Elokuvablogi.com

Blogi hiljenee, mutta jutut eivät lopu :)

2011-09-15T10:13:00.002+03:00

Kuten olette huomanneet, Elokuvablogi.com on viettänyt hiljaiseloa muutamat viime viikot. Ja nyt blogi hiljenee sitten kokonaan - lopullisestiko? Sitä ei kukaan tiedä.

MUTTA:

Jutut eivät tähän lopu! :)

Päätimme Geek Is The New Black -blogin Ursulan kanssa heittää hynttyyt yhteen ja perustaa pätkäytimme yhteisen elokuviin ja televisioon keskittyvän verkkojulkaisun.

Tervetuloa siis jatkossa vierailemaan luonamme FILMITÄHDESSÄ

Joten päivittäkäähän kirjanmerkkinne, Google Readerinne, Facebookinne sun muut. Nähdään!

Kiitos kaikille lukijoilleni, olette arvokkaita :)

Ficarra, G. & Requa, J: Hölmö hullu rakkaus (2011)

2011-09-09T08:17:00.000+03:00

Pari vuotta sitten Glenn Ficarra ja John Requa ohjasivat hupaisan, mutta tositapahtumiin perustuvan veijaritarinan vankilassa toisiinsa palavasti rakastuvista homoista ja heistä toisen uskomattomista pakoyrityksistä, nimeltä I Love You Phillip Morris. Nyt parivaljakko tarttuu romanttisen komedian aiheeseen jätetyn keski-ikäisen miesressukan näkökulmasta. Hölmö hullu rakkaus -elokuvan käsikirjoituksesta vastaa Dan Fogelman, joka aikaisemmin on kynäillyt enemmänkin animaatioita, näistä ihastuttavina esimerkkeinä voi mainita mm. Kaksin karkuteillä sekä Bolt.

Ravintolaillan jälkeen Cal (Steve Carell) ja Emily (Julianne Moore) ajelevat kohti kotia, kun Emily pamauttaa haluavansa avioeron. Calille uutinen on kuin pommi ja hän musertuu täysin. Kotoa muuton jälkeen hän löytää itsensä ilta illan jälkeen cocktail-baarista tilittämässä katkeruuttaan elämälle.

Baarissa tämän huonosti pukeutuvan reppanan bongaa fiksu ja filmaattinen naistenmies Jacob (Ryan Gosling), joka päättää ottaa resupekan siipiensä suojaan ja ohjata tämän taas nauttimaan elämästä. Yhdessä he uudistavat ensin Calin vaatekaapin ja sen jälkeen onkin vuorossa yksinäisyyden karkoitus - Cal kun ei ole Emilyn lisäksi muiden naisten kanssa pahemmin ollut.

Samalla aikaa Emilya ahdistelee luihun oloinen työkaveri, Emilyn ja Calin poika rakastuu silmittömästi vanhempaan naiseen, lapsenvahti puolestaan vanhempaan mieheen ja onpa hässäkässä mukana vielä söpö lakinaiseksi kouluttautuva Hannah (Emma Stone). Sivujuonet kulkevat eteenpäin omalla tahdillaan ja kun lopulta kaikki kietoutuu yhteen, syntyy siitä nautittavan yllättävä, mutta samalla erittäin ymmärrettävä lopputulos.

Hölmö hullu rakkaus on raikas ja omaperäinen romanttinen komedia, joka tuntuu piilotetun kovin perinteiseen pakettiin. Elokuvan nimi ja traileri nimittäin ainakin allekirjoittaneelle lupasivat jotain muuta kuin mitä lopulta sain. Odotin perinteistä Hollywood-höttöä ja näinkin älykkään ja pirteän draamakomedian, jonka voi laskea genressään ehdottomasti vuoden parhaisiin.

Carell onnistuu ressukan roolissaan loistavasti, sillä hänen koko habituksensa on kuin luotu tällaiseen rooliin. Hän vangitsee surulliseen hahmoonsa hienovaraista komiikkaa ja hipoo roolillaan usein lähempänä tragediaa kuin komediaa. Julianne Moore on tyypillisen hyvä ja hänen Twilight-kohtauksensa traagisen hupaisa. Muissa rooleissa Gosling ja Emma Stone ovat upeita kuten aina. Tuntuu että näiden kahden ei tarvitsisi edes näytellä ollakseen valkokankaalla karismaattisia. Yksi elokuvan hillitömimpiä hetkiä on kohtaus Jacobin photoshopatuista vatsalihaksista.

Hölmö hullu rakkaus on nautittava sekoitus draamaa, romantiikkaa ja komediaa. Se kietoo henkilöidensä tarinat yhteen oivaltavan omaperäisesti ja jättää loppuun mukavia yllätyksiä. Sen hahmot tuntuvat oikeilta ihmisiltä ja jopa elokuvan naiset, vaikkakin sivuosissa, eroavat perinteisestä muotista. Kevyttä, mutta samalla vakavia asioita sivuavaa elokuvaa kaipaaville Hölmö hullu rakkaus on nappivalinta!

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Crazy, Stupid, Love
Ohjaus: Glenn Ficarra, John Requa
Käsikirjoitus: Dan Fogelman
Pääosissa: Steve Carell, Ryan Gosling, Julianne Moore, Emma Stone, Marisa Tomei
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia / romantiikka / draama
Ikäraja: 7
IMDb

MovieMonday #15 - Muut inhoavat, minä en

2011-09-05T11:51:00.001+03:00

Pitkästä aikaa olen ajoissa liikkeellä viikon MovieMonday -haasteen kanssa! Tällä viikolla aiheena ovat elokuvat, joita muut inhoavat, mutta joista itse kuitenkin jostakin syystä pitää.

Onhan tuollaisia elokuvia omalla kohdallani paljonkin - käväisin vilkaisemassa IMDb:n historiasta, että mitä siellä näkyisi tämän puoltajaksi ja löysin pari hupaisaa esimerkkiä, joiden yleinen keskiarvo IMDb:ssä on nelosen hujakoilla ja joista itse pidän todella paljon - Young Einstein ja Tank Girl. Molemmat omia guilty pleasureita, joiden hölmöyttä rakastan kerta toisensa jälkeen.

Varsinaisen haaste-elokuvan päädyin kuitenkin valitsemaan tunnetumpien elokuvian joukosta.

Star Wars Episode I - The Phantom Menace on parjattu, inhottu, lytätty ja vihattu elokuva. Monet ovat kertoneet sen tuhonneen koko Tähtien sodan ja George Lucasin tehneen sillä karhunpalveluksen koko elokuvamaailmalle.

Kun Episodi 1 aikoinaan tuli elokuviin, olin ihan täpinöissäni, kuten niin moni muukin Star Wars -fani. Ajatella, nähdä nyt uutta Tähtien sotaa kaikkien näiden vuosien jälkeen! Moni poistui elokuvateatterista pettyneenä, mutta itse olin innoissani. Episodi 1:ssä oli paljon sellaista, josta en nyt niin suuresti välittänyt, mutta siinä oli myös paljon hyvää. Siinä valotetaan jediritareiden taustaa, nähdään suosikkinihahmoni Obi-Wan Kenobi nuorena jediritarina ja annetaan Anakin Skywalkerin surulliselle hahmolle alkupiste. Ja siinä on hienoja valosapelitaisteluita.

Rakettirekikisan joudun nykyisin kelaamaan yli, sillä sitä en jaksa millään enää katsoa, mutta kokonaisuutena Episodi 1 on edelleenkin minulle rakas elokuva.

Obi-Wan Kenobin ja Qui-Gon Jinnin valosapelitaistelu Darth Maulin kanssa on oikeasti upea ja Tähtien sota -saagassa yksi hienoimpia:

MovieMonday #14 - I Eat Green Berets for Breakfast

2011-09-02T09:46:00.001+03:00

Tämän viikon MovieMonday -aiheena ovat actionsuosikit, pääasiallisesti vielä lihaksia pullistelevat ja machoilevat toimintapläjäykset, joissa ei välttämättä ole mitään järkeä.

Olin itse varsinkin nuorempana kova Arnold Schwarzenegger-fani ja melkein mikä tahansa ison Arskan uran alkupuolen toimintaleffoista kelpaisi omalta osaltani tähän. Alkuperäinen Conan Barbaari on ollut suuri suosikkini, mutta itse asiassa sitäkin suuremmaksi nousi aikoinaan Conanin naispuolinen vastine Red Sonja.

Brigitte Nielsen ja Arska yhdessä seikkailemassa hyvinkin Conanin hengessä oli minusta nuorena tyttönä ihana elokuva. Siksipä se on säilynyt guilty pleasurena edelleenkin, joskin elokuvan viimenäkemisestä on aikaa vuosikausia (itse asiassa varmaan yli 10 vuotta), sillä en ole päivittänyt ikivanhaa VHSääni mihinkään muuhun formaattiin. Muistot kyseisestä elokuvasta ovat kuitenkin suloiset. Vaikka kyseessä on oikeasti melkoisen huono elokuva, jossa näyttelijätyö pisti silmääni jo silloin pienenä, sillä oli teemallisesti suuri vaikutus vahvoja naisia ihailevalle nuorelle naiselle, jolle naispuolisen soturin seikkailuiden katsominen oli suuri inspiraation lähde.

(Heh, nyt kun piiitkästä aikaa katsoin tuon trailerin, en voi kuin hymyillä =D Mutta silloin 80-luvun puolivälissä Red Sonja oli todella kova elokuva!)

Asiallisemmalla linjalla jos mennään, niin siinä tapauksessa suurin suosikkini on niinikään Arska-leffa Terminator 2, joka mielestäni on yksi harvoja tapauksia, joissa jatko-osa on jopa hiukkasen parempi kuin alkuperäinen. Siinäkin itse asiassa suuri idolini oli nainen, Linda Hamiltonin esittämä Sarah Connor, vaikka olihan se Arskan Terminaattorikin cool.

Lisäksi siinä oli mukana nuoruuteni suurin bändisuosikki Guns N' Roses. Hah, waste of ammo ;-)

Conan 1982 vs. Conan 2011

2011-08-25T16:15:00.000+03:00

Katselin mielenkiinnosta putkeen ensin uuden Conan The Barbarianin ja sen jälkeen muistin virkistämiseksi alkuperäisen Conan The Barbarianin vuodelta 1982, koska halusin verrata remakea alkuperäiseen. Ja kyllähän niissä huomattavia eroja oli, osa alkuperäisen kannalta positiivisia, ja osa -yllättävää kyllä- uuden version kannalta positiivisia.

Tarina

Mielenkiintoista oli nähdä, miten aika on muuttunut ja muuttanut samalla saman tarinan esitystapaa. Vuoden 1982 Conan on täynnä seikkailua ja ystävien välistä huumoria. Se on kokonaisuutena oikeastaan aika kevyt elokuva, sillä hahmojen dialogissa on mielekästä huumoria, ystävysten välistä kiusoittelua ja aitoa kaverihenkeä, mitä seikkailuissa pitääkin olla.

Uusi Conan puolestaan ei seikkaile vaan tuhoaa. Tarina on yllättävänkin vakava ja elokuva lähes pelkästään sotaa ja tuhoamista, ja siitä puuttuu alkuperäisen elokuvan seikkailun sympaattisuus. Siinä tappaminen ja mahdollisimman suuren tuhon aikaansaaminen tuntuu itsetarkoitukselta. Poissa on ystävysten välinen sanailu.

Uuden Conanin puolesta voi sanoa kuitenkin sen verran, että Conanin alkuperää valottava epilogi on siinä aikuiseksi kasvanutta Conania ajatellen jotenkin mielenkiintoisempi. Uudessa versiossa Conan orvoksi pikkupoikana jäätyään jätetään selviytymään yksinään ja sitä kautta hänestä kasvaa kostonhimoinen soturi. Alkuperäisessä tarinassa puolestaan Conan otetaan poikana vangiksi ja vuosikaudet hän kasvaa orjana, ja tässä kohtaa rinkiä kierrettäessä kaipasin hahmoon vähän enemmän kipinää ja kostonhimoa.

Alkuperäisessä Conanissa toisaalta pojan äidin surma on äärimmäisen karu ja sai melkein tipan linssiin, kun taas uudessa versiossa äidin kuolemasta puuttuu sama lapsen kannalta ajateltu dramatiikka, eikä se shokkiefektinäkään itse asiassa toiminut samalla tavalla kuin vanha versio.

Hahmot

Jason Momoan Conan on kova ja karkea kaveri, joka ehkä tietyllä tapaa vastaa paremmin Robert E. Howardin kertomusten Conania. Arnold Schwarzeneggerin Conanissa kun on huomattavasti enemmän pehmeyttä.

Oli jännä huomata kuinka vuoden 1982 versiossa keskeinen naishahmo on monimuotoisempi kuin uusintaversiossa. Valeria (Sandahl Bergman) on topakka mimmi, oikea soturi, joka lopulta saa soturin kohtalon. Hän ei huuda kurkku suorana miestä apuun vaan osaa huolehtia itsestään ja tuntuu muutenkin tasavertaiselta kumppanilta ja ystävältä miesten rinnalla.

Uuden version Tamara (Rachel Nichols) on puolestaan perinteinen vampula, joka tarvitsee apua koko ajan. Toisaalta, hän on prinsessa, eli tästä uudesta versiosta tasavertainen naishahmo onkin jätetty kokonaan pois.

Pahisnoita Marique (Rose McGowan) on näyttävä ja onkin sanottava, että tämä noita on huomattavasti alkuperäisen elokuvan noitaa (Cassandra Gava) vakuuttavampi. Harmi, että hänen kohtalonsa on lopulta hieman vaisu (päinvastoin kuin alkuperäisen noidan...).

Alkuperäistä Conania katsellessani en voinut olla naureskelematta Thulsa Doomin kahdelle apurille, jotka olivat kuin suoraan Spinal Tapista viiksineen ja otsatukkineen =D

Conanin näyttelijät

Jason Momoa vs. Arnold Schwarzenegger. Tämä täytyy myöntää: Momoa on "muodollisesti pätevämpi" kuin Schwarzenegger ;-) eli heteronaisen näkökulmasta ajateltuna häntä katselee mieluummin. Arskassa on kuitenkin jotain herttaista ja se kai se onkin yksi syy, mikä teki vanhasta Conanista jotenkin niin paljon pehmeämmän hahmon. Uskon, että Momoakin olisi saanut hahmoonsa huomattavasti enemmmän huumoria ja sitä kautta ulottuvuuksia, jos hänelle olisi annettu siihen mahdollisuus. Miehen monimuotoisemmasta ulosannista elokuva antaa nimittäin vihjeitä, mutta sitä ei vain oikein päästetä valloilleen. Kun pitää sen sijaan näyttää materian tuhoamista.

Summa summarum

Elokuvana John Miliuksen ohjaama Conan on kiehtovampi seurata sillä Marcus Nispelin tuhoamisvimmaan kyllästyy yllättävän äkkiä. Ja vaikka Momoa on Schwarzeneggeria miellyttävämpi silmälle, Schwarzeneggerin hahmossa on enemmän pilke silmäkulmassa kulkevaa seikkailijaa. Ilman rasittavaa 3D.tä uudenkin Conanin voi varmasti joskus katsastaa toistamiseenkin, mutta vanhassa Conanissa on sellaista seikkailun kauneutta, että sen voi katsoa uudestaan ja uudestaan vuosien varrella.

Nispel, Marcus: Conan the Barbarian (2011)

2011-08-24T12:09:00.000+03:00

Uusintaversio sotureiden soturista, uljaasta pohjoisen barbaarista nimeltä Conan ei kovin suurta innostusta herättänyt, kun sen tekemisestä ensimmäisen kerran kuulin. John Miliuksen vuonna 1982 ohjaama Conan kun tuntui aivan riittävältä, ja jotain herttaistahan on myös jatko-osassa Conan tuhoaja (1986).

Luin nuorena tyttönä Robert E. Howardin Conan-kirjoja muutaman, mutta en niistä muista kovinkaan paljoa enää muuta kuin sen, että olihan se Conan aikamoinen barbaari niissä tarinoissa. Mutta kaikesta huolimatta oikeamielinen soturi.

Marcus Nispelin ohjaama Conan the Barbarian aloittaa Conanin tarun hieman eri vinkkelistä kuin mitä Miliuksen versio. Nispelin Conan on jo pikkupoikana soturi vailla vertaistaan. Taistelukentällä syntynyt, isänsä (Ron Perlman) kanssa kaksin kasvanut Conan ei luovuta edes ylivoimaisen vihollisen edessä vaikka muut pakenevat. Alkukohtauksessa nähtävä nuoren ja vihaisen Conanin taistelu kylään hyökkääviä vihollisia vastaan onkin varsin näyttävä.

Vihollisen tiedustelujoukon jälkeen saapuu kuitenkin kokonainen armeija, joka tuhoaa koko kylän ja orvoksi jäänyt Conan joutuu selviytymään elämästä itsekseen. Jason Momoan näköiseksi lihaskimpuksi kasvettuaan Conanista on kehkeytynyt varas, jota kuitenkin ajaa leppymätön kostonhimo isänsä murhaajaa ja kotikylänsä tuhoajaa (Stephen Lang) kohtaan.

Kostomatkallaan hän sekoittuu peliin, jossa vaakalaudalla on suuria asioita ja tärkeänä pelinappulana kaunis Tamara (Rachel Nichols). Pelin nappuloita siirtelee kukas muukaan kuin Conanin isän murhaaja sekä hänen noitamainen tyttärensä Marique (Rose MacGowan).

Nispelin Conan on visuaalisesti hyvin lähellä ohjaajan vuonna 2007 valmistunutta Pathfinderia, joka ei omalla kohdallani toiminut lainkaan. Pathfinder oli kaikin tavoin äärettömän yksioikoinen toimintarähinä, jossa vain juostiin ja tapettiin mahdollisimman paljon ihmisiä mahdollisimman verisesti ilman sen syvempää tarinaa.

Conanissa on hieman samaa vikaa kuin Pathfinderissa. Sen käsikirjoitus keskittyy näyttäviin taistelukohtauksiin ja muutoin tuntuu parin lauseen syvyiseltä. Taistelukohtaukset toimivat Conanissa kuitenkin enemmän kokonaisuuden kanssa yhdessä ja muodostavat sinänsä melkoisen suoraviivaiseen seikkailuun nähden jatkumon, jonka seurassa voi kokea viihdyttyvänsä.

Visuaaliset efektit kyllä uhkaavat syödä tarinan. Kun kohtauksessa, jossa hiekkahirviöt hyökkäävät Conanin ja Tamaran kimppuun, kamera kääntyy kolmannen kerran näyttämään katsojalle kuinka coolisti hiekkahirviö kaatuu miekan edessä ja murenee tuhansiksi osikseen, tuli allekirjoittaneelle jo hieman tuskainen olo. Olisin kaivannut tarinaan siinä vaiheessa jo jotain muuta.

Elokuvan suuri ansio lepää Momoan leveillä harteilla, sillä tämä muodollisesti pätevä näyttelijä tuo yllättävän paljon karismaa roolihahmoonsa. Momoa ei ole pelkästään kaunis katsella, vaan hän on ammattitaitoinen näyttelijä ja selkeästi uppoutunut rooliinsa, sillä hän tuo Howardin kuvaileman barbaarimaisen Conanin valkokankaalla lihaksi.

Pikkuisen enemmän syvennetty tarina ja henkilöhahmot, hieman vähemmän efekteillä kikkailua ja tarinan rauhallisempi vauhti olisivat saattaneet tehdä Conan the Barbarianista erinomaisen meikkaseikkailun. Nyt lopputuloksesta jää jälkeenpäin lähes hengästynyt olo ja muistikuva tarinasta on hyvin hatara.

Lisäksi minua harmitti suuresti alkuperäisessä elokuvassa nähtävän, Conanin naispuolisen soturiystävän, Valerian, jättäminen tarinasta kokonaan pois.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Conan the Barbarian
Ohjaus: Marcus Nispel
Käsikirjoitus: Thomas Dean Donnelly, Joshua Oppenheimer, Sean Hood, perustuu Robert E. Howardin luomaan hahmoon
Pääosissa: Jason Momoa, Stephen Lang, Rachel Nichols, Rose McGowan, Ron Perlman
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta / seikkailu
Ikäraja: 15
IMDb
Traileri (IMDb) >>

MovieMonday #13 - Ihan naurettavaa...

2011-08-23T08:25:00.000+03:00

Tämän viikon MovieMondayn aiheena ovat elokuvien hupaisat, naurattavat kohtaukset. Tätä ei tarvinnut pitkään hakea - mennään nyt pelkällä videolla! :)

Kyseessähän on siis Ben Stillerin ohjaaman Tropic Thunder -elokuvan alussa nähty feikkitraileri.

MovieMonday #12 - Parhaista parhain

2011-08-22T12:14:00.000+03:00

Viime viikon MovieMonday meinasi livahtaa kokonaan ohitse, mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan! Aiheena oli parhaista parhaimmat eli kaikista rakkaimmat lempinäyttelijät. Aloin aihetta mietiskellä kyllä jo viime viikolla, mutta kuten kovin usein käy, etsiessäni sopivia kuvia netistä jäin vain katselemaan niitä ja kirjoittaminen jäi.

Minulla on ollut yksi lempinäyttelijä ylitse muiden vuosien ja vuosien ajan. Viime aikoina suhteemme on hieman päässyt viilenemään, mikä johtuu hänen roolivalinnoistaan, mitkä eivät ole olleet maailman parhaimpia. Mutta kun koitin miettiä jotakuta muuta hänen tilalleen, ei se vaan onnistunut.

John Christopher Depp II sai minut ihastumaan itseensä 90-luvun alussa elokuvassa Cry-Baby. Tämä oli sinänsä kummallista, sillä Deppin roolihahmo elokuvassa on hyvin sliipattu ja kuva elokuvan julisteesta erottuikin seinältäni kaikkien pitkätukkien seasta varsin erilaisena. En tuolloin vielä kuitenkaan rakastunut mieheen sydänjuuriani myöten, sillä tuolloin se paikka oli varattu Keanu Reevesille.

Vuoden vierivät ja pikkuhiljaa näin enemmän ja enemmän Deppin tähdittämiä elokuvia. Aina niillä tuntui olevan samanlainen vaikutus, sillä en voinut kuin ihastella miehen boheemia karismaa ja koko ruudun täyttämää ammattitaitoa. Viimeinen niitti olikin sitten Gilbert Grape, joka vei sydämeni täysin, ja sen jälkeen olen pyrkinyt näkemään mahdollisimman monta Depp-elokuvaa.

Huolimatta vuosikymmenten takaisista loistorooleista, yksi hänen parhaista roolihahmoistaan on kuitenkin renttu kapteeni Jack Sparrow. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ja vaikka välillä Depp tekeekin The Touristin kaltaisia keskinkertaisuuksia, ei hän vielä ole menettänyt paikkaansa yhtenä ikäluokkansa lahjakkaimmista ja kiinnostavimmista näyttelijöistä minun kirjoissani.

Mielenkiinnolla odotan tulevia elokuvia The Rum Diary ja Dark Shadows.

Kuvat Vanity Fairista by Annie Leibovitz

Tree of Life -arvonnan voittajat!

2011-08-22T09:02:00.000+03:00

Suuri kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! Osallistujia oli huikea määrä, ja vastauksia tuli kommenttiboksiin ja sähköpostiin kaiken kaikkiaan 73 kappaletta, joista olen nyt Random.org:in avulla arponut 10 onnekasta leffalippujen saajaksi.

Onni suosi seuraavia nimiä ja nimimerkkejä:

Eila G.
Jouko
MrsAgatha
Fridanelli
Anette
Tarja K.
Sandi Ö.
Carita K.
Iituliina H.
Sanna M.

Osa näistä voittajista oli liittänyt sähköpostiinsa jo mukaan osoitteensa ja pyydänkin siis seuraavia nimimerkkejä laittamaan sähköpostilla (elokuvablogi.com (at) gmail.com) minulle osoitteensa niin saadaan palkinnot lähtemään omistajilleen. Muistathan mainita sähköpostissa käyttämäsi nimimerkin, jotta osaan yhdistää oikean nimen ja nimimerkin toisiinsa!

Jouko, MrsAgatha, Fridanelli ja Anette

Pyydän toimimaan nopeasti, sillä elokuvan ensi-iltahan on jo ensi viikonloppuna!

Kilpailun tehtävänä oli nimetä suosikkinsa Terrence Malickin elokuvista. Ylivoimaisen voiton vei sotaelokuva Veteen piirretty viina (The Thin Red Line), joka sai 34 ääntä. Kakkoseksi nousi The New World (15 ääntä) ja kolmoseksi Malickin debyytti Julma maa (Badlands) (12 ääntä). Onnellisten aika (Days on Heaven) sai sekin yhden äänen.

Mukaan osallistui myös 13 sellaista, jotka eivät olleet nähneet tai ainakaan muistaneet nähneensä yhtään Malickin elokuvaa sekä kaksi sellaista, jotka mainitsivat, etteivät ole pitäneet ohjaajan elokuvista lainkaan.

Kiitos osallistumisesta ja onnea voittajille!

Osallistu ja voita liput Tree of Life -elokuvaan!

2011-08-15T08:56:00.005+03:00

Pitkästä aikaa Elokuvablogi.comissa on arvonta!

Tällä kertaa jaossa on 10 kpl kahden hengen lippuja Terrence Malickin The Tree of Life -elokuvaan. Osallistua voit jättämällä kommentin tähän viestiin tai laittamalla sähköpostia osoitteeseen elokuvablogi.com (at) gmail.com ja vastaamalla kysymykseen:

Mikä on sinun mielestäsi paras Terrence Malickin elokuva?

(muistin virkistämiseksi ohjaajan filmografian voi vilkaista IMDb:stä)

Osallistumisaikaa on tämä viikko ja kilpailu sulkeutuu viikon päästä maanantaina 22.8.2011 klo 8:00. Voittajat julkaistaan sitten heti alkuviikosta!

Palkintoina olevat leffaliput voi käyttää missä tahansa Finnkinon teatterissa ja ne käyvät mihin tahansa Tree of Lifen näytökseen. Tree of Life ensi-illassa 26.8. 2011.

Elokuvasta viime viikolla kirjoittamani jutun voi lukea täältä >>

Hollywood girls say "I can't"

2011-08-12T10:16:00.002+03:00

Aika ajoin palaan tähän suosikkiaiheeseeni naisten kuvaamisesta Hollywood-elokuvissa, sillä minusta aihe on tärkeä ja se tarvitsee huomiota. Monet ihmiset eivät tunnu kiinnittävän asiaan minkäänlaista huomiota, mutta siinä vaiheessa kun sen tajuaa, alkaakin nähdä epäkohtia joka suunnalla (ks. esim tämä testi).

Luin jokin aika sitten toimittaja Sarah Jane Stratfordin Guardianiin kirjoittaman kolumnin Hollywoodin muovaamista tytöistä ja varsinkin siis tyttöjen kuvista. Juttu sai alkunsa siitä, kun viimeisessä Harry Potterissa Hermione Granger (Emma Watson) sanoo "I can't" kohtauksessa, missä hänen pitäisi tuhota hirnyrkki. Sen sijaan, että hän itse reippaasti iskisi hirnyrkkiä basiliskin hampaalla, hänen pitää saada tehtäväänsä vahvistusta mieheltä, Ronilta.

Stratfordin mukaan Hermionen aikaisemmin älykäs ja aktiivisen sankarillinen hahmo on näin alennettu perinteiseen Hollywoodissa naiselle sopivaan muottiin ja tilaa on pitänyt antaa sankarilliselle mieshahmolle, joka tukee neitoa pulassa. Elokuvissa Hermione sai pikkutyttönä olla pomotteleva ja itsevarma, mutta nyt nuorena naisena hänen kuuluu olla kiltti ja söpö, mieheltä tukea hakeva hauras olento, joka ei voi mennä porskuttaa eteenpäin vaan jonka pitää sanoa "I can't". Muutenhan häntä aikuisena naisena pidettäisiin dominoivana.

Koskaan aikaisemmin (enkä muista näin tapahtuneen kirjoissakaan) Hermionen ei ole tarvinnut sanoa, ettei hän voi. Pikemminkin hän on ottanut ohjat käsiinsä ja vienyt poikia kuin pässiä narussa. Ja ainoa asia, mitä hän on pelännyt on jälki-istunto tai koulusta erottaminen, huonoon valoon joutuminen opettajien silmissä. Mutta kun pitää tehdä jotain oikein tai toimia jonkun puolesta (mikä elokuvissa on jätetty kokonaan pois, tämä Hermionen aktivismi), Hermione on tyttö tekemässä sen vailla pelkoa. Ehkä tällainen ei siis enää sopinut studiopomoille ja muottia piti muuttaa niin, ettei kukaan katsojista säikähdä liian vahvaa naishahmoa.

Samassa kolumnissa kirjoittaja mainitsee, että Pottereiden levittäjänä toimivan Warner Brosin johtaja oli muutama vuosi aikaisemmin sanonut, "ettei studio aio enää tehdä elokuvia, joissa on nainen pääosassa". Elokuvien naishahmojen vahvistamista peräänkuuluttavalle ihmiselle tällainen kuulostaa huolestuttavalta.

Huolestuttavaa on ollut nähdä tämä kehitys todella käytännössä, kun pääosa elokuvista edelleen viljelee mallia mieshahmosta lähes kaikissa tarinoissa, jotka koskevat henkilöhahmon kasvua ihmisenä. Olen kuullut, että parhaillaan leffassa pyörivä Bridesmaids olisi piristävä poikkeus tähän sääntöön ja kyseisen elokuvan olenkin suunnitellut meneväni katsomaan lähiaikoina.

MovieMonday #11 - Ärsyttävin elokuvahahmo

2011-08-10T16:06:00.000+03:00

Nyt mennään sitten ihan kokonaan tunteella...

MovieMondayn aiheena tällä viikolla on Ravenwavesin heittämä haaste ärsyttävimmistä elokuvahahmoista. Jouduin miettimään tätä jonkin aikaa ja lopulta tulin päätökseen, joka ei ole Jar-Jar Binks (minä en nimittäin koskaan ole vihannut sitä hahmoa samalla tavalla kuin monet muut). Kyselin vinkkejä jo Facebookissakin tuttaviltani ja siellä tuli monia erittäin varteenotettavia vaihtoehtoja, kuten vaikkapa Chris Tuckerin raivostuttava rooli muuten suloisessa The Fifth Elementissä.

Omassa valinnassani päädyin lopulta hahmoon, joka yksinkertaisesti hermostuttaa minua. Se saa minut kiemurtelemaan ärsytyksestä kyseisiä elokuvia katsoessani ja saa omalla kohdallani muuten hienon elokuvan muuttumaan piinaavaksi. Valinta ei varmasti ole suurin yksittäisen ärsytyksen aiheuttaja (hrrr, Tracy Morganin hahmo Cop Outissa tai Seth Rogenin hahmo Green Hornetissa ja mitä vielä), mutta se on "suuruudessaan" kuitenkin aiheuttanut minulle angstia senkin takia, että muuten äijän töistä tykkään.

Kyseessä on nimittäin suurin osa Woody Allenin omissa elokuvissaan esittämistä hahmoista.

Huh. Siinä se nyt tuli kakaistua ulos. Lähettäkää lynkkauspartio.

Minä pidän kovasti Woody Allenin elokuvista, varsinkin muutamasta hänen viime vuosiensa töistä, joissa hän ei itse näyttele mukana. Pidän hänen oivallisista käsikirjoituksistaan ja mielenkiintoisesta ohjaustyylistään. Ja elokuviensa visuaalisesta tyylistä.

Mutta minä en voi sietää Woody Allenin näyttelemiä hahmoja. Jos joku muu näyttelee ihan samaa hahmoa, en ärsyynny lähellekään samalla tavalla vaan usein jopa pidän niistä. Mutta Allenissa itsessään on jotain ylimaallisen paljon minun alitajuntaani ärsyttävää, että joudun suurin piirtein kiristelemään hampaita, kun hänen hahmonsa tulee kuvaan.

Tämä Woody-antipatia aiheutti sen, että en pystynyt katsomaan hänen klassisiakaan elokuviaan (siis niitä joissa hän itse näyttelee) vuosikausiin, sillä en osannut suhtautua mieheen neutraalisti. Rakastuin Match Pointiin ja Vicky Cristina Barcelonaan, pidin suuresti Cassandra's Dreamista, You Will Meet a Tall Dark Stranger sekä nyt tästä uusimmasta Midnight in Parisista. Mutta en pystynyt katsomaan Annie Hallia tai Manhattania ennen kuin jokin aika sitten pakotin itseni siihen. Ovathan ne hienoja elokuvia, mutta voi kun niissä Woody Allenin hahmoa esittäisi joku muu kuin Woody Allen ;-)

Terrence Malickin The Tree of Life (2011) (****)

2011-08-08T14:11:00.001+03:00

1940-luvulla syntynyt ja uransa 70-luvulla aloittanut Terrence Malick ei ole kovin monta elokuvaa ehtinyt vielä tehdä, mutta silti hänen nimestään on kasvanut ilmiö, joka saa jokaisen itseään vähänkään elokuvien ystävänä pitävän höristämään korviaan. Malickin voittokulku alkoi vuonna 1973, kun hän ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan Julma maa (Badlands) - Martin Sheenin ja Sissy Spacekin tähdittämän väkivaltaisen draaman. Muutama vuosi myöhemmin tuli kuvauksestaan Oscarin voittanut Onnellisten aika (Days of Heaven), mutta sitten saatiinkin odottaa 20 vuotta ennen kuin Malick seuraavan kerran asettui kameran taakse.

Vuonna 1998 valmistunut sotadraama Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line) oli seitsemän Oscarin ehdolla, mutta ei voittanut niistä yhtään. Sitten jouduttiin taas odotettamaan -vuoteen 2005 asti ennen kuin intiaaniprinsessa Pocahontasin tarinaa soveltava The New World ilmestyi.

Koska kaikki Malickin työt ovat olleet kuvankauniita, vaikuttavia elokuvataideteoksia, The Tree of Lifea odotettiin suurella innolla. Kultaisen Palmun Cannesin elokuvafestivaaleilla tänä vuonna voittanut elokuva ei kuitenkaan ole kovin helppo elokuva. Se haastaa katsojaansa vielä enemmän kuin Malickin aikaisemmat työt, eikä avaudu hätäiselle, pelkkää helppoa toimintaa etsivälle katsojalle.

The Tree of Lifen synopsista on vaikea yksiselitteisesti kertoa, sillä elokuva on kuin unenomainen maalaus, joka täytyy kokea itse. Sen keskiössä on 1950-luvulla elävä perhe, sen kuria arvostava isä (Brad Pitt), armollinen äiti (Jessica Chastain) ja kolme poikaa. Pojista vanhimman kautta avautuva tarina kuvaa viattomuuden loppua ja sulkeutuu nykyaikana pojan ollessa aikuinen (Sean Penn).

Haasteellisinta elokuvan seuraamisessa on se, että siinä ei ole lähes lainkaan dialogia ja se on kuitenkin pituudeltaan yli kaksi tuntia. Katsojan pitää siis todella keskittyä näkemäänsä ja sen tulkitsemiseen. Tarinan tulkinnalle annetaan kuitenkin runsaasti tilaa, eikä Malick tarjoa yhtä ainoaa totuutta.

The Tree of Life kuljettaa katsojaa kauniiden, unenomaisten kuvien avulla läpi ihmiselämän ja tarjoaa elokuvaelämyksen, joka tunnelmaltaan paikoitellen muistuttaa jopa Gaspar Noen kuolemanjälkeistä elämää tutkiskelevaa Enter The Voidia.

The Tree of Life nähdään Suomessa ensimmäistä kertaa Espoo Cinén avajaiselokuvana 19. elokuuta.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: The Tree of Life
Ohjaus ja käsikirjoitus: Terrence Malick
Pääosissa: Brad Pitt, Jessica Chastain, Sean Penn
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: draama
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (IMDb) >>

Kotona katseltua: Anvil - The Story of Anvil (2008) (****)

2011-08-05T10:00:00.000+03:00

"Liikuttava dokumentti 80-luvulla vaikuttaneesta hevibändistä"

Vuonna 1981 aloitti uransa kanadalainen hevibändi Anvil, joka kylpi pienen hetkisen musiikkimaailman huomiossa, kohahdutti lavaesiintymisellään ja toimi useiden aikalaistensa bändien esikuvana. Ja sitten se unohtui.

Huonoja managereita, huonoja levytyssopimuksia ja ennen kaikkea huonoa tuuria. Mutta Anvil ei itse unohtanut itseään. Laulaja ja kitaristi Steve 'Lips' Kudlow sekä hänen ystävänsä, rumpali Robb Reiner olivat päättäneet jo pikkupoikina rokkaavansa koko ikänsä. Kolmen vuosikymmenen ajan miehet ovat tehneet levyjä ja soitelleet keikkoja muutaman hengen yleisöille, ja siinä samalla tehneet töitä pitääkseen itsensä ja perheensä leivän syrjässä kiinni.

Vanhan rokkarin arki on karua ja siitä kertoo Sacha Gervasi, Anvilin alkuperäisiin kuuluva fanipoika, ohjaamassaan dokumentissa Anvil! The Story of Anvil. Tavattuaan viisissäkymmenissä olevat starat ja kuultuaan heidän edelleen tekevän musiikkia, Gervasi halusi kertoa Anvilin tarinan kaikelle kansalle. Hän haastatteli Anvilia esikuvanaan pitäviä Metallican Lars Ulrichia, Guns N' Rosesin Slashia ja Motörheadin Lemmyä, hän seurasi kameransa kanssa Lipsin ja Robbin elämää, kuunteli heidän perheitään ja lopulta matkasi bändin kanssa surulliselle Euroopan kiertueelle, jossa bändi soitti tyhjille saleille.

Gervasin dokumentti ei kerro niinkään musiikista vaan se kertoo tavallisista ihmisistä musiikin takana, heidän omistautumisestaan asialleen, rakkaudestaan musiikkiin ja samalla ystävyyden rakentamasta siteestä, joka kestää vuosikymmenistä toiseen ja jokaisen verisen riidan yli. Dokumentissa ei esimerkiksi kuulla yhtään Anvilin biisiä kokonaisuudessaan.

Anvilin tarina kerrotaan suurella sydämellä. Siinä on surkuhupaisia kohtauksia siitä, kuinka rokkirähjät eivät saa lippuja täyteen buukattuun junaan matkalla seuraavaan keikkakaupunkiin ja siitä kuinka he joutuvat taistelemaan Prahassa baarinpitäjän kanssa maksusta soitettuaan ensin kouralliselle yleisöä. Dokumentti ei kuitenkaan halua herättää myötähäpeää, vaan se antaa elämässään hieman huonommin pärjänneille, mutta elämäniloaan ja -uskoaan menettämättömille miehille äänen. Se on yhtä aikaa surullinen tarina ikääntymisestä, mutta samalla sympaattinen ja nostattava kokemus.

Dokumentin kuvauksen aikaan Anvil sai levynsä tuottajaksi pitkän linjan hevimiehen Chris Tsangaridesin, jonka avulla bändin 13. studioalbumi This is Thirteen! valmistui. Se ei kuitenkaan saanut levy-yhtiöitä innostumaan ja päätyi alunperin omakustanteena myyntiin bändin oman verkkosivun kautta.

Elokuva sai ilmestyessään erittäin hyvän vastaanoton ja siivitti pitkän historian Anvilin uuteen nousuun. Dokumentin näkemisen jälkeen tuota uutta nousua katsoo aivan uusin silmin ja lämpimin mielin suo sen näille asialleen omistautuneille rokkareille. Miten korkealle nousu tällä kertaa johtaa, jää nähtäväksi, mutta markkinointikoneisto ainakin toimii nykypäivänä ihan erilaisella volyymillä kuin 30 vuotta sitten.

Dvdllä on lisämateriaalina muutamia poistettuja kohtauksia sekä Lars Ulrichin puolituntinen haastattelu, jossa tämä kertoo suhteestaan Anviliin sekä Robb Reinerin vaikutuksesta häneen rumpalina. Mukana on myös pieni klippi siitä, missä Anvilin pari muuta alkuperäistä jäsentä on nykyisin sekä elokuvan ohjaajan oma hetki kameran etupuolella hevibändin rumpalina.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Anvil - The Story of Anvil
Ohjaus: Sacha Gervasi
Valmistusmaa: Kanada 2008
Genre: dokumentti
Ikäraja: sallittu
IMDb

Juttu julkaistu alun perin kesäkuussa 2011 Discshop.fi:ssä

Luettua: Spike Omnibus

2011-08-04T10:00:00.004+03:00

Eilen kirjoittelin lukemastani Angel-kokoelmasta ja nyt on sitten toisen Buffy-vampyyrin, Spiken vuoro. Tilasin molemmat kokoelmat samaan aikaan, mutta Spiken päädyin niistä lukemaan ensin -olihan hahmosta tv-sarjassa kehittynyt Angelia mielenkiintoisempi. Vaikka tarinat eivät virallista sarjajatkumoa olekaan, niissä on kuitenkin säilynyt sarjan henki ja dialogia lukiessa voi päänsä sisällä kuulla James Marstersin Spike-äänen selvästi.

Vuonna 2009 julkaistun Spike Omnibus -kokoelman 470 sivua sisältää seuraavat tarinat:

* Spike: Old Times
* Spike: Old Wounds
* Spike: Lost & Found
* Spike vs Dracula
* Spike: Asylum
* Spike: Shadow Puppets

"Asylumin" ja "Shadow Puppetsin" on käsikirjoittanut Brian Lynch ja piirtänyt yksi suosikkipiirtäjistäni Franco Urru. Lynch päätyi näiden Spike-tarinoidensa jälkeen viralliseksi Buffy-maailman käsikirjoittajaksi, kun Joss Whedon otti hänet mukaan kirjoittamaan Angel tv-sarjan jatkoksi tehtyä Angel: After the Fall -sarjakuvaa.

"Old Timesin" ja "Spike vs. Draculan" on käsikirjoittanut Peter David, "Old Woundsin" ja "Lost & Foundin" puolestaan Scott Tipton. Näistä kolme on piirtänyt Fernando Goni ja "Spike vs. Draculassa" piirtäjiä on ollut useita.

"Old Times" kietoo yhteen Spiken menneisyyttä ihmisenä ja nykypäivänä vampyyrinä, joka ei edelleenkään ole antanut anteeksi häntä vastaan aikoinaan kieroilleille. Rankasti alkuperäistä käsittelevä tarina on kuitenkin kiva, joskin hieman epäsopiva Spiken historiaan nähden kokonaisuutena. Noh, olisihan se näinkin voinut mennä. Myös "Old Wounds" katsoo menneisyyteen ja antaa Spikelle lisää historiaa. Mukana häärivät myös Angel joukkioineen, mutta tarinassa nähtävästä realistisuuteen pyrkivästä piirrosjäljestä minä en oikein välitä. "Lost & Found" on Spiken ja Angelin yhteinen tarina, mutta sekä tarinaltaan että piirrosjäljeltään vähän mitäänsanomaton.

"Spike vs. Dracula" kertoo, miten Spikesta ja Draculasta tuli aikoinaan veriviholliset ja kuinka nämä kaksi ovat kohdanneet vuosikymmenten varrella useamminkin kuin kerran. Ihan hupaisia pikkutarinoita, joskin kaikkien piirrostyylistä en pitänyt.

"Asylum" on buffyverselle tyypillisempi ja synkempi tarina, joka sijoittaa sankarimme yliluonnollisille tyypeille tarkoitettuun mielisairaalaan, jonka tarkoituksena on parantaa sinne tulevia, mutta joka kuitenkin on jotain ihan muuta. "Shadow Puppets" taas ottaa käyttöön Angel-tv-sarjassakin nähdyn idean Smile Time -lastenohjelmasta, joka imaisee ohjelmaa katsovien lasten elinvoiman (ja tekee sankareistamme hassuja nukkeja). Sanotaan nyt näin, että mieluummin luen noita tarinoita, joissa hahmot ovat ihan itseään eivätkä nukkeja. Onhan näissä oma huumorinsa.

Luettua: Angel Omnibus, vol 1

2011-08-03T16:38:00.001+03:00

Tilasin keväällä Buffy/Angel-addiktioni jatkoksi hieman sarjakuvia ja kun eteen sattui näppärä kokoelma edullisesti, niin nettikaupassa "buy"-nappulan painaminen on yllättävän helppoa.

Angel Omnibus, vol 1 (oletettavasti vol 2 on myös olemassa tai ainakin tulossa) sisältää seuraavat tarinat:

* The Curse
* Old Friends
* Angel: Spotlight
* Auld Lang Syne

Nämä Angel-tarinat sisältävät samoja hahmoja kuin tv-sarjassa ja viittauksia sarjassa nähtyihin tapahtumiin, mutta ne eivät kuitenkaan ole mitään virallista Joss Whedon -jatkumoa vaan ihan muiden käsikirjoittamia tarinoita. Vajaa 500 sivua Angel-tarinaa on kuitenkin sarjan fanille oikein mukava paketti.

Piirroksesta vastaa lähes kokonaan David Messina, jonka tyyliä ihailen suuresti. Ainoastaan kokonaisuudessa "Spotlight", joka kertoo Illyrian, Gunnin, Wesleyn, Doylen ja Connorin tarinat, on mukana muita piirtäjiä (Nicola Scott, Mark Pennington, Mike Norton ja Bob Gill). Tarinasta puolestaan vastaa pääosin Jeff Mariotte.

"The Curse" on kertomus Angelin matkasta Romaniaan, missä hän pyrkii löytämään hänet aikoinaan kironneen mustalaisryhmän ja sitä kautta apua kiroukselleen. Ei sille sielukiroukselle vaan sille onnellisuuskiroukselle. Tarina on hieno ja piirretty upeasti. Siinä on mukana Angelin angsti sataprosenttisesti. "Old Friends" puolestaan on vähän hömppä tarina sarjasta tuttujen hahmojen ilmaantumisesta Angelin elämään kummallisina kaksoisolentoinaan. Tästä tarinasta tuli mieleen enemmänkin se, että vanhoja, jopa jo kuolleita, hahmoja ja niiden välisiä jännitteitä haluttiin esitellä uudelleen. Ei oikein toiminut.

"Spotlightin" henkilötarinoissa puolestaan on enemmän itua. Ne kun tyyliltäänkin pyrkivät vain kasvattamaan hahmoja ja taustoittamaan niitä. Mukavia välipaloja, mutta lopulta ei sen kummempia.

"Auld Lang Syne" menee sitten asian ytimeen eli Angelin ja Spiken väliseen viha-rakkaus -suhteeseen. Molemmat sieluvampyyrit alkavat nähdä rajuja painajaisia ja päätyvät sekopäisinä ottamaan keskenään vähän käsirysyä ennen kuin tajuavat, että heillä onkin edessään yhteinen vihollinen.

Seuraavaksi Spike: Omnibus ;-)

Hotter Than Hell: Alexander Skarsgård

2011-08-02T11:48:00.002+03:00

Joidenkin ihmisten mielestä ruotsalaiset naiset ovat maailman kauneimpia. Ei taida ruotsalaisissa miehissäkään olla haukkumista, ainakin kun katsoo Alexander Skarsgårdia, tuota viikinkivampyyri Eric Northmanina True Bloodissa ihastuttavaa yli 190-senttistä komistusta.

Minä olen aina ollut enemmän tummien miesten perään, mutta niin se vissiin maku muuttuu ja toisaalta, kaunis mies on kaunis mies, olipa minkä värinen tahansa. Skarsgård on saanut ainakin tässä osoitteessa kuolan valumaan sen verran ahkerasti, että tässä teillekin hieman sitä kuvasatoa, mitä googlatessani löysin. Ihan kiusaksi ;-)

Tiesittehän muuten, että Skarsgård, joka nähtiin keväällä Lars Von Trierin upeassa Melancholiassa, nähdään syksyllä Olkikoirat (Straw Dogs) -remaken pahiksena?

Lisää kuvia klikkaamalla >>

Images borrowed from all over the internet using Google image search

MovieMonday #10 - Who would you be?

2011-08-01T13:08:00.002+03:00

Tämän viikon haasteeseen Movie Mondayssa oli Bubble heittänyt ajatusleikin siitä, kuka elokuvahahmo itse tahtoisi olla. Helppo juttu! mietin ensiksi. Ja sitten se pähkäily alkoi :)

Ensimmäinen mieleen tuli tietenkin, että tottahan toki haluaisin olla oikeutta puolustava Jediritari jossain kaukaisessa galaksissa. Sininen valosapeli ja kaikki. Sellainen kuin Obi-Wan Kenobi. Viisas, mutta silti omapäinen.

Sitten aloin miettiä, että kylmähän siellä kaukaisessa galaksissa saattaisi olla. Ja taistellakin aina vaan pitäisi kaiken maailman inhottavia Sithejä vastaan. Ja läheiset ihmissuhteetkin jäävät Jedeiltä aika vähiin. Ei minusta ehkä sittenkään Jediä tulisi.

Seuraavaksi mieleni harhautui täysin vastakkaiseen suuntaan, Keskimaahan, Galadrielin valtakuntaan, joka enemmän ehkä sittenkin soveltuisi minulle paremmin. Ajatella, sehän on lumoavan kaunis ja taianomainen paikka, jota hallitsevat eteerisen kauniit haltiat.

Toisaalta myös Harry Potterin taikamaailma kiinnostaisi. Ajatella, mitä kaikkea voisi tehdä yhdellä taikasauvan heilautuksella? Ja voisi asustella ihanassa Skotlannissa. Skotlannissa voisi asustella myös Highlanderina. Sitä olisi kuolematon, ikuisesti nuori ja kaunis, mutta ei kuitenkaan vampyyrien tavalla.

Mielenkiintoisia vaihtoehtoja on paljon, mutta onhan se päätös lopulta tehtävä. Viimeinen päätökseni kohdistuu sittenkin Keskimaahan, sillä Uusi-Seelanti on oikeastikin yksi maailman kauneimpia paikkoja elää. Haluaisin olla haltia, jolla on viisautta ja kauneutta kuin Galadrielilla, mutta rohkeutta ja rämäpäisyyttä kuin Legolasilla.

Kauaksi on meno karannut nuoruuden "live fast, die young" -asenteesta...

Mutta jos elämää ohjaisi vaikkapa Kevin Smith, ei siitä ainakaan tylsää tulisi ;-)

Harry Potter ja kuoleman varjelukset - osa 2 (2011) (****)

2011-07-29T10:00:00.000+03:00

Kävin eilen katsomassa viimeisen Potterin toistamiseen, sillä perinteeksi on muodostunut, että katsomme mieheni kanssa Potterit yhdessä - hänkin kun pitää sarjasta, niin pitihän minun viedä hänet elokuviin, kun kerrankin yhdessä sinne pääsimme :) Olin edelleenkin yhtä vaikuttunut näkemästäni kuin ensimmäisellä kerrallakin ja ainoa asia, mitä harmittelin, oli se, ettemme menneet sittenkin katsomaan 2D-versiota. Kyllä se on vaan niin, että hyvin harvaan elokuvaan 3D oikeasti tuo mitään lisäarvoa vaan enemmänkin negatiivisia fiiliksiä painavista laseista ja tummasta, värit syövästä kuvasta. Postaan tänne blogiinkin nyt Episodin verkkosivulla aikaisemmin julkaistun juttuni elokuvasta.

Nyt se sitten päättyi, 10 vuoden mittainen, huikean kasvun ja kehityksen kokenut velhomaailman seikkailu visuaalisessa muodossaan. Harry Potter ja kuoleman varjelukset - osa 2 keskittyy Harryn (Daniel Radcliffe) ja lordi Voldemortin (Ralph Fiennes) viimeiseen hyvän ja pahan väliseen taisteluun, kun ystäviensä Hermionen (Emma Watson) ja Ronin (Rupert Grint) kanssa Voldemortin sielun palasia sisältäviä hirnyrkkejä etsivä velhopoika joutuu lopulta kohtaamaan arkkivihollisensa, kaikkien aikojen suurimman pimeyden velhon eeppisiä mittoja saavassa elämän ja kuoleman taistelussa.

Maailman suosituimmaksi kasvaneen elokuvasarjan viimeisen ja odotetuimman osan harteille oli ladattu suuria paineita - pitihän sen toteuttaa katsojien toiveet ja unelmat J.K. Rowlingin lähes pyhäksi muodostuneesta sanasta. Seitsenosaisen kirjasarjan viimeisen osan jakamista kahdeksi elokuvaksi myös kritisoitiin. Päätös osoittautui lopulta toimivaksi, sillä tällä tavoin lopun ajan käsinkosketeltava dramatiikka on saatu viipyilevämmän Kuoleman varjelukset - osa 1:n jälkeen paremmin haltuun ja tärkeät tapahtumat saavat enemmän huomiota.

Kahtiajaon jälkeenkin tarinaa on niin paljon, että Harry Potter ja kuoleman varjelukset - osa 2 kiirehtii paikoitellen, eikä ehdi paneutua Rowlingin jokaiseen riviin. Kiireestä huolimatta kolme edellistäkin Potteria ohjanneen David Yatesin käsissä Steve Klovesin käsikirjoitus taipuu alkuperäiselle materiaalilleen uskolliseksi seikkailuksi, joka varmasti tyydyttää sarjan uskolliset ystävät, liikutuksesta puhumattakaan.

Viimeinen Potter nähdään kolmiulotteisena, mitä käytetään elokuvan tehokeinona hillitysti ja siististi. 3D korostaa elokuvan jo ennestään komeaa visuaalisuutta, mutta ei nosta itseään pääosaan. Kokonaisuudesta muodostuu yli kahden tunnin pituudesta huolimatta otteessaan pitävä seikkailu, joka antaa arvoa henkilöilleen ja liikuttaa juuri oikeissa kohdissa, sillä taistelun tuoksinasta irrotetut syventävät hetket nousevat vaikuttavuudessaan sarjan parhaimmistoon. Kaikkien Harry Potterin kanssa yhdessä vietettyjen tuntien jälkeen voi reilusti sanoa Yatesin onnistuneen luomaan syvällisen sekä laadultaan rikkaan ja toimivan päätöksen miljoonien rakastamalle tarinalle.

Jopa päätösepilogi nimittäin toimii elokuvassa kirjaa paremmin, sillä se tuntuu vetävän tarinan langat siististi yhteen ympyrän sulkeutuessa. Kaiken taistelemisen ja synkkyyden jälkeen se palauttaa elokuvaan sarjan alussa Chris Columbuksen vetovuoron aikana nähdyn värikylläisen suloisuuden ja viattomuuden.

Jokaisen Potter-elokuvan tapauksessa kuuluu tapoihin valitella sitä, että tiettyjä kohtauksia on elokuvaversiosta jätetty pois. Professori Dumbledoren (Michael Gambon) menneisyys on typistetty pieneksi sivulauseeksi ja velho Grindelwaldista kertova osuus on jätetty kokonaan pois, mikä saattaa harmittaa sarjan ystäviä. Loppua kohden sarjan mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousevan professori Kalkaroksen (Alan Rickman) rooli on kuitenkin onnistuttu sisällyttämään kaikessa liikkuttavuudessaan. Mukana on myös muutamassa aikaisemmassa elokuvassa hyvin pienelle huomiolle jäänyt professori McGarmiwa (Maggie Smith), joka pääsee viimeisessä osassa jälleen tositoimiin.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2
Ohjaus: David Yates
Käsikirjoitus: Steve Kloves, perustuu J.K. Rowlingin romaaniin
Pääosissa:Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Alan Rickman, Ralph Fiennes
Valmistusmaa: UK / USA 2011
Genre: seikkailu / fantasia
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (IMDb) >>

Juttu on julkaistu alun perin Episodin verkkosivulla ja siitä hieman muokattu blogia varten

Kuva: © 2011 Warner Bros. Ent.
Harry Potter Publishing Rights © J.K.R.

Harry Potter characters, names and related indicia are trademarks of and © Warner Bros. Ent. All Rights Reserved.

Bad Teacher (2011) (**)

2011-07-28T10:00:00.001+03:00

Paljon on kerrottu tarinoita koulun rasittavuudesta oppilaiden näkökulmasta, mutta entäpä kun koulu tuntuu pakkopullalta jopa kansakunnan kynttilän eli opettajan mielestä? Pahan pukin (2003) koulumaailmaan sijoittuvassa vastineessa Elizabeth Halsey (Cameron Diaz) on ilkeä ja vastuuton opettaja. Hän on pinnallinen ihminen, joka on menossa naimisiin unelmiensa rikkaan prinssin kanssa, joka on luvannut ottaa hänet elätikseen, ettei hänen enää tarvitsisi tehdä kamalaa työtään. Kun sulhanen tuleekin häiden suhteen toisiin ajatuksiin ja heittää itsekkään Elizabethin pihalle, joutuu nainen palaamaan koulun piinapenkkiin kasvattamaan ennen kaikkea itseään.

Kesäkomediana nähtävä Bad Teacher on elokuva, jonka hahmoista on vaikea pitää. Diazin opettaja on tunteeton omaan napaansa tuijottaja, joka rikkoo lakeja ja pääsee silti -moraalisesti ajateltuna vähän liian helposti- pälkähästä.

Elokuvan huumoria kaivellaan Elizabethin epäkonservatiivisesta, pilveä koulun parkkipaikalla polttelevasta elämänasenteesta ja hänen suhtautumisestaan niin oppilaisiinsa kuin itseään perinteisempiin opettajakollegoihin. Huumori on ilkeämielistä, muttei kuitenkaan ylitseampuvan räävitöntä, ja sille nauramisesta tulee vaivaantunut olo. Fyysisen komedian taitava ja karismaattinen Diaz onnistuu kuitenkin luomaan hahmoonsa sen verran positiivisia piirteitä, että loppupuolelle mentäessä ja tarinan kaaren häntä kasvattaessa sympatiat alkavat lopulta olla hänen puolellaan.

Elizabethin miespuolisina kollegoina nähtävät Justin Timberlake ja Jason Segel loistavat hauskoissa sivuosissaan. Timberlaken Scott on täydellisen aivoton tollo, kun taas Segelin tuhdista jumppamaikasta löytyy mukavaa sosiaalista älykkyyttä. Yksi elokuvan riemastuttavimpia kohtauksia onkin näiden “kilpakosijoiden” kesken käytävä sanailu luokkaretken aikana. Myös Lucy Punch Elizabethin tunnollisena, mutta neuroottisuutensa vuoksi ratkeamispisteessä olevana kollegana onnistuu tuomaan elokuvaan muutaman hykerryttävän hetken lisää.

Lawrence Kasdanin poika Jake Kasdan on aikaisemmin ohjannut Suomessa hieman vähemmälle huomiolle jääneet komediat Walk Hard: The Dewey Cox Story (2007) ja Orange County (2002). Käsikirjoituksesta vastanneet Gene Stupnitsky ja Lee Eisenberg ovat puolestaan tuttuja kynäiltyään kammottavan luolamieskomedian Year One - Kaiken alku (2009).

Häijystä huumoristaan huolimatta Bad Teacher jää puolivillaiseksi. Se ei räväytä eikä yllätä kunnolla, mutta ei heppoisalla hahmonkasvatuksellaan onnistu myökään voittamaan katsojan sydäntä puolelleen -rankempaa kallistusta jompaan kumpaan suuntaan olisi nyt kaivattu. Suhteellisen viihdyttävän puolitoistatuntisen kesäauringon sulattamille aivosoluille se toki suo.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Bad Teacher
Ohjaus: Jake Kasdan
Käsikirjoitus: Gene Stupnitsky, Lee Eisenberg
Pääosissa: Cameron Diaz, Jason Segel, Justin Timberlake, Lucy Punch
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (IMDb) >>

Juttu julkaistu alun perin Episodin verkkosivulla sekä lyhennettynä Episodissa #7/2011

MovieMonday #9 - Mikä fiilis!

2011-07-27T14:24:00.002+03:00

Tämän viikon MovieMondayn aiheeksi oli Anzi heittänyt elokuvat, jotka herättävät tunteita siksi, että ne ovat esimerkiksi tulleet liitetyksi johonkin elämän tärkeään käänteeseen. Omalla kohdallani mieleen nousi heti yksi elokuva ylitse muiden. Elokuvaan liittyvä tarina on minulle hyvin henkilökohtainen, mutta hetken mietinnän jälkeen päätin kuitenkin jakaa sen kanssanne.

Oli tammikuinen päivä vuonna 2006 ja kävimme mieheni kanssa yhdessä elokuvissa. Katsomamme elokuva oli nimeltään Brokeback Mountain ja se sai minussa aikaan tunneryöpyn, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin elokuvan aikana kokenut, enkä itse asiassa myöskään sen jälkeen. Olin täysin huumaantunut tarinan vaikuttavuudesta, hullaantunut sen kauneudesta ja yhtäkaikkisesta kauheudesta, jotka Ang Lee niin hienosti yhdisti toisiinsa. Heath Ledgerin ja Jake Gyllenhaalin ansiokkaasti esittämä traaginen rakkaustarina ei päästänyt minusta irti moneen päivään. Se velloi mielessäni voimakkaammin kuin mikään tarina koskaan aikaisemmin.

9 kk tuon päivän jälkeen syntyi tyttäremme :)

Kotona katseltua: Burleski (2010) (**)

2011-07-20T09:04:00.001+03:00

Pikkukaupungin tyttö Ali (Christina Aguilera) muuttaa Kaliforniaan haaveenaan päästä isona laulavaksi ja tanssivaksi esiintyjäksi. Hän päätyy Tessin (Cher) omistamaan burleskiklubiin, jonka kiltti baarimikko Jack (Cam Gigandet) antaa söpölle ja sympaattiselle tytölle säälistä töitä tarjoilijana ja lopulta myös katon pään päälle.

Ali yrittää vakuuttaa Tessin ja tämän avustajan Seanin (Stanley Tucci) kyvyistään, mutta kaksikko ei halua antaa tytön edes yrittää. Heillä on jo tähtönen, Nikki (Kristen Bell), joka tosin on hieman liikaa viinaan menevä. Lopulta Ali saa mahdollisuuden -tai paremminkin ottaa sen väkisin- ja hurmaa vahvalla äänellään kaikki lähistöllä liikkuvat.

Neuvokkaasta tytöstä tulee show'n vetonaula ja myös Tessin luotettava neuvonantaja hetkellä, jolloin pankki -ja samalla bisnesmies Marcus (Eric Dane)- uhkaa viedä klubin Tessiltä maksamattomien velkojen takia.

Burleski vetoaa katsojaan enemmän Aguileran upean lauluäänen ja visuaalisesti komean ympäristönsä kautta kuin varsinaisesti tarinallaan. Tarina nimittäin on kevyt kuin mikä ja niin ennalta-arvattava, että välillä ärsyttää. Kunnollista jännitettä draamasta ei synny. Lisäksi esiintyminen, mikä ei vaadi laulamista tai tanssimista, on harmillisen jäykkää ja luonnotonta ja näyttelijöiden ulosanti töksähtelee pahemman kerran.

Musikaalissa nähdään paljon seksikästä tanssia (joka ei kuitenkaan taida kovin lähellä sitä oikeaa burleskia olla) ja koreiden asujen täyttämiä esityksiä, mutta suurin ansio lepää ehdottomasti Aguileran lauluäänessä. Se nimittäin oikeasti saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä! Mikäli rooliin olisi valittu joku vaatimattomammalla äänellä varustettu laululintunen, olisi elokuvasta kadonnut se viimeinenkin voima, mikä siinä nyt Aguileran syvän ja vahvan äänen kautta on.

Ei Burleski mikään Chicago ole, mutta (hyvin kilttiä) seksiä tihkuvia laulu- ja tanssiesityksiä ihaileville tässäkin riittää katsomista. Ja kepoisena hyvänmielen tuojana voi tätä suositella kertakatseluksi muillekin sellaisiin hetkiin, kun vakava draama on täysin pois suljettu genre. Ei vaan kannata odottaa mitään suurta ja hienoa, maailmoja syleilevää mahtavuutta. Söpön kevyt, erittäin ennalta arvattava elokuva, jolla on kuitenkin suuri ääni.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Burlesque
Ohjaus ja käsikirjoitus: Steve Antin
Pääosissa: Christina Aguilera, Cher, Cam Gigandet, Stanley Tucci, Eric Dane, Kristen Bell, Alan Cumming
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: musikaali / draama / romantiikka
Ikäraja: sallittu
IMDb
Traileri (IMDb) >>

MovieMonday #8 - Lapsuuden sankarille

2011-07-18T07:54:00.001+03:00

MovieMondayn aiheena tällä viikolla ovat lapsuuden ja nuoruuden elokuvat. Ne sellaiset, jotka tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja mahdollisesti tekivät sinusta elokuvaharrastajan.

Minä en ollut leffafani vielä pienenä vaan enemmänkin lukutoukka ja musiikkifani. Osittain tämä saattoi johtua siitä, että meillä oli melkoisen pitkään ala-asteelle asti mustavalkoinen tv, josta näkyi kaksi kanavaa. Tuolta ajalta Lassien lisäksi mieleeni on jäänyt venäläinen elokuva Bim mustakorva, jonka nyt jokin aika sitten näin vihdoinkin uusiksi. Ja itkin edelleenkin (juttu leffasta täällä). Toki telkusta tuli katseltua kaikenlaista -kuukauden westernit olivat kova sana jossakin vaiheessa- mutta leffafani minusta tuli kunnolla vasta sitten, kun perheeseemme tuli vihdoinkin VHS-videot - kun olin 16-vuotias. Sitä ennen jouduin aina elokuvien vuokraamisen yhteydessä vuokraamaan myös niiden katseluun tarkoitetun laitteen ja tuolloin nuorena tyttönä sitä ainakin 10 kiloa painavaa laatikkoa raahatessa piti oikeasti haluta katsoa ne vuokratut elokuvat.

Vaikka en hirveän paljon siis pystynyt katsomaan varsinkaan uusimpia elokuvia, minuun suuren vaikutuksen tehneitä elokuvia on kuitenkin useita. Ehkä tämä johtuu siitä, että silloin harvoin kun oli rahaa niin paljon, että raski vuokrata läjän kasetteja ja katselulaitteen, sitä oikeasti keskittyi katsomaansa. Ja kun joku kovasti kolahti, se piti sitten aina vaan vuokrata uusiksi siinä viikon läjän mukana :)

Kaksi uudestaan ja uudestaan vuokrattua elokuvaa on kuitenkin ylitse muiden. Joel Schumacherin ohjaama The Lost Boys (IMDb) sekä Renny Harlinin ohjaama Prison (IMDb). Kaverini, jonka kanssa silloin tällöin vuokrasimme leffaläjän yhdessä, alkoi jo jossakin vaiheessa kyllästyä minuun, kun olin jompaa kumpaa aina ottamassa pinoon mukaan. Vaikka varsinaista kauhua hieman karsastankin, jännitys, seikkailu ja yliluonnolliset asiat ovat kuitenkin aina minua kiehtoneet (olihan lapsuuteni luetuin kirja kammottava Noidan käsikirja!). Lost Boysissa vetosi varmaankin tarinan viattomuus mutta samalla vampyyrien vaarallisuus. Ja Jason Patriciin rakastuin päätä pahkaa. Lisäksi elokuvassa soi aivan mahtava musiikki, yksi parhaita soundtrackeja, mitä olen koskaan kuullut.

Harlinin ensimmäinen Hollywood-tuotanto Prison puolestaan oli oikeasti hieman pelottava. Se on myös Viggo Mortensenin ensimmäisiä elokuvarooleja ja minäkin tajusin asian vasta kun muutama vuosi sitten näin elokuvan vuosien jälkeen uusiksi, kun se julkaistiin ensimmäistä kertaa dvd:llä.

Lost Boysin alkuperäinen traileri ei ihan iske enää, mutta onneksi varsinainen elokuva on laadukkaampaa tekoa:

Prisonin traileri vuodelta 1988 näyttää oikeastaan elokuvan kaikki parhaat kohdat:

Kotona katselua: Zoolander (2001) (***)

2011-07-16T23:40:00.002+03:00

Olen ollut viime aikoina jostain syystä hieman alamaissa ja kaivannut jotain todella kevyttä katseltavaa. Eräänä päivänä keksin, että haluan ehdottomasti katsoa uusiksi Ben Stillerin Zoolanderin. Kävelin dvd-hyllylle ja kauhukseni huomasin, että minullahan ei ollutkaan sitä omana! Play.comilta levy löytyi alle vitosella ja kerrankin posti toimi rivakasti, ja levy kopsahti eteisen lattialle alle viikko sen jälkeen kun tilauksen olin tehnyt.

Lauantai-ilta ja toiveena saada aivot narikkaan pariksi tunniksi - Zoolanderin avulla se onnistuu!

Zoolander kertoo veteraanimallista, Derek Zoolanderista (Stiller), jonka maailma järkkyy, kun hän menettää Vuoden Miesmalli -tittelinsä uudelle tulokkaalle Hanselille (Owen Wilson). Time -lehden toimittaja Mathilda (Christine Taylor) kirjoittaa hänestä vielä tylyn jutun lehteenkin. Masentunut Derek lähtee etsimään itseään, mutta kotikonnuilta, Jon Voightin esittämän kaivoksessa työtään tekevän isäukon luota sitä ei tahdo löytyä. Niinpä hän joutuu muotiguru Mugatun (Will Ferrell) näppeihin. Ja tämä mies ei olekaan mikään tavallinen muotisuunnittelija vaan hänellä on näppinsä pelissä myös politiikan likaisella areenalla, apunaan kylmä ja kova apurinsa Katinka (Milla Jovovich).

Zoolander on tolkuttoman hupaisa komedia, jota on ilo katsoa. Sen hauskuus on sydämellistä, vähän jokaiseen suuntaan irvuilevaa, mutta ketään suuremmin loukkaamatonta hauskuutta, joka naurattaa oikeasti. Stiller on oikeasti symppis lievästi sanottuna yksinkertaisena miesmallina, jonka palikkamaisuuden Stiller ihanan itseironisesti tuo omassa ohjauksessaan pinnalle.

Wilson ja Stiller ovat kilpailevana mallikaksikkona loistavia - kaksi erittäin fyysistä koomikkoa yhdessä toimii todella hyvin. Cameorooleissa nähdään suuri liuta populaarikulttuurin nimiä David Bowiesta Natalie Portmaniin, Lenny Kravitzista Billy Zaneen ja Paris Hiltoniin. Höpsön lisän mukaan tuovat Derekin kämppiksinä asustavat mallipojat Brint (Alexander Manning), Rufus (Asio Highsmith) ja Meekus (ei vielä mitään Eric Northman-piirteitä omistava Alexander Skarsgård), joiden kohtalo kelpaisi Darwinin palkintoihin kirkkaasti.

Toimittaja-Mathildana nähtävä Taylor muuten on Stillerin vaimo oikeassa elämässä. Niin, ja nähdäänhän elokuvassa myös "suomalaista" väriä, sillä Hanselin luona asustaa Suomesta kotoisin oleva bändillinen kääpiöitä.

Eihän Zoolander mikään elokuvahistorian merkkiteos ole, mutta kevyenä, aivottomana viihteenä se toimii erinomaisesti.

Tuomio: ★★★★★

F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Zoolander
Ohjaus: Ben Stiller
Käsikirjoitus: Drake Sather, Ben Stiller, John Hamburg
Pääosissa: Ben Stiller, Owen Wilson, Will Ferrell, Christine Taylor, Milla Jovovich
Valmistusmaa: USA / Australia / Saksa 2001
Genre: komedia
Ikäraja: 11
IMDb

Viimeinen Harry Potter (2011) (****)

2011-07-13T09:00:00.007+03:00

Tänään viedään viimeistä Potteria, kun Harry Potter ja Kuoleman varjelukset - osa 2 saadaan vihdoin suuren yleisön nähtäväksi elokuvateattereihin. Nykytyyliin 3D:nä.

Onhan se mahtavaa katsottavaa, vaikka hieman haikea fiilis vanhalle fanitytölle tulikin. Se on nimittäin nyt loppu. Ei enää Pottereita, joskin toivottavasti jotain puuttuvaa materiaalia nähdään lisää sitten dvd-julkaisun aikaan. Ainakin itse nimittäin jäin kaipaamaan hieman lisää, varsinkin Dumbledorea.

Varsinainen arvioni luettavissa Episodissa ja sitten joskus myöhemmin myös tässä blogissa :)