttä kuin Legolasilla.

Kauaksi on meno karannut nuoruuden "live fast, die young" -asenteesta...

Mutta jos elämää ohjaisi vaikkapa Kevin Smith, ei siitä ainakaan tylsää tulisi ;-)

Harry Potter ja kuoleman varjelukset - osa 2 (2011) (****)

2011-07-29T10:00:00.000+03:00

Kävin eilen katsomassa viimeisen Potterin toistamiseen, sillä perinteeksi on muodostunut, että katsomme mieheni kanssa Potterit yhdessä - hänkin kun pitää sarjasta, niin pitihän minun viedä hänet elokuviin, kun kerrankin yhdessä sinne pääsimme :) Olin edelleenkin yhtä vaikuttunut näkemästäni kuin ensimmäisellä kerrallakin ja ainoa asia, mitä harmittelin, oli se, ettemme menneet sittenkin katsomaan 2D-versiota. Kyllä se on vaan niin, että hyvin harvaan elokuvaan 3D oikeasti tuo mitään lisäarvoa vaan enemmänkin negatiivisia fiiliksiä painavista laseista ja tummasta, värit syövästä kuvasta. Postaan tänne blogiinkin nyt Episodin verkkosivulla aikaisemmin julkaistun juttuni elokuvasta.

Nyt se sitten päättyi, 10 vuoden mittainen, huikean kasvun ja kehityksen kokenut velhomaailman seikkailu visuaalisessa muodossaan. Harry Potter ja kuoleman varjelukset - osa 2 keskittyy Harryn (Daniel Radcliffe) ja lordi Voldemortin (Ralph Fiennes) viimeiseen hyvän ja pahan väliseen taisteluun, kun ystäviensä Hermionen (Emma Watson) ja Ronin (Rupert Grint) kanssa Voldemortin sielun palasia sisältäviä hirnyrkkejä etsivä velhopoika joutuu lopulta kohtaamaan arkkivihollisensa, kaikkien aikojen suurimman pimeyden velhon eeppisiä mittoja saavassa elämän ja kuoleman taistelussa.

Maailman suosituimmaksi kasvaneen elokuvasarjan viimeisen ja odotetuimman osan harteille oli ladattu suuria paineita - pitihän sen toteuttaa katsojien toiveet ja unelmat J.K. Rowlingin lähes pyhäksi muodostuneesta sanasta. Seitsenosaisen kirjasarjan viimeisen osan jakamista kahdeksi elokuvaksi myös kritisoitiin. Päätös osoittautui lopulta toimivaksi, sillä tällä tavoin lopun ajan käsinkosketeltava dramatiikka on saatu viipyilevämmän Kuoleman varjelukset - osa 1:n jälkeen paremmin haltuun ja tärkeät tapahtumat saavat enemmän huomiota.

Kahtiajaon jälkeenkin tarinaa on niin paljon, että Harry Potter ja kuoleman varjelukset - osa 2 kiirehtii paikoitellen, eikä ehdi paneutua Rowlingin jokaiseen riviin. Kiireestä huolimatta kolme edellistäkin Potteria ohjanneen David Yatesin käsissä Steve Klovesin käsikirjoitus taipuu alkuperäiselle materiaalilleen uskolliseksi seikkailuksi, joka varmasti tyydyttää sarjan uskolliset ystävät, liikutuksesta puhumattakaan.

Viimeinen Potter nähdään kolmiulotteisena, mitä käytetään elokuvan tehokeinona hillitysti ja siististi. 3D korostaa elokuvan jo ennestään komeaa visuaalisuutta, mutta ei nosta itseään pääosaan. Kokonaisuudesta muodostuu yli kahden tunnin pituudesta huolimatta otteessaan pitävä seikkailu, joka antaa arvoa henkilöilleen ja liikuttaa juuri oikeissa kohdissa, sillä taistelun tuoksinasta irrotetut syventävät hetket nousevat vaikuttavuudessaan sarjan parhaimmistoon. Kaikkien Harry Potterin kanssa yhdessä vietettyjen tuntien jälkeen voi reilusti sanoa Yatesin onnistuneen luomaan syvällisen sekä laadultaan rikkaan ja toimivan päätöksen miljoonien rakastamalle tarinalle.

Jopa päätösepilogi nimittäin toimii elokuvassa kirjaa paremmin, sillä se tuntuu vetävän tarinan langat siististi yhteen ympyrän sulkeutuessa. Kaiken taistelemisen ja synkkyyden jälkeen se palauttaa elokuvaan sarjan alussa Chris Columbuksen vetovuoron aikana nähdyn värikylläisen suloisuuden ja viattomuuden.

Jokaisen Potter-elokuvan tapauksessa kuuluu tapoihin valitella sitä, että tiettyjä kohtauksia on elokuvaversiosta jätetty pois. Professori Dumbledoren (Michael Gambon) menneisyys on typistetty pieneksi sivulauseeksi ja velho Grindelwaldista kertova osuus on jätetty kokonaan pois, mikä saattaa harmittaa sarjan ystäviä. Loppua kohden sarjan mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousevan professori Kalkaroksen (Alan Rickman) rooli on kuitenkin onnistuttu sisällyttämään kaikessa liikkuttavuudessaan. Mukana on myös muutamassa aikaisemmassa elokuvassa hyvin pienelle huomiolle jäänyt professori McGarmiwa (Maggie Smith), joka pääsee viimeisessä osassa jälleen tositoimiin.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2
Ohjaus: David Yates
Käsikirjoitus: Steve Kloves, perustuu J.K. Rowlingin romaaniin
Pääosissa:Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Alan Rickman, Ralph Fiennes
Valmistusmaa: UK / USA 2011
Genre: seikkailu / fantasia
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (IMDb) >>

Juttu on julkaistu alun perin Episodin verkkosivulla ja siitä hieman muokattu blogia varten

Kuva: © 2011 Warner Bros. Ent.
Harry Potter Publishing Rights © J.K.R.

Harry Potter characters, names and related indicia are trademarks of and © Warner Bros. Ent. All Rights Reserved.

Bad Teacher (2011) (**)

2011-07-28T10:00:00.001+03:00

Paljon on kerrottu tarinoita koulun rasittavuudesta oppilaiden näkökulmasta, mutta entäpä kun koulu tuntuu pakkopullalta jopa kansakunnan kynttilän eli opettajan mielestä? Pahan pukin (2003) koulumaailmaan sijoittuvassa vastineessa Elizabeth Halsey (Cameron Diaz) on ilkeä ja vastuuton opettaja. Hän on pinnallinen ihminen, joka on menossa naimisiin unelmiensa rikkaan prinssin kanssa, joka on luvannut ottaa hänet elätikseen, ettei hänen enää tarvitsisi tehdä kamalaa työtään. Kun sulhanen tuleekin häiden suhteen toisiin ajatuksiin ja heittää itsekkään Elizabethin pihalle, joutuu nainen palaamaan koulun piinapenkkiin kasvattamaan ennen kaikkea itseään.

Kesäkomediana nähtävä Bad Teacher on elokuva, jonka hahmoista on vaikea pitää. Diazin opettaja on tunteeton omaan napaansa tuijottaja, joka rikkoo lakeja ja pääsee silti -moraalisesti ajateltuna vähän liian helposti- pälkähästä.

Elokuvan huumoria kaivellaan Elizabethin epäkonservatiivisesta, pilveä koulun parkkipaikalla polttelevasta elämänasenteesta ja hänen suhtautumisestaan niin oppilaisiinsa kuin itseään perinteisempiin opettajakollegoihin. Huumori on ilkeämielistä, muttei kuitenkaan ylitseampuvan räävitöntä, ja sille nauramisesta tulee vaivaantunut olo. Fyysisen komedian taitava ja karismaattinen Diaz onnistuu kuitenkin luomaan hahmoonsa sen verran positiivisia piirteitä, että loppupuolelle mentäessä ja tarinan kaaren häntä kasvattaessa sympatiat alkavat lopulta olla hänen puolellaan.

Elizabethin miespuolisina kollegoina nähtävät Justin Timberlake ja Jason Segel loistavat hauskoissa sivuosissaan. Timberlaken Scott on täydellisen aivoton tollo, kun taas Segelin tuhdista jumppamaikasta löytyy mukavaa sosiaalista älykkyyttä. Yksi elokuvan riemastuttavimpia kohtauksia onkin näiden “kilpakosijoiden” kesken käytävä sanailu luokkaretken aikana. Myös Lucy Punch Elizabethin tunnollisena, mutta neuroottisuutensa vuoksi ratkeamispisteessä olevana kollegana onnistuu tuomaan elokuvaan muutaman hykerryttävän hetken lisää.

Lawrence Kasdanin poika Jake Kasdan on aikaisemmin ohjannut Suomessa hieman vähemmälle huomiolle jääneet komediat Walk Hard: The Dewey Cox Story (2007) ja Orange County (2002). Käsikirjoituksesta vastanneet Gene Stupnitsky ja Lee Eisenberg ovat puolestaan tuttuja kynäiltyään kammottavan luolamieskomedian Year One - Kaiken alku (2009).

Häijystä huumoristaan huolimatta Bad Teacher jää puolivillaiseksi. Se ei räväytä eikä yllätä kunnolla, mutta ei heppoisalla hahmonkasvatuksellaan onnistu myökään voittamaan katsojan sydäntä puolelleen -rankempaa kallistusta jompaan kumpaan suuntaan olisi nyt kaivattu. Suhteellisen viihdyttävän puolitoistatuntisen kesäauringon sulattamille aivosoluille se toki suo.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Bad Teacher
Ohjaus: Jake Kasdan
Käsikirjoitus: Gene Stupnitsky, Lee Eisenberg
Pääosissa: Cameron Diaz, Jason Segel, Justin Timberlake, Lucy Punch
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (IMDb) >>

Juttu julkaistu alun perin Episodin verkkosivulla sekä lyhennettynä Episodissa #7/2011

MovieMonday #9 - Mikä fiilis!

2011-07-27T14:24:00.002+03:00

Tämän viikon MovieMondayn aiheeksi oli Anzi heittänyt elokuvat, jotka herättävät tunteita siksi, että ne ovat esimerkiksi tulleet liitetyksi johonkin elämän tärkeään käänteeseen. Omalla kohdallani mieleen nousi heti yksi elokuva ylitse muiden. Elokuvaan liittyvä tarina on minulle hyvin henkilökohtainen, mutta hetken mietinnän jälkeen päätin kuitenkin jakaa sen kanssanne.

Oli tammikuinen päivä vuonna 2006 ja kävimme mieheni kanssa yhdessä elokuvissa. Katsomamme elokuva oli nimeltään Brokeback Mountain ja se sai minussa aikaan tunneryöpyn, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin elokuvan aikana kokenut, enkä itse asiassa myöskään sen jälkeen. Olin täysin huumaantunut tarinan vaikuttavuudesta, hullaantunut sen kauneudesta ja yhtäkaikkisesta kauheudesta, jotka Ang Lee niin hienosti yhdisti toisiinsa. Heath Ledgerin ja Jake Gyllenhaalin ansiokkaasti esittämä traaginen rakkaustarina ei päästänyt minusta irti moneen päivään. Se velloi mielessäni voimakkaammin kuin mikään tarina koskaan aikaisemmin.

9 kk tuon päivän jälkeen syntyi tyttäremme :)

Kotona katseltua: Burleski (2010) (**)

2011-07-20T09:04:00.001+03:00

Pikkukaupungin tyttö Ali (Christina Aguilera) muuttaa Kaliforniaan haaveenaan päästä isona laulavaksi ja tanssivaksi esiintyjäksi. Hän päätyy Tessin (Cher) omistamaan burleskiklubiin, jonka kiltti baarimikko Jack (Cam Gigandet) antaa söpölle ja sympaattiselle tytölle säälistä töitä tarjoilijana ja lopulta myös katon pään päälle.

Ali yrittää vakuuttaa Tessin ja tämän avustajan Seanin (Stanley Tucci) kyvyistään, mutta kaksikko ei halua antaa tytön edes yrittää. Heillä on jo tähtönen, Nikki (Kristen Bell), joka tosin on hieman liikaa viinaan menevä. Lopulta Ali saa mahdollisuuden -tai paremminkin ottaa sen väkisin- ja hurmaa vahvalla äänellään kaikki lähistöllä liikkuvat.

Neuvokkaasta tytöstä tulee show'n vetonaula ja myös Tessin luotettava neuvonantaja hetkellä, jolloin pankki -ja samalla bisnesmies Marcus (Eric Dane)- uhkaa viedä klubin Tessiltä maksamattomien velkojen takia.

Burleski vetoaa katsojaan enemmän Aguileran upean lauluäänen ja visuaalisesti komean ympäristönsä kautta kuin varsinaisesti tarinallaan. Tarina nimittäin on kevyt kuin mikä ja niin ennalta-arvattava, että välillä ärsyttää. Kunnollista jännitettä draamasta ei synny. Lisäksi esiintyminen, mikä ei vaadi laulamista tai tanssimista, on harmillisen jäykkää ja luonnotonta ja näyttelijöiden ulosanti töksähtelee pahemman kerran.

Musikaalissa nähdään paljon seksikästä tanssia (joka ei kuitenkaan taida kovin lähellä sitä oikeaa burleskia olla) ja koreiden asujen täyttämiä esityksiä, mutta suurin ansio lepää ehdottomasti Aguileran lauluäänessä. Se nimittäin oikeasti saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä! Mikäli rooliin olisi valittu joku vaatimattomammalla äänellä varustettu laululintunen, olisi elokuvasta kadonnut se viimeinenkin voima, mikä siinä nyt Aguileran syvän ja vahvan äänen kautta on.

Ei Burleski mikään Chicago ole, mutta (hyvin kilttiä) seksiä tihkuvia laulu- ja tanssiesityksiä ihaileville tässäkin riittää katsomista. Ja kepoisena hyvänmielen tuojana voi tätä suositella kertakatseluksi muillekin sellaisiin hetkiin, kun vakava draama on täysin pois suljettu genre. Ei vaan kannata odottaa mitään suurta ja hienoa, maailmoja syleilevää mahtavuutta. Söpön kevyt, erittäin ennalta arvattava elokuva, jolla on kuitenkin suuri ääni.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Burlesque
Ohjaus ja käsikirjoitus: Steve Antin
Pääosissa: Christina Aguilera, Cher, Cam Gigandet, Stanley Tucci, Eric Dane, Kristen Bell, Alan Cumming
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: musikaali / draama / romantiikka
Ikäraja: sallittu
IMDb
Traileri (IMDb) >>

MovieMonday #8 - Lapsuuden sankarille

2011-07-18T07:54:00.001+03:00

MovieMondayn aiheena tällä viikolla ovat lapsuuden ja nuoruuden elokuvat. Ne sellaiset, jotka tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja mahdollisesti tekivät sinusta elokuvaharrastajan.

Minä en ollut leffafani vielä pienenä vaan enemmänkin lukutoukka ja musiikkifani. Osittain tämä saattoi johtua siitä, että meillä oli melkoisen pitkään ala-asteelle asti mustavalkoinen tv, josta näkyi kaksi kanavaa. Tuolta ajalta Lassien lisäksi mieleeni on jäänyt venäläinen elokuva Bim mustakorva, jonka nyt jokin aika sitten näin vihdoinkin uusiksi. Ja itkin edelleenkin (juttu leffasta täällä). Toki telkusta tuli katseltua kaikenlaista -kuukauden westernit olivat kova sana jossakin vaiheessa- mutta leffafani minusta tuli kunnolla vasta sitten, kun perheeseemme tuli vihdoinkin VHS-videot - kun olin 16-vuotias. Sitä ennen jouduin aina elokuvien vuokraamisen yhteydessä vuokraamaan myös niiden katseluun tarkoitetun laitteen ja tuolloin nuorena tyttönä sitä ainakin 10 kiloa painavaa laatikkoa raahatessa piti oikeasti haluta katsoa ne vuokratut elokuvat.

Vaikka en hirveän paljon siis pystynyt katsomaan varsinkaan uusimpia elokuvia, minuun suuren vaikutuksen tehneitä elokuvia on kuitenkin useita. Ehkä tämä johtuu siitä, että silloin harvoin kun oli rahaa niin paljon, että raski vuokrata läjän kasetteja ja katselulaitteen, sitä oikeasti keskittyi katsomaansa. Ja kun joku kovasti kolahti, se piti sitten aina vaan vuokrata uusiksi siinä viikon läjän mukana :)

Kaksi uudestaan ja uudestaan vuokrattua elokuvaa on kuitenkin ylitse muiden. Joel Schumacherin ohjaama The Lost Boys (IMDb) sekä Renny Harlinin ohjaama Prison (IMDb). Kaverini, jonka kanssa silloin tällöin vuokrasimme leffaläjän yhdessä, alkoi jo jossakin vaiheessa kyllästyä minuun, kun olin jompaa kumpaa aina ottamassa pinoon mukaan. Vaikka varsinaista kauhua hieman karsastankin, jännitys, seikkailu ja yliluonnolliset asiat ovat kuitenkin aina minua kiehtoneet (olihan lapsuuteni luetuin kirja kammottava Noidan käsikirja!). Lost Boysissa vetosi varmaankin tarinan viattomuus mutta samalla vampyyrien vaarallisuus. Ja Jason Patriciin rakastuin päätä pahkaa. Lisäksi elokuvassa soi aivan mahtava musiikki, yksi parhaita soundtrackeja, mitä olen koskaan kuullut.

Harlinin ensimmäinen Hollywood-tuotanto Prison puolestaan oli oikeasti hieman pelottava. Se on myös Viggo Mortensenin ensimmäisiä elokuvarooleja ja minäkin tajusin asian vasta kun muutama vuosi sitten näin elokuvan vuosien jälkeen uusiksi, kun se julkaistiin ensimmäistä kertaa dvd:llä.

Lost Boysin alkuperäinen traileri ei ihan iske enää, mutta onneksi varsinainen elokuva on laadukkaampaa tekoa:

Prisonin traileri vuodelta 1988 näyttää oikeastaan elokuvan kaikki parhaat kohdat:

Kotona katselua: Zoolander (2001) (***)

2011-07-16T23:40:00.002+03:00

Olen ollut viime aikoina jostain syystä hieman alamaissa ja kaivannut jotain todella kevyttä katseltavaa. Eräänä päivänä keksin, että haluan ehdottomasti katsoa uusiksi Ben Stillerin Zoolanderin. Kävelin dvd-hyllylle ja kauhukseni huomasin, että minullahan ei ollutkaan sitä omana! Play.comilta levy löytyi alle vitosella ja kerrankin posti toimi rivakasti, ja levy kopsahti eteisen lattialle alle viikko sen jälkeen kun tilauksen olin tehnyt.

Lauantai-ilta ja toiveena saada aivot narikkaan pariksi tunniksi - Zoolanderin avulla se onnistuu!

Zoolander kertoo veteraanimallista, Derek Zoolanderista (Stiller), jonka maailma järkkyy, kun hän menettää Vuoden Miesmalli -tittelinsä uudelle tulokkaalle Hanselille (Owen Wilson). Time -lehden toimittaja Mathilda (Christine Taylor) kirjoittaa hänestä vielä tylyn jutun lehteenkin. Masentunut Derek lähtee etsimään itseään, mutta kotikonnuilta, Jon Voightin esittämän kaivoksessa työtään tekevän isäukon luota sitä ei tahdo löytyä. Niinpä hän joutuu muotiguru Mugatun (Will Ferrell) näppeihin. Ja tämä mies ei olekaan mikään tavallinen muotisuunnittelija vaan hänellä on näppinsä pelissä myös politiikan likaisella areenalla, apunaan kylmä ja kova apurinsa Katinka (Milla Jovovich).

Zoolander on tolkuttoman hupaisa komedia, jota on ilo katsoa. Sen hauskuus on sydämellistä, vähän jokaiseen suuntaan irvuilevaa, mutta ketään suuremmin loukkaamatonta hauskuutta, joka naurattaa oikeasti. Stiller on oikeasti symppis lievästi sanottuna yksinkertaisena miesmallina, jonka palikkamaisuuden Stiller ihanan itseironisesti tuo omassa ohjauksessaan pinnalle.

Wilson ja Stiller ovat kilpailevana mallikaksikkona loistavia - kaksi erittäin fyysistä koomikkoa yhdessä toimii todella hyvin. Cameorooleissa nähdään suuri liuta populaarikulttuurin nimiä David Bowiesta Natalie Portmaniin, Lenny Kravitzista Billy Zaneen ja Paris Hiltoniin. Höpsön lisän mukaan tuovat Derekin kämppiksinä asustavat mallipojat Brint (Alexander Manning), Rufus (Asio Highsmith) ja Meekus (ei vielä mitään Eric Northman-piirteitä omistava Alexander Skarsgård), joiden kohtalo kelpaisi Darwinin palkintoihin kirkkaasti.

Toimittaja-Mathildana nähtävä Taylor muuten on Stillerin vaimo oikeassa elämässä. Niin, ja nähdäänhän elokuvassa myös "suomalaista" väriä, sillä Hanselin luona asustaa Suomesta kotoisin oleva bändillinen kääpiöitä.

Eihän Zoolander mikään elokuvahistorian merkkiteos ole, mutta kevyenä, aivottomana viihteenä se toimii erinomaisesti.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Zoolander
Ohjaus: Ben Stiller
Käsikirjoitus: Drake Sather, Ben Stiller, John Hamburg
Pääosissa: Ben Stiller, Owen Wilson, Will Ferrell, Christine Taylor, Milla Jovovich
Valmistusmaa: USA / Australia / Saksa 2001
Genre: komedia
Ikäraja: 11
IMDb

Viimeinen Harry Potter (2011) (****)

2011-07-13T09:00:00.007+03:00

Tänään viedään viimeistä Potteria, kun Harry Potter ja Kuoleman varjelukset - osa 2 saadaan vihdoin suuren yleisön nähtäväksi elokuvateattereihin. Nykytyyliin 3D:nä.

Onhan se mahtavaa katsottavaa, vaikka hieman haikea fiilis vanhalle fanitytölle tulikin. Se on nimittäin nyt loppu. Ei enää Pottereita, joskin toivottavasti jotain puuttuvaa materiaalia nähdään lisää sitten dvd-julkaisun aikaan. Ainakin itse nimittäin jäin kaipaamaan hieman lisää, varsinkin Dumbledorea.

Varsinainen arvioni luettavissa Episodissa ja sitten joskus myöhemmin myös tässä blogissa :)

Kuvat: © 2011 Warner Bros. Ent.
Harry Potter Publishing Rights © J.K.R.

Harry Potter characters, names and related indicia are trademarks of and © Warner Bros. Ent. All Rights Reserved.

MovieMonday #7 - Gone but not forgotten

2011-07-12T10:59:00.003+03:00

Tällä viikolla Ursula asetti Movie Mondayn aiheeksi edesmenneet filmitähdet. Kuka näyttelijä on tehnyt työllään lähtemättömän vaikutuksen ja tarjonnut katsojalleen unohtumattoman elokuvaelämyksen?

Uskon, että tämä kyseinen näyttelijä löytyy monen muunkin haasteeseen osallistuneen postauksesta (en ole vielä ehtinyt käydä muiden juttuja lukemassa), mutta minun oli aivan pakko valita tämä kolme vuotta sitten kuollut nuori tähti, sillä hänen kuolemansa uransa ollessa huikeassa nousussa oli liiankin traaginen.

Australian Perthissä huhtikuun 4. 1979 syntynyt Heath Ledger jysäytti itsensä yhdeksi suosikkinäyttelijäkseni vuonna 2005, kun hän antoi hahmon traagista traagisemmallekin Ennis Del Marille Ang Leen elokuvassa Brokeback Mountain. En ensin voinut uskoa, miten lahjakkaaksi tämä nuori aussi olikaan kasvanut ihan huomaamattani. Surffitukkainen nuorukainen oli muuttunut vakavasti otettavaksi näyttelijäksi kertaheitolla.

Brokeback Mountainin myötä Ledgerin ura lähti laatunäyttelijänä sellaiseen nousuun, että aloin odottaa innolla hänen jokaista elokuvaansa. Ja sitten hän kuoli. Hups vaan ja loistava tähti elokuvataivaalla oli sammunut kertaheitolla.

Oli jotenkin järkyttävää nähdä Ledger vielä kahdessa elokuvassa kuolemansa jälkeen. Christopher Nolanin Dark Knightista postuumisti luovutetun sivuosa-Oscarin olisi mielellään nähnyt annettavan lahjakkaalle Ledgerille itselleen hänen ollessaan elossa. Varsinkin kun nyt tiedetään hänen ottaneen sekopäisen Jokerin roolin niin tosissaan, että se tuli hänen uniinsakin - minkä takia hän sitten joutui turvautumaan lääkkeisiin, joiden vahingossa tapahtuneeseen yliannostukseen hän sitten kuoli.

Löysin juutuubista tällaisen erittäin kauniin Brokeback Mountain -videon:

Kotona katseltua: Dokumentti-Oscarin voittanut Inside Job (2010) (****)

2011-07-11T08:54:00.002+03:00

Dokumentteja pitäisi katsoa useammin. Ja dokumenttien tekijöille nostaa hattua useammin. Niin loistavia tutkimuksia monet näistä elokuvantekijöistä tekevät paljastaessaan maailman vääryyksiä ja tuoden niitä selkeän kuvallisessa muodossa meidän tavallisten ihmisten katsottavaksi.

Tänä vuonna dokumentti-Oscarin voittanut Inside Job on yksi niistä, jotka näyttävät katsojille tylyjä faktoja kieroilusta ja suoranaisesta pahuudesta ja joiden toivoisi muuttavan maailmaa edes hiukan. Charles Fergusonin ohjaamassa dokumentissa kerrotaan koko maailman talouden sekaisin laittaneesta ahneudesta eli mitä tapahtui vuonna 2008, kun maailmantalous romahti.

Viime vuosikymmenen lopun lama alkoi Fergusonin mukaan kourallisen, liiallisen vallan kahvaan päässeen ihmisen ahneuden takia. Hän selvittää syitä aina 80-luvulle asti, jolloin Yhdysvalloissa alettiin vapauttaa taloutta valtionhallinnon sääntelystä. Hän kertoo tämän johtaneen lopulta siihen, että mitään ei enää saanut säädellä, sillä lähes mafian lailla johtavien talousjohtajien vallan lonkerot ulottuivat lobbauksen kautta joka paikkaan. Vaikka tavalliset kansalaiset alkoivat tuntea talouden ongelmat omissa kukkaroissaan ja lopulta nahoissaan, ei valtiovallalla ollut enää voimia eikä välttämättä enää niin suurta kiinnostustakaan tehdä asialle mitään. Kansalaiset köyhtyivät ja menettivät kotinsa, Wall Streetin johtajat saivat miljardeja bonuksina ja palkkioina. Se, että Yhdysvaltain talouskriisin ei ymmärretty vaikuttavan koko maailman talouteen, tuntuu käsittämättömältä väitteeltä.

Dokumentissa haastatellaan useita asianomaisia, mutta suurimmat johtajat olivat kieltäytyneet haastatteluista.

Inside Job on järkyttävää katseltavaa, mutta sitä ei kuitenkaan ole tehty täysin ilman pilkettä silmäkulmassa. Se ei ole yhtä huumoripitoinen kuin vaikkapa Michael Mooren dokumentit, mutta se viihdyttää ja kauhistuttaa aivan samalla tavalla. Kertojaäänenä toimii Matt Damon, jonka ääni sopii tällaisen salaliittoteorian kertomiseen mitä mainioimmin. Aihe ei ole talousasioita tarkemmin tuntemattomalle kovinkaan yksinkertainen vaan Inside Job vaatii, että katsojan kaikki hoksottimet ovat mukana.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Inside Job
Ohjaus: Charles Ferguson
Käsikirjoitus: Chad Beck, Charles Ferguson, Adam Bolt
Kertoja: Matt Damon
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: dokumentti
Ikäraja: sallittu
IMDb
Traileri (IMDb) >>

MovieMonday #5 - Päässäni soi ja soi ja soi (leffasoundtrackit)

2011-07-07T09:21:00.000+03:00

Lomareissun takia jäi osallistumatta viime viikon MovieMonday-haasteeseen, mutta halusin kuitenkin kantaa korteni kekoon, koska mieleeni tuli elokuva, jonka soundtrack on jäänyt elämääni ensi-iltansa jälkeen näköjään ikuisiksi ajoiksi :) Eli viidennen MovieMondayn aiheeksi Ravenwaves heitti elokuvasoundtrackit, mikä on sellainen elokuva, jota ei voi ajatella ilman musiikkiaan tai jonka muistaa pääasiallisesti juuri musiikkinsa vuoksi.

Omalla kohdallani valinta oli äärimmäisen helppo, sillä yksi parhaista soundtrackeista kuuluu kotimaiselle, Perttu Lepän vuonna 1999 ohjaamalle elokuvalle Pitkä kuuma kesä. Olen itse 70-luvulla syntynyt ja nuoruuteni 80-luvulla viettänyt ja siksipä Pitkä kuuma kesä kolahti omaan nostalgiasuoneeni ja kovaa. Se kertoo ajasta, jolloin Helsinki oli vielä kaukainen suuri kaupunki ja sinne pohjoisemmasta ja idemmästä Suomea meno oli jännittävää joka tavalla. Se kertoo ajasta, jolloin rokki oli sydämen asia ja rokkareiden kanssa hengaileminen elämäntapa. Ajasta jolloin punk tarkoitti hakaneulan pistämistä nenään.

Elokuvassa esiintyy Apulanta -yhtyeestä tuttu Toni Wirtanen punkbändissä The Vittupäät, joka hieman epätasaisesti kilpailee huomiosta toisen joensuulaisen yhtyeen, Kalle Päätalon kanssa. Molempien biisit jäävät kuitenkin päähän soimaan kertakuulemalla :) Kokeile vaikka!

Luettua: L.J. Smithin Vampire Diaries (The Awakening, The Struggle, The Fury & Dark Reunion)

2011-07-06T15:19:00.000+03:00

Kaipasin kesälomareissulle lähtiessäni lukemista ja kiitos Ursulan avosydämisyyden, sain vampyyrisarjahuumassani luettavakseni Vampire Diaries -tv-sarjan taustalla olevan kirjasarjan. L.J. Smithin kirjoittama sarja koostuu neljästä osasta, jotka näissä Ursulan kirjoissa oli näppärästi niputettu niin, että The Awakening ja The Struggle löytyvät yksistä kansista ja The Fury sekä Dark Reunion samoin yhdestä paketista.

Vampire Diaries oli alun perin trilogia ja se julkaistiin jo vuonna 1991. Suuren suosion ja lukijoiden painostuksen jälkeen Smith kirjoitti sarjalle vielä neljännen osan, seuraavana vuonna julkaistun Dark Reunionin, joka kertoo tarinaa Elenan sijaan hänen ystävänsä Bonnien näkökulmasta.

Kirjat kertovat tv-sarjan tapaan pikkukaupungin suositusta tytöstä Elena Gilbertistä sekä häntä piirittävistä vampyyriveljeksistä Stefan ja Damon Salvatoresta. Kirjoissa Elenalla on kaksi hyvää ystävää, Britannian druideista periytyvä Bonnie sekä poikamainen Meredith, jota ei tv-sarjassa ainakaan toistaiseksi ole nähty.

Tv-sarjan katsomisen jälkeen kirjoihin oli hieman vaikea suhtautua, sillä niiden tarina sekä koko maailma on hyvin erilainen kuin mihin tv-sarjan yhteydessä oli ehtinyt tottua. Kirjan hahmot ovat niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin poikkeavia tv-sarjaversioistaan, yhtenä häiritsevänä erona esimerkiksi se, että kirjan Elena on vaalea ja hänen vaaleutensa säihkettä korostetaan kirjassa jatkuvasti. Kun Elenaa ajatellessaan näkee silmiensä edessä vain Nina Dobrevin tummat kutrit, kontrasti on iso.

Tv-sarjassa nähty tarina on huomattavasti monipuolisempi kuin mitä kirjoissa kerrotaan, mikä tekee Vampire Diaries-kirjoista hieman yksioikoisia. Smithin kirjoitustyyli on erittäin kevyttä ja tarinaan ei pääse syntymään samanlaista jännitettä kuin tv-sarjassa, sillä yllättäviä tarinankäänteitä tulee hyvin harvakseltaan. Tv-sarjassa yhdeksi mielenkiintoisimmista hahmoista nousevan Damonin rooli on kirjoissa hyvin pieni, eikä hänen monitahoista persoonaansa päästetä valloilleen samalla tavalla. Lisäksi kirjan tapahtumat tapahtuvat jotenkin töksähtämällä, usein vailla kunnon pohjustusta tai sen ihmeempää selitystä, aivan kuin kirjailijalla olisi ollut hyvä idea, mutta sen auki kirjoittamisessa idea olisi loppunut kesken ja hän olisi tehnyt helpon ratkaisun ja vetänyt mutkat suoriksi.

Vampire Diaries on kuitenkin oivaa aivohömppää kesäkuumalle, fantasiapainotteista teiniromantiikkaa, jota ei ole tarkoitus ottaa mitenkään vakavasti. Kirjat ovat nopealukuisia ja 90-luvun alun vaikutus näkyy tarinassa hauskasti. Mutta täytyy myöntää, että tv-sarja on tässä tapauksessa onnistuttu tekemään alkuperäisiä kirjoja paremmaksi.

Kirjat on myös suomennettu. Ne on julkaistu nimillä Korpinmusta, Sielunkumppani, Verivala ja Pimeän piiri. Lisäksi suomennettuna on myös L.J. Smithin sarjaa jatkava kirja The Return: Nightfall, joka on suomeksi Sudenhetki. Tämä kirja kuuluu Smithin toiseen vampyyripäiväkirjojen trilogiaan nimeltä The Return ja joka jatkaa tarinaa Damonin näkökulmasta. Se koostuu kirjoista Nightfall, Shadow Souls ja Midnight. Smithiltä oli tulossa myös kolmas trilogia, joka kulkee nimellä The Hunters ja siihen kuuluvat kirjat Phantom, Moonsong ja Eternity. Sarjan julkaisu on kuitenkin vaakalaudalla Smithin ja kustannusyhtiön erimielisyyksien vuoksi. Tv-sarjan suosion johdosta uusia Vampire Diaries -kirjoja on kuitenkin melko varmasti tulossa jatkossakin, ne vain eivät välttämättä ole Smithin kirjoittamia.

MovieMonday #6 - Tylsä klassikko

2011-07-05T10:00:00.001+03:00

Tämän viikon MovieMondayn aiheeksi Tiinanen heitti "Tylsät klassikot" - "Elokuva on klassikkomaineessa. Se sai hyvät arvostelut ja kaveritkin kehuivat. Se voitti kenties myös liudan palkintoja. Odotukset olivat korkeat. Kun vihdoin näit sen, se oli mielestäsi typerä, turha, tylsä tai jotenkin muuten pettymys."

Aihe on siinä mielessä hankala, että harvaa klassikoksi rankattua elokuvaa voi pitää suoranaisesti turhana, mutta tylsistymiseen asti jotkut klassikotkin pääsevät. Yksi tällainen omalla kohdallani oli vuonna 1963 mm. parhaan elokuvan Oscarin voittanut Lawrence of Arabia. David Leanin ohjaama kolme ja puoli tuntia kestävä eepos, jossa Peter O'Toolen esittämä brittisoturi T.E. Lawrence tutustuu sodan aikana arabialaiseen kulttuuriin niin syvästi, että se ravistelee hänen lojaalisuuttaan omalle maalleen.

Ehkä Arabian Lawrence toimisi eri tavalla elokuvateatterissa, mutta kotioloissa dvd:ltä katsottuna tämä eepos väliaikansakin kanssa oli suoranaista pakkopullaa omalla kohdallani. Eihän se missään nimessä huono elokuva ole, ja voin hyvin ymmärtää sen maineen klassikkona. Onhan aihe mielenkiintoinen ja omana aikanaan erikoinen, ja kuvaus ehdottoman komeaa.

Aiheeseensa suhteutettuna elokuva oli kuitenkin minun kohdallani yksinkertaisesti liian pitkä jaksaakseen pitää yllä mielenkiinnon. Katsoin sen kuitenkin kokonaan läpi, vaikka monta kertaa mielessä kävi jättää koko eepos kesken... mutta elokuvan kesken jättäminen ei vaan sovi minun pirtaani ;-)

Jaossa kaksi pikkuruista t-paitaa - kuvassa Charlie St. Cloud (Zac Efron)

2011-07-05T00:01:00.000+03:00

Sain sattumalta käsiini kaksi kappaletta Charlie St. Cloud -t-paitoja ja ajattelin laittaa ne jakoon tänne, kun ovat niin pieniä, etteivät itselle päälle mahdu ;-)

Paidat ovat valkoisia ja kokoa XS, ja niissä on kuvana tuollainen oheinen kuva söpöstä Zac Efronista sekä elokuvan nimi. Mikäli paita kiinnostaa, jätä kommentti tähän postaukseen, ja mikäli halukkaita on enemmän kuin kaksi, arvon voittajat tulevana viikonloppuna.

Suomessa vähälle huomiolle jäänyt Charlie St. Cloud on tarina nuoresta Charliesta (Efron), joka laittaa veljensä kuoltua onnettomuudessa koko elämänsä tauolle. Draama kuolemasta ja tuonpuoleisesta elämästä on sentimentaalisuudestaan huolimatta kaunista katsottavaa (***).

Elokuvasta lisää IMDb:ssä ja trailerin voi vilkaista täältä >>

Kun ei katso yhtä ainutta elokuvaa yli viikkoon

2011-07-04T15:44:00.000+03:00

Tervehdys blogiystäväiset!

Olen palannut pikkulomaseltani Pohjois-Suomesta ja voin sanoa, että se oli erittäin rentouttavaa. Kun paljon katsoo elokuvia, huomaa senkin joskus tuntuvan lähes työltä. Siksipä olikin oikein jännä viettää yli viikko katsomatta yhtä ainoaa elokuvaa! Tajusin asian laidan vasta tänään ja olin aivan ällistynyt, sillä suhteutettuna siihen, että olen tähän mennessä tätä vuotta katsonut kuitenkin jo 136 itselleni uutta elokuvaa ja tv-sarjan tuotantokautta - mikä tekee kesäkuun loppuun mennessä 0.75 elokuvaa (tai tv-sarjan tuotantokautta!) per päivä - yli viikko ilman yhtään elokuvaa on melkoinen saavutus ;-)

Mutta kävinpä pohjoisessa ihmettelemässä keskiyön aurinkoa ja yllätyin siitä, miten suuri ero onkaan Helsingin ja vaikkapa Rovaniemen välillä kesän valoisuudessa. Kun Rovaniemen leirintäalueella lähdin kolmen aikaan yöllä käymään vessassa, oli fiilis jotenkin uskomaton, kun aurinko mollotti taivaalla ja piti olla muka yö. Voin hyvin ymmärtää niitä ulkomaalaisia, jotka tulevat Suomeen kesällä ja yllättyvät öiden valoisuudesta, kun ainakin jonkinasteiseen valoisuuteen tottuneena suomalaisenakin yötön yö on jotain käsittämättömän komeaa. Suomen kesä on kaunis!

Nyt on kuitenkin kesän ensimmäinen lomanen pidetty ja minäkin olen takaisin blogien parissa. Nyt kesällä blogin päivitystahti tosin saattaa hieman hidastua, mutta täällä kuitenkin ollaan.

Ensi viikolla päästään sitten katsomaan viimeistä Harry Potteria :) Sitä innolla (ja pienellä kaihollakin) odotellaan!

Coenin veljesten True Grit (****) dvdlle ja blu-raylle tänään

2011-06-29T10:00:00.051+03:00

Coenin veljesten Charles Portisin romaaniin pohjalta ohjaama kostotarina True Grit julkaistaan dvdllä ja bly-rayllä tänään. Kirjoitin tästä ihastuttavan omalaatuisesta länkkäristä arvion keväällä, kun elokuva tuli teattereihin - sen jutun voi lukaista täältä >> True Grit oli tänä keväänä Oscar-ehdolla huikeat 10 kertaa (mm. paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, miespääosa [Jeff Bridges], naissivuosa [Hailee Steinfeld] ja kuvaus), mutta yhtään pystiä se ei kuitenkaan voittanut.

Nyt kotiversioilla julkaistavalla elokuvalla on mukana yli tunnin verran lisämateriaaleja, joissa tutustutaan muun muassa näyttelijöihin ja elokuvan tekemiseen, aikakauden asuihin ja aseisiin sekä lahjakkaaseen erakkokirjailijaan Charles Portisiin.

Blu-raylla mukana on seuraavaa:
- Mattien True Grit
- 1880-luvun asut
- Colt, Winchester ja Remington: sisällissodan jälkeisen ajan aseet
- Fort Smithin jälleenrakennus
- Elokuvan näyttelijät
- Charles Portis, tuntematon kirjailijasuuruus
- True Gritin elokuvataide
- Teatteritraileri

Yhden levyn DVD-julkaisu lisämateriaaleja on hieman laihemmin:
- Mattien True Grit
- 1880-luvun asut
- Fort Smithin jälleenrakennus
- Elokuvan näyttelijät

Elokuvan pääosassa olevan JEFF BRIDGESIN haastattelun voit lukaista eilisen päivämäärän alta :)

Haastattelu: Jeff Bridges ja Kova kuin kivi

2011-06-28T10:00:00.003+03:00

Kova kuin kivi - True Grit -elokuvan dvd- ja blu-ray -julkaisun tiimoilta Elokuvablogi.comilla oli ilo ja kunnia saada julkaistavakseen elokuvassa jäyhän kovaa Rooster Cogburnia näyttelevän JEFF BRIDGESIN haastattelu.

Q: Hei Jeff. Sinua pidetään yhtenä Hollywoodin mukavimmista ihmisistä, mutta olet myös loistava näytellessäsi kovanaamaa kuten Rooster Cogburnia True Gritissä tai Bad Blakea Crazy Heartissa. Onko Jeff Bridgesillä kovanaamainen puolensa?
A: (Nauraa) Ei, en minä ole mikään kovanaama. Voin kyllä näytellä sellaista, sillä se on hauskaa. Pidän kovanaamojen näyttelemisestä.

Q: Oletko sitä mieltä, että Roosterin hahmo kuuluu tähän kategoriaan?
A: En usko, että hän itse kutsuisi itseään kovanaamaksi, mutta kyllä, luulen, että muut ihmiset pitävät häntä koviksena. Hän kun on sellainen jörö alkoholisti jolla on usein krapula. Se tekee ihmisestä kovanaaman.

Q: Kuinka valmistauduit Roosterin rooliin?
A: Vertasin Roosterin hahmoa Charles Portisin romaanissaan kirjoittamaan hahmoon, enkä verrannut sitä lainkaan John Wayne -elokuvan versioon hahmosta. Siihen suuntaan Coenin veljekset minua ohjasivat menemään ja seurasin tätä ohjetta.

Q: Kun tiesit, että John Wayne voitti tuosta kyseisestä roolista Oscarin vuonna 1969, nostiko se paineita roolin esittämisen suhteen?
A: Ei, teen vain parhaani joka kerralla. Itse asiassa ensimmäinen ohje, jonka Coenit minulle antoivat oli “Me emme ole tekemässä lännenelokuvan uudelleenfilmatisointia. Me olemme tekemässä elokuvaa Charles Portisin romaanista”. En siis viitannut roolissani John Wayne-elokuvaan ollenkaan. Luin kirjan ja silloin tiesin, mitä Coenit ohjeellaan ajoivat takaa. Kirja on upea ja hyvin paljon sen tyylinen, minkä Coenin veljesten voisikin uskoa tekevän elokuvaksi.

Q: Osa elokuvasta kuvattiin Austinissa Teksasissa, mikä on kivan musiikillinen kaupunki. Esiinnyitkö missään konserteissa sinä aikana kun olitte kuvausryhmän kanssa siellä?
A: Tyttäreni Jessica toimi apulaisenani tässä elokuvassa ja hän oli mukanani jokaisella askeleella. Hän myös soittaa kitaraa, laulaa ja kirjoittaa lauluja, ja olemme tehneet yhdessä muutamia konsertteja. Teimme pari myös Santa Fessä. Yksi näistä konserteista oli erityisesti tarkoitettu maskeerausosaston päällikölle Tarra Daylle, joka oli mukana Crazy Heartissa. Hän nimittäin halvaantui ja me halusimme avustaa häntä rahallisesti pitämällä hänen kunniakseen konsertin. Se oli mahtavaa. Lyöttäydyimme yhteen erään paikallisen yhtyeen kanssa, nousimme lavalle ja teimme oman osuutemme.

Q: Millaista oli työskennellä jälleen Coenin veljesten kanssa?
A: Coenit tekevät omalaatuisia, hyvin uniikkeja elokuvia. He ovat fantastisia. Olen työskennellyt useiden mahtavien ohjaajien kanssa ja jokainen on erilainen. Katsotaan vaikka Scott Cooperia, joka ohjasi Crazy Heartin. Hän oli nimittäin ohjaajana ensikertalainen. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ohjannut edes lukionäytelmää, eikä ollut koskaan kirjoittanut yhtään käsikirjoitusta ja hän teki elokuvan 24 päivässä. Hän oli erittäin innostunut ja se tarttui koko kuvausryhmään, koska innostus oli niin aitoa. Siinä ei ollut mitään keinotekoista.
On siis näitä Cooperin kaltaisia ohjaajia ja sitten on näitä coolimpia ohjaajia, niin kuin Coenin veljekset. Mukana ei ole sitä jättiläismäistä innostusta, mutta jokaisena päivänä mukana on kuitenkin tietynlainen coolius. Molemmat saavat aikaan upeita tuloksia. Katsotaan vaikka, mitä he tekivät Big Lebowskin kanssa. Voisi kuvitella, että Coenit ovat hauskoja tyyppejä, mutta ei, eivät he ole sen ihmeemmin hauskoja. Ei sillä, etteikö heillä olisi huumorintajua, mutta eivät he ole alituiseen laukomassa vitsejä. He ovat hyvin mukavia ja ympäröivät itsensä ihmisillä, joiden kanssa ovat työskennelleet aikaisemminkin, jotta kuvauspaikalla olisi kodinomainen tunnelma.

Q: Näyttelit alkoholistia Crazy Heartissa ja nyt uudestaan True Gritissä. Kuinka olet itse pysynyt järjissäsi ja selvänä kaikki nämä vuodet Hollywoodissa?
A: Olen tietenkin ollut krapulassa tarpeeksi monta kertaa itsekin (nauraa). Luulen, että se on hyvää tuuria. Ymmärrän miksi jotkut ihmiset ratkeavat, mutta minusta se on liian tuskallista. Vai mitä luulet? Itse sitä oppii asian aina vain uudestaan ja uudestaan, mutta on olemassa ihmisiä, jotka eivät koskaan opi. He joutuvat mukaan oravanpyörään, mutta itse onneksi olen välttynyt siltä. Voisin toki olla vähän paremmassa kunnossa. Ihailin todella paljon omaa isääni, sillä hän oli terveysintoilija ja aihe oli aina esillä keskusteluissamme. Tapasin sanoa “Isä, jokaisen hetken pitää olla uusi. Jokainen hetki pitää elää kuin se olisi ainutlaatuinen”. Ja hän sanoi “Kyllä, tuo on ihana ajatus, mutta elämä ei toimi niin. Me olemme tapojemme orjia ja kehitämme itsellemme niin hyviä kuin pahojakin tapoja. Sinä haluat kehittää hyviä tapoja.” Vasta nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, tajuan mitä hän ajoi tällä takaa (nauraa).

Q: Millä tavalla Coenin veljekset työskentelevät yhdessä?
A: He ovat kertoneet, että uransa alussa he halusivat toisen heistä ottavan haltuunsa tuottajan pestin, koska he eivät halunneet kenenkään ulkopuolisen tulevan väliin. Minusta heidän työskentelynsä näyttää siltä, että he käsikirjoittavat, tuottavat ja ohjaavat kaiken yhdessä. Ethan kävelee ympäriinsä kepin kanssa, enkä tiedä mitä hän ajattelee. Joel on heistä se vanhempi ja luulen, että hän on se joka sanoo “action”. Molemmat heistä tulevat antamaan ohjeita aivan kuin tavallinen ohjaaja tekisi. Minusta on ihan luonnollista kysyä neuvoa kummalta tahansa. Kaikki on erittäin rentoa, enkä ole koskaan nähnyt heidän riitelevän keskenään, mikä on oikeastaan aika uskomatonta. Rakastan heidän elokuviaan.

Q: Ovatko he muuttaneet ohjaustyyliään vuosien varrella?
A: No eivätpä oikeastaan. Joel leikkasi poninhäntänsä ja siinäpä se oikeastaan onkin (nauraa)

Haastattelu on käännetty suomeksi alun perin englanninkielisestä haastattelusta.

Etsin töitä - osa 2 ja Hyvän kesän toivottelut. Blogi lähtee viikoksi pienelle lomaselle!

2011-06-24T10:00:00.051+03:00

Olen lähdössä viikoksi pienelle lomaselle pohjoisempaan Suomeen ja päätin pistää Elokuvablogi.cominkin siksi aikaa huilaamaan. Uusia juttuja alkaa tulla enemmän taas heinäkuun puolella, mutta ensi viikolla tulossa sentään pari juttua. Toinen niistä ei yhtään sen vähempi kuin JEFF BRIDGESIN haastattelu True Grit -elokuvan tiimoilta.

Siihen asti toivottelen kaikille oikein iloista ja mukavaa Juhannusta sekä aurinkoista kesää! Pitäkää huoli toisistanne :)

Postaan myös uusiksi tämän työkyselyni blogin ykköspostiksi, sillä nyt alan olla tarpeeksi elänyt vapaana kuin sika pellossa ja alkaisin olla valmis palaamaan sorvin ääreen :) Edellisen työpaikkani mentyä toukokuussa konkurssiin (uransa huipulla, sillä juuri eilen sain kuulla, että kampanjamme [jossa minäkin olin mukana] oli voittanut Cannesissa Cyber-sarjan Pronssileijonan), olen ollut vapaalla jalalla ja etsin nyt uusia haasteita. Ajattelin postata avoimen ja epämuodollisen hakemuksen myös tänne blogiini, koska täällä kuitenkin käy päivittäin niin monta silmäparia, ettei sitä koskaan tiedä, kenen silmiin viestini osuukaan.

Viestiäni saa välittää eteenpäin, mikäli satut tietämään jonkun, joka sattuu juuri etsimään minun kaltaistani ihmistä joukkoihinsa. Samoin kaikki asialliset vinkit ja muut yhteydenotot otetaan vastaan sähköpostiin elokuvablogi.com (at) gmail.com
Myös osa-aika- ja freelance-työ kiinnostavat!

****

Olen digitaalisten palveluiden projektipäällikkö ja tuottaja sekä elokuviin ja viihteeseen erikoistunut freelancetoimittaja, jolla on yli 10 vuoden kokemus digitaalisesta markkinoinnista, palvelukehityksestä ja viestinnästä online- ja mobiili-internetissä. Tämä pitkä aika pitää sisällään globaaleiden ja lokalisoitujen palveluiden ja markkinointikampanjoiden tuotantoa sekä sisällön ja projektien hallinnointia kansainvälisessä ympäristössä, sekä sen ohella hankittua toimittajakokemusta.

Etsin nyt uusia tuulia aloilta, joissa voin a) käyttää hyväksi kokemustani projektinhallinnassa ja viestinnässä sekä asiantuntijuuttani varsinkin elokuva-aiheisen sisällön parissa tai b) toimia elokuva/viihdetoimittajana. Viestintää kohtaan tuntemani innostuksen vuoksi etsin töitä ensisijaisesti media-alalta, joskin suurin haaveeni olisi päästä työskentelemään elokuvien, niistä kirjoittamisen ja/tai niiden markkinoinnin kanssa. Digitaalisten palveluiden projektipäällikkö ja tuottaja, mobiilimarkkinoinnin ja -sisällön asiantuntija, tuotepäällikkö, (verkko)tiedottaja/toimittaja ovat esimerkkejä tehtävistä, joita olen etsiskelemässä, mutta olen avoin kaikelle uudelle.

8,5 vuoden ajan työskentelin suurille kansainvälisille yrityksille digitaalista markkinointia tuottavassa yrityksessä ja osallistuin maailmanlaajuisesti miljoonia käyttäjiä tavoittavien mobiili- ja verkkopalveluiden sekä markkinointikampanjoiden suunnitteluun. Työhöni on kuulunut projektin koko elinkaari sen jokaisessa työvaiheessa, asiakkaalta tulleesta briiffistä tuotannon hallintaan ja lopulta raportointiin. Olen työskennellyt maailmanlaajuisesti tunnettujen asiakkaiden ja sisällönomistajien kanssa yhteistyössä, pääkielenä englanti. Aikaisemmista työpaikoistani voin mainita työskennelleeni mm. www-tuotesuunnittelijana, kehittämässä verkkoviestintää ja tuottamassa sisältöä verkkopalveluihin sekä tätä ennen opintojeni päättymisen jälkeen 1,5 vuotta tutkijana yliopistolla.

Päivätyöni ohella olen vuodesta 2004 lähtien kirjoittanut elokuva-aiheisia artikkeleita, arvioita ja palstoja Elokuvalehti Episodiin sekä sen sisarjulkaisuihin, ja nyt reilun kahden vuoden ajan pitänyt yllä omaa elokuvablogiani, rakkaudesta elokuviin ja kirjoittamiseen. Uusin "aluevaltaukseni" on toukokuussa 2011 alkanut elokuvabloggarin pesti Discshop.fi:ssä. Tein lehtijuttuja jo teinivuosinani, jolloin usean vuoden ajan haastattelin ja valokuvasin bändejä, ja kirjoitin muita, pääasiallisesti musiikkia ja nuoria koskevia artikkeleita paikalliseen sanomalehteemme.

Ihmisenä olen organisointikykyinen, vastuullinen ja luotettava, jolla on halua kehittyä työssään, unohtamatta kuitenkaan nuorekasta ja fanityttömäistä mielenlaatua. Olen kiinnostunut uusista teknologioista ja niiden sekä sosiaalisten verkostojen avaamista mahdollisuuksista ja pidän erittäin tärkeänä kuluttajalähtöistä ajattelutapaa ja sitä, että tuotettu palvelu on sen käyttäjälle kiinnostava, innostava ja toimiva.

Mikäli sinulla on tietoa tätä profiilia vastaavasta työpaikasta, otathan yhteyttä! Tarkempia tietoja sekä yhteystiedot saa pyytämällä.

Kiitos ja kumarrus :)
Päivi / Elokuvablogi.com - elokuvablogi.com (at) gmail.com

Kotona katseltua: Another Year - Vuosi elämästä (2010) (****)

2011-06-23T10:00:00.001+03:00

Kaiken kaikkiaan viidestä ohjaamastaan tai käsikirjoittamastaan elokuvasta Oscar-ehdolla Mike Leigh (Happy-Go-Lucky, Vera Drake) on tunnettu elämänmakuisista elokuvistaan. Vuosi elämästä keskittyy vuodenaikojen ohi soljuessa kertomaan kaikkien yhteisten vuosien jälkeen edelleen onnellisesti naimisissa olevasta iäkkäästä pariskunnasta ja heidän ei-niin-onnekkaasta lähipiiristään.

Tom (Jim Broadbent) ja Gerry (Ruth Sheen) elävät leppoisaa elämää töiden, kodin ja pienen viljelypalstansa välillä. Heidän elämänasenteensa on kohdillaan ja he osaavat nautiskella elämän pienistä iloista täysin siemauksin. Aivan yhtä hyvin ei ole kuitenkaan käynyt heidän lähipiirilleen. Gerryn työtoveri Mary (Lesley Manville) on keski-ikään ehtinyt, elämänkumppania kaipaileva nainen, joka hukuttaa yksinäisyyttään viinilasiin. Tomin vanha ystävä Ken (Peter Wright) on myös yksinäinen ja onneton, samoin kuin Tomin veli Ronnie (David Bradley), jonka poika (Martin Savage) on isälleen vihainen mies.

Kun nuorekkaaksi itsensä tunteva Mary alkaa haikailla Tomin ja Gerryn 30-vuotiaan pojan, Joen (Oliver Maltman) perään, ystävysten välit alkavat rakoilla. Pariskunnan muodostama kivijalka kuitenkin pysyy pystyssä murtumatta.

Vuosi elämästä on aito, elämänmakuinen ja elämänmyönteinen elokuva. Sen ihmiset ovat kuin suoraan oikeasta elämästä, herkkiä rikkoutumaan, mutta usein ystävyydellä korjattavissa. Broadbentin ja Sheenin muodostama kaksikko on elokuvan sydän, mutta sydäntäsärkevimmän suorituksen tekee Manville raastavan yksinäisessä roolissaan, jonka rempseä olemus henkii kuitenkin epävarmuutta ja hyväksymisen tarvetta. Maryn luhistumisen seuraaminen Manvillen ilmeikkäiden silmien kautta on kipeän aitoa.

Leigh on kirjoittanut tarinansa lempeän raadollisella kynällä ja ohjaa sen samanlaisin vedoin. Tomin ja Gerryn keittiössä teekupposen ja viinilasin äärellä vietetyt hetket tuovat elokuvan ihmiset iholle aidoimmillaan. Säälimättömien hetkien jälkeen nähdään kuitenkin pieni pilkahdus toivosta. Takaiskuista huolimatta kaikki ei ole menetetty vaan elämä jatkuu. Eikä koskaan tiedä, millaisia yllätyksiä elämällä onkaan vielä takataskussaan.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Another Year
Ohjaus ja käsikirjoitus: Mike Leigh
Pääosissa: Jim Broadbent, Ruth Sheen, Lesley Manville, Oliver Maltman, Peter Wright, David Bradley
Valmistusmaa: UK 2011
Genre: draama / komedia
Ikäraja: sallittu
IMDb
Traileri (Apple) >>

Luettua: Buffy The Vampire Slayer, Season 8

2011-06-22T15:48:00.000+03:00

Luin aikaisemmin keväällä Buffy vampyyrintappaja -tv-sarjan jatkoksi sarjakuvana tehdyn "kahdeksannen tuotantokauden" ensimmäisen osan suomeksi, mutta seitsemää muuta osaa sain sitten odotella jonkin aikaa ennen kuin pääsin niihin käsiksi. Tämä sarjakuvamuodossa julkaistu kahdeksas kausi sai viimeisen jaksonsa muutama viikko sitten kansiin ja minun pre-orderissa ollut tilaukseni mätkähti postin mukana luukusta muutama päivä sen jälkeen. Näitä sarjakuvia onkin saanut jahdata pitkin maita ja mantuja, kun tällä hetkellä rahatilanne ei antanut myöten tilata niitä kaikkia itselle ja osan jouduin odottamaan kirjastosta. Ja pääkaupunkiseudun kirjastossa useat näistä on vain yhtenä kappaleena, ja näköjään niitä lukevat muutkin ;-)

Lopulta minulla oli kasassa kaikki osat kakkosesta kasiin, ja pääsin vihdoin Buffy -sarjakuvan kimppuun!

Buffyn kasikausi on suoraa jatkumoa Buffy-tv-sarjalle ja sen käsikirjoituksesta on vastannut sarjan luoja Joss Whedon itse, joskin osittain yhdessä muiden käsikirjoittajien kanssa.

Kasikausi esittelee lukijalle Buffyn johtaman vampyyrintappajien armeijan, joka asustaa ja kouluttautuu linnoituksessa Skotlannissa. Mukana on tv-sarjasta tuttuina myös Buffyn sisko Dawn sekä parhaat ystävät Willow ja Xander. Elämä on kuitenkin muuttunut täysin siitä, mitä se oli Sunnydalessa.

Buffyn elämää varjostaa hämäräperäinen Twilight, joka tuntuu uhkaavan kaikkia vampyyrintappajia. Eikä siinä vielä kaikki, vaan Yhdysvaltain armeijakin on alkanut Sunnydalen tuhon jälkeen kiinnostua näistä yliluonnollisen vahvoista naisista, eikä aikaakaan kun vampyyrintappajat leimataan terroristeiksi.

Buffyn ja kumppaneiden matka on täynnä yllättäviä tilanteita, kuten aina Buffy-maailmassa. Mutta sarjakuvassa kaikki viedään piirun verran hurjemmalle tasolle kun käytössä on koko piirretyn maailman mahdollisuudet. Itse kaipailin hieman hillitympää ja maanläheisempää menoa, sillä se oli yksi asia, miksi tv-sarjasta niin kovasti pidin, ja megalomaaniset monsterit alkoivat jo hieman puuduttaa.

Tarinassa vilahtaa tv-sarjassa nähtyjä hahmoja, kuten esimerkiksi Andrew, Faith, Giles, Amy, Harmony ja Oz. Harmonyn oma tarina oli varsin hupaisa, sillä tv-sarjassa en pitänyt Harmonyn hahmosta kovinkaan, mutta tässä sarjakuvassa se toimii huomattavasti paremmin.

Salaperäisen Twilightin henkilöllisyys selviää seitsemännessä osassa, minkä jälkeen mukaan tuleekin muutama tuttu hahmo. Kauden lopuksi mennään taas muutenkin tutumpiin tunnelmiin, kun tarinan tapahtumat vedetään lähemmäs maata.

Buffyn kasikausi on komeaa luettavaa, sillä sarjaa pääosin piirtänyt Georges Jeanty todella osaa tehdä taidetta. Tarina on monitasoinen, samoin kuin tv-sarjakin oli, ja paikoitellen tapahtumien tajuaminen vaatii ihan oikeasti keskittymistä. Kirjat menivät ehdottomasti itselle hankittavien listalle, sillä näitä voi varmasti lukea useampaankin kertaan ja aina niistä löytää jotain uutta.

Buffy, Season 8:
1. The Long Way Home (on myös suomennettu nimellä Pitkä matka kotiin)
2. No Future For You
3. Wolves at the Gate
4. Time of Your Life
5. Predators and Prey
6. Retreat
7. Twilight
8. Last Gleaming

Niin, ja se ysikausikin kuulemma on tulossa... Whedon on sanonut, että haluaa Buffyn palaavan juurilleen ja on luvannut ysikauden olevan maanläheisempi kuin tämän kahdeksannen. Hyvä niin!

Something Borrowed - Rakkaus lainassa (2011) (***)

2011-06-21T08:59:00.000+03:00

Aikaisemmin asianajajana toimineen Emily Giffinin samannimiseen romaaniin perustuva Rakkaus lainassa on tarinaltaan haastava. Elokuvan hahmot nimittäin ovat kaikki jollakin tapaa epämiellyttäviä ja he tekevät epämiellyttäviä ja moraalittomia asioita. Siksi heistä on todella vaikea pitää samalla tavalla kuin mitä perinteisen romanttisen komedian hahmoista yleensä pitää.

Rachel (Ginnifer Goodwin) ja Darcy (Kate Hudson) ovat olleet parhaat ystävät lastentarhasta lähtien. Mutta parhaat ystävät pitää myös sisällään parhaat vihamiehet, sillä jostakin kummallisesta syystä Darcyllä on pakonomainen tarve korostaa itseään ja juurikin usein Rachelin kustannuksella. Rachel puolestaan on kiltti tyttö, joka ei usko itseensä ja joka luulee olevansa eri luokkaa kuin vaikkapa Rachel tai tämän sulhanen Dex (Colin Egglesfield).

Darcy ja Dex suunnittelevat häitä, joissa Rachel on tietenkin kaasona. Rachel ja Dex puolestaan ovat entisiä opiskelukavereita, hyviä ystäviä, mutta epävarma Rachel on kuitenkin aina ollut ihastunut komeaan Dexiin. Tietenkin tämän sitä tietämättä. Sitten Rachel ja Dex päätyvät Rachelin syntymäpäivien jatkoilta samaan sänkyyn ja koko elämä alkaa mennä mullin mallin. Kyllähän siinä ympyrät menee vähän sekaisin, jos harrastaa seksiä parhaan ystävänsä sulhasen kanssa, olkoonkin, että sinä tunsit hänet ensin.

Mitä tehdä, kun pinnan alla uinunut ihastus nouseekin yllättäen pintaan? Kun valittavana on joko koko elämän kestänyt ystävyys tai aito rakkaus? Tästä kertoilee mutkien kautta Rakkaus lainassa.

Alkuperäistä tarinaa on elokuvaa varten hieman muutettu, mutta pääosin elokuva kuitenkin kulkee samalla ihmissuhdesopan kiemuroiden tiellä kuin Giffinin kirjakin. Tarinan epämiellyttävyys aiheuttaa sen, että elokuvaankin alkaa helposti suhtautua hieman negatiivisesti. Goodwin ja Hudson kuitenkin sopivat rooleihinsa napakasti, sillä söpö ja herttainen Goodwin tuo esiin kirjassa luodun, itsestään epävarman Rachelin, joka lopulta kasvaa rehellisellä tavalla itsekkääksi, aikuiseksi naiseksi. Hudson puolestaan osaa esittää omalla tavallaan herttaista bitchiä, joka ei ilmeisesti aina edes tiedä olevansa v*mainen narttu parhaalle ystävälleen ja joka on tottunut saamaan aina kaiken huomion.

Rakkaus lainassa on perinteisestä kaavasta hieman poikkeava romanttinen komedia, jossa kaikki päättyy kuitenkin lopulta ainakin jollakin tapaa onnellisesti. Ja hahmot kasvavat ihmisinä. Mutta komediaa tästä elokuvasta ei sen haastavan aiheen vuoksi kunnolla löydy muualta kuin sen huvittaviksi väännetyistä sivuhahmoista.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Something Borrowed
Ohjaus: Luke Greenfield
Käsikirjoitus: Jennie Snyder, perustuu Emily Giffinin romaaniin
Pääosissa: Ginnifer Goodwin, Kate Hudson, Colin Egglesfield, John Krasinski, Steve Howey
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia / romantiikka
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (Apple) >>

MovieMonday #4 - Itkupilli

2011-06-20T09:00:00.002+03:00

Bubble heitti tämän viikon MovieMonday -haasteeksi tunteisiin vetoavat elokuvat eli toisin sanoen kyynelkanavat avaavat elokuvat. Omalla kohdallani valinta oli äärimmäisen helppo, sillä yksi elokuva on tälle itkupillille ylitse muiden. Kyseessä on genreltään romanttiseksi komediaksi luokiteltu elokuva, mutta ilmeisesti oma elämäntilanteeni aiheutti ihan mahdottoman tulvan sitä katsoessa. Komedia muka.

Kyseessähän on tietenkin Marley & Me.

Elokuvana hyvinkin keskinkertainen Marley & Me, joka kertoo Marley-nimisen koiran elämänkaaren aikana sattuneista kommelluksista Owen Wilsonin ja Jennifer Anistonin muodostaman pariskunnan elämässä, avasi minun kyynelkanavani niin, ettei loppua meinannut tullakaan. Suurin syy tähän kyynelehtimiseen saattoi olla siinä, että oman koiramme kuolemasta oli kulunut sen verran vähän aikaa, että assosiaatiot tästä elokuvasta siihen, sekä yleensäkin rakkaan koiramme elämään, olivat liian suuret.

Toinen, vähän enemmän vakavasti otettava pillitystä aiheuttava elokuva on japanilainen Isao Takahatan ohjaama animaatio Tulikärpästen hauta. Se on järkyttävä elokuva sodasta kahden lapsen silmin. Äärettömän kaunis ja draaman tajultaan häkellyttävä elokuva ei voi olla koskettamatta. Tai jos joku muuta väittää, on täysin tunteeton ihminen ;-)

Kotona katseltua: London Boulevard (2010) (***)

2011-06-17T10:00:00.038+03:00

London Boulevard on The Departedin (Oscarin arvoisesti), Body of Liesin ja Kingdom of Heavenin käsikirjoittajana kannuksensa hankkineen William Monahanin esikoisohjaus oman käsikirjoituksensa pohjalta. Rikosdraama kertoo Mitchellistä (Colin Farrell), kovanahkaisesta rikollisesta, joka kolmen vuoden vankilatuomionsa jälkeen haluaisi suunnata kaidalle polulle.

Lain oikealle puolelle siirtyminen on kuitenkin hankalaa, sillä niskaan hengittää niin Mitchin rikoskumppani Billy (Ben Chaplin) kuin suurin piirtein koko Lontoon suurin rikospomo Gant (Ray Winstone). Mitchille avautuu portti muuttaa elämänsä suunta, kun maailmanluokan tähti Charlotte (Keira Knightley) kaipailee asunnolleen kovaotteista bodyguardia pitämään pahimpia paparazzeja loitolla. Hyppääminen alamaailman oravanpyörästä pois ei vain ole kovin helppoa.

London Boulevard on niitä pieniä rikosdraamoja, joita katsoo ihan mielellään, mutta jotka unohtuvat oikeastaan saman tien. Sellaista -suoraan sanottuna- viihteellistä kertakäyttökamaa. Toki elokuvan brittiläisyys antaa sille oman säväyksensä, samoin runsaasti käytetyt visuaalisesti kivan näköiset kuvat.

Mutta itse tarina on sellaista peruskauraa rikoksen ja kaidalla tiellä kulkemisen vaikeudesta hieman traagisilla elämänkohtaloilla varustettuna. Monahan tuntuukin olevan paremmin kotonaan pelkkänä käsikirjoittajana, sillä elokuvan ohjaus tuntuu paikoitellen hieman pätkivältä ja jopa laiskalta, eikä elokuvan hahmoille anneta kunnollista kasvun varaa.

Sekä Farrell että Knightley tekevät itselleen tyypillisesti karismaattista laatutyötä, mutta aivan kuin sydän ei olisi hommassa mukana, kuin he vetäisivät roolinsa vähän vasemmalla kädellä. Heidän hahmojensa välinen kemia ei välity, eikä heidän (pakollinen) romanssinsakaan vaikuta uskottavalta edes tarinan kannalta katsottuna.

David Thewlisin esittämä Charlotten ystävä Jordan tuntuu mielenkiintoiselta hahmolta, mutta hänelle ei anneta tilaa kehittää hahmoaan syvemmälle. Alkuasetelmissaan kiinnostava hahmo hukataan ennen kuin häneen ehtii kunnolla tutustua. Winstonen esittämä gangsteripomo on häikäilemättömyydessään hieno ja tuntuukin, että usein nämä pahikset nostavat muuten heikon elokuvan helposti katsottavammalle tasolle.

London Boulevard on kertakäyttöisenä mukiinmenevä rikosdraama, jonka lopputekstien alku on visuaalisesti hieno.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: London Boulevard
Ohjaus ja käsikirjoitus: William Monahan
Pääosissa: Colin Farrell, Keira Knightley, David Thewlis, Ben Chaplin, Anna Friel, Ray Winstone
Valmistusmaa: USA / UK 2010
Genre: rikos / draama
Ikäraja: 15
IMDb
Traileri (IMDb) >>

Those bloody sexy vampires... (Top 10, part 2)

2011-06-16T10:00:00.082+03:00

Seksikkäiden vampyyrien listan toinen osa eli Top 5 oli ihan hirvittävän vaikea laittaa järkevään järjestykseen. Edelleenkään en ole ihan varma, mihin järjestykseen sijat 2-4 laittaisin, koska nämä hemmot ovat aivan liian tasaväkisiä. Ykkönen oli kuitenkin tällä kertaa ylivoimainen.

5. Jason Patric - "Michael" - The Lost Boys

Nuoruuteni suuri rakkaus, Jason Patric söpönä Michaelina The Lost Boysissa oli aikoinaan jotain ihan käsittämättömän kaunista. Muistan sijoittaneeni Patricin pitkään ykköseksi seksikkäimpien nuorukaisten listallani ja harmitelleeni sitä, että hän teki tuolloin aikoinaan niin harvakseltaan mainitsemisen arvoisia elokuvia.

Joillekin isoin hottis Lost Boysissa on Kiefer Sutherlandin esittämä blondi David. Minä taas olin silloin aikoinaan ihan totaalisen Team Michael ;-) Michaelissa on jotain täydellisen viatonta, mutta samalla vaarallista - juuri sellaista aikuiseksi kasvamisen kompleksisuutta, jota aika moni tahollaan kokee. Michael tosin sotkeutuu sitten niihin vampyyrijuttuihin.

4. Ian Somerhalder - "Damon Salvatore" - The Vampire Diaries

Tätä tummatukkaa ei ihan heti olisi uskonut Lostin vaaleaksi Booneksi. Ian Somerhalder Vampire Diariesin "pahana" veljenä Damonina on lähes liian kaunis mieheksi. Vaarallisen sinisenä tuikkivat silmät noiden tummien kulmakarvojen alla sulattavat kyllä naisen kuin naisen. Damonissa yhdistyy enkelimäinen kauneus, kuolettava vaara ja toisaalta myös kuolemaan saakka menevä uskollisuus. Ja tämä yhdistelmä on sarjassa viety äärimmilleen ja siksi se onkin niin kiehtovaa, että Damonia voisi katsoa vaikka koko päivän.

Lisäksi Somerhalderille käy tuollainen tumma look huomattavasti paremmin kuin Lostin Boonen vaalea haaleus.

3. David Boreanaz - "Angel" - Buffy the Vampire Slayer, Angel

Rakastuin David Boreanazin Angeliin Buffyn ensimmäisellä kaudella ja rakkautta kesti Angelin ensimmäisen kauden loppuun. Sitten Boreanaz muuttui liikaa fyysisesti ja Angelin hahmo ei kyennyt samanlaiseen kasvuun kuin vastaavasti samoissa sarjoissa nähty Spike, joten Angel putosi myös seksikkyysasteikossa alemmaksi. Mutta alkuaikanaan, tuona parhaimpana aikanaan, Angel, tuo sielukas, tumma ja hiljainen vampyyri sulatti sydämeni aivan täysin.

2. James Marsters - "Spike" - Buffy the Vampire Slayer, Angel

Ensin Buffy, vampyyrintappajassa ja myöhemmin sen spinoffissa Angelissa nähty James Marstersin Spike on yksi parhaita tv-hahmoja, mitä olen koskaan nähnyt. Ensimmäisen kerran Spiken nähdessäni, en voinut käsittää, millaiseksi hottikseksi hän vielä ajan mittaan muuttuukaan. Ja mind me, omalla kohdallani tämä kasvava hottius ei itse asiassa johtunut miehen ulkonäöstä, vaan hahmosta kehittyi kaikin tavoin seksikäs myös sisäisesti - puhetapa, koko olemus houkuu pitelemätöntä seksiä.

1. Alexander Skarsgård - "Eric Northman" - True Blood

Porukan ehdoton voittaja on True Bloodin viikinki, ruotsalaisen Alexander Skarsgårdin esittämä Eric Northman. Vasta katsottuani sarjaa hetken aikaa tajusin, miten törkeän seksikäs Eric onkaan. Pitkä, lihaksikas ja yksinkertaisesti kaunis mies, jolla on kohtalokkaan tumma ääni - asia, joka meikäläisellä pitkälle määrittelee myös seksikkyyttä (=osasyy miksi aikoinaan ihastuin Vin Dieseliin...).

Eric on hahmona äärimmäisen mielenkiintoinen myös muuten kuin fyysiseltä anniltaan. Jo nyt kolmen True Blood -tuotantokauden jälkeen lähes Spiken tasoisen monimuotoiseksi kasvanut hahmo jaksaa kiinnostaa suuresti kokonaisuutena ja hänen edesottamuksiaan sarjassa odottaa suurella mielenkiinnolla.

Niin, ja Ericillehän menee vielä kaikki, niin naiset kuin miehetkin. Harvan hahmon jenkkiläisissä tv-sarjoissa ihan noin vapaamieliseksi on annettu kasvaa ;-)

Olipas muuten jännä huomata, että minä, joka yleensä pidän tummista miehistä, löydänkin listani ykkös- ja kakkostilalta kaksi blondia!

Agree? Disagree? Feel free! :)

Ykkösosa täällä >>

Those bloody sexy vampires... (Top 10, part 1)

2011-06-15T10:00:00.080+03:00

Oli aika jolloin vampyyrit elokuvissa olivat kalmankalpeita Nosferatuja, rumia hirviöitä, jotka yön pimeydessä kävivät juomassa viattomien uhriensa veret. Mutta eivät ole enää. Nykyvampyyrit ovat seksikkäitä kuin mitkä, ja jotkut jopa kimaltavat, mutta ei nyt mennä siihen.

Koska olen tässä kevään aikana katsellut yhtä jos toistakin vampyyrikomistusta tv-sarjoissa, pannaanko torahammaspojat komeusjärjestykseen? :)

Porukkaan ei nyt tällä kertaa kelpuutettu yhtään naispuolista vampyyria, vaikkapa esimerkiksi Salma Hayek ensimmäisen Hämärästä aamunkoittoon -elokuvan jumalaisena Satanico Pandemoniumina ehdottomasti kuuluisikin seksikkäimpien vampyyreiden joukkoon. This one's for you girls :)

Osa 1 - sijat 10 - 6. Enjoy!

10. Peter Facinelli - "Carlisle Cullen" - Twilight-saaga

Minulla oli itse asiassa vaikeuksia keksiä, kenet laittaisin listan häntään numerolle 10. Päädyin sitten antamaan sijoituksen blondille nimeltä Carlisle Cullen elokuvasarjasta Twilight. Jostain syystä minulle nämä Twilightin hieman muovisen oloiset, liian siloiset vampyyrit eivät suuresti ole minulle kolahtaneet, mutta kimaltelevan Edwardin isukkia näyttelevässä Peter Facinellissa on kuitenkin jotain jännää särmää. Lisäksi hahmona hän on mielenkiintoinen - vampyyri, joka kaikkia luonnonlakeja uhmaten toimii lääkärinä eli työskentelee sairaalassa koko ajan veren kiusauksen ympäröimänä.

9. Stuart Townsend - "Lestat" - Queen of the Damned

Vaikka Queen of the Damned elokuvana ei kovinkaan suuresti minulle aikoinaan iskenyt, siinä Anne Ricen Lestatia näyttelevä Stuart Townsend taisi juuri tuosta elokuvasta hypätä minunkin näkökenttään. Townsendin versio Lestatista on huikean paljon seksikäämpi kuin vaikkapa Tom Cruisen vastaava Veren vangeissa (tästä tuli nyt sitten vinkki, että Cruisen poikaa ei tällä listalla taideta nähdä ;-). Tämä vampyyri rokkaa!

8. Brad Pitt - "Louis de Pointe du Lac" - Interview with a Vampire

Kun äsken puhuttiin Veren vangeista, nyt puhutaan kyseisen elokuvan söpöläisestä, liehulettisen Brad Pittin esittämästä Louisista. Tämä konfliktinen surullisen hahmon ritari on yksinkertaisesti jumalaisen kaunis ja kaikessa traagisuudessaan viehättävä hahmo.

7. Ethan Hawke - "Edward" - Daybreakers

Parin vuoden takainen Daybreakers kolahti minulle, sillä jokin tässä hieman erilaisessa vampyyritarinassa minua viehätti. Eikä pienin syy siihen varmaankaan ollut Ethan Hawken esittämä syötävän söpö Edward, joka elokuvassa yrittää löytää parannuskeinoa vampyrismille. Hawken hahmossa on samalla jotain helposti rikki menevää ja yhtä kaikki vaarallisen kaunista. Noita silmiä voisi katsella pidempäänkin :)

6. Antonio Banderas - "Armand" - Interview with a Vampire

Veren vangit taisi aikoinaan olla ensimmäisiä elokuvia, joissa varsinaisesti bongasin Espanjan komistuksen Antonio Banderasin. Banderasin esittämälle Armandille ei tuossa elokuvassa kovin suurta roolia ole suotu, mutta sitäkin vaikuttavampi tuo tummalettinen ja tummasilmäinen äijä on kalpeana vampyyriruhtinaana, täydellisenä vastapainona Louisin vaalealle ja herkälle kauneudelle. Jotain kiehtovaa kai sitä on vallassakin.

Huomenna sitten loput viisi! Arvannettekin jo osan ketä siellä saattaisi olla ;-) Mitäs mieltä olet näistä viidestä?

Kakkososa täällä >>

Kotona katseltua: Easy A (2010) (***)

2011-06-14T10:00:00.003+03:00

Ohjaajana ja käsikirjoittajana vasta aloittelevien Will Gluckin ja Bert V. Royalin Easy A on positiivinen yllättäjä high school -komedioiden rintamalla.

Olive (Emma Stone) on kiltti tyttö, joka on älykäs ja hyvä koulussa, mutta joka ei koulutovereissaan herätä sen ihmeempää huomiota suuntaan tai toiseen. Hänen paras ystävänsä on seksikäs Rhiannon (Alyson Michalka), jolle Olive päätyy kaunistelemaan totuutta viettämästään viikonlopusta. Hän nimittäin mainitsee menettäneensä neitsyytensä.

Lukion jourukoneisto lähtee saman tien käyntiin, ja ennen kuin Olive ehtii tajuta, hänen rintaansa on polttomerkittynä punainen, helpon naisen kirjain. Koska Olive on ihmisenä kiltti, hän päätyy auttamaan nörttejä ystäviään kertomalla rahaa vastaan asioita, joita oikeasti ei ole tapahtunut. Mutta kuten arvata saattaa, kiltti ihminen saa lopulta kaikki kakat niskaansa ja siinä onkin sitten tekeminen, kun tyttö itse on ihastunut söpöön Toddiin (Penn Badgley) ja vaakalaudalla on jopa opettajapariskunnan (Thomas Haden Church ja Lisa Kudrow) avioliitto. Onneksi kotona sentään on ymmärtävät ja ihanan vapaamieliset vanhemmat (Stanley Tucci ja Patricia Clarkson).

Minä rakastan kuunnella älykästä (tai ainakin älykkään oloista) dialogia. Easy A on sitä täynnä, sillä Olive on selkeästi keskivertolukiolaista terävämpi älyllisesti, vaikka sitä ei sosiaalisten taitojensa kanssa ihan olekaan.

Easy A:ssa on useita hupaisia ja persoonaltaan mielenkiintoisia sivuhahmoja, jotka ihanasti tukevat Oliven hahmoa. Ilman heitä Olive ei olisi läheskään niin näpsäkkä paketti kuin mitä hän nyt on Pidin valtavasti Clarksonista Oliven omaperäisenä äitinä, samoin kuin Tuccista isukkina ja jopa Kudrow'sta ensin oppilaiden etuja ajavana oppilaanohjaajana, mutta lopulta omaan napaansa tuijottavana, raivostuttavan itsekeskeisenä aikuisena. Niin, ja Dan Byrdista Oliven homoystävänä.

Vaikka Easy A on kokonaisuutena tarinaltaan varsin kiltti high school -komedia pohdintoineen esiaviollisesta seksistä, se ihastuttaa keskivertoa enemmän hahmojensa ja dialoginsa kautta. Se sisältää runsaasti viittauksia klassisiin(kin) elokuviin, etenkin John Hughesin teinikomedioihin.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Easy A
Ohjaus: Will Gluck
Käsikirjoitus: Bert V. Royal
Pääosissa: Emma Stone, Amanda Bynes, Thomas Haden Church, Patricia Clarkson, Stanley Tucci, Lisa Kudrow, Alyson Michalka, Malcolm MacDowell, Cam Gigandet, Penn Badgley
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia
Ikäraja: 7
IMDb
Traileri (Apple) >>

MovieMonday #3 - Elämän menetetyt tunnit

2011-06-13T18:00:00.001+03:00

Tämän viikon MovieMondayn aiheeksi Anzi heitti huonot elokuvat. Siis itkettävän huonot, joiden katsomisen jälkeen tekisi mieli kääntää aikaa takaisin päin, eivät sellaiset, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat lopulta hyviä eli guilty pleasuret.

Aihe oli vaikea, sillä minulla on hyvin vähän sellaisia elokuvia, joiden katsomista todella kadun. Kaikista, huonoistakin, jää kuitenkin ainakin jälkimaku oppimisesta - pitäähän sitä välillä katsoa jotain huonoakin, että osaa taas arvostaa hyvää :) Mieleen tulee kuitenkin vaikkapa joku kammottava parodia Vampires Suck tai Superhero Movie tai ihanan Speedin hirvittävä jatko-osa Cruise Control. Tai vaikkapa Brendan Fraserin Furry Vengeance.

Mutta valintani kohdistui kuitenkin tällä kertaa David L. Cunninghamin vuonna 2007 ohjaamaan elokuvaan The Seeker: The Dark Is Rising. Elokuva pohjautuu Susan Cooperin nuortenfantasiakirjaan Pimeä nousee, josta pidin ihan älyttömästi pikkutyttönä. Lukaisin aikoinaan kirjan ja sen jatko-osat uudestaan kuullessani, että niistä ollaan tekemässä elokuvaa. Kirjat eivät enää ihan samalla tavalla kolahtaneet kuin vajaa 30 vuotta sitten, mutta tiettyä suloista fiilistä niissä oli edelleen. Aika ei kuitenkaan ollut kohdellut tuota tarinaa kovinkaan hyvin.

Pimeä nousee julkaistiin lopulta Suomessa suoraan dvdllä ja kun vihdoinkin sain elokuvan käsiini, pettymys oli valtava. Englantilaisen sielunsa Hollywoodille myynyt elokuva unohtaa sen, mikä teki alkuperäisestä tarinasta viehättävän ja ryntää toimintaan vailla minkäänlaista otetta.

Elokuvassa Will Stanton (Alexander Ludwig) saa tietää olevansa viimeinen Ikivanhoista, soturi Pimeän ja Valon ikiaikaisessa taistelussa. Hänen tehtävänään on etsiä kuusi Valon tunnusta, joiden avulla Pimeän nousu ja maailman tuho pysäytetään.

Siinä missä Harry Potterit ja Sormusten herrat säilyttävät alkuperäisen otteensa, Pimeä nousee hukkaa sen täysin. John Hodge käsikirjoitti loistavan Trainspottingin, mutta Cooperin kirjan kanssa hän on pulassa: syvälliset, pakanalliset taustat puuttuvat ja ujosta brittipojasta on tullut arrogantti amerikkalainen. Tarina on taantunut sillisalaatiksi keskinkertaisia efektejä, josta ei löydy toimivaa kaarta eikä sydäntä.

Traileri IMDb:ssä >>

Vampyyrejä lahtaava pappismies - Priest (2011) (*)

2011-06-13T10:19:00.001+03:00

Minä inhoan antaa elokuville yhtä tähteä, sillä periaatteenani on kuitenkin aina löytää sentään jotain hyvää näkemästäni. Priestin tapauksessa ei vaan pysty muuhun.

Priest on löyhästi Min-Woo Hyungin sarjakuvaan pohjautuva elokuva dystooppisesta maailmasta, jota johtaa rautaisella kädellä kirkko ("Jos vastustat kirkkoa, vastustat itse Jumalaa"). Vuosisatojen ajan ihmiset ovat kamppailleet elintilasta vampyyrien kanssa ja lopulta ihmiset ovat voittaneet sodan soturipappien avulla.

Näistä papeista Paul Bettanyn esittämä on kuuluisimpia, mutta sodan päätyttyä omia sotureitaan pelkäävä kirkko päätti alentaa kirkkaimmat tähtensä maan matosiksi. Kun Bettanyn soturi kuulee vampyyrien hyökänneen hänen veljensä (Stephen Moyer) maatilalle ja kaapanneen tämän tyttären Lucyn (Lily Collins) soturi irtisanotuu kirkon kahleista ja lähtee pelastamaan tyttöä kaikkia sääntöjä uhmaten.

Hännilleen hän saa entiset kollegansa, joita johtaa Maggie Q:n esittämä soturi.

Priest on genrejen sillisalaatti. Siinä on viittauksia Metropoliksen tapaiseen scifiin, Mad Maxin kaltaiseen toimintaan ja kaiken kruunaa yhdistyminen spagettiwesterneihin. Tavallaan tämä on ihan hupaisaa, mutta liiallisen vakavalla naamalla väännettynä ei ainakaan minulle henkilökohtaisesti toiminut.

Priestin käsikirjoitus tuntuu puuduttavan huonolta ja väkisin väännetyltä, eikä se anna yhtään mitään yllätyksenä vaan kaikki tylyn stereotyyppiset tapahtumat on väännetty rautalangasta. Myös henkilöhahmojen kasvu on olematonta. Jonkinlainen ote hahmoista pitäisi saada, jotta elokuva pitäisi otteessaan. Nyt ote kirpoaa heti ensi metreillä, eikä sankari enää sen jälkeen jaksa vakuuttaa. Myös muut hahmot ovat karikatyyrimäisinä pökkelöitä.

Vampyyrit ovat populaarikulttuurissa tällä hetkellä erittäin suosittuja ja siksi Priest on varmaan tehty. Tämän elokuvan vampyyrit eivät kuitenkaan ole mitään kimaltelevia teinihottiksia vaan rumia, iljettäviä hirviöitä, jotka muistuttavat enemmän zombimaisia örkkejä kuin perinteistä kuvaa vampyyristä. Mutta se ei tee elokuvasta huonoa, sen saavat aikaan muut tekijät.

Visuaalisesti Priest muistuttaa hieman Alex Proyasin 1998 ohjaamaa Dark Cityä, mutta on tyylitellympi ja yksinkertaisempi. Priest on jälkituotannossa muokattu kolmiulotteiseksi, mikä tuntuu aivan älyttömältä idealta, sillä 3D ei anna yhtään mitään lisäarvoa elokuvalle. Tällaisen takia tuntuu turhalta kärsiä painavista laseista.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Priest
Ohjaus: Scott Charles Stewart
Käsikirjoitus: Cory Goodman, perustuu Min-Woo Hyungin sarjakuvaan
Pääosissa: Paul Bettany, Cam Gigandet, Maggie Q, Karl Urban, Lily Collins, Stephen Moyer
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta / sci-fi
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

Nörttielokuva nörteille - Paul (2011) (***)

2011-06-08T10:43:00.000+03:00

Paul on, kuten otsikkokin jo ilmaisee, nörttielokuva nörteille. Eli jos et ymmärrä lainkaan, mitä hienoa voi olla Comic-Coniin osallistumisessa, sarjakuvissa tai sci-fi-lelujen ostamisessa ryöstöhintaan, Paul ei ehkä ole tarkoitettu sinulle. Mutta jos Star Warsin Cantina Bandin kuuleminen aiheuttaa sinulle lämpimän tunteen sydänalaan, voin suositella Paulia lämpimästi.

Graeme (Simon Pegg) ja Clive (Nick Frost) ovat brittiläisiä fanipoikia, jotka aikuisella iällä toteuttavat pitkäaikaisen haaveensa matkata maailman suurimpaan fanikokoontumiseen Comic-Coniin. Samalla he haluavat tehdä kiertomatkan USAn ufo-alueiden läpi.

Matka sujuu loistavasti siihen asti, kunnes kaikesta tulee liian todellista. Miesten matkailuauton kyytiin nimittäin "liftaa" ihka aito alien, nimeltään Paul (äänenä Seth Rogen -elokuva siis voi sopia Rogen -allergikoillekin, koska miestä ei elokuvassa nähdä). Paul on asustanut Maassa jo monta vuosikymmentä, mutta nyt hänestä on saatu kaikki tarvittava irti ja edessä on enää ruumiinsa luovuttaminen tieteellisiin tarkoituksiin. Sitä Paul ei halua ja pakenee hallitukselta saaden kintereilleen agentti Zoilin (Jason Bateman). Toiveena on päästä vihdoin takaisin kotiin.

Paulin, Graemen ja Cliven yhteinen pakomatka on täynnä kommelluksia. Mukaan tarttuu raamattuvyöhykkeeltä myös tyttö, Ruth (Kristen Wiig) ja näiden neljän välille muodostuu hieman epäsuhtainen, mutta lämmin ystävyys.

Frost ja Pegg on nähty elokuvissa yhdessä usein, viimeksi vuonna 2007 Peggin käsikirjoittamassa toimintakomediassa Hot Fuzz, jonka ohjasi Edgar Wright. Paul on Frostin ja Peggin ensimmäinen yhdessä käsikirjoittama elokuva ja sen ohjaa Greg Mottola (Adventureland, Superbad). Paulissa yhdistyy mukavasti kuivakka brittihuumori, sydämellinen fanipoikasekoilu ja amerikkalaisempaan makuun toimiva kakkahuumori. Elokuvan rasittavin hahmo on itse asiassa Paul, sillä hahmolle on annettu se perinteisen Hollywood-komedian rooli, jonka mielestä pyllyhuumori ja pilven pössyttely on maailman hauskinta. Brittihuumorin ystävälle tarjolla on kuitenkin Frostin ja Peggin ihastuttava kaksikko, joiden matkaa seuraa hymy huulilla.

Pääasiallisesti scifiin tehtäviä populaarikulttuuriviittauksia vilisevä Paul on leppoisa, lämminhenkinen ja erittäin viihdyttävä kesäkomedia. Mutta uskon, että pitää olla edes vähän scifi/elokuva/sarjakuvanörtti, jotta elokuvasta voi nauttia täysin siemauksin. Ei tosikoille :)

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Paul
Ohjaus: Greg Mottola
Käsikirjoitus: Nick Frost, Simon Pegg
Pääosissa: Nick Frost, Simon Pegg, Seth Rogen, Jason Bateman, Blythe Danner, Kristen Wiig, Bill Hader, Joe Lo Truglio, Sigourney Weaver
Valmistusmaa: USA / UK 2011
Genre: komedia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

Vampire Diaries, Season 1

2011-06-07T10:00:00.014+03:00

Buffy, Angel, True Blood ja nyt Vampire Diaries. Varsinainen vampyyrisarjojen täyteinen kevät meikäläisellä, I might say.

Vampire Diaries perustuu L.J. Smithin samannimiseen nuortenkirjasarjaan (jota en ole lukenut), joka vie vampyyrien tarua kauas kauas alkuperäisistä Nosferatun kaltaisista kalpeista hirviöistä. Se on pääasiallisesti teini-ikäisille suunnattu vampyyriromantiikkasarja, joka kertoo pienessä Mystic Fallsin kaupungissa asustavasta söpöstä Elenasta (Nina Dobrev), joka nuoremman veljensä Jeremyn (Steven R. McQueen) kanssa käy paikallista high schoolia.

Elena ja Jeremy ovat toipumassa siitä, että menettivät vanhempansa onnettomuudessa. Kun kaupunkiin saapuvat Salvatoren komeat veljekset Stefan ja Damon (Paul Wesley ja Ian Somerhalder), pyörälle menevät kaikkien päät. Varsinkin tyttöjen. Ja mitäs muuta veljekset ovatkaan kuin 150 vuotta vanhoja vampyyreitä, toinen ravintoonsa eettisemmin suhtautuva, toinen taas ei niin. Molemmat kuitenkin iskevät silmänsä Elenaan.

Sarja leikkii hyvin samankaltaisilla asioilla kuin alussa mainitsemani muutkin vampyyrisarjat. Mukana on kutkuttava kolmiodraama, jossa kiltti tyttö (Elena/Buffy/Sookie) rakastuu hyvään vampyyriin (Stefan/Angel/Bill), joka ei sitten ihan aina ihan täysin hyvä olekaan. Ja sitten on se toinen, se paha vampyyri (Damon/Spike/Eric), joka ei aina ihan niin kauhean paha olekaan ja johon tyttö tuntee kummallista vetoa. Eikä se tyttökään ole ihan tavallinen tyttö. Eivätkä sen tytön kaverit ole ihan tavallisia kavereita.

Sarja kulkee selkeästi Twilight-sarjan jalanjäljissä (* kosiskellen yliluonnollista romantiikkaa pursuavan ihmissuhdejännärin ihailijoita. Vampire Diariesin ensimmäinen kausi vaatiikin aikuiselta katsojalta, muutaman jakson läpi kahlaamisen, mutta sitten se kolahtaa jos on kolahtaakseen ;-) Se vaikuttaa ensikatselulla kovasti Twilight-faneille suunnatulta, sokerikuorrutettua high school romantiikkaa tarjoavalta hömppäsarjalta, mutta pidemmän päälle muuttuu syvällisemmäksi ja mielenkiintoisemmaksi kuin Stephenie Meyerin kirjoihin perustuvat elokuvat. Ja tätä korostaakseen sarjan vampyyri-Damonkin kritisoi Meyerin näkemystä kimaltelevista vampyyreistä...

Vampire Diariesin ensimmäinen kausi on viihdettä, kaunista, yliluonnollista hömppää, jota voi katsoa mielellään saadakseen aivot narikkaan. Pääosassa nähtävä Nina Dobrev on äärettömän söpö, mutta samalla myös äärettömän ilmeetön hahmo, jota välillä tekisi mieli läsäyttää lättyyn, jotta saisi edes jotakin elämää tuohon hahmoon. Stefan Salvatorea esittävä Paul Wesley menee helposti samaan kategoriaan, mutta hänen veljeään näyttelevä, Lostista tutun Ian Somerhalderin Damon tipahtaa sinne samaan läjään Spiken ja Eric Northmanin kanssa - pahis, jolla on monta puolta ja sitä kautta paljon annettavaa katsojan mielenkiinnolle. Ja on vielä syötävän söpön näköinen, muistuttaa itse asiassa huolestuttavan paljon nuorta Rob Lowea leukaperineen...

(* toim.huom. tiedän, että tämä kirjasarja on kirjoitettu ennen Twilighteja, mutta kyseiset elokuvat ehtivät ensin. Viittaankin samankaltaisuuteen pääasiassa visuaalisen tyylin ja tunnelman tapauksessa. Ja sen takia, että sarjassa tuijotellaan ihan hirveän paljon silmiin tekemättä yhtään mitään ;-)

MovieMonday #2 - Rakkain elokuvahahmo

2011-06-06T10:00:00.074+03:00

Tämän viikon MovieMondayn aiheena on Rakkain elokuvahahmo (tv-sarjahahmot jätetään tällä kertaa pois laskuista). Melkein mahdoton aihe, sanon minä, ja kuitenkin sellaisen haasteen ilmoille heitin :)

Omalla kohdallani päädyin helppoon vaihtoehtoon. Star Wars on vuosikaudet ollut minulle tärkeä elokuvakokonaisuus, jossa on useita hienoja hahmoja. Valitsin niistä sen, jonka mukaan myös tyttäreni on saanut toisen nimensä, sillä kapinallisjoukkojen prinsessa Leia on yksinkertaisesti ihana hahmo.

Leia (jota elokuvissa esittää ihana Carrie Fisher) on monin tavoin ihastuttavan monipuolinen hahmo, sillä hän osaa samalla kertaa olla kaunis ja asiallinen prinsessa, mutta myös tiukka toiminnan mimmi. Tässä on prinsessa, joka ei ota määräyksiä keneltäkään, olivatpa ne mitä tahansa Sith -lordeja tai Grand Moffeja - tai ihanan renttuja Han Soloja.

"You scruffy-looking nerf-herder" sanoo prinsessa Leia Han Sololle tämän yrittäessä lähennellä. Kun Luke Skywalker ja Han eivät keksi, mistä paeta vankilaosastolta, Leia ottaa aseen ja ampuu heille ulosmenotien. Samoin tapauksessa, jossa miehet räiskivät aseillaan ympäriinsä osumatta, Leia tähtää, ampuu ja osuu.

Leia on ikuistettu yhdessä R2D2:n kanssa myös postimerkkiin.

Olisi ollut mahtava nähdä elokuvissa myös Leian tarttuvan veljensä Luken tavoin valosapeliin, tuohon elokuvahistorian hienoimpiin aseisiin kuuluvaan kapineeseen, mutta sellaista kunniaa naissankarille ei ilmeisesti kuitenkaan ole uskallettu elokuvissa antaa.

Elokuvien jälkeen kirjoitetussa kirjallisuudessa Leia kuitenkin opettelee jeditaitoja veljensä opastuksella ja rakentaa myös oman valosapelinsa, joka on väriltään... sininen!

Prinsessa Leia
Star Wars (1977), Empire Strikes Back (1980), Return of the Jedi (1983)

Matthew Vaughnin X-Men: First Class (2011) (***)

2011-06-03T10:00:00.080+03:00

Bryan Singerin ja Brett Ratnerin ohjamat kolme ensimmäistä X-Men elokuvaa kertoivat mutanttien taistelusta niin toisiaan kuin myös ihmiskuntaa vastaan. Matthew Vaughnin X-Men: First Class suuntaa katseen puolestaan siihen aikaan, kun Professori X oli pelkkä Charles Xavier ja hänen arkkivihollisensa Magneto oli vielä Erik Lehnsherr. Aikaan, jolloin nämä miehet olivat ystäviä ja mutantit elivät piilotellen kykyjään, poissa normaalien ihmisten näköpiiristä. 60-luvulle.

Xavier (James McAvoy) on huippuyliopistossa tyttöjä naurattava älykkö, joka tutkii ihmisten geneettisiä muutoksia. Hänellä on mutanttien suhteen pehmeä puolensa, vaikka hänen oma kykynsä telepatiaan onkin helpommin piilotettavissa kuin vaikkapa hänen ystävänsä Ravenin (Jennifer Lawrence) - joka on oikealta ihonväriltään sininen.

Xavierin tutkimuksista kiinnostuu myös CIA, ja sen agentti Moira MacTaggert (Rose Byrne) pistää Xavierin kanssa yhdessä pystyyn yliluonnollisiin asioihin erikoistuneen osaston, joka pyrkii etsimään joukkoihinsa muitakin mutantteja. Näin Xavier tapaa Erikin (Michael Fassbender), Toisessa Maailmansodassa orvoksi jääneen juutalaisen, joka osaa käyttää hyväkseen metalleja ajatuksen voimalla, ja jonka elämää piiskaa eteenpäin kostonhimo. Koston kohteena on Erikin voimat aikoinaan herättänyt, Helvetintulen klubia ylläpitävä Sebastian Shaw (Kevin Bacon).

Vaughnin edellisissä meriiteissä on niin suloinen aikuisten satu Tähtisumua (Stardust, 2007) kuin vinkeä Kick-Ass (2010). X-Men: First Class ei ole samalla tavalla satumainen kuin Tähtisumua, eikä se ole yhtä räväkkä kuin Kick-Ass, mutta se on 60-luvulle sijoittuvana sarjakuvan origins-elokuvana toimiva ja viihdyttävä. Hahmojen alkuperää avaavana se on kokonaisuutena mukiinmenevä, mutta jää kuitenkin jälkeen Singerin X-Meneistä. Se ei räjäytä tajuntaa, mutta on miellyttävä lisä Marvel-elokuvaperheeseen.

Laatunäyttelijät antavat supersankarisarjakuvaelokuvalle vakautta, joka saattaisi helposti puuttua heikommilla lahjoilla varustettujen näyttelijöiden työstä. Varsinkin Fassbender ja Lawrence (joka vakuutti minut täysin jo Winter's Bone-elokuvassa) tekevät silmiähivelevän karismaattista työtä omaa minuuttaan etsivinä, hämmentyneinä mutantteina.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: X-Men: First Class
Ohjaus: Matthew Vaughn
Käsikirjoitus: Ashley Miller, Zack Stentz, Jane Goldman, Matthew Vaughn
Pääosissa: James McAvoy, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Kevin Bacon, Rose Byrne, January Jones, Nicholas Hoult
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

Joe Wrightin Hanna (2011) (****)

2011-06-02T17:35:00.000+03:00

Joe Wright on ohjannut upean Sovituksen (Atonement, 2007), kauniin Ylpeys ja ennakkoluulon (Pride and Prejudice, 2005) ja keskinkertaisemman The Soloistin (2009) - kaikki draamoja. Hannassa hän ottaa rohkeasti käsittelyynsä toimintaelokuvan ja tuloksena on Tom Tykwerin vuonna 1998 ohjaaman Juokse Lola juokse (Lola rennt) kaltainen rytmikäs ja otteessaan pitävä toimintajännäri. Mikä vielä tekee Hannasta suomalaiselle mielenkiintoisen, on se, että elokuva on osittain kuvattu Kuusamossa ja Kemijärvellä.

Hanna (Saoirse Ronan) on isänsä Erikin (Eric Bana) kanssa Lapin erämaassa asuva teinityttö, josta isä on vuosien varrella koulinut maailmanluokan tappajan. Tyttö osaa useaa kieltä, metsästää riistaa henkensä pitimiksi ja suojelee itseään hyökkäyksiltä. Mutta mitä hän ei osaa, on elää tavallisessa maailmassa tavallisen ihmisen elämää.

Koko Hannan eliniän Erikin kohteena on ollut hänen entinen työtoverinsa Marissa (Cate Blanchett), jota isä ja tytär lähtevät etsimään tähtäimeensä siinä vaiheessa, kun isällä ei ole enää mitään opetettavaa tyttärelleen. Ja niin Hanna heitetään keskeltä erämaata suureen ja ihmeelliseen maailmaan, jossa hänen on pärjättävä omillaan, ja siinä sivussa tehtävä selvää Marissasta.

Hannan askeleita siivittää elokuvassa eteenpäin tehokas rytmi, minkä avulla paikoitellen hieman heppoisasta käsikirjoituksesta on saatu aikaan viihdyttävä toimintatrilleri. Wright hoitaa homman toiminnallisena ohjaajana oikein näpsäkästi ja sen lisäksi hän sovittaa kauniisti mukaan nuoren tytön kasvutarinan, myös sen humoristisempaa puolta. Hanna ei ole otsa kurtussa tehtyä toimintadraamaa, mutta se ei myöskään ole toimintaa sen aivottomimmasta päästä. Lisäksi Hanna on hahmona täydellisen ihastuttava.

Nuori Ronan vakuutti jo Sovituksessa ja se jälkeen Peter Jacksonin Lovely Bonesissa sekä Peter Weirin The Way Backissa. Tytössä ja hänen tiukan sinisissä silmissään on sellaista maanläheistä otetta ja vahvuutta, mikä puuttuu monilta muilta nuorilta nykynäyttelijöiltä. Hän tuntuu ottavan työnsä vakavasti ja se myös näkyy työn laadussa, sillä ilman Ronanin karismaa Hanna tuskin olisi aivan yhtä otteessan pitävä kuin mitä se nyt on.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Hanna
Ohjaus: Joe Wright
Käsikirjoitus: Seth Lochhead, David Farr
Pääosissa: Saoirse Ronan, Eric Bana, Cate Blanchett, Tom Hollander
Valmistusmaa: USA / UK / Saksa 2011
Genre: toiminta / rikos
Ikäraja: 15
IMDb
Traileri (Apple) >>

Kotona katseltua: The Green Hornet (2011) (**)

2011-06-01T10:00:00.007+03:00

Green Hornet on ollut hahmona minulle täysin tuntematon suuruus. Vasta kun kuulin, että tästä hahmosta tehdyn elokuvan ohjaksissa olisi ranskalainen Michel Gondry, mies sellaisten elokuvien kuin Science of Sleep ja Eternal Sunshine of The Spotless Mind takaa, aloin kiinnostua tapauksesta. Elokuva jäi kuitenkin teatterikierroksella näkemättä, joten huolimatta sen saamista hyvinkin kriittisistä arvioista piti se kuitenkin ehdottomasti nähdä kotiversiona.

The Green Hornet kertoo Britt Reidista (Seth Rogen), mediaimperiumin perijästä, joka elämässään pääasiassa hummailee ja sekoilee. Isänsä (Tom Wilkinson) kuoleman jälkeen hänen pitäisi ryhdistäytyä, ottaa isänsä paikka tämän silmäterän, The Daily Sentinel -lehden johdossa, mutta nuorukaista kiinnostaa enemmän tiukan isänsä kritisointi kuin tämän elämäntyön kunnioittaminen.

Sattumalta Britt ystävystyy isänsä automekaanikkona toimineeseen Katoon (Jay Chou) ja yllättäen nämä epäsuhtaiset kaverukset päätyvät pistämään pystyyn kaksikon, jota kaupungin alamaailma kaihtaa, mutta jota myös poliisi jahtaa. Syntyy naamioitu "sankari" The Green Hornet.

Hornet sohaisee varsinaiseen herhiläispesään, kun erehtyy provosoimaan Chudnofskya (Christoph Waltz), paikallista mafiapomoa, joka ampuu ihmisiä kaksipiippuisella aseellaan. Apua Britt ja Kato saavat kuitenkin Brittin uudelta sihteeriltä, söpöltä ja fiksulta Lenorelta (Cameron Diaz).

Olen aikaisemmin pitänyt Gondryn mielenkiintoisen kotikutoisesta tyylistä kovastikin (vaikka hauskoista lähtökohdistaan alkanut Be Kind Rewind jäikin melkoisen keskinkertaiseksi komediaksi), mutta Green Hornetista on vaikea löytää mitään omaperäistä. Elokuvan käsikirjoituksesta on ollut osavastuussa pääosaa esittävä Rogen, ja koko tarina onkin rakennettu Rogenin lähes olemattoman karisman pohjalle. On kuin elokuvan tekijät olisivat kuvitelleet Rogenin karismalta enemmän, mutta katsojalle asti tämä ei kuitenkaan välity. Mikä puolestaan välittyy, on läjäpäin vaivaannuttavan huonoja vitsejä sekoitettuna päättömään häröilyyn.

Hahmojen kasvu on seitinohutta ja vailla kunnollista tarttumapintaa. Jos Green Hornetia verrataan vaikkapa samalta taustalta ponnistavaan Iron Maniin -naisiin ja viinaan menevä playboy päättää alkaa naamiosankariksi- niin Hornetista jää puuttumaan lähes kaikki se, mikä teki Iron Manista nautinnollisen elokuvakokemuksen: kunnollinen tarinan kaari, henkilöhahmojen kehitys ja karismaattiset hahmot. Gondryn tekeleessä Hornet/Britt ja Kato säntäilevät paikasta toiseen vailla mitään tolkkua niin, että koko elokuvasta parhaimpana hetkenä jää mieleen pienessä cameossa nähtävä James Franco. Gondryn sekava soppa nimittäin saa sotkettua jalkoihinsa jopa yleensä mahtavan Waltzin.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Green Hornet
Ohjaus: Michel Gondry
Käsikirjoitus: Seth Rogen, Evan Goldberg
Pääosissa: Seth Rogen, Jay Chou, Cameron Diaz, Christoph Waltz, Tom Wilkinson
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Movie site) >>

Lars von Trierin Melancholia (2011) (****)

2011-05-31T10:00:00.008+03:00

Cannesin elokuvajuhlille natsikommenttiensa takia porttikiellon saaneen tanskalaisen Lars von Trierin Melancholia haastaa katsojansa. Se antaa mutusteltavaa pitkäksi aikaa, eikä siltikään täysin avaudu. Se ehkä pitää nähdä toisen kerran.

Melancholia on sekoitus pikselintarkkaa, maalauksellista fantasiaa ja käsivarakameralla kuvattua draamaa. Se kertoo maapalloa lähestyvästä Melancholia-nimisestä planeetasta, jonka radan on laskettu kulkevan aivan oman planeettamme vieritse. Samalla se seuraa perheen omaa sisäistä melankoliaa kahden sisaren näkökulmista, ensimmäisessä osassa Justinen (roolistaan Cannesissa palkittu Kirsten Dunst) häiden katalysoimaa masennusta ja toisessa osassa puolestaan Clairen (Charlotte Gainsbourg) ahdistusta tämän pelätessä Melancholian mahdollisesti aiheuttamaa maailmanloppua.

Elokuvan melankolia korostuu Justinen häissä. Kaikki alkaa hieman hassusti, kun Justinen ja hänen vastavihityn aviomiehensä Michaelin (Alexander Skarsgård) limusiini jumittaa tiukkaan kaarteeseen juhlapaikalle vievällä metsätiellä. Justine nauraa vielä vapautuneesti hipsuttaessaan loppumatkan sukkasillaan odottavan juhlaväen sekaan. Juhlapaikalla kaikki kuitenkin muuttuu. Michaelin arasti lausuessa rakkaudentunnustuksiaan, Justine alkaa vaipua sisäiseen melankoliaansa, josta ei ole ulospääsyä. Katsojalle tämä on erittäin ahdistavaa katsottavaa, sillä kaiken pitäisi olla hyvin, mutta kun henkinen jaksaminen murenee, ei millään ole enää mitään väliä.

Elokuvan toisella puoliskolla maailmanlopun paino korostuu ja se vetää puolestaan Clairen painonsa alle, vaikka hänen tähtitiedettä harrastava miehensä John (Kiefer Sutherland) koittaa vakuuttaakin kaiken olevan laskelmien mukaan hyvin. Ensimmäisellä puoliskolla tarina kuvaa ihmisen sisältä kumpuavaa, kaiken alleen peittävää ahdistusta, mutta toinen puolisko nostaa katseensa tieteiselokuvan tapaan taivaalle, josta hehkuu kauhu.

Von Trier tutkii samaa teemaa usealta eri kantilta ja ottaa mielenkiintoisesti mukaan maailmanlopun kaiken tuhoavan voiman. Symbolisesti Justine kokee oman henkilökohtaisen maailmanloppunsa ensimmäisen osan päätteeksi ja Claire puolestaan joutuu pelkäämään lopullista, kaiken fyysisen tuhoavaa maailmanloppua. Sama asia eri tavalla kuvattuna.

Melancholia ei ole kevyttä kesäviihdettä, mutta se antaa katsojalleen pohtimista, upeaa kuvastoa, sieluun asti uppoavaa musiikkia ja hienoja näyttelijäsuorituksia. Visuaalisesti ällistyttävällä, kohtalokkaan sinfonian säestämällä alkukohtauksellaan elokuva nousee kauniiden, mutta paikoin painajaismaisten kuvien keskeltä elämään kuin viimeistä päivää. Älä katso tätä väsyneenä tai ahdistuneena.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Melancholia
Ohjaus ja käsikirjoitus: Lars von Trier
Pääosissa: Kirsten Dunst, Charlotte Gainsbourg, Kiefer Sutherland, Alexander Skarsgård, Stellan Skarsgård, John Hurt, Charlotte Rampling
Valmistusmaa: Tanska / Ruotsi / Ranska / Saksa 2011
Genre: draama / sci-fi
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (Movie site) >>

MovieMonday #1 - Musikaali

2011-05-30T12:05:00.000+03:00

MovieMonday -haasteblogin ensimmäisen haasteen aiheeksi Ursula heitti musikaalin. En pidä itseäni mitenkään suurena musikaalien ystävänä, mutta silti huomaan rakastavani niistä monia ;-) Ristiriitaistako?

Omalla kohdallani suurimman vaikutuksen tehnyt musikaali on teini-ikäisenä nähty Milos Formanin vuonna 1979 ohjaama Hair. Se kertoo maalta kaupungin humuun muuttavasta Claudesta (John Savage), joka tutustuu George Bergerin (Treat Williams) johtamaan hippiryhmään ja rakastuu kauniiseen Sheilaan (Beverly D'Angelo). Nuorten elämää varjostaa kuitenkin Vietnamin sota, sillä niin Claude kuin Georgekin saa kutsun astua armeijan riveihin. He vain suhtautuvat velvollisuuteensa eri tavoilla.

Omalla kohdallani nuoreen idealistiin tuo sodanvastainen sanoma iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja muistan katsoneeni elokuvan loppuun tippa linssissä. Ja kenellekäpä nuo 60-luvun hitit eivät jäisi pyörimään päähän?

Kokeilkaa vaikka:

MovieMonday -haasteblogi aloittaa ensi viikolla!

2011-05-28T10:00:00.002+03:00

Huomio kaikki elokuvien ystävät!

Ryhmä meitä leffabloggareita päätti pistää pystyyn MovieMonday -haasteblogin ja blogi aloittaa toimintansa ensi maanantaina 30.5. kun Geek Is The New Black -blogin Ursula heittää kehään ensimmäisen haasteen.

Tervetuloa kaikki tutustumaan ja eritoten osallistumaan :)

Todd Phillipsin Kauhea kankkunen 2 (2011) (**)

2011-05-27T10:00:00.036+03:00

Parin vuoden takainen Kauhea kankkunen oli tuore yllättäjä komediarintamalla. Se oli teemaltaan aidosti hullu ja tarina oli toteutukseltaan loistava. Se nauratti oikeasti.

Kauhea kankkunen 2 vie edellisestä osasta tutut miehet Thaimaahan viettämään tällä kertaa Stun (Ed Helms) häitä. Ja pitäähän sitä ennen häitä muutama olut ottaa poikien kesken... ja sittenpä käykin niin, että äijät heräävät rähjäisestä hotellihuoneesta keskeltä Bangkokia. Muisti on jälleen kadoksissa, samoin kuin on morsiamen pikkuvelikin.

Stu, Phil (Bradley Cooper) ja Alan (Zach Galifianakis) lähtevät tuttuun tapaan metsästämään edellisen illan tapahtumia ja kerros kerrokselta tapahtumat alkavat jälleen raottua paljastaen kauhea totuuden, johon kuuluu myös edellisessä elokuvassa tavattu ADHD-korealainen Mr. Chow (Ken Jeong).

Kauhea kankkunen 2 on lähes täysin edeltäjänsä toisinto. Hahmot ovat hieman muuttuneet, mutta pääpiirteissään mennään hyvin samalla kaavalla, mikä ei ole hyvä asia. Mikä nauratti ensimmäisellä kerralla aidosti, saa nyt korkeintaan hymähtelemään, koska tämä kaikki on kertaalleen jo nähty ja koettu. Koska Kauhea kankkunen 2 ei ota selkeästi mitään uutta näkökulmaa aiheeseensa, se tuntuukin hieman turhalta tekeleeltä ja suoraan sanottuna hauskalla alkuperäisidealla ratsastavalla yleisön rahastukselta.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Hangover part 2
Ohjaus: Todd Phillips
Käsikirjoitus: Scot Armstrong, Craig Mazin, Todd Phillips
Pääosissa: Bradley Cooper, Ed Helms, Zack Galifianakis, Justin Bartha, Ken Jeong
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

Stephen Frearsin Tamara Drewe (2010) (****)

2011-05-26T10:00:00.098+03:00

Tamara Drewe pohjautuu Posy Simmondsin kirjoittamaan graafiseen romaaniin, josta kirjoittelin parisen viikkoa sitten. Sen on ohjannut Stephen Frears, mies hienojen elokuvien The Queen, Dirty Pretty Things ja High Fidelity takaa. Näin elokuvan kuitenkin heti kirjan lukemisen jälkeen seuraavana päivänä, enkä voinut olla koko ajan vertaamatta elokuvan tapahtumia kirjan tapahtumiin, mikä ehkä hieman laimensi intoani elokuvaa kohtaan.

Tamara Drewe on tarina brittiläisestä pikkukylästä, jonka rutiineja saapuu sekoittamaan kuvankauniiksi plastiikkakirurgian avulla muuttunut Tamara Drewe (Gemma Arterton). Tamara sekoittaa kylän miesten päät ja saa nuoret tytöt kuiskimaan. Vahvimmin Tamaran läsnäolo vaikuttaa naisen kotitalon naapurissa sijaitsevan Beth Hardimentin (Tamsin Greig) yhdessä kirjailijamiehensä Nicholasin (Roger Allam) kanssa ylläpitämän majatalon elämään.

Bethin apupoikana toimiva Andy (Luke Evans) muistaa yhteisen teinimenneisyyden Tamaran kanssa ja pyrkii tytön elämään takaisin. Asiaa hankaloittaa kuitenkin Tamaran elämään livahtanut rokkikukko Ben (Dominic Cooper), itseään korostava ja ihanaa vaimoaan jatkuvasti pettävä kirjailija Nicholas ja omalla tavallaan myös kylän kapinalliset tytöt Jody ja Casey (Jessica Barden ja Charlotte Christie).

Tamara Drewe on ihastuttavan maanläheinen brittielokuva, joka sekoittaa sympaattisella tavalla yhteen sopivan määrän draamaa ja komediaa. Kirjaan verrattuna elokuva on kuitenkin kokenut muutamia muutoksia, sillä elokuva alleviivaa tapahtumia, jotka kirja kertoo ylimalkaisemmin antaen lukijan mielikuvitukselle tilaa. Kirjassa ihastuttavassa pääosassa toimiva Beth on elokuvassa ikävästi yksiulotteisempi ja sivullisempi hahmo kuin kirjassa. Elokuvan lopussa on myös otettu huomattavia vapauksia ja siitä on tehty hyvin erilainen kuin kirjan lopusta. Kirjassa nimittäin kuolee yksi ihminen enemmän ja siksipä eräiden hahmojen yhteys elokuvan lopuksi tuntuukin kummalliselta.

Huolimatta muutoksista suhteessa alkuperäiseen tarinaan Tamara Drewe on kokonaisuutena ilahduttavan peribrittiläinen komedia, joka vaihteen vuoksi sekoittelee ihmissuhdekiemuroita aikuisten ihmisten kesken. Keski-ikäiset aikuisetkin kun ovat oikeita ihmisiä, joilla on tunteet, vaikka suuri osa nykyisistä ihmissuhdekomedioista keskittyykin teineihin ja nuoriin aikuisiin. Elokuvan jokaisella hahmolla on oma selkeä äänensä ja syvyytensä, joka antaa koko elokuvalle piristävää pontta.

Tamara Drewe on vielä siinäkin mielessä positiivinen elokuva, että katsojalle tulee tyytyväinen olo tapahtumien kulusta. Jokainen tuntuu saavan ansionsa mukaan niin hyvässä kuin pahassakin, mutta tämä on rakennettu taitavasti niin, ettei joka rakosesta valu kaiken sotkevaa siirappia.

Juttu Simmondsin kirjasta täällä >>

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Tamara Drewe
Ohjaus: Stephen Frears
Käsikirjoitus: Moira Buffini, perustuu Posy Simmondsin sarjakuvaromaaniin
Pääosissa: Gemma Arterton, Tamsin Greig, Dominic Cooper, Luke Evans, Bill Camp, Roger Allam, Jessica Barden, Charlotte Christie
Valmistusmaa: UK 2010
Genre: komedia / draama
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

Kotona katseltua: Pienin painajainen perheessä (2010) (**)

2011-05-25T10:00:00.063+03:00

Perhe on painajainen -elokuvasarja on edennyt kymmenessä vuodessa kolmanteen osaansa. Sarjan ensimmäinen osa oli ihastuttavan kaheli perhekohellus, jossa Ben Stillerin esittämä Greg Focker pyrki pääsemään tulevan appiukkonsa, entisen CIA-agentti Jack Byrnesin (Robert De Niro) kanssa sinuiksi.

Sarjan kolmas osa on nimeltään Pienin painajainen perheessä (Little Fockers) ja voisi kuvitella, että se kertoo Fockereiden lapsista. Lapsiahan Gregillä ja hänen vaimollaan Pamilla (Teri Polo) toki on kaksin kappalein, mutta nämä keskenään hyvin erilaiset kaksoset jäävät kyllä elokuvassa aivan kokonaan taka-alalle.

Elokuva keskittyy siihen, mistä sarjan edetessä suurin huumori on tähänkin asti saatu, eli Gregin ja Jackin suhteeseen. Heidän suhteensa on alkanut nimittäin lämmetä ja niinpä Jack kaksosten syntymäpäiväjuhlien aattona päättää ojentaa suvun päämiehen -Godfockerin- tehtävät Gregille. Greg hämmentyy tästä kovin, mutta lopulta ottaa kunnian vastaan juhlallisesti.

Kapuloita kuitenkin heitellään Gregin onnen rattaisiin niin söpön lääke-esittelijän (Jessica Alba) kuin ikuisen kilpakumppanin, Pamin entisen poikaystävän Kevinin (Owen Wilson) suunnalta. Mukana hääräävät myös Gregin omalaatuiset vanhemmat, televisiossa seksikeskustelua vetävä äiti (Barbra Streisand) ja Espanjassa flamencoa opetteleva isä (Dustin Hoffman).

Elokuvan on ohjannut Jay Roachin sijaan Paul Weitz, jonka ohjaksissa on aikaisemmin työstynyt mm. Hugh Grantin tähdittämä draamakomedia About a Boy. Weitz ei kuitenkaan saa Pienintä painajaista perheessä samanlaiseen vetoon kuin Roach sai sarjan aikaisemmat osat. Elokuva tyytyykin kierrättämään vanhoja, hyväksi havaittuja vitsejä, jotka ikävä kyllä eivät enää kolmannella kerralla jaksa naurattaa yhtä makeasti kuin ensimmäisellään.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Little Fockers
Ohjaus: Paul Weitz
Käsikirjoitus: John Hamburg, Larry Stuckey
Pääosissa: Ben Stiller, Robert De Niro, Owen Wilson, Dustin Hoffman, Teri Polo, Blythe Danner, Barbra Streisand, Jessica Alba
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: komedia
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (Apple) >>

True Blood, Season 3

2011-05-24T10:00:00.083+03:00

True Blood, tuo veren ja muiden ruumiin eritteiden peittämä sarja, joka samalla aikaa ällöttää ja ahdistaa, mutta myös kiehtoo. Kolmas tuotantokausi on täynnä jännitettä, petosta, salaisuuksia, uusia hahmoja, uusia yliluonnollisuuksia, kaikki yhdistettynä toisiinsa sarjalle ominaisella maanläheisellä, mutta kuitenkin komealla tavalla.

Kolmoskaudella vampyyripolitiikka nousee entistä selvemmin esille. Mukaan astuvat isossa roolissa niin Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne (Evan Rachel Wood) kuin Mississippin vampyyrikuningas Russell Edgington (Denis O'Hare), ja molemmat näyttävät haluavan jotain Sookielta. Mukana jolkottaa myös lauma ihmissusia, joista Alcide (Joe Manganiello) päätyy auttamaan Sookieta.

Billin (Stephen Moyer) ja Ericin (Alexander Skarsgård) kilpailu tiivistyy ja heistä molemmista löytyy uusia puolia. Onko kukaan lopulta sitä, mitä alun perin katsojan annettiin ymmärtää? Ainakaan Sookie ei ole ihan mikään tavallinen peräkylän tyttö, ja se, mitä hän oikeasti on, paljastuu kauden lopussa.

Sookien ystävä Tara (Rutina Wesley) ei pääse helpolla tälläkään kaudella. Eggsin kuoleman jälkeisessä masennuksessa hän nimittäin päätyy Franklin -nimisen vampyyrin (James Frain) "hampaisiin" ja joutuu kokemaan yhtä jos toistakin, ennen kuin elämä palaa edes jollakin tapaa uomiinsa. Myöskään Samilla (Sam Trammell) ei ole helppoa. Hän löytää biologisen perheensä, mutta onko se lopulta hyvä vai paha asia. Jotkut asiat kun olisi parempi jättää selvittämättä.

Sookien veli Jason alkaa päästä jaloilleen, mikä on hyvä asia. Sitten hän tapaa söpön, mutta salaperäisen Crystalin (Lindsay Pulsipher), eikä elämä enää olekaan kovin yksinkertaista. Lafayette (Nelsan Ellis) puolestaan ihastuu äitinsä hoitajaan Jesusiin (Kevin Alejandro) ja saa kokea aitoa rakkautta. Vai onko se sittenkään?

Kolmoskausi on jälleen kerran varsinainen ihmissuhteiden soppa, jota hämmennetään yliluonnollisella kapustalla. Välillä tuntuu, että soppaan heitetään hieman liikaa aineksia, sillä kokonaisuus uhkaa mennä sekavan puolelle. Yliluonnollisia hahmoja tuntuu välillä olevan jo hieman liikaa suhteessa siihen, miten paljon mukana on tavallisia ihmisiä ja se vie hieman pohjaa muuten teemaansa suhteutettuna yllättävän maanläheisenä pysyvältä sarjalta.

Kuten hyvin usein käy, ihmissuhteet ja hahmojen kehitys vie suurimman osan huomiosta. Muu toiminta on toissijaista, sillä kaikki kuitenkin pohjautuu hahmojen välisille suhteille. Sarja kasvattaa mielenkiintoisia hahmojaan hienosti, syventää heidän kokonaisuuttaan suhteessa muihin, mikä tekee sarjan seuraamisesta erittäin mielekästä.

Omat suosikkini hahmojen osalta pysyivät kutakuinkin ennallaan. Edelleenkin Ericin vanha ja monipuolinen hahmo kiinnosti minua eniten, samoin Lafayetten ihastuttavan rento hahmo, joka on koko sarjan ajan ollut yksi miellyttävimmistä hahmoista. Ihan kauhistuttaakin ajatella, milloin käsikirjoittajat päättävät antaa hänelle sen ikävän roolin. Samoin sodassa neurotisoitunut Terry (Todd Lowe) on yksi suosikkihahmojani, sillä hän on sekopäisyydessään jotenkin niin aito. Taran kohtalo minua järkytti kovasti, ja hänelle toivoisin jotain parempaa tulevaisuudessa. Samoin nuoren Jessica-vampyyrin (Deborah Ann Woll) kehitystä seuraan mielenkiinnolla.

True Bloodin kolmas tuotantokausi tulee dvdnä ja blu-raynä kauppoihin tällä viikolla, ja neljäs kausi alkaa Yhdysvaltojen televisiossa 26. kesäkuuta.

Tsekkaa neloskauden traileri:

Yksinoikeudella Elokuvablogissa: Robert De Niron haastattelu

2011-05-23T10:00:00.018+03:00

Pienin painajainen perheessä -elokuvan dvd- ja blu-ray -julkaisun tiimoilta Elokuvablogi.comilla oli ilo ja kunnia saada julkaistavakseen legendaarisen Robert De Niron haastattelu - Suomessa yksinoikeudella Elokuvablogi.comissa!

Q: Hei Bob. Kuinka voit?
A: Oikein hyvin, kiitos.

Q: Oli hienoa katsella sinua jälleen yhdessä Ben Stillerin, Dustin Hoffmanin, Barbra Streisandin, Teri Polon, Blythe Dannerin ja ensikertalaisten kuten Jessica Alba ja Laura Dern kanssa elokuvassa Pienin painajainen perheessä. Tiesitkö vuonna 2000, kun ensimmäisen kerran esitit entistä CIA-agenttia Jack Byrnesiä Perhe on painajainen -elokuvassa, että elokuvalle tehtäisiin kaksi jatko-osaa?
A: En oikeastaan, mutta toisaalta en ollut myöskään yllättynyt. Luulen, että kaikki voivat samaistua tarinaan ja sen ihmisiin. Monet voivat samaistua Fockerin tai Byrnesin perheeseen. Tiedäthän, niiden kahden väliseen dynamiikkaan.

Q: Todellakin. Kahdessa ensimmäisessä elokuvassa Jack on sodassa vävynsä, Ben Stillerin esittämän Greg Fockerin kanssa. Mutta Pienin painajainen perheessä -elokuvassa Jack on jo hieman kiltimpi Gregiä kohtaan.
A: Jack kieltämättä on rauhoittunut. Heidän suhteellaan on ylä- ja alamäkensä.

Q: Voitko selventää tätä hieman sekä Godfocker -nimeä? Godfocker-kohtaus on hulvaton. [Toim. huom. Godfocker viittää Godfatheriin eli Kummisetään, suvun päämieheen]
A: Kyllä. Jack ja Greg alkavat tulla hyvin toimeen ja Jack haluaa luovuttaa Gregille Godfockerin roolin. Mutta sitten Jack pettyy nähdessään, että Greg voikin olla alttiina tietyille kiusauksille. Ja niinpä suhteeseen tulee ryppyjä.

Q: Juuri kun voisi luulla, että Jackista ja Gregistä on tulossa parhaat ystävykset, kaikki purkautuu hurjaksi, fyysiseksi taisteluksi.
A: Näin todella käy.

Q: Benin kanssa tekemässäsi tappelukohtauksessa näyttää kuin olisit kääntänyt aikaa taakse päin Kuin raivo härkä -aikoihin.
A: (Nauraa) Se oli hienoa. Se sai minut tuntemaan itseni eläväksi.

Q: Onko totta, että löit vahingossa Beniä kasvoihin?
A: Kyllä, mutta hän puolestaan löi minua pari kertaa kasvoihin.

Q: Oikeastiko? Se kuulostaa ihan Kuin raivo härkä -elokuvalta.
A: Todella.

Q: Kuulen usein ihmisten sanovan, että on mahtavaa, kun De Niro tekee komediaa Painajainen -elokuvissa. Mutta oikeastaan suurin osa sinun elokuvistasi sisältää huumorielementin, eikö?
A: Kyllä, olen samaa mieltä. Jopa Taksikuskissa oli jonkin verran huumoria. Luulen, että ensimmäinen varsinainen komedia, jonka tein, oli Terapian tarpeessa yhdessä Billy Crystalin kanssa.

Q: Pidätkö komedioiden tekemisestä?
A: Totta kai. Olen aina tiennyt, että minulla on huumorintajua. On hauskaa myös päästä näyttämään se.

Q: Oli hienoa nähdä hyvä ystäväsi Harvey Keitel mukana Pienin painajainen perheessä -elokuvassa. Montako kertaa olettekaan työskennelleet yhdessä?
A: Luulisin, että kolme tai neljä kertaa? Hän on mukana Pienimmässä painajaisessa perheessä, Sudenpesässä, Cop Landissa ja Taksikuskissa.

Q: Olet myös työskennellyt Hollywoodin parhaiden ohjaajien kanssa - Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja lista vain jatkuu. Mikä erottaa hyvän ohjaajan ei niin hyvästä ohjaajasta?
A: Luulen että hyvän ohjaajan tulee antaa kaikille - ei vain näyttelijöille, mutta myös kuvaajille ja muille osastoille - vapaus kokeilla ja tutkia, ja tuntea sitä kautta olonsa mukavaksi tehdessään valintoja. Ohjaaja sitten auttaa noiden valintojen suhteen sanomalla "OK, otetaan tuo mukaan". On tärkeää, että ihmiset tuntevat olevansa mukana yhteistyössä.

Q: Onko totta, että olet taas ryhtymässä työstämään uutta elokuvaa Scorsesen kanssa?
A: Kyllä. Me alamme tehdä elokuvaa nimeltä The Irishman. Se perustuu kirjaan nimeltä I Heard You Paint Houses. Marty ohjaa ja siinä esiintyvät minun lisäkseni Al Pacino ja Joe Pesci.

Q: Kuulostaa mahtavalta. Sen lisäksi, että näyttelet monissa mahtavissa elokuvissa, olet kokeillut myös ohjaamista. Muuttuuko lähestymistapasi sen mukaan näytteletkö vai ohjaatko elokuvaa?
A: Ohjatessa ihmiset tuntuvat suorastaan hukuttavan sinut kysymyksiin. Siitä tulee melkein refleksi. Pitää koko ajan sanoa "Tee näin" tai "Tee noin". Pitää ajatella nopeasti varsinkin silloin kun kuvataan. Tuollainen on minun kokemukseni. Elokuvan teossa on niin paljon liikkuvia osia.

Q: Olet yksi kaikkien aikojen suurimpia näyttelijöitä. Lasketko menestyksesi lahjakkuutesi vai kovan työn ansioksi vai molempien?
A: Tuo oli kauniisti sanottu. Pitää työskennellä kovasti ja pysyä asiassa, jotta siitä tulisi erikoislaatuinen, kävi mitä tahansa. Katsojat eivät aina pidä siitä mitä teen, mutta haluan aina heidän näkevän ainakin sen, että välitän siitä mitä teen ja pyrin aina parhaaseen lopputulokseen.

Q: Mikä pitää sinut liikkeessä? Olet saavuttanut jo kaiken. Sinulla on kaksi Oscaria ja kuusi ehdokkuutta, eikä sinun tarvitse enää todistaa mitään. Miksi et vain siirry eläkkeelle ja nosta jalkoja ylös?
A: No, mitähän minä aionkaan tehdä? Pidän kotona istumisesta ja tiettyjen asioiden tekemisestä, rennotsti ottamisesta, auringonlaskun ja maisemien katselusta, mutta haluan silti pysyä aktiivisena.

Q: Se todella näkyy. Olet 67-vuotias, mutta silti loistavassa kunnossa. Mikä on salaisuutesi siihen, että näytät noin hyvältä?
A: Treenaan. Yritän pysyä kunnossa. En koskaan uskaltaisi mennä mihinkään kauneusleikkaukseen.

Haastattelu on käännetty suomeksi alun perin englanninkielisestä haastattelusta.

Jake Gyllenhaal ja Anne Hathaway romanttisessa komediassa Love And Other Drugs (2010) (***)

2011-05-22T10:00:00.005+03:00

Jamie Reidyn omaelämänkerralliseen romaaniin löyhästi perustuva Love and Other Drugs sijoittuu 90-luvun puoliväliin, jolloin lääkejätti Pfizer julkisti lääkemarkkinat sekaisin pistävän pienen sinisen pillerin, Viagran. Reidy toimi tuolloin muutaman vuoden lääkkeen ykkösmyyjänä.

Elokuvan Jamie Randall (Jake Gyllenhaal) on synnynnäinen myyntimies, joka kodinkoneliikkeestä saamiensa potkujen jälkeen suuntaa lääkemyyjäksi. Jamie päätyy kauppaamaan masennuslääke Zoloftia, mutta kilpailevan markkinajohtajan Prozacin ohi on vaikea päästä, varsinkin kun sen markkinoijana on häikäilemätön Trey Hannigan (Gabriel Macht).

Kun myyntimiehen kykyjensä lisäksi hurmurina tunnettu Jamie kuulee uudesta lääkkeestä nimeltä Viagra, hän ilmoittaa heti haluavansa edustaa sitä. Tästä alkaa hänen uransa räjähdysmäinen nousukiito, sillä kaikki haluavat kokeilla uutta lääkettä.

Samoihin aikoihin Jamie tapaa Maggien (Anne Hathaway), ihastuttavan avoimen, rehellisen ja seksistä pitävän naisen, johon paatunut naistenmies rakastuu välittömästi. Maggie ei kuitenkaan elä yksinkertaisessa maailmassa vaan hänen elämäänsä varjostaa yllättävän nuorena puhjennut Parkinsonin tauti.

Ohjaaja Edward Zwickilla (Blood Diamond - Veritimantti, Intohimon tuulet) on ollut aikaisemminkin hyvä ote henkilöohjaajana, ja niin myös Love and Other Drugsin vahvuus on sen näyttelijöiden välisessä kemiassa. Kauniiden pääosanesittäjien välillä nähdään useita sähköisiä hetkiä ja tämän tyyliselle komedialle yllättävänkin uskaliaat seksikohtaukset ovat aidon oloisia ja onnistuneita.

Komediana alkanut elokuva alkaa loppua kohden hehkua Maggien sairauden mukana vakavia sävyjä, sillä komediasta huolimatta Parkinsonin tautia käsitellään ilman sairaudelle hihittelyä. Elokuvan vaikuttavimpia hetkiä ovat Maggien taistelun hetket tautiaan vastaan sekä hänen osallistumisensa tapaamiseen, jossa todistetaan, että Parkinsonin kanssa voi elää - vaikka hankalaahan se on, kuten eräs mies Jamielle tapaamisessa avautuu.

Kaikin tavoin upea Hathaway on elokuvan sydän, joka valaisee säteilevällä persoonallisuudellaan jokaisena valkokangashetkenään. On harvinaista nähdä komediassa näinkin itsenäinen ja sensuelli nainen Hollywoodille tyypillisten neuroottisten naimisiinmenokoneiden sijaan.

Kokonaisuutena “rakkaudesta ja muista huumeista” kertova käsikirjoitus ei täysin pysy kasassa loppuun saakka ja epäselväksi jää, haluttiinko elokuvan olevan rakkaustarina vaiko lääkemarkkinoiden hulluudesta kertova komedia. Sen suurin ansio lepääkin karismaattisissa näyttelijäsuorituksissa ja vakuuttavassa henkilöohjauksessa, joiden kautta katsojat pääsevät kokemaan niin viihdyttäviä kuin liikutuksenkin hetkiä.

Juttu julkaistu alun perin Episodissa 1/2011

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Love And Other Drugs
Ohjaus: Edward Zwick
Käsikirjoitus: Charles Randolph, Edward Zwick, Marshall Herskovitz, perustuu Jamie Reidyn romaaniin
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Anne Hathaway, Hank Azaria, Judy Greer
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: toiminta / fantasia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

Farrellyn veljesten Hall Pass - Lupa rellestää (2011) (**)

2011-05-21T10:00:00.001+03:00

Niin Hollywoodissa kuin suomalaisessa olutpöytäkeskustelussakin ajatus avioliittoon kahlituista, omaa elämäänsä elämättömistä miehistä on lähes kyllästymiseen asti kulutettu vitsin aihe. Hall Pass - Lupa rellestää tarttuu aiheeseen avaamalla kahdelle keski-ikää lähestyvälle miehelle luvan rellestää viikon ajan ilman vaimoja ja avioliiton kahleita, ilman ehtoja ja kysymyksiä. Onko tämä paluu hurjaan ja vapaan seksin täytteiseen nuoruuteen vai onko todellisuus sittenkin jotain muuta kuin kuumat fantasiat?

Farrellyn veljekset Bobby ja Peter ovat pitkään tehneet komedioita mitä eriskummallisimmista aiheista: milloin huumorin kohteena on rakkaus runsasmuotoiseen tyttöön (Hal ja iso rakkaus), siamilaiset kaksoset (Stuck on You) tai persoonallisuushäiriöstä kärsivä poliisi (Me kaksi ja Irene). Romanttinen komedia Sekaisin Marista (1998) on kuitenkin edelleen Farrellyjen uran huippu, eikä veljesten uusin aluevaltaus, hulvattoman kuuloinen Hall Pass - Lupa rellestää ohita sitä.

Parhaat kaverukset Rick (Owen Wilson) ja Fred (Jason Sudeikis) ovat onnellisesti naimisissa upeiden naistensa (Jenna Fischer ja Christina Applegate) kanssa, mutta eivät silti voi olla vilkuilematta vieraiden naisten varustuksia. Pelipöydässä miesten jutut avioliiton ulkopuolisten naisten ihanuudesta muuttuvat yhä vain härskimmiksi, kunnes lopulta Rickin vaimo Maggie (Fischer) kuulee vahingossa liikaa ja päättää antaa miehelleen viikoksi vapaalipun avioliitosta. Räävittömän suunsa takana kilttinä perheenisänä tunnettu Rick hämmentyy, mutta kun Fredin vaimolla (Applegate) keittää myös yli, alkaa teini-ikäisen tasolle taantuneiden miesten suunnitelma paluusta nuoruuden fantasioihin kehittyä.

Fantasiat ovat kuitenkin usein vain fantasioita, ja tässäkään tapauksessa todellisuus ei täysin vastaa miesten käsitystä omasta viehätysvoimasta. Halukkaita naisia ei enää kasvakaan jokaisella oksalla - jos niitä koskaan on kasvanutkaan- ja rapakunto uhkaa viedä miehet olusten jälkeen sänkykamarin puolelle yksin. Toisaalla todellisuus myös muistuttaa miehiä siitä, että heidän vaimoillaankin saattaisi olla vientiä.

Rajoja rikkovista komedioistaan tunnetut Farrellyt eivät tällä kertaa anna itselleen lupaa suuremmin rellestää, sillä Hall Pass on erittäin kiltti komedia. Pinnaltaan se vihjaa olevansa hurja ja epäkorrektin hauska, mutta korostaa kuitenkin lähes ärsyttävyyteen asti perinteisiä perhearvoja ja sukupuolten stereotyyppistä paikkaa perheessä. Rääväsuinen dialogi muutamassa kohtauksessa antaa odottaa huomattavasti uskaliaampaa komediaa, mutta loppujen lopuksi tuloksena on aikuiseen makuun tuotettu ihmissuhdekomedia, joka ei kohauta eikä yllätä.

Hall Pass tarjoaa leppoisalla huumorillaan keveän ja viihdytetyn mielen, mutta ei jää naurattamaan pitkäksi aikaa, kuten vaikkapa parin vuoden takainen, Todd Phillipsin ohjaama Kauhea kankkunen. Sovinnaisuutensa vuoksi sitä voi kuitenkin suositella kepeäksi treffielokuvaksi aikuisille.

Juttu on julkaistu alun perin Episodissa #5/2011

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Hall Pass
Ohjaus: Bobby Farrelly, Peter Farrelly
Käsikirjoitus: Pete Jones, Bobby Farrelly, Peter Farrelly, Kevin Barnett
Ääniosissa: Owen Wilson, Jason Sudeikis, Christina Applegate, Jenna Fischer
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

Tulossa ensi viikolla: Pienin painajainen perheessä

2011-05-20T10:00:00.006+03:00

Focker -komediaelokuvasarjan (Perhe on painajainen ja Painajainen perheessä) jatko-osa Pienin painajainen perheessä ilmestyy Blu-ray Combo Pack- ja DVD-julkaisuina 25.5.2011. Perheet Focker ja Byrnes ovat kirvoittaneet makeita nauruja elokuvayleisöistä jo yli vuosikymmenen ajan. Perhetarinan kolmannessa osassa keskitytään lasten kasvatukseen.

Elokuvablogi.comissa ensi viikolla julkaisun kunniaksi Robert De Niron haastattelu sekä arvio elokuvasta!

Greg Fockerin (Ben Stiller) appiukko, entinen CIA-agentti Jack Byrnes (Oscar-voittaja Robert DeNiro) arvostaa vihdoinkin vävypoikaansa, mutta yksi tulikoe on vielä edessä: Gregin täytyy pystyä todistamaan, että hän kykenee olemaan perheen seuraava ”Godfocker”. Komediahittien Perhe on painajainen ja Painajainen perheessä jatko-osaa Pienin painajainen perheessä tähdittävät Robert De Niro (Kaikki hyvin) ja Ben Stiller (Night at the Museum -elokuvat) sekä Oscar®-voittajat Dustin Hoffman (Kung Fu Panda) ja Barbra Streisand (Vuorovetten prinssi) sekä Blythe Danner (Paul), Teri Polo (Yli rajojen) ja Owen Wilson (How Do You Know). Fockerin perheen tarinan kolmannessa ja hauskimmassa osassa ovat lisäksi mukana Jessica Alba (Machete), Laura Dern (Jurassic Park) ja Harvey Keitel (Piano).

Blu-ray Combo Pack ja DVD sisältävät runsaasti lisämateriaalia, kuten poistettuja kohtauksia, vitsikoosteen, dokumentin elokuvan tekemisestä sekä vaihtoehtoisen alun ja lopun, joita ei aiemmin ole julkaistu.

Pienin painajainen perheessä -elokuvan Blu-ray-julkaisun hankkineet saavat huikean teräväpiirron ja hifiäänen lisäksi nauttia lyhytelokuvista, joita tähdittävät Robert De Niro, Ben Stiller ja Owen Wilson.

Luettua: Suzanne Collins - Nälkäpeli

2011-05-19T09:27:00.001+03:00

Suzanne Collinsin kirjoittama Nälkäpeli -trilogia on seuraava nuortenkirjasarja, joka on saamassa elokuvaversion. Ensi vuoden puolella ilmestyvän ensimmäisen osan ohjaa Gary Ross, joka on ohjannut mm. söpöisen Pleasantvillen (siitä juttu täällä). Tämän ja niin monen luetun blogijutun takia minunkin oli tartuttava kirjaan ja katsastaa, mistä tässä kaikessa oikein onkaan kyse.

Nälkäpeli (The Hunger Games) sijoittuu jonkinasteisen maailmanlopun jälkeiseen maailmaan, joka ennen tunnettiin nimellä Yhdysvallat, nykyisin Panem. Panemia johtaa Capitol, joka pitää alaisuudessaan toimivia 12 vyöhykettä tiukasti ohjaksissaan, jotta kapinointia ei pääse syntymään.

Voimakkain ohjailun muoto on Nälkäpeliksi kutsuttu tosi-tv-sarja, johon jokaiselta vyöhykkeeltä valitaan yksi tyttö ja yksi poika vuosittain. Nämä nuoret sijoitetaan areenalle, jolta vain yksi pääsee voittajaksi. Muut on siis tapettava. Ja tätä kaikkea seuraavat tuhannet kamerat, ja hallitus myös pakottaa kaikki kansalaiset seuraamaan peliä.

Vyöhykkeellä 12 asustaa taitava metsästäjä Katniss Everdeen, joka yhdessä leipurin pojan Peeta Mellarkin kanssa joutuu brutaaliin peliin mukaan.

Kuultuani kirjan kammottavasta ideasta, en kovasti innostunut. Jostain syystä nämä Running Man / Gamer -tyyliset tappopelit eivät vain houkuttele. Mutta aloitettuani kirjan tarina vetäisi kertalinttuulla mukanaan ja seurasin Katnissin matkaa pelin läpi kiihkeän innostuksen vallassa.

Nälkäpeli on kiehtova sekoitus scifiä, toimintaseikkailua ja teiniromantiikkaa. Se on kirjoitettu tarttuvasti ja soveltuu myös aikuisen luettavaksi. Toki teiniromantiikka puskee välillä läpi melkoisen vahvasti, mutta kokonaisuutena kirja on kuitenkin varsin mainio aloitus trilogialle - niin mainio, että sarjan loputkin osat pitää lukaista :)

Elokuvassa Katnissia on valittu esittämään The Winter Bones -elokuvassa ihastuttanut Jennifer Lawrence ja Peetan roolissa nähdään puolestaan Josh Hutcherson. Heidän viinaan menevänä ohjaajanaan Haymitchinä nähdään Woody Harrelson.

Kenneth Branaghin Thor (2011) (****)

2011-05-17T10:00:00.010+03:00

Kenneth Branagh on ohjaajana parhaiten tunnettu arvostetuista Shakespeare-tulkinnoistaan (mm. Henry V, Paljon melua tyhjästä, Hamlet). Taustansa vuoksi hän kuulosti hieman epäuskottavalta vaihtoehdolta ohjaamaan myyttistä, joskin Marvelin sarjakuvatehtaan popularisoimaa tarinaa ukkosenjumala Thorista. Lopputulos kuitenkin tekee kunniaa niin ikiaikaiselle jumaltarulle kuin sarjakuvallekin.

Kolmiulotteisena julkaistava Thor ottaa pääasialliseksi tarinan kohteekseen isän ja pojan suhteen sekä veljeskateudesta juurensa juontavan hyvän ja pahan kamppailun. Sarjakuvan hengen mukaisesti tarina kulkee sekä visuaalisesti komeassa ja maagisessa Asgardin valtakunnassa että rahvaanomaisessa Maassa. Asgardissa tapahtuvissa kohtauksissa sekä kolmiulotteisuus että koko tarinan henki on parhaimmillaan, kun taas Maassa vietetyn ajan ympärille kiedottu tarina on puolestaan hieman hatara, vaikkakin hauska.

Ukkosenjumala Thor (Chris Hemsworth) on nousemassa valtaistuimelle isänsä Odinin (Anthony Hopkins) jalanjäljissä, kun kauan sitten kukistetut Jotunheimin jääjätit hyökkäävät Asgardiin. Äkkipikaisena ja kiihkeänä taistelijana tunnettu Thor vannoo kostoa ja julistaa sodan Jotuneita vastaan. Rauhaa vaalinut Odin kiukustuu, kiroaa esikoisensa ja lähettää tämän ilman jumalvoimiaan Maahan. Thorin poissaollessa velipuoli Loki (Tom Hiddleston) puolestaan ottaa Asgardin valtaansa.

Maassa Thor tapaa Janen (Natalie Portman), astrofyysikon, joka yhdessä tohtori Selvigin (Stellan Skarsgård) kanssa tutkii syvää avaruutta ja mahdollisia rinnakkaistodellisuuksia sekä niiden välisiä madonreikiä. Kuninkaanpojalla on ensin vaikeuksia sopeutua elämään tavallisena ihmisenä, mistä on synnytetty elokuvassa ilahduttavan paljon nähtävää komiikkaa.

Nykyisin sarjakuvafilmatisoinneissa tuntuu olevan pyrkimys tuottaa mahdollisimman synkkä ja sitä kautta kriittisessä mielessä uskottavampi elokuva. Thorissa muistetaan kuitenkin sarjakuvien ydin, joka ei ole liian synkkä ja joka itseironian kautta synnyttää viihdyttäviä tilanteita. Elokuvassa näkyy sama pilke silmäkulmassa kuin kolmen vuoden takaisessa Iron Manissa, joka toi kaivatun huumorin takaisin Marvel-elokuviin.

Australialaissyntyinen, kuvankaunis Hemsworth on täydellinen Thor: pitkänhuiskea, sinisilmäinen blondi, jonka ulosanti on hieman jäykkää. Mutta genrelle tyypillisesti pääpaino onkin toiminnalla, jossa nyrkit sekä Mjolnir-vasara puhuvat ihmisten sijaan. Hopkins tuo auktoriteetillaan Odiniin uskottavaa ylijumaluutta ja Hiddlestonin salamyhkäiset piirteet tekevät hänestä hienon esimerkin salatun kateuden vaivihkaisesta muuttumisesta murhaavaksi vihaksi. Portman puolestaan on oma suloinen itsensä, ei yhtään vähempää, muttei myöskään enempää.

Kuten usein Marvel-elokuvissa, myös Thorissa nähdään pieni lisäklippi lopputekstien jälkeen. Ei siis kannata hoppuilla teatterista pois kesken kaiken. Thor nähdään jatkossa uudestaan ensi vuonna ilmestyvässä Joss Whedonin (Buffy, vampyyrintappaja) ohjaamassa ja käsikirjoittamassa The Avengers -filmatisoinnissa.

Juttu julkaistu alun perin Episodin verkkosivulla

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Thor
Ohjaus: Kenneth Branagh
Käsikirjoitus: Ashley Miller, Zack Stentz, Don Payne, perustuu Stan Leen, Larry Lieberin ja Jack Kirbyn sarjakuviin
Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Anthony Hopkins, Tom Hiddleston, Stellan Skarsgård
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta / fantasia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

Fast & Furious 5 (2011) (***)

2011-05-16T10:00:00.010+03:00

Kymmenen vuoden aikana nyt jo viidenteen osaansa ehtineessä Fast & Furious -sarjassa ei näy hidastumisen merkkejä. Fast & Furious 5 on aikaisemmille osille ominaiseen tapaan bensankatkuinen ja adrenaliinintäytteinen, mutta se -yllättävää kyllä- ei ole menettänyt otettaan eikä kaverihuumorin ryydittämää viehätystään. Jatkoakin vihjaillaan olevan edelleen tiedossa.

Fast & Furious 5 jatkuu siitä, mihin edellinen elokuva päähenkilöt jätti. Hyväsydäminen rikollinen Dominic Toretto (Vin Diesel) on matkalla vankilaan kärsimään 25 vuoden tuomiotaan, kun hänen ystävänsä, entinen FBI-agentti Brian O’Conner (Paul Walker) ja sisarensa Mia (Jordana Brewster) saapuvat moottorit ärjyen pelastamaan päivän. Etsintäkuulutettujen karkulaisten matka käy Rio de Janeiron rähjäisiin faveloihin, missä he ryöstävät pari paikalliselle rötösherra Reyesille (Joaquim de Almeida) kuuluvaa luksusautoa ja päätyvät tämän suurennuslasin alle.

Rioon saapuu myös FBI:n erikoisasiantuntija Hobbs (Dwayne Johnson) tehtävänään pidättää Dominic kumppaneineen. Seuraa paljon sarjalle tyypillistä nopeilla autoilla kaahailua, mutta myös Ocean’s 11 -tyylistä mahdottoman ryöstösuunnitelman tekoa, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Viidennen osan on ohjannut kahden edellisen osan tapaan Taiwanista kotoisin oleva Justin Lin. Hän on kasvanut napakaksi, dynaamisen toiminnan ja rauhallisemman taustatarinan oivallisesti sekoittavaksi ohjaajaksi, jolla ohjakset pysyvät käsissä vauhdikkaissakin kohtauksissa. Niin Fast & Furiousissa (sekavasti nimetyn sarjan neljännessä osassa) kuin Fast & Furious 5:ssäkin toimintakohtaukset puskevat eteenpäin kuin juna, mutta niissä on aina mukana myös jotain uutta näkökulmaa.

Chris Morganin käsikirjoitus toimii, ja tarinan pienet ja hieman suuremmatkin jipot ovat älykkäitä. Se tuo äijien maailmaan myös pehmeämpiä arvoja eikä unohda sitä, mikä loppujen lopuksi elämässä on kaikkein tärkeintä - perhe ja ystävät. Fast & Furious 5:ssa on mukana liuta hahmoja edellisistä elokuvista, mutta kaikkien taustoja ei tahdo muistaa millään, eikä katsojaa niistä muistutella.

Sarjan sydämenä sykkii Dieselin ja Walkerin epäsuhtainen ja toisilleen naljaileva parivaljakko. Siksipä parhaimmistoa ovatkin ne elokuvat, joissa tämä kaksikko on mukana. Heikomman suosion saaneiden kakkos- ja kolmososien jälkeen sarja päivitettiin alkamaan uudestaan alkuperäisen kaksikon kera ja päätös oli oikea, sillä vuonna 2001 julkaistussa ensimmäisessä osassa (Hurjapäät) ihastuttanut ystävyys ja huumori palasi nelososassa.

Omassa genressään Fast & Furious 5 on mitä mainiointa aivot narikkaan -toimintaviihdettä. Se ei pyri olemaan vakavasti otettava, mutta toisaalta ei myöskään mässäile liiaksi huumorilla, vaikka järkälemäisten Dieselin ja Johnsonin yhteenotto äänitehosteineen saakin lähes koomisia mittasuhteita.

Juttu julkaistu alun perin Episodin verkkosivulla

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Fast Five
Ohjaus: Justin Lin
Käsikirjoitus: Chris Morgan
Pääosissa: Vin Diesel, Paul Walker, Jordana Brewster, Dwayne Johnson
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

Mark Romanekin Ole luonani aina - Never Let Me Go (2010) (****)

2011-05-14T10:00:00.003+03:00

Brittiläisen Kazuo Ishiguron kiiteltyyn romaaniin perustuva Ole luonani aina on yhtä aikaa kauhistuttava ja kaunis elokuva. Se kertoo ystävyydestä, rakkaudesta ja kateudesta kiedottuna järkyttävän salaisuuden -määrätyn kohtalon- ympärille. Vakavana draamana alkava elokuva yllättää aiheesta tietämättömän hienosävyisellä genren muutoksella.

Mark Romanekin (Tunnin kuva) ohjaama Ole luonani aina kertoo Kathysta (Carey Mulligan), Ruthista (Keira Knightley) ja Tommysta (Andrew Garfield), jotka kasvavat yhdessä ja elävät koko lapsuutensa ulospäin aivan tavalliselta vaikuttavassa Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Aikuisuuden kynnyksellä he kuitenkin saavat selville kylmäävän totuuden tulevaisuudestaan ja se varjostaa jokaisen elämää loppuun saakka.

Elokuvasta on äärimmäisen hankala kertoa pilaamatta tarinan jännitettä, joka luo sen hahmojen ylle surullisuuden hunnun. Synkän taustatarinan etualalla kulkevat rakkaus, mustasukkaisuus ja kateus, inhimilliset sävyt, mutta katsoja alkaa helposti kaivata myös hieman kapinaa. Tarinan konteksti tekee lopulta hahmojen toimista hieman helpommin sisäistettäviä.

Alex Garlandin käsikirjoitus on kunnianhimoinen saavutus, sillä aiheen tieteissävytteisempää, dystooppista tunnelmaa vahvistamalla elokuvasta ei välttämättä olisi muodostunut niin tunteisiin vetoava. Tulos on kuitenkin sydäntäsärkevässä julmuudessaan hienotunteisen vihjaileva ja se jättää tilaa katsojan tunteille. Tulkinnanvaraisuudellaan se myös innostaa tutustumaan alkuperäisteokseen.

Mulligan (An Education), Garfield (The Social Network) ja Knightley (Sovitus) edustavat nuorta brittinäyttelijöiden sukupolvea, jolta voi odottaa suuria saavutuksia. Jokainen lunastaa oman paikkansa elokuvassa, ja varsinkin Mulligan ja Garfield tekevät mielen perukoilla vielä pitkään elokuvan loppumisen jälkeen kummittelevat roolisuoritukset - Mulligan seesteisen rauhallisena Kathynä, jonka pinnan alla kuplii, Garfield puolestaan ujona, mutta kolmikon ilmaisukykyisimpänä hahmona. Lisäksi kohtaus, jossa Knightleyn Ruth makaa sairaalan leikkauspöydällä, on karmaisevassa kylmyydessään elokuvan mieleenpainuvimpia hetkiä.

Hypnoottisesti kerrottu tarina käyttää hyväkseen sateisen harmaan Britannian sävyjä, sisäoppilaitoksen karua maailmaa ja nuorten kasvukipuja huijaten katsojaa uskomaan todellisuuteen jota ei ole. Lopputuloksena on elokuva, joka yhtä aikaa lumoaa ja ahdistaa, ja on yksi vuoden masentavimpia elokuvia. Positiivisessa mielessä.

Juttu julkaistu alunperin Episodissa #2/2011
Juttuni Kazuo Ishiguron alkuperäisteoksesta löytyy täältä >>

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Never Let Me Go
Ohjaus: Mark Romanek
Käsikirjoitus: Alex Garland, perustuu Kazuo Ishiguron romaaniin
Pääosissa: Carey Mulligan, Keira Knightley, Andrew Garfield
Valmistusmaa: Yhdysvallat / Iso-Britannia 2010
Genre: draama / scifi
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (Apple) >>

Supersankarielokuvia on niin helppo vihata

2011-05-12T10:00:00.041+03:00

Tämä juttu oli näköjään kadonnut Blogger-päivityksen mukana. Tässä uudestaan. Kopsaan kaikki kirjoitetut kommentit tähän mukaan myöhemmin, eli ei tartte niitä uudestaan kirjoitella ;-)

Olen itse monien sarjakuvien ja niistä tehtyjen elokuvien ystävänä kiinnittänyt huomiota siihen, että usealla elokuvakriitikolla tai muuten elokuvien kanssa tekemisissä olevilla ihmisillä tuntuu olevan kova into lytätä kaikki mahdolliset sarjakuvafilmatisoinnit alkuunsa. Tai jos nyt ei aivan kärjistetä sisältämään kaikkia sarjakuvafilmatisointeja, niin ainakin supersankarielokuvat. Monille pelkkä ajatus supersankarielokuvasta tuntuu olevan punainen vaate, merkki siitä, että kyseessä on ehdottomasti huono elokuva.

Kyllähän supersankarielokuvia on helppo vihata. Jos ei koskaan ole ollut sarjakuvien ystävä, tuskinpa näiden usein fantasiaa ja toimintaa sekoittavien tarinoiden tuonti valkokankaalle yhtään lisää niiden kiinnostavuutta. Lisäksi tuntuu edelleenkin olevan vallalla käsitys, että supersankarisarjakuvat ovat vain esiteineille suunnattua aivotonta hömppää, josta aikuiset lukijat tuskin jaksavat kiinnostua.

Supersankarielokuvia pidetään usein huonoina juuri siksi, ettei kukaan itseään kunnioittava ja vakavasti otettava elokuvaystävä nyt vaan voi sanoa pitävänsä sellaisista. Asian kun myöntämällä joutuisi varmasti muiden elitistien joukossa leimatuksi tyhmäksi. Siksi on paljon helpompaa mennä siitä, missä aita on matalin ja haukkua mahdollisimman karkein sanakääntein kaikki tämän tyylisuunnan elokuvat roskaksi.

Jotkuthan tekevät näin vaikka eivät olisi koko elokuvaa edes nähneet. Jos elokuvan tuotantokrediiteissä mainitaan Marvel, se tarkoittaa auttamattomasti yhtä tähteä ihan suoraan, elokuvaa näkemättä.

Monilla kriitikoilla tuntuu olevan mielessään täydellisen elokuvan utopia, mihin kaikkia elokuvakokemuksia verrataan. Mutta eihän supersankarielokuvaa voi suoraan verrata mihinkään niin sanottuun taide-elokuvaan kuten vaikkapa Gaspar Noén Enter the Voidiin. Koska vertaisitko sinä Stan Leeta kirjoittajana vaikkapa johonkin Dostojevskiin, Marvelin sarjakuvaa maailmankirjallisuuden klassikoihin?

Harva laittaa nämä kirjallisuuden tyylisuunnat samaan läjään arvostellessaan kirjallisuutta. Kai siis elokuvatkin pitäisi arvostella oman genrensä sisällä. Niin, että myös muille sarjakuvafilmatisoinneille kuin Sin Citylle tai Watchmenille annettaisiin edes mahdollisuus.

Uusimman Marvel-filmatisoinnin -Thorin- suhteen mentiin arvosteluissa perinteisen kaavan mukaan - tavalliset katsojat ovat siitä tykänneet ja maailmalla jopa monet kriitikotkin. Suomessa kuitenkin suurin osa nimekkäistä medioista antoi Thorille arvosteluissaan yhdestä kahteen tähteä. Sentään MTV3:n kriitikko Outi Heiskanen uskalsi olla eri mieltä neljän tähden vertaisesti.

Minkähänlaisen vastaanoton kesäkuussa julkaistava Matthew Vaughnin ohjaama X-Men: First Class Suomessa saakaan? Veikkaan että Iltalehden leffaraadin keskiarvo ei kovin paljoa yli kahden nouse ;-)

Ja fanityttö minussa odottaa leffaa innolla ;-)

Duncan Jonesin Source Code (2011) (****)

2011-05-11T08:36:00.001+03:00

Duncan Jonesin vuonna 2009 ohjaama Moon (josta juttu täällä) oli erittäin hieno esikoistyö, jolla ohjaaja piirsi nimensä minun mieleeni kertalinttuulla. Siksipä odotukset olivatkin melkoisen korkealla hänen seuraavan ohjaustyönsä Source Coden osalta.

Source Code kertoo Colter Stevensista (Jake Gyllenhaal), sotilaasta, joka yllättäen kesken Afganistanin keikan herääkin itselleen vieraassa kehossa, kauniin naisen (Michelle Monaghan) kanssa junassa matkalla kohti Chicagoa. Junassa, joka piakkoin räjähtää terroristin asettaman pommin takia.

Räjähdyksen jälkeen Stevens palaa omaan kehoonsa, joka on jumissa lentokoneen (??) raadossa jossakin päin maailmaa. Missä, siitä Stevensillä ei ole mitään tietoa, ja hänen ainoa yhteytensä ulkomaailmaan onkin vain toinen sotilas, Colleen Goodwin (Vera Farmiga), joka puhuu hänelle tietokoneen välityksellä.

Stevensin tehtäväksi on annettu selvittää, kuka asensi pommin Chicagon junaan ja hänet lähetetään takaisin saman ihmisen kehoon, täsmälleen samaan hetkeen kuin aikaisemminkin.

Source Code sukkuloi usean todellisuuden välillä vaivatta. Käsikirjoitus on oivallinen ja elokuvan toteutus tuo mieleen tyylin, jolla myös Moon on tehty. Molemmissa elokuvissa pääosassa on ihminen, joka on joutunut todellisuuteen mikä ei ole varsinaisesti oma, mutta joka ei anna periksi. Kerros kerrokselta salaisuus raottuu ja lopulta päästään pisteeseen, jossa mahdollisella virallisella todellisuudella ei ole enää niin suurta merkitystä. Elokuvan loppu muistuttaakin tyydyttävyydessään hieman Christopher Nolanin vuonna 2006 ohjaamaa The Prestigeä, siinä mielessä, että kun todellisuutta on taivuteltu tarpeeksi, ei lopullisella suunnalla enää ole draaman kannalta niin suurta väliä.

Tietyllä tavalla Source Codea voisi verrata myös niin ikään Nolanin viime kesänä ohjaamaan Inceptioniin, vaikka todellisuuden tasoja Source Codessa ei olekaan aivan yhtä monta. Niiden välillä liikutaan kuitenkin jouhevasti tarinan intesiteettiä kasvattamalla koko elokuvan keston ajan niin, että katsoja pysyy mukaan virittyneenä mukavasti.

Hahmojen ja näyttelijöiden osalta suurin painolasti lepää Gyllenhaalin harteilla, sillä muut hahmot tuntuvat jopa liioitellun yksiulotteisilta. Laatunäyttelijä Farmiga, jonka rooli on tasapainoilla sotilaan velvollisuudentuntonsa ja toisaalta toista ihmistä kohtaan tuntemansa myötätunnon välillä, ei ilmeettömyydellään täysin vakuuta. Samoin hänen esimiestään Dr. Rutledgeä näyttelevä Jeffrey Wright tuntuu roolissaan ylikorostetun suoraviivaiselta.

Sci-fi/trilleriosastolla Source Code on vuoden parhaita elokuvia tähän mennessä.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Source Code
Ohjaus: Duncan Jones
Käsikirjoitus: Ben Ripley
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Michelle Monaghan, Vera Farmiga, Jeffrey Wright
Valmistusmaa: USA / Ranska 2011
Genre: sci-fi / trilleri
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

Luettua: Posy Simmonds - Tamara Drewe

2011-05-10T08:33:00.000+03:00

27. toukokuuta elokuvaensi-iltaan tulee Stephen Frearsin (The Queen) ohjaama Tamara Drewe. Elokuva pohjautuu Posy Simmondsin kirjoittamaan samannimiseen sarjakuvaromaaniin, jonka päätin lukaista ennen elokuvan näkemistä.

Tamara Drewe kertoo pienestä kyläyhteisöstä Englannin maaseudulla. Beth Hardiman pitää kirjailijamiehensä Nicholasin kanssa yllä täyden palvelun majataloa, johon niin aloittelevat kuin jo julkaisseetkin kirjailijat voivat tulla kirjoittamaan kaikessa rauhassa. Rauhan rikkoo naapuriin saapuva kuvankaunis kolumnisti Tamara Drewe, joka pistää pään pyörälle jokaiselta kyläläiseltä sukupuoleen katsomatta.

Tamara Drewe poikkeaa perinteisestä sarjakuvasta suuresti, sillä runsaalla tekstimäärällään se on enemmänkin kuvitettu romaani kuin sarjakuva. Maaseudun ihmissuhteiden kiemurat on kuitenkin kirjoitettu niin ihastuttavan toimivalla tavalla, että kirjan lukee hujauksessa (omassa tapauksessani "hujaus" oli viisi autossa istuttua tuntia matkalla Pohjois-Savosta takaisin Helsinkiin).

Kirjassa kuvataan kivasti niin kirjailijoiden kuin maaseutuyrittäjänkin arkea. Samalla se nostaa esille pikkukaupungin hyviä ja pahoja puolia - pienessä yhteisössä kaikki periaatteessa tietävät kaiken, mutta samalla eivät mitään, ja aikuisten rinnalla nuorten ongelmat korostuvat, kun ajanviettopaikkoja on hyvin rajoitetusti.

Simmonds sekoittaa tarinaansa trillerimäistä tyyliä selvittäessään lukijoille ihmisten kohtaloita, ja tämä tekee kirjasta mielenkiintoisten hahmojensa ohella erittäin monimuotoisen ja viihdyttävän.

Tietääkseni kirjaa ei ole vielä suomennettu, mutta englanninkielinen versio on saatavilla ainakin Amazonilta ja se löytyy myös pääkaupunkiseudun kirjastosta.

Tarkennusta viikonlopun seksikeskusteluun

2011-05-09T09:13:00.001+03:00

Kirjoittelin perjantaina kauniiden näyttelijöiden vaikutuksesta katselukokemukseen ja sain kommentteja, joissa ihan selkeästi ymmärrettiin kirjoitukseni väärin. Siksi haluan hieman tarkentaa omaa kantaani asiaan.

Kirjoitukseni tarkoituksena oli pohtia, voiko elokuvan hahmoon tai näyttelijään ihastua samalla tavalla kuin oikeaan ihmiseen - siis niin, että kriittinen ajatusmaailma sumenee. Kuten kaikki tietävät, biologinen faktahan on, että kaksi ihmistä ihastuessaan näkevät jonkin aikaa koko maailman ruusunpunaisten lasien läpi, kaikki on ihanaa ja upeaa, ihastuksen kohde maailman kaunein ihminen. Mutta voiko samalla tavalla ihastua myös fiktiiviseen hahmoon niin, että TIETÄMÄTTÄÄN näkee asiat parempina kuin ne oikeasti ovat? Tämä oli asia, jota halusin pohtia.

Omista elokuvien arvosteluperusteistani haluan vielä korostaa sitä, että ainakaan tietoisesti kriteereihini ei kuulu lisäpisteiden antaminen pelkästään hahmon tai näyttelijän ulkonäön takia. Jos elokuva on oikeasti huono, se on huono vaikka siinä olisi kuinka kaunis näyttelijä pääosassa (vrt. esim. Sucker Punch). Toinen ryhmä kokonaan ovat sitten guilty pleasuret, joita katsoo mielellään niiden mahdollisesta yleisestä huonoudesta huolimatta, mutta silti ne eivät ole elokuvahistorian mestariteoksia, viiden tähden arvoisia elokuvia.

Kirjoituksessani mainitsemani Thorin (Episodin arvostelu täällä) suhteen on Suomessa kirjoitettu useita negatiivisia arvioita, mutta maailmalla se on saanut suhteellisen hyvän vastaanoton. Elokuva on Rottentomatoesin kriitikoiden kesken edelleen reitattuna 78% freshiksi ja Empirekin antoi sille neljä tähteä.

Seksiä, seksiä!

2011-05-06T11:51:00.001+03:00

Muistan joskus naureskelleeni sille, että miehet eivät ajattele muuta kuin seksiä ja tuijottelevat jokaisen vähänkin naisen näköisen otuksen perään. Taidan joutua nielemään naureskeluni, sillä kyllä se kuitenkin taitaa olla niin, että molemmat sukupuolet ovat (ainakin lähes) yhtä naurettavia kauniita ja komeita lajitovereita katsellessaan.

Monessa oman sukupuoleni edustajan pitämässä blogissa olen nimittäin törmännyt samaan asiaan eli miehiä kuolataan naisten keskuudessa jopa julkisemmin kuin toisin päin. Itsekään en asiaa peittele, koska ihmiskauneuden ihaileminen katselemalla on kuitenkin suhteellisen halpaa ja viatonta hupia.

Mutta mietin myös omalla kohdallani sitä, miten hyvin komeat hauislihakset sumentavat kriittisen arvostelukyvyn? Joskushan käy niin, että elokuva saattaa olla vaikka miten huono, mutta sitä katsoo kuitenkin ihan mielellään, jos sen näyttelijät sattuvat olemaan kauniita ja seksikkäitä. Mutta voiko käydä niin, että kriittinen arvostelukyky katoaa kokonaan pelkästään ihmiskauneuden edessä? Aloin miettiä tätä tapauksessa, jossa juttelin eräästä elokuvasta toimittajatuttavieni kanssa, ja suurin osa heistä piti kyseistä elokuvaa hyvinkin keskivertoa huonompana, ja minä taas olin rakastunut siihen ihan täysin.

Aloin miettiä, rakastuinko oikeasti elokuvaan kokonaisuutena, vaiko pelkästään sen pääosahahmoon niin että silmäni sumenivat kaikilta sen heikkouksilta täysin? Elokuvan aikana en kertaakaan ajatellut katsovani huonoa elokuvaa, vaan olin kaikkeen näkemääni erittäin ihastunut. Elokuva näytti visuaalisesti komealta, näyttelijät suoriutuivat tehtävistään kunnialla ja tarinakin oli ihan ok.

Tämä kyseinen elokuva oli juurikin tällä viikolla ensi-iltansa saanut Thor.

Mutta jos nyt ei mennä liian vakavaksi, niin onhan se hienoa, että nykyisin meitä naiskatsojiakin hemmotellaan kauniilla miehillä eivätkä kaikki fantasia/toimintaelokuvat tarjoa silmäkarkkia pelkästään mieskatsojille. Ehkäpä elokuvien tuottajat ovat huomanneet, että naisetkin rakastavat katsoa valkokankaalla seksiä tihkuvaa mieskomistusta. Ja että naisetkin ovat ihan potentiaalisia leffalipun ostajia.

Samasta ilmiöstä kertovat (uskoisin) vampyyrisarjat ja -elokuvat, joissa fantasiaseikkailuun on sidottu mukaan aimo annos seksiä. Twilight-saagassa tuo seksi on tukahdettua, mutta kuitenkin vihjauksillaan kiihkeää, kun taas vaikka True Blood -sarjassa seksi on avointa, alastonta ja joskus jopa rumaakin. Mutta kiihkeää silti.

Seksi myy, sehän on luonnollista, sillä se on meidänkin lajimme säilymisen kannalta elämän perusedellytyksiä. Olisi luonnotonta, mikäli emme pitäisi seksistä. Ei Homo sapiens olisi nyt näin laajalle levittäytynyt nisäkäslaji kuin se nyt on, mikäli kukaan ei pitäisi seksistä.

Kun kaksi ihmislajin yksilöä rakastuu toisiinsa, rakkaushormonit käytännöllisesti katsottuna sokeuttavat heidät näkemään vain toisensa ja ajattelemaan vain seksiä. Sillä tavalla evoluutio edesauttaa lajin säilymistä. Kai näin voi käydä myös elokuvan tai tv-sarjan fiktiivisen hahmon kanssa rakastuessa - ei sitä sitten enää osaa kriittisesti ajatella.

Tämän jutun tarkoitus oli varmaankin kertoa, ettei minun leffa-arvosteluja kannata aina ottaa kovin vakavasti. Joskus voin olla vain niin rakastunut, etten nää mitään muuta. Kuten eräs fiksu tuttavani sanoi, minä olen vähän liian helppo tapaus, kun valkokankaalla näkyy komea mies ;-)

True Blood, Season 2

2011-05-05T10:00:00.006+03:00

Jänniä nämä sarjat, joiden kaudet ovat vain 12 jakson mittaisia. Yksi kausi hujahtaa läpi niin, ettei sitä meinaa edes huomata! True Bloodin kakkoskausi on nyt katsottu ja joudun jäämään odottelemaan kolmoskauden saamista käsiini, sen verran tämä sarja kuitenkin katsojansa koukuttaa ;-) Varsinkin kun kakkoskausi jätettiin kutkuttavaan cliffhangeriin aivan samoin kuin sarjan jaksotkin usein. En ole sitten Lostin pahemmin katsonut cliffhangereilla varustettuja sarjoja, sillä viime aikoina katsomani Supernatural, Buffy ja Angel ovat olleet kaikki siinä mielessä "helppoja", että niiden jaksot ovat yleensä yksittäisempiä - taustatarina jatkuu, mutta jokaisessa on oma seikkailunsa. True Blood suorastaan pakottaa katsomaan seuraavankin jakson!

True Bloodin kakkoskaudella mukaan tulee erityinen mauste tuhat vuotta vanhan vampyyrisheriffi Ericin (Alexander Skarsgård) saadessa näkyvämmän roolin. Hänen ja vampyyrinä kokemattomamman Billin (Stephen Moyer) "taistelu" Sookiesta (Anna Paquin) on ihanan latautunutta. Mutta ei pelkästään Eric tee kakkoskaudesta parempaa, vaan muutkin hahmot alkavat saada enemmän lihaa luidensa ympärille ja tarina rullaa jouhevammin.

Kakkoskaudella Bon Tempsin kaupunkiin saapuu ikiaikainen pahuus ystävän asuun pukeutuneena. Maryann (Michelle Forbes) on heti ensinäkemältä liian hyvä ollakseen totta. Hänen lumoonsa joutuu ikävästi Sookien suloinen ystävä Tara (Rutina Wesley), mutta lopullinen kohde on kuitenkin Sam (Sam Trammell). Samaan aikaan Sookien veli Jason (Ryan Kwanten) pestautuu vampyyreja vihaavaan Auringon veljeskuntaan etsiessään itseään ja jumalaansa. Ja Sookie puolestaan lupautuu auttamaan Ericiä löytämään tämän kadonneen 2000-vuotiaan ystävän Godricin (Allan Hyde).

True Bloodin kakkoskausi on täynnä verta, suolenpätkiä, alastomuutta, rumuutta, epäinhimillisyyttä ja jopa kannibalismia - kaikkea sellaista, mitä ei tavallisesti televisiossa nähdä. Vaikka tämä tekeekin sarjan katsomisesta paikoitellen epämiellyttävää, se antaa muulle tarinalle kuitenkin tärkeän omaperäisen leiman ja ihmissuhteet kaiken tämän taustalla alkavat vaikuttaa oikeasti mielenkiintoisilta.

Sarjan hahmot alkavat tällä kaudella oikeasti muotoutua, ja heistä kasvaa erittäin mielenkiintoisia. Ikivanha Maryann on kaikessa ihanuudessaan kammottava, ja Forbes on uskomattoman luova näyttelijä tuomaan tähän hahmoonsa niin monta ulottuvuutta. Kerrassaan hieno hahmo! Kuten jo aikaisemminkin mainittu, Eric puolestaan alkaa saada Buffyn monitahoiseen Spikeen verrattavissa olevaa painoarvoa. Komean Skarsgårdin myötä myös sarjan seksikohtaukset alkavat saada pientä hohtoa, sillä tähän mennessä sarjassa runsaasti esillä ollut seksi on ollut pääasiallisesti hieman rumaa. Viikinki-Ericin menneisyyttä valotetaan hieman myös, ja on hauska kuulla hänen välillä puhuvan ruotsia.

Olin myös iloinen siitä, että ykköskaudella erittäin luotaantyöntävä Sookien veli Jason alkaa saada itseensä jotain tolkkua, vaikkakin etsimällä sitä kantapään kautta. Sivuhahmoista yksi suuria suosikkejani on Taran serkku, huumediilerinä toimiva Lafayette (Nelsan Ellis), joka osaa olla sydämellinen, mutta joutuu itse puolestaan ikävyyksiin. Sivuhahmoista mielenkiintoisia ovat myös äitinsä tossun alta itsensä löytävä Hoyt (Jim Parrack), Vietnamissa traumatisoitunut Terry (Todd Lowe) sekä vampyyriksi muutettava Jessica (Deborah Ann Woll).

Kakkoskaudella vilahtaa myös suomalaista väriä, sillä Peter Franzén nähdään pienessä roolissa viitosjaksossa nimeltä Never Let Me Go.

Kolmoskautta jäädään sitten odottelemaan. Jospa senkin pian saisin käsiini :)

Bloggarin uusia tuulia

2011-05-04T10:00:00.017+03:00

Aloitin nyt toukokuun alussa kirjoittaa ihan virallista blogia, sillä olen nyt Discshop.fi:n uusi leffabloggari. Juttujani voi lukea täältä >>

Vähän jännittää uusi pesti tällaisen "virallisemman" tason bloggarina, koska omaan blogiin juttuja on niin yksinkertaista kirjoitella. Täällä kun kaikesta on vastuussa vain ja ainoastaan itselleen :) mutta muille kirjoitellessa pitää vähän enemmän miettiä, mitä "suustaan" ulos päästää.

Kirjoittelen Discshopiin muutaman kerran viikossa ja uusi vastuuni saattaa myös hieman vaikuttaa tämän blogin päivitysaktiivisuuteen. Tervetuloa siis käymään tuolla uudessa blogissa, jonne myös kommentit ovat tervetulleita. Ja kommentteja ja palautetta täältä ja tuolta saa aina laittaa tulemaan sähköpostiin elokuvablogi.com (at) gmail.com.

Niin, ja May the 4th Be With You! ;-)

True Blood, Season 1

2011-05-03T10:00:00.000+03:00

Vampyyrisarjojen seuraaminen jatkuu tässä osoitteessa. Buffy, vampyyrintappajan ja Angelin jälkeen käsittelyyn lähti paljon kohua herättänyt True Blood.

Ykköskausi on nyt katseltu ja olen mielipiteeni kanssa vielä hieman ristiriitainen. Sarja kyllä koukutti, mutta paljon siinä oli asioita, jotka pidemmän päälle ärsyttivät. Olen tosin kuullut, että kakkoskaudesta eteenpäin homma hieman muuttuisi, ja luotan intuitiooni ja jatkan katselua ykköskauden jälkeenkin.

True Blood kertoo Louisianassa sijaitsevasta pikkukaupungista nimeltä Bon Temps. Siellä asustaa ajatuksia lukemaan pystyvä tarjoilija Sookie Stackhouse (Anna Paquin) veljensä Jasonin (Ryan Kwanten) ja isoäitinsä (Lois Smith) kanssa. Heti sarjan alussa Sookie tapaa mystisen tumman Billin (Stephen Moyer), joka paljastuu vampyyriksi.

True Bloodissa vampyyrit ovat tulleet ulos arkuistaan ja ovat nyt osa yhteiskuntaa. Tämä on ollut synteettisen veren, True Bloodin, keksimisen ansiota, sillä näin vampyyrien ei tarvitse enää metsästää ihmisiä. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan hyväksy vampyyreitä, osittain ihan aiheesta, sillä kaikki vampyyrit eivät harrasta mainstream-elämäntapaa.

Sarjan idea syrjinnästä ja vampyyrien ihmisoikeuksista on mielenkiintoinen, mutta lisäväriä siihen tuo fakta, etteivät vampyyrit ole täysin puolustuskyvyttömiä. Lisäksi kaikki ihmisetkään eivät ole aivan sitä, miltä ulospäin näyttävät.

Ykköskaudella nähdään hyvin vähän hahmoja, joista oikeasti voisi pitää. Sookie tuntuu välillä rasittavuuteen asti yksinkertaiselta ihmiseltä, Billistä ei näytetä kovinkaan monia puolia, ja monet muutkin hahmot tuntuvat lähes pelkästään vastenmielisiltä, eivät samaistuttavilta. Mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousee ykköskaudella vain pienessä sivuosassa nähtävä vampyyriseriffi Eric Northman (Alexander Skarsgård), joka on kiinnostavalla tavalla paha. Ja hänestä tulee jollakin tavalla mieleen Buffy, vampyyrintappajan Spike, joka sarjan loppua kohden nousi yhdeksi kiinnostavimmista ja monitahoisimmista hahmoista.

TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA

Ehdin jo niin tottua Buffy-maailman vampyyreihin, jotka eivät nuku arkuissa vaan karttavat vain suoraa auringonvaloa, että True Bloodin arkuissaan nukkuvat vampyyrit aluksi tuntuivat jotenkin hupsulta ajatukselta nykytekniikalla varustetussa maailmassa.

Toinen suunnattomasti ärsyttävä asia sarjassa on vampyyrien ruokailu seksin harrastuksen ohella. Seksiähän tässä sarjassa tosiaan harrastetaan ja alun itsetarkoitukselliselta tuntuvat sekstailun jälkeen siihenkin tottui. Mutta se vampyyrien pureskelu seksin aikaan on ainoastaan ällöä. Eikös se ole vähän sama kuin joku vetäisi hampurilaista samalla kun harrastaa seksiä, mitä?

Pinnallisten huomioiden osio: joskus aikaisemmin olin nähnyt kuvia Eric Northmanista, mutta mies ei suurtakaan vaikutusta meikäläiseen tehnyt. Eikä tehnyt sarjassakaan vielä ensiesiintymisellään. Vasta kun hän nousi seisomaan koko yli 190-senttiseen pituuteensa ja alkoi puhua matalalla, vakuuttavalla äänellään, olin myyty. Huhhuh. Bill Compton puolestaan ei ole sitten ollenkaan seksikäs, vaan enemmänkin vastenmielisen näköinen, vaikka normaalisti tummista miehistä enemmän pidänkin.

Kakkoskausi on jo korkattu, mutta älkää kommenteissa vielä hirveästi spoilatko eteenpäin, kiitos :)

I ♥ Thor

2011-05-02T10:00:00.003+03:00

Fanityttö minussa hypähti jokin aika sitten, kun sain kuulla Marvelin sarjakuvatehtaalta seuraavaksi saapuvasta Thor-filmatisoinnista, sillä tämä popularisoitu sarjakuvaversio ukkosenjumalasta oli suuria Marvel-suosikkejani nuorena. Näin elokuvan viime viikolla lehdistönäytöksessä ja voin sanoa, että se sama fanityttö minussa hypähti innosta uudestaan. Varsinainen arvio on luettavissa lähiaikoina uudesta Episodista, mutta sen verran sanon, että Thor on laadullisesti samaa tasoa kuin ensimmäinen Iron Man. Ja Chris Hemsworth on täydellinen Thor ♥

Thor 3D:nä teattereissa ke 4.5.

Luettua: Sara Gruen - Vettä elefanteille

2011-04-29T08:57:00.000+03:00

Kävin katsomassa jokin aika sitten Francis Lawrencen ohjaaman elokuvan nimeltä Vettä elefanteille (siitä juttu täällä). Olin kuullut, että alkuteos, johon elokuva pohjautuu, olisi todella hyvä, ja elokuvan jälkeen olikin pakko etsiä kirja käsiini.

Sara Gruenin Vettä elefanteille eroaa hieman elokuvaversiosta, mutta ei kuitenkaan paljoa. Elokuva on siis kirjalle hyvin uskolliseen tapaan tehty. Mutta missä nämä kaksi teosta eroavat toisistaan, on kertomuksen intensiivisyys ja elävyys - alkuteos on aivan upea kuvaus sirkuselämästä, mutta toisaalta myös vanhenemisen mukanaan tuomista ongelmista.

Kun elokuvassa ikääntynyt Jacob Jankowski nähdään vain hetken aikaa alussa ja lopussa, kirja seuraa koko matkan ajan vuorotellen vanhainkodissa poikaansa odottelevaa Jacobia ja hänen muisteluidensa kautta vuosikymmenten takaista aikaa sirkuskolonnan mukana. Tämä tiukempi yhteys tekee tarinasta jotenkin paljon vaikuttavamman, toisaalta surumielisemmän, sillä kirjan tarina on kuitenkin vanhan Jacobin tarina, kun elokuva keskittyy kuvaamaan nuorta Jacobia.

Yksi eroavuus kirjan ja elokuvan välillä on se, että elokuvassa sirkuksen eläinekspertti August on myös sirkuksen johtaja. Kirjassa on Augustin lisäksi Al-setä, joka on varsinainen johtaja, ja August on vain hänen työntekijänsä. Mutta minun mielestäni tämän asian suhteen elokuvaan tehty muutos on toimiva, sillä hahmojen yhdistäminen ei muuta tarinaa sen ihmeemmin.

Voin erittäin lämpimästi suositella Sara Gruenin kirjaa kaikille, joita kiinnostavat kiehtovat ihmiskohtalot. Kirja toimii loistavasti myös silloin, vaikka olisikin elokuvan jo nähnyt. Se antaa tarinalle täysin uudenlaisen perspektiivin ja kertoo vanhenemisesta samalla aikaa ihastuttavan humoristisesti mutta myös sydäntäsärkevän aidosti. Koska kukaanhan meistä tuskin haluaa tulla oikeasti vanhaksi. Tämä yhdistettynä 30-luvun sirkusmaailman jännittävyyteen tekee kokonaisuudesta otteessaan pitävän, lämminhenkisen tarinan ihmisistä ja eläimistä.

Alkuteos: Water for Elephants
Kirjailija: Sara Gruen
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Sivumäärä: 366
Kustantaja: Bazaar

Harry Potter ja Kuoleman varjelukset, osa 2 - traileri

2011-04-28T12:42:00.001+03:00

Heinäkuussa 13. päivä saa ensi-iltansa Harry Potter -sarjan viimeinen osa, Kuoleman varjelukset, osa 2. Elokuva julkaistaan sekä 2D- että 3D-formaateissa.

Eeppisessä loppuhuipentumassa taistelu velhomaailman hyvien ja pahojen voimien välillä kärjistyy avoimeksi sodaksi. Kun panokset ovat korkeammalla kuin koskaan, kukaan ei ole turvassa. Ja juuri Harry saattaa joutua tekemään äärimmäisen uhrauksen dramaattisessa viimeisessä taistelussa Voldemortia vastaan.

Kaikki päättyy tähän.

Elokuvassa “Harry Potter ja kuoleman varjelukset – Osa 2” Daniel Radcliffe, Rupert Grint ja Emma Watson palaavat Harry Potterin, Ron Weasleyn ja Hermione Grangerin päärooleihin. Nimekkäässä tähtikaartissa nähdään myös Helena Bonham Carter, Jim Broadbent, Robbie Coltrane, Warwick Davis, Tom Felton, Ralph Fiennes, Michael Gambon, Ciarán Hinds, John Hurt, Jason Isaacs, Matthew Lewis, Gary Oldman, Alan Rickman, Maggie Smith, David Thewlis, Emma Thompson, Julie Walters ja Bonnie Wright.

Tänään julkistettu traileri antaa pientä esimakua viimeisestä taistelusta Harryn ja Lordi Voldemortin välillä. En saanut embedattua traileria tähän, mutta klikkaa tästä nähdäksesi sen :)

Nightwishiltä uuden levyn mukana elokuva

2011-04-28T08:50:00.000+03:00

Kun asiassa yhdistyy jopa kolme omaa sydäntä lähellä olevaa asiaa, on se silloin pakko kertoa myös muille. Hifi-kaiuttimia valmistavan Genelecin facebook -sivulla oli linkki videoon, jossa Nightwish-yhtyeen Marco Hietala ja Tuomas Holopainen kertovat uuden Nightwish-levyn teosta ja siitä, kuinka levystä tuleekin samalla elokuva. Kuulostaa vallan mielenkiintoiselta!

Nightwish on itselleni yksi niitä bändejä, joiden musiikkia olen kuunnellut ja uraa seurannut ihan ensimmäisestä levystä lähtien. Vuosia sitten rakastin bändin musiikkia suurin piirtein yli kaiken muun (musiikin siis), mutta kuten niin usein käy, pikkuhiljaa innostus laimenee perustykkäämiseksi. Koskaan en kuitenkaan ole lopettanut Nightwishin musiikista tykkäämisestä, vaikka levyjä en viime aikoina olekaan suuresti kuunnellut.

Viime levyllä Nightwishin musiikki oli muuttunut jo niin mahtipontiseksi, että tuntui kuin olisi kuunnellut elokuvan soundtrackia - ja siitähän onkin luonnollinen siirtymä sitten tehdä kokonainen elokuva uuden levyn musiikin ympärille.

Yllä olevan videon on tuottanut Nightwishin kanssa yhteistyössä Genelec. Minä en aikaisemmin kaiutintekniikasta ole ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta siinä vaiheessa, kun mieheni roudasi kotiimme ihkauudet Genelecit, jopa minunkin täytyi myöntää, että kaiuttimissa on eroja. Äänet soivat kunnon vehkeistä aivan uskomattoman kirkkaasti. Kyllä ne siellä kotikaupungissani Iisalmessa osaavat! Suosittelen tutustumaan, varsinkin mikäli kotiteatterin uuden äänentoistolaitteiston hankinta on ajankohtainen :)

Synttäreitä tuplaten :)

2011-04-27T08:42:00.000+03:00

Vaikka 27. huhtikuuta liputetaankin veteraaneille, olen aina ottanut osani tästä kunniasta. Tämä päivä kun sattuu olemaan se päivä, jolloin minä putkahdin maailmaan, monta, monta vuotta sitten. Vietän siis tänään ties kuinka monensia synttäreitäni, joskaan tässä iässä se ei suoranainen juhlan aihe enää ole ;-) ja arvatkaapa mitä leffabloggari meinasi synttäripäivänään tehdä?

No mennä elokuviin tietysti! Heti aamusta! (no en oikeasti vielä heti aamusta olisi menossa, mutta pressinäytös kutsuu).

Leffan jälkeen tarkoitus tosin oli tehdä myös jotain ihan muuta ja ystäväni houkutteli minua vapaapäivänään seuraksi taidenäyttelyyn. En muistakaan, milloin olisin viimeksi taidenäyttelyssä käynyt, joten ihan mukavaa vaihtelua siis tiedossa.

Mutta jotta synttärijuhlintaa ei olisi liian vähän, bloginikin viettää synttäreitään! Huomenna Elokuvablogi.com nimittäin täyttää kaksi vuotta =D

Siitä iloiten ystäväni facebookissa seinälleni postaama video myös tänne:

Kauhukammoinen ei ehkä olekaan enää niin kauhukammoinen!

2011-04-26T10:04:00.001+03:00

Tein pääsiäisen aikaan omaa henkilökohtaista historiaa elokuvarintamalla. Katsoin nimittäin kaksi kauhuelokuvaa, joita olen tähän mennessä karttanut kuin ruttoa - ihan pelkästään sen takia, että olen ajatellut niiden olevan yksinkertaisesti liian pelottavia minulle. Näistä toinen on ollut kyllä hyllyssä vuosikaudet, sillä se sattuu olemaan niitä harvoja elokuvia, mitä mieheni on leffahyllyymme ostanut, mutta minä olen tähän asti visusti pitänyt pääni, enkä ole sitä suostunut katsomaan.

Ennen kuin nyt. Joku kumma viirasi päässä ja uskaltauduin ulos kuorestani ja tunnen nyt itseni sivistyneemmäksi (ehem...) ihmiseksi ;-)

Sam Raimin vuonna 1981 ohjaama kulttikauhuilu Evil Dead on kuulostanut sen verran kammottavalta kauhukammoisen katsoa, että vaati luonteenlujuutta lainata kyseinen elokuva kirjastosta ja istahtaa sitä katsomaan. Elokuvan jälkeen tunsin itseni ihan pöhköksi - tätäkö minä olen vuosikaudet pelännyt katsoa?

Bruce Campbellin johtaman viisikon seikkailu keskellä kirottua metsää sijaitsevassa mökkerössä on varmasti 30 vuotta sitten ollut huomattavasti hurjempaa katsottavaa kuin nykyisin, sillä jopa Supernatural -tv-sarjan hurjan kauhea ykköskausi on paljon pelottavampi. Elokuvan lopussa nähtävä muoviefektiällöily näyttää pääosin huvittavalta, ainakaan mitään pelottavaa siinä ei enää nykyisin ole.

Olen kuullut, että Evil Deadin jatko-osat ovat enemmänkin huumoria kuin kauhua, mutta kyllä minä huomasin tämän ensimmäisenkin elokuvan aikana kommentoineeni, että eihän niitä riivattujen ruumiita nyt hyvänen aika *haudata* vaan nehän poltetaan, ja ihmetelleeni suureen ääneen, miksi ihmeessä pelokkaan naisen nyt pitää yksinään lähteä hiipparoimaan keskelle metsää ja huhuilemaan, että kuka siellä... ;-)

Evil Dead: ★★★★★
IMDb

Pari iltaa myöhemmin nähty William Friedkinin vuonna 1973 ohjaama Manaaja puolestaan oli aivan toista maata. Muistan aikoinaan pienenä tyttönä lukeneeni William Peter Blattyn alkuperäisromaanin ja pitäneeni siitä. Se oli siis aikaa, jolloin rakastin kauhukirjoja ;-) Ja koska kyseessä on paljon siteerattu elokuvaklassikko, tiesin monia kohtauksia ennestään. Silti en ollut pystynyt elokuvaa katsomaan ennen kuin vasta nyt.

Manaaja on loistava elokuva. Nuori tyttö sisällään demoni on konseptina erittäin pelottava, mutta elokuvana Manaaja ei suoranaisesti pelota ainakaan katsontahetkellä. Pitkä elokuva pitää sisällään erittäin paljon draamaa: äidin huolta yhtäkkiä kummalliseksi muuttuvasta tyttärestään ja toisaalla hieman erikoisessa ammatissa toimivan papin huolta vanhasta äidistään.

Lisäksi elokuva on kuvattu erittäin kauniilla tavalla. Mutta ehkäpä tämä ympäristön kauneus juuri lisää riivatun Reganin kammottavuutta? Nuori Linda Blair tekee huikean roolisuorituksen riivattuna tyttönä ja on melkoisen kammottavaa kuulla sellaista tekstiä koulutytön suusta.

Vaikka Manaaja ei katsontahetkellä olekaan kauhuefekteistään huolimatta suoranaisesti pelottava elokuva, vaikutti se kuitenkin alitajuisella tasolla sen verran voimakkaasti, että heräsin yöllä valvomaan pariksi tunniksi ja säpsähtelin kaikkia -varsinkin tyttäreni huoneesta kuuluvia -ääniä.

Manaaja: ★★★★★
IMDb

Neil Burgerin Rajaton - Limitless (2011) (***)

2011-04-22T10:00:00.011+03:00

Yleisesti vallalla on käsitys, että käytämme hyväksemme vain murto-osaa aivojemme kapasiteetista. Millaista elämä olisi, jos saisimmekin käyttöön aivojemme koko potentiaalin? Kysymystä pohti Alan Glynn tieteisromaanissaan The Dark Fields, ja Rajaton on Neil Burgerin (Silmänkääntäjä - The Illusionist) tämän romaanin pohjalta ohjaama vauhdikas laatutrilleri.

Eddie Morra (Bradley Cooper) on kirjailijaksi haikaileva luuseri, jonka kirja ei tahdo edistyä ja tyttöystävä Lindy (Abbie Cornish) päättää jatkaa elämäänsä ilman Eddietä. Miehen elämä polkee paikallaan ja parransänki näyttää päivä päivältä epäsiistimmältä. Sitten hän törmää kadulla entisen vaimonsa veljeen (Johnny Whitworth), joka tutustuttaa hänet käänteentekevään tieteelliseen keksintöön, lääkkeeseen, jonka avulla aivojen koko kapasiteetti voidaan ottaa käyttöön.

Pieni kirkas nappi NZT:ta ja Eddie on kuin uusi mies. Cooperin sinisten silmien takana raksuttaa ja lujaa, kun Eddien aivot hurahtavat käyntiin täysteholla - mies muistaa lukemiaan asioita vuosien takaa, oppii uusia kieliä ja analysoi matemaattisia malleja kuin vettä vaan. Eddien räjähdysmäinen ponnahdus taloudellisiin sisäpiireihin tulee vanhalle kastille täysin yllätyksenä, eivätkä he ehdi tajuta, mikä heihin iski. He, mukaan lukien Robert De Niron esittämä rahamies, ovat auttamattomasti ulkona Eddien ylitehokkaasta, yliälykkäästä maailmasta. NZT kuitenkin vaikuttaa huumeen lailla, ja kun tiedon ja sitä kautta vallan makuun on päässyt, sitä on aina vain saatava lisää.

Elokuvan visuaalinen tyyli on linjassa elokuvassa esiintyvän huumeen vaikutuksen kanssa. NZT saa kaiken näyttämään kirkkaammalta, selkeämmältä ja värikkäämmältä, kun taas normaali elämä näytetään nuhjaantuneemmissa sävyissä. Vauhdikkaat ja tyylikkäät kamera-ajot pitkin katuja kuvaavat Eddien ylikierroksilla käyvää elämää, hetkiä, jolloin hän tuntuu liitävän harmaan massan, meidän kaikkien tavallisten tallaajien yläpuolella.

Rajaton antaa aiheen lähes yliluonnollisia kykyjä antavan lääkkeen/huumeen käytön moraaliseen tutkiskeluun, mutta se ei pyri missään vaiheessa antamaan katsojalle valmista vastausta siitä, onko Eddien toiminta oikein vai väärin. Siksi loppuratkaisu vaikuttaa yllättävän tyydyttävältä.

Kauniina poikana tunnetun Cooperin moni-ilmeinen roolisuoritus nostaa miehen statusta laadukkaana näytelijänä. Hänen muutoksensa rähjäisen luuserin, supersulavan pörssihain ja vieroitusoireista kärsivän huumeaddiktin välillä liukuu sulavasti ja vailla ponnisteluja. De Niro puolestaan tuntuu olevan sivuroolissaan hieman hukassa.

Rajaton sivuaa mielenkiintoisella tavalla tehokkuutta palvovaa nyky-yhteiskuntaa. Voisiko NZT olla uusi Viagra, jonka avulla aivokäyrät saataisiin nousuun? Oikeassa maailmassa ei, sillä tutkijat kumoavat uskomuksen siitä, että yleensäkään käyttäisimme vain murto-osaa aivokapasiteetistamme. Ajatus ylivoimaisen aivotoiminnan mahdollistavasta lääkkeestä on kuitenkin äärimmäisen kiehtova.

Juttu julkaistu alunperin Episodissa #4/2011

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Limitless
Ohjaus: Neil Burger
Käsikirjoitus: Leslie Dixon, perustuu Alan Glynnin romaaniin
Ääniosissa: Bradley Cooper, Robert De Niro, Abbie Cornish
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: trilleri
Ikäraja: 15
IMDb
Traileri (Apple) >>

Valehtelisin jos väittäisin...

2011-04-21T10:00:00.007+03:00

Luin eilen hauskan uutisen Yahoosta. Siinä kerrottiin elokuvakäyttäytymiseen liittyvästä tutkimuksesta, mistä elokuvista ihmiset valehtelevat eniten nähneensä, vaikka eivät oikeasti olekaan niitä nähneet. Eli siis ovat liian noloja myöntääkseen, etteivät ole nähneet kyseistä klassikkoa.

Uutinen oli hassu, sillä kieltämättä on myönnettävä itsekin monen monta kertaa kiemurrelleensa häpeästä, kun on ihmisten kanssa tullut puheeksi jokin tietty elokuva. Siis sellainen elokuva, jota minä nyt en jostain syystä ole koskaan sattunut katsomaan, ja *kaikki* muut ovat. Mutta kun olen niin huono valehtelija, aina olen kuitenkin myöntänyt saamattomuuteni / tyhmyyteni, enkä ole alkanut väittää muuta kuin tosiasia on.

Jos minä en ole koskaan saanut aikaiseksi katsottua Tuulen viemää, niin olenko huono ihminen? Mitäs ovat tehneet silloin aikoinaan liian pitkiä elokuvia, että yhä edelleen, kaikkien näiden vuosien hyllyssä pölyttymisen jälkeen en *edelleenkään* ole saanut katsottua tuota eeppistä elokuvaa. Pari viikkoa sitten peräti nostin sen jo "seuraavaksi katsottavien" elokuvien hyllylle, mutta siinä se vaan nököttää hyllyn reunalla edelleenkin.

Yahoon uutisessa kerrottiin, että elokuva, jonka näkemisestä eniten valehdellaan, on Francis Ford Coppolan ohjaama Kummisetä - jopa 30% sitä näkemättömistä ihmisistä väitti elokuvan nähneensä. Ei siis kannata välttämättä uskoa, jos joku sen väittää nähneensä - kolmasosa heistä huijaa ;-) Kakkosena tutkimuksessa tuli vuoden 1942 Humphrey Bogart-Ingrid Bergman -klassikko Casablanca, jonka näkemisestä 13% valehteli, ja kolmosena listalla komeili Martin Scorsesen Taksikuski 11:llä valehteluprosentillaan. Top 5:n täydensivät Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu sekä Quentin Tarantinon Reservoir Dogs.

Ymmärrän tämän kärkiviisikon, sillä itseänikin hävettäisi kertoa muille, jos en olisi noista elokuvista jotakuta nähnyt. Voin kuitenkin reilusti sanoa ne nähneeni, jippii, sentään jollakin listalla minäkin olen nähnyt kaikki elokuvat :)

Minä jäisin kiinni valehtelusta heti, joten ihan voin reippaasti tunnustaa, jos en jotain elokuvaa ole nähnyt . Mitenkäs on sinun laita? Onko sinulla elokuvalistallasi jotain sellaista häpeäpilkkua, jonka katsomatta jättämisen myöntäminen olisi liian tuskallista? :)

Tehtaan tytöt - Made in Dagenham (2010) (****)

2011-04-20T10:00:00.001+03:00

Tasa-arvoinen palkkaus sukupuolesta riippumatta ei ole tänä päivänäkään itsestäänselvyys, mutta vuonna 1968 oli tavallista, että naiset saivat työstään huomattavasti miehiä huonompaa palkkaa pelkästään sen takia että olivat naisia. Tänä keväänä Artisokka-festivaaleilla nähty, Nigel Colen ohjaama Tehtaan tytöt - Made in Dagenham on tarina taistelusta tasa-arvoisen palkkauksen puolesta. Pilke silmäkulmassa tehtynä kylläkin.

Tavallinen työläisnainen, Rita O’Grady (Sally Hawkins) antaa äänen Dagenhamissa sijaistsevan Fordin autotehtaan naisille, jotka vaativat parannuksia työolosuhteisiinsa. Pyrkimystensä tiellä naisilla on vastassaan niin omat aviomiehensä kuin suuret yritysjohtajat, ja naisilta uhataan viedä kaikki. Ääni kuitenkin kuuluu työministeri Barbara Castlen (Miranda Richardson) kansliaan asti ja saa pari vuotta myöhemmin aikaan lakimuutoksen Iso-Britanniassa, ja myöhemmin monissa muissa länsimaissa.

Tositapahtumiin perustuva Made in Dagenham on inspiroiva komedia pyrkimyksestä tasa-arvoon. Ihastuttava Hawkins loistaa Ritana, joka nousee naisten sankariksi lähes mahdottomalta tuntuvan ylivoiman edessä. Vakavasta aiheestaan huolimatta elokuva on mukaansatempaavan hauska ja oivaa katsottavaa sekä miehille että naisille. 60-kuvun ajankuva on rakennettu ihastuttavan aidon näköiseksi niin ympäristöltään kuin ihmisiltäänkin, ja varsinkin naiset ovat mahtavan rentoja vapautuneessa ilmapiirissä. Miehet jäävät tässä elokuvassa vähälle huomiolle, sillä Made in Dagenham on ennenkaikkea elokuva vahvoista, mutta herkistä naisista.

Juttu julkaistu alunperin Episodissa #3/2011 ja siitä pidennetty blogia varten

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Made in Dagenham
Ohjaus: Nigel Cole
Käsikirjoitus: William Ivory
Pääosissa: Sally Hawkins, Bob Hoskins, Miranda Richardson
Valmistusmaa: UK 2010
Genre: draama / komedia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

Muiden hyväksi - El mal ajeno (2010) (**)

2011-04-19T10:00:00.002+03:00

Espanjalaisen Oskar Santosin esikoisohjaus Muiden hyväksi on sairaalamiljööseen sijoittuva kertomus rakkaudesta, yksinäisyydestä ja henkilökohtaisesta uhrautumisesta. Diego (Eduardo Noriega) on vakavasti sairaiden ja loukkaantuneiden osastolla työskentelevä lääkäri, joka on upottanut kykynsä tuntea empatiaa potilaitaan kohtaan syvälle sisimpäänsä, sillä kuoleviin potilaisiin kiintyminen aiheuttaa eron hetkellä liiallista tuskaa. Hänen oma elämänsä on luisumassa käsistä, sillä ero vaimosta (Cristina Plazas) uhkaa erottaa hänet myös teini-ikäisestä tyttärestä Ainhoasta (Clara Lago).

Sitten sairaalaan tuodaan itsemurhaa yrittänyt, viimeisillään raskaana oleva Sara (Angie Cepeda). Kun Saran miesystävä Armand (Carlos Leal) ampuu ensin Diegoa ja sitten itsensä, lääkärin elämä saa kokonaan uuden suunnan, sillä hän saa tapahtumassa yliluonnollisen lahjan -tai kirouksen. Lopulta hän joutuu tekemään kivuliaan päätöksen suojellakseen rakkaimpiaan.

Elokuvan on tuottanut maineikas espanjalainen ohjaaja Alejandro Amenabar (The Others, Meri sisälläni), mutta laadukas tuottaja ei kuitenkaan ole aina toimivan elokuvan tae. Muiden hyväksi on uskonnollista symboliikkaa pursuava ylisentimentaalinen draama, jonka heppoinen tarinankehitys yksiulotteisine hahmoineen ei saa tarpeeksi tuulta purjeisiinsa. Sitä kuitenkin voi suositella lääkäriromantiikan ystäville sekä uskonnollisesta tematiikasta kiinnostuneille katsojille, jotka saattavat löytää elokuvasta kiinnostavia tarttumakohtia.

Elokuvaa on markkinoitu viittauksilla muutaman vuoden takaiseen, Juan Antonio Bayonan ohjaamaan jännitysdraamaan nimeltä Orpokoti. Muiden hyväksi ei kuitenkaan sisällä minkäänlaista kauhua, jännitystä eikä edes yllättäviä tarinankäänteitä. Ainoa yhteys Orpokotiin tuntuukin olevan sivuosassa nähtävä, Armandin petettyä vaimoa näyttelevä Belén Rueda.

Juttu julkaistu aikaisemmin Episodin verkkosivulla.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: El mal ajeno
Ohjaus: Oskar Santos
Käsikirjoitus: Daniel Sánchez Arévalo
Ääniosissa: Eduardo Noriega, Belén Rueda, Angie Cepeda
Valmistusmaa: Espanja 2010
Genre: draama
Ikäraja: 15
IMDb

Francis Lawrencen Vettä elefanteille (2011) (***)

2011-04-18T10:00:00.018+03:00

Sara Gruenin romaaniin pohjautuva Vettä elefanteille on tarina sirkuksen mukana kiertävistä ja sen sykkeessä elävistä ihmisistä, niistä jotka todella rakastavat tekemäänsä, ja niistä, jotka rakastavat tekemäänsä rahaa. Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, jonka käsistä on aikaisemmin lähteneet mm. Keanu Reevesin tähdittämä asiallinen sarjakuvafilmatisointi Costantine (2005) sekä maailman viimeisestä ihmisestä koirineen kertova I am Legend (2007).

Iäkäs Jacob (Hal Holbrook) seisoo kiinni menneen sirkuksen portilla yömyöhällä ja harmittelee sitä, että ei nähnyt itse show'ta. Hyväsydäminen sirkuksenjohtaja Charlie (Paul Schneider) ottaa äijän talteen ja saa siitä palkinnoksi kuulla uskomattoman tarinan vuosikymmenten takaa.

Tuolloin nuori Jacob (Robert Pattinson) jää orvoksi ja joutuu jättämään eläinlääkäriopintonsa kesken. Sattuman kautta hän päätyy töihin sirkukseen, missä hänen tietonsa ja taitonsa eläinten kanssa eivät jää huomaamatta sirkuksen johtajalta Augustilta (Christoph Waltz). August palkkaa Jacobin uuden vetonaulansa, Rosie-norsun hoitajaksi ja kouluttajaksi. Mutta siinä sivussa käy niin, että Jacob rakastuu Augustin kauniiseen rouvaan Marlenaan (Reese Witherspoon). Kolmio- tai pitäisikö sanoa neliödraama (neljäs jäsenhän on tietenkin Rosie), ei pidemmän päälle kuitenkaan toimi ja suurta draamaa on tiedossa.

Vettä elefanteille on ihastuttava ja paikoin hyvin traaginen elokuva. Se tutustuttaa katsojan sirkuksen värikkääseen maailmaan ja kieltolain aikaan jännittävällä 1930-luvulla. Karismaattisen pääosakolmikon rinnalle nousee lumoava sirkus ja varsinkin sen aivan ihana Rosie-norsu. Eläinrakkaalle katsojalle Vettä elefanteille on kaunista, mutta paikoitellen myös hieman rankkaa katsottavaa. Eläimiä kun ei sirkuksessa kohdeltu 30-luvulla yhtä lempeästi kuin nykyisin.

Vettä elefanteille käy sydämeen komean tarinansa kautta, mutta jälkeenpäin siitä jää kokonaisuutena sellainen "ihan ok" -jälkimaku, joka kuitenkin innostaa tarttumaan kehuttuun alkuperäisromaaniin. Elokuva ei räjäytä tajuntaa eikä tarjoa miljöönsä lisäksi paljonkaan uutta, mutta on viihdyttävä ja koskettava, jonka oikein mielellään katsoo kerran, ja ehkä joskus tulevaisuudessa toisenkin kerran. Pattinson ja Witherspoon eivät räisky valkokankaan voittavaa karismaa ja kemiaa, mutta Waltz sekä iäkäs Holbrook sentään ihastuttavat.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Water for Elephants
Ohjaus: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Richard LaGravenese, perustuu Sara Gruenin romaaniin
Pääosissa: Robert Pattinson, Reese Witherspoon, Christoph Waltz
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: draama
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>