torstai 25. elokuuta 2011

Conan 1982 vs. Conan 2011

Katselin mielenkiinnosta putkeen ensin uuden Conan The Barbarianin ja sen jälkeen muistin virkistämiseksi alkuperäisen Conan The Barbarianin vuodelta 1982, koska halusin verrata remakea alkuperäiseen. Ja kyllähän niissä huomattavia eroja oli, osa alkuperäisen kannalta positiivisia, ja osa -yllättävää kyllä- uuden version kannalta positiivisia.


Tarina

Mielenkiintoista oli nähdä, miten aika on muuttunut ja muuttanut samalla saman tarinan esitystapaa. Vuoden 1982 Conan on täynnä seikkailua ja ystävien välistä huumoria. Se on kokonaisuutena oikeastaan aika kevyt elokuva, sillä hahmojen dialogissa on mielekästä huumoria, ystävysten välistä kiusoittelua ja aitoa kaverihenkeä, mitä seikkailuissa pitääkin olla.

Uusi Conan puolestaan ei seikkaile vaan tuhoaa. Tarina on yllättävänkin vakava ja elokuva lähes pelkästään sotaa ja tuhoamista, ja siitä puuttuu alkuperäisen elokuvan seikkailun sympaattisuus. Siinä tappaminen ja mahdollisimman suuren tuhon aikaansaaminen tuntuu itsetarkoitukselta. Poissa on ystävysten välinen sanailu.

Uuden Conanin puolesta voi sanoa kuitenkin sen verran, että Conanin alkuperää valottava epilogi on siinä aikuiseksi kasvanutta Conania ajatellen jotenkin mielenkiintoisempi. Uudessa versiossa Conan orvoksi pikkupoikana jäätyään jätetään selviytymään yksinään ja sitä kautta hänestä kasvaa kostonhimoinen soturi. Alkuperäisessä tarinassa puolestaan Conan otetaan poikana vangiksi ja vuosikaudet hän kasvaa orjana, ja tässä kohtaa rinkiä kierrettäessä kaipasin hahmoon vähän enemmän kipinää ja kostonhimoa.

Alkuperäisessä Conanissa toisaalta pojan äidin surma on äärimmäisen karu ja sai melkein tipan linssiin, kun taas uudessa versiossa äidin kuolemasta puuttuu sama lapsen kannalta ajateltu dramatiikka, eikä se shokkiefektinäkään itse asiassa toiminut samalla tavalla kuin vanha versio.

Hahmot

Jason Momoan Conan on kova ja karkea kaveri, joka ehkä tietyllä tapaa vastaa paremmin Robert E. Howardin kertomusten Conania. Arnold Schwarzeneggerin Conanissa kun on huomattavasti enemmän pehmeyttä.

Oli jännä huomata kuinka vuoden 1982 versiossa keskeinen naishahmo on monimuotoisempi kuin uusintaversiossa. Valeria (Sandahl Bergman) on topakka mimmi, oikea soturi, joka lopulta saa soturin kohtalon. Hän ei huuda kurkku suorana miestä apuun vaan osaa huolehtia itsestään ja tuntuu muutenkin tasavertaiselta kumppanilta ja ystävältä miesten rinnalla.

Uuden version Tamara (Rachel Nichols) on puolestaan perinteinen vampula, joka tarvitsee apua koko ajan. Toisaalta, hän on prinsessa, eli tästä uudesta versiosta tasavertainen naishahmo onkin jätetty kokonaan pois.

Pahisnoita Marique (Rose McGowan) on näyttävä ja onkin sanottava, että tämä noita on huomattavasti alkuperäisen elokuvan noitaa (Cassandra Gava) vakuuttavampi. Harmi, että hänen kohtalonsa on lopulta hieman vaisu (päinvastoin kuin alkuperäisen noidan...).

Alkuperäistä Conania katsellessani en voinut olla naureskelematta Thulsa Doomin kahdelle apurille, jotka olivat kuin suoraan Spinal Tapista viiksineen ja otsatukkineen =D

Conanin näyttelijät

Jason Momoa vs. Arnold Schwarzenegger. Tämä täytyy myöntää: Momoa on "muodollisesti pätevämpi" kuin Schwarzenegger ;-) eli heteronaisen näkökulmasta ajateltuna häntä katselee mieluummin. Arskassa on kuitenkin jotain herttaista ja se kai se onkin yksi syy, mikä teki vanhasta Conanista jotenkin niin paljon pehmeämmän hahmon. Uskon, että Momoakin olisi saanut hahmoonsa huomattavasti enemmmän huumoria ja sitä kautta ulottuvuuksia, jos hänelle olisi annettu siihen mahdollisuus. Miehen monimuotoisemmasta ulosannista elokuva antaa nimittäin vihjeitä, mutta sitä ei vain oikein päästetä valloilleen. Kun pitää sen sijaan näyttää materian tuhoamista.

Summa summarum

Elokuvana John Miliuksen ohjaama Conan on kiehtovampi seurata sillä Marcus Nispelin tuhoamisvimmaan kyllästyy yllättävän äkkiä. Ja vaikka Momoa on Schwarzeneggeria miellyttävämpi silmälle, Schwarzeneggerin hahmossa on enemmän pilke silmäkulmassa kulkevaa seikkailijaa. Ilman rasittavaa 3D.tä uudenkin Conanin voi varmasti joskus katsastaa toistamiseenkin, mutta vanhassa Conanissa on sellaista seikkailun kauneutta, että sen voi katsoa uudestaan ja uudestaan vuosien varrella.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Nispel, Marcus: Conan the Barbarian (2011)


Uusintaversio sotureiden soturista, uljaasta pohjoisen barbaarista nimeltä Conan ei kovin suurta innostusta herättänyt, kun sen tekemisestä ensimmäisen kerran kuulin. John Miliuksen vuonna 1982 ohjaama Conan kun tuntui aivan riittävältä, ja jotain herttaistahan on myös jatko-osassa Conan tuhoaja (1986).

Luin nuorena tyttönä Robert E. Howardin Conan-kirjoja muutaman, mutta en niistä muista kovinkaan paljoa enää muuta kuin sen, että olihan se Conan aikamoinen barbaari niissä tarinoissa. Mutta kaikesta huolimatta oikeamielinen soturi.

Marcus Nispelin ohjaama Conan the Barbarian aloittaa Conanin tarun hieman eri vinkkelistä kuin mitä Miliuksen versio. Nispelin Conan on jo pikkupoikana soturi vailla vertaistaan. Taistelukentällä syntynyt, isänsä (Ron Perlman) kanssa kaksin kasvanut Conan ei luovuta edes ylivoimaisen vihollisen edessä vaikka muut pakenevat. Alkukohtauksessa nähtävä nuoren ja vihaisen Conanin taistelu kylään hyökkääviä vihollisia vastaan onkin varsin näyttävä.

Vihollisen tiedustelujoukon jälkeen saapuu kuitenkin kokonainen armeija, joka tuhoaa koko kylän ja orvoksi jäänyt Conan joutuu selviytymään elämästä itsekseen. Jason Momoan näköiseksi lihaskimpuksi kasvettuaan Conanista on kehkeytynyt varas, jota kuitenkin ajaa leppymätön kostonhimo isänsä murhaajaa ja kotikylänsä tuhoajaa (Stephen Lang) kohtaan.

Kostomatkallaan hän sekoittuu peliin, jossa vaakalaudalla on suuria asioita ja tärkeänä pelinappulana kaunis Tamara (Rachel Nichols). Pelin nappuloita siirtelee kukas muukaan kuin Conanin isän murhaaja sekä hänen noitamainen tyttärensä Marique (Rose MacGowan).

Nispelin Conan on visuaalisesti hyvin lähellä ohjaajan vuonna 2007 valmistunutta Pathfinderia, joka ei omalla kohdallani toiminut lainkaan. Pathfinder oli kaikin tavoin äärettömän yksioikoinen toimintarähinä, jossa vain juostiin ja tapettiin mahdollisimman paljon ihmisiä mahdollisimman verisesti ilman sen syvempää tarinaa.

Conanissa on hieman samaa vikaa kuin Pathfinderissa. Sen käsikirjoitus keskittyy näyttäviin taistelukohtauksiin ja muutoin tuntuu parin lauseen syvyiseltä. Taistelukohtaukset toimivat Conanissa kuitenkin enemmän kokonaisuuden kanssa yhdessä ja muodostavat sinänsä melkoisen suoraviivaiseen seikkailuun nähden jatkumon, jonka seurassa voi kokea viihdyttyvänsä.

Visuaaliset efektit kyllä uhkaavat syödä tarinan. Kun kohtauksessa, jossa hiekkahirviöt hyökkäävät Conanin ja Tamaran kimppuun, kamera kääntyy kolmannen kerran näyttämään katsojalle kuinka coolisti hiekkahirviö kaatuu miekan edessä ja murenee tuhansiksi osikseen, tuli allekirjoittaneelle jo hieman tuskainen olo. Olisin kaivannut tarinaan siinä vaiheessa jo jotain muuta.

Elokuvan suuri ansio lepää Momoan leveillä harteilla, sillä tämä muodollisesti pätevä näyttelijä tuo yllättävän paljon karismaa roolihahmoonsa. Momoa ei ole pelkästään kaunis katsella, vaan hän on ammattitaitoinen näyttelijä ja selkeästi uppoutunut rooliinsa, sillä hän tuo Howardin kuvaileman barbaarimaisen Conanin valkokankaalla lihaksi.

Pikkuisen enemmän syvennetty tarina ja henkilöhahmot, hieman vähemmän efekteillä kikkailua ja tarinan rauhallisempi vauhti olisivat saattaneet tehdä Conan the Barbarianista erinomaisen meikkaseikkailun. Nyt lopputuloksesta jää jälkeenpäin lähes hengästynyt olo ja muistikuva tarinasta on hyvin hatara.

Lisäksi minua harmitti suuresti alkuperäisessä elokuvassa nähtävän, Conanin naispuolisen soturiystävän, Valerian, jättäminen tarinasta kokonaan pois.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Conan the Barbarian
Ohjaus: Marcus Nispel
Käsikirjoitus: Thomas Dean Donnelly, Joshua Oppenheimer, Sean Hood, perustuu Robert E. Howardin luomaan hahmoon
Pääosissa: Jason Momoa, Stephen Lang, Rachel Nichols, Rose McGowan, Ron Perlman
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta / seikkailu
Ikäraja: 15
IMDb
Traileri (IMDb) >>

perjantai 12. elokuuta 2011

Hollywood girls say "I can't"

Aika ajoin palaan tähän suosikkiaiheeseeni naisten kuvaamisesta Hollywood-elokuvissa, sillä minusta aihe on tärkeä ja se tarvitsee huomiota. Monet ihmiset eivät tunnu kiinnittävän asiaan minkäänlaista huomiota, mutta siinä vaiheessa kun sen tajuaa, alkaakin nähdä epäkohtia joka suunnalla (ks. esim tämä testi).


Luin jokin aika sitten toimittaja Sarah Jane Stratfordin Guardianiin kirjoittaman kolumnin Hollywoodin muovaamista tytöistä ja varsinkin siis tyttöjen kuvista. Juttu sai alkunsa siitä, kun viimeisessä Harry Potterissa Hermione Granger (Emma Watson) sanoo "I can't" kohtauksessa, missä hänen pitäisi tuhota hirnyrkki. Sen sijaan, että hän itse reippaasti iskisi hirnyrkkiä basiliskin hampaalla, hänen pitää saada tehtäväänsä vahvistusta mieheltä, Ronilta.

Stratfordin mukaan Hermionen aikaisemmin älykäs ja aktiivisen sankarillinen hahmo on näin alennettu perinteiseen Hollywoodissa naiselle sopivaan muottiin ja tilaa on pitänyt antaa sankarilliselle mieshahmolle, joka tukee neitoa pulassa. Elokuvissa Hermione sai pikkutyttönä olla pomotteleva ja itsevarma, mutta nyt nuorena naisena hänen kuuluu olla kiltti ja söpö, mieheltä tukea hakeva hauras olento, joka ei voi mennä porskuttaa eteenpäin vaan jonka pitää sanoa "I can't". Muutenhan häntä aikuisena naisena pidettäisiin dominoivana.

Koskaan aikaisemmin (enkä muista näin tapahtuneen kirjoissakaan) Hermionen ei ole tarvinnut sanoa, ettei hän voi. Pikemminkin hän on ottanut ohjat käsiinsä ja vienyt poikia kuin pässiä narussa. Ja ainoa asia, mitä hän on pelännyt on jälki-istunto tai koulusta erottaminen, huonoon valoon joutuminen opettajien silmissä. Mutta kun pitää tehdä jotain oikein tai toimia jonkun puolesta (mikä elokuvissa on jätetty kokonaan pois, tämä Hermionen aktivismi), Hermione on tyttö tekemässä sen vailla pelkoa. Ehkä tällainen ei siis enää sopinut studiopomoille ja muottia piti muuttaa niin, ettei kukaan katsojista säikähdä liian vahvaa naishahmoa.

Samassa kolumnissa kirjoittaja mainitsee, että Pottereiden levittäjänä toimivan Warner Brosin johtaja oli muutama vuosi aikaisemmin sanonut, "ettei studio aio enää tehdä elokuvia, joissa on nainen pääosassa". Elokuvien naishahmojen vahvistamista peräänkuuluttavalle ihmiselle tällainen kuulostaa huolestuttavalta.

Huolestuttavaa on ollut nähdä tämä kehitys todella käytännössä, kun pääosa elokuvista edelleen viljelee mallia mieshahmosta lähes kaikissa tarinoissa, jotka koskevat henkilöhahmon kasvua ihmisenä. Olen kuullut, että parhaillaan leffassa pyörivä Bridesmaids olisi piristävä poikkeus tähän sääntöön ja kyseisen elokuvan olenkin suunnitellut meneväni katsomaan lähiaikoina.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

MovieMonday #11 - Ärsyttävin elokuvahahmo

Nyt mennään sitten ihan kokonaan tunteella...

MovieMondayn aiheena tällä viikolla on Ravenwavesin heittämä haaste ärsyttävimmistä elokuvahahmoista. Jouduin miettimään tätä jonkin aikaa ja lopulta tulin päätökseen, joka ei ole Jar-Jar Binks (minä en nimittäin koskaan ole vihannut sitä hahmoa samalla tavalla kuin monet muut). Kyselin vinkkejä jo Facebookissakin tuttaviltani ja siellä tuli monia erittäin varteenotettavia vaihtoehtoja, kuten vaikkapa Chris Tuckerin raivostuttava rooli muuten suloisessa The Fifth Elementissä.

Omassa valinnassani päädyin lopulta hahmoon, joka yksinkertaisesti hermostuttaa minua. Se saa minut kiemurtelemaan ärsytyksestä kyseisiä elokuvia katsoessani ja saa omalla kohdallani muuten hienon elokuvan muuttumaan piinaavaksi. Valinta ei varmasti ole suurin yksittäisen ärsytyksen aiheuttaja (hrrr, Tracy Morganin hahmo Cop Outissa tai Seth Rogenin hahmo Green Hornetissa ja mitä vielä), mutta se on "suuruudessaan" kuitenkin aiheuttanut minulle angstia senkin takia, että muuten äijän töistä tykkään.

Kyseessä on nimittäin suurin osa Woody Allenin omissa elokuvissaan esittämistä hahmoista.

Huh. Siinä se nyt tuli kakaistua ulos. Lähettäkää lynkkauspartio.

Minä pidän kovasti Woody Allenin elokuvista, varsinkin muutamasta hänen viime vuosiensa töistä, joissa hän ei itse näyttele mukana. Pidän hänen oivallisista käsikirjoituksistaan ja mielenkiintoisesta ohjaustyylistään. Ja elokuviensa visuaalisesta tyylistä.

Mutta minä en voi sietää Woody Allenin näyttelemiä hahmoja. Jos joku muu näyttelee ihan samaa hahmoa, en ärsyynny lähellekään samalla tavalla vaan usein jopa pidän niistä. Mutta Allenissa itsessään on jotain ylimaallisen paljon minun alitajuntaani ärsyttävää, että joudun suurin piirtein kiristelemään hampaita, kun hänen hahmonsa tulee kuvaan.

Tämä Woody-antipatia aiheutti sen, että en pystynyt katsomaan hänen klassisiakaan elokuviaan (siis niitä joissa hän itse näyttelee) vuosikausiin, sillä en osannut suhtautua mieheen neutraalisti. Rakastuin Match Pointiin ja Vicky Cristina Barcelonaan, pidin suuresti Cassandra's Dreamista, You Will Meet a Tall Dark Stranger sekä nyt tästä uusimmasta Midnight in Parisista. Mutta en pystynyt katsomaan Annie Hallia tai Manhattania ennen kuin jokin aika sitten pakotin itseni siihen. Ovathan ne hienoja elokuvia, mutta voi kun niissä Woody Allenin hahmoa esittäisi joku muu kuin Woody Allen ;-)


maanantai 8. elokuuta 2011

Terrence Malickin The Tree of Life (2011) (****)


1940-luvulla syntynyt ja uransa 70-luvulla aloittanut Terrence Malick ei ole kovin monta elokuvaa ehtinyt vielä tehdä, mutta silti hänen nimestään on kasvanut ilmiö, joka saa jokaisen itseään vähänkään elokuvien ystävänä pitävän höristämään korviaan. Malickin voittokulku alkoi vuonna 1973, kun hän ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan Julma maa (Badlands) - Martin Sheenin ja Sissy Spacekin tähdittämän väkivaltaisen draaman. Muutama vuosi myöhemmin tuli kuvauksestaan Oscarin voittanut Onnellisten aika (Days of Heaven), mutta sitten saatiinkin odottaa 20 vuotta ennen kuin Malick seuraavan kerran asettui kameran taakse.

Vuonna 1998 valmistunut sotadraama Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line) oli seitsemän Oscarin ehdolla, mutta ei voittanut niistä yhtään. Sitten jouduttiin taas odotettamaan -vuoteen 2005 asti ennen kuin intiaaniprinsessa Pocahontasin tarinaa soveltava The New World ilmestyi.

Koska kaikki Malickin työt ovat olleet kuvankauniita, vaikuttavia elokuvataideteoksia, The Tree of Lifea odotettiin suurella innolla. Kultaisen Palmun Cannesin elokuvafestivaaleilla tänä vuonna voittanut elokuva ei kuitenkaan ole kovin helppo elokuva. Se haastaa katsojaansa vielä enemmän kuin Malickin aikaisemmat työt, eikä avaudu hätäiselle, pelkkää helppoa toimintaa etsivälle katsojalle.

The Tree of Lifen synopsista on vaikea yksiselitteisesti kertoa, sillä elokuva on kuin unenomainen maalaus, joka täytyy kokea itse. Sen keskiössä on 1950-luvulla elävä perhe, sen kuria arvostava isä (Brad Pitt), armollinen äiti (Jessica Chastain) ja kolme poikaa. Pojista vanhimman kautta avautuva tarina kuvaa viattomuuden loppua ja sulkeutuu nykyaikana pojan ollessa aikuinen (Sean Penn).

Haasteellisinta elokuvan seuraamisessa on se, että siinä ei ole lähes lainkaan dialogia ja se on kuitenkin pituudeltaan yli kaksi tuntia. Katsojan pitää siis todella keskittyä näkemäänsä ja sen tulkitsemiseen. Tarinan tulkinnalle annetaan kuitenkin runsaasti tilaa, eikä Malick tarjoa yhtä ainoaa totuutta.

The Tree of Life kuljettaa katsojaa kauniiden, unenomaisten kuvien avulla läpi ihmiselämän ja tarjoaa elokuvaelämyksen, joka tunnelmaltaan paikoitellen muistuttaa jopa Gaspar Noen kuolemanjälkeistä elämää tutkiskelevaa Enter The Voidia.

The Tree of Life nähdään Suomessa ensimmäistä kertaa Espoo Cinén avajaiselokuvana 19. elokuuta.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: The Tree of Life
Ohjaus ja käsikirjoitus: Terrence Malick
Pääosissa: Brad Pitt, Jessica Chastain, Sean Penn
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: draama
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (IMDb) >>

perjantai 5. elokuuta 2011

Kotona katseltua: Anvil - The Story of Anvil (2008) (****)


"Liikuttava dokumentti 80-luvulla vaikuttaneesta hevibändistä"

Vuonna 1981 aloitti uransa kanadalainen hevibändi Anvil, joka kylpi pienen hetkisen musiikkimaailman huomiossa, kohahdutti lavaesiintymisellään ja toimi useiden aikalaistensa bändien esikuvana. Ja sitten se unohtui.

Huonoja managereita, huonoja levytyssopimuksia ja ennen kaikkea huonoa tuuria. Mutta Anvil ei itse unohtanut itseään. Laulaja ja kitaristi Steve 'Lips' Kudlow sekä hänen ystävänsä, rumpali Robb Reiner olivat päättäneet jo pikkupoikina rokkaavansa koko ikänsä. Kolmen vuosikymmenen ajan miehet ovat tehneet levyjä ja soitelleet keikkoja muutaman hengen yleisöille, ja siinä samalla tehneet töitä pitääkseen itsensä ja perheensä leivän syrjässä kiinni.

Vanhan rokkarin arki on karua ja siitä kertoo Sacha Gervasi, Anvilin alkuperäisiin kuuluva fanipoika, ohjaamassaan dokumentissa Anvil! The Story of Anvil. Tavattuaan viisissäkymmenissä olevat starat ja kuultuaan heidän edelleen tekevän musiikkia, Gervasi halusi kertoa Anvilin tarinan kaikelle kansalle. Hän haastatteli Anvilia esikuvanaan pitäviä Metallican Lars Ulrichia, Guns N' Rosesin Slashia ja Motörheadin Lemmyä, hän seurasi kameransa kanssa Lipsin ja Robbin elämää, kuunteli heidän perheitään ja lopulta matkasi bändin kanssa surulliselle Euroopan kiertueelle, jossa bändi soitti tyhjille saleille.

Gervasin dokumentti ei kerro niinkään musiikista vaan se kertoo tavallisista ihmisistä musiikin takana, heidän omistautumisestaan asialleen, rakkaudestaan musiikkiin ja samalla ystävyyden rakentamasta siteestä, joka kestää vuosikymmenistä toiseen ja jokaisen verisen riidan yli. Dokumentissa ei esimerkiksi kuulla yhtään Anvilin biisiä kokonaisuudessaan.

Anvilin tarina kerrotaan suurella sydämellä. Siinä on surkuhupaisia kohtauksia siitä, kuinka rokkirähjät eivät saa lippuja täyteen buukattuun junaan matkalla seuraavaan keikkakaupunkiin ja siitä kuinka he joutuvat taistelemaan Prahassa baarinpitäjän kanssa maksusta soitettuaan ensin kouralliselle yleisöä. Dokumentti ei kuitenkaan halua herättää myötähäpeää, vaan se antaa elämässään hieman huonommin pärjänneille, mutta elämäniloaan ja -uskoaan menettämättömille miehille äänen. Se on yhtä aikaa surullinen tarina ikääntymisestä, mutta samalla sympaattinen ja nostattava kokemus.

Dokumentin kuvauksen aikaan Anvil sai levynsä tuottajaksi pitkän linjan hevimiehen Chris Tsangaridesin, jonka avulla bändin 13. studioalbumi This is Thirteen! valmistui. Se ei kuitenkaan saanut levy-yhtiöitä innostumaan ja päätyi alunperin omakustanteena myyntiin bändin oman verkkosivun kautta.

Elokuva sai ilmestyessään erittäin hyvän vastaanoton ja siivitti pitkän historian Anvilin uuteen nousuun. Dokumentin näkemisen jälkeen tuota uutta nousua katsoo aivan uusin silmin ja lämpimin mielin suo sen näille asialleen omistautuneille rokkareille. Miten korkealle nousu tällä kertaa johtaa, jää nähtäväksi, mutta markkinointikoneisto ainakin toimii nykypäivänä ihan erilaisella volyymillä kuin 30 vuotta sitten.

Dvdllä on lisämateriaalina muutamia poistettuja kohtauksia sekä Lars Ulrichin puolituntinen haastattelu, jossa tämä kertoo suhteestaan Anviliin sekä Robb Reinerin vaikutuksesta häneen rumpalina. Mukana on myös pieni klippi siitä, missä Anvilin pari muuta alkuperäistä jäsentä on nykyisin sekä elokuvan ohjaajan oma hetki kameran etupuolella hevibändin rumpalina.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Anvil - The Story of Anvil
Ohjaus: Sacha Gervasi
Valmistusmaa: Kanada 2008
Genre: dokumentti
Ikäraja: sallittu
IMDb


Juttu julkaistu alun perin kesäkuussa 2011 Discshop.fi:ssä

torstai 4. elokuuta 2011

Luettua: Spike Omnibus

Eilen kirjoittelin lukemastani Angel-kokoelmasta ja nyt on sitten toisen Buffy-vampyyrin, Spiken vuoro. Tilasin molemmat kokoelmat samaan aikaan, mutta Spiken päädyin niistä lukemaan ensin -olihan hahmosta tv-sarjassa kehittynyt Angelia mielenkiintoisempi. Vaikka tarinat eivät virallista sarjajatkumoa olekaan, niissä on kuitenkin säilynyt sarjan henki ja dialogia lukiessa voi päänsä sisällä kuulla James Marstersin Spike-äänen selvästi.

Vuonna 2009 julkaistun Spike Omnibus -kokoelman 470 sivua sisältää seuraavat tarinat:

* Spike: Old Times
* Spike: Old Wounds
* Spike: Lost & Found
* Spike vs Dracula
* Spike: Asylum
* Spike: Shadow Puppets 

"Asylumin" ja "Shadow Puppetsin" on käsikirjoittanut Brian Lynch ja piirtänyt yksi suosikkipiirtäjistäni Franco Urru. Lynch päätyi näiden Spike-tarinoidensa jälkeen viralliseksi Buffy-maailman käsikirjoittajaksi, kun Joss Whedon otti hänet mukaan kirjoittamaan Angel tv-sarjan jatkoksi tehtyä Angel: After the Fall -sarjakuvaa.

"Old Timesin" ja "Spike vs. Draculan" on käsikirjoittanut Peter David, "Old Woundsin" ja "Lost & Foundin" puolestaan Scott Tipton. Näistä kolme on piirtänyt Fernando Goni ja "Spike vs. Draculassa" piirtäjiä on ollut useita.

"Old Times" kietoo yhteen Spiken menneisyyttä ihmisenä ja nykypäivänä vampyyrinä, joka ei edelleenkään ole antanut anteeksi häntä vastaan aikoinaan kieroilleille. Rankasti alkuperäistä käsittelevä tarina on kuitenkin kiva, joskin hieman epäsopiva Spiken historiaan nähden kokonaisuutena. Noh, olisihan se näinkin voinut mennä. Myös "Old Wounds" katsoo menneisyyteen ja antaa Spikelle lisää historiaa. Mukana häärivät myös Angel joukkioineen, mutta tarinassa nähtävästä realistisuuteen pyrkivästä piirrosjäljestä minä en oikein välitä. "Lost & Found" on Spiken ja Angelin yhteinen tarina, mutta sekä tarinaltaan että piirrosjäljeltään vähän mitäänsanomaton.

"Spike vs. Dracula" kertoo, miten Spikesta ja Draculasta tuli aikoinaan veriviholliset ja kuinka nämä kaksi ovat kohdanneet vuosikymmenten varrella useamminkin kuin kerran. Ihan hupaisia pikkutarinoita, joskin kaikkien piirrostyylistä en pitänyt.

"Asylum" on buffyverselle tyypillisempi ja synkempi tarina, joka sijoittaa sankarimme yliluonnollisille tyypeille tarkoitettuun mielisairaalaan, jonka tarkoituksena on parantaa sinne tulevia, mutta joka kuitenkin on jotain ihan muuta. "Shadow Puppets" taas ottaa käyttöön Angel-tv-sarjassakin nähdyn idean Smile Time -lastenohjelmasta, joka imaisee ohjelmaa katsovien lasten elinvoiman (ja tekee sankareistamme hassuja nukkeja). Sanotaan nyt näin, että mieluummin luen noita tarinoita, joissa hahmot ovat ihan itseään eivätkä nukkeja. Onhan näissä oma huumorinsa.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Luettua: Angel Omnibus, vol 1

Tilasin keväällä Buffy/Angel-addiktioni jatkoksi hieman sarjakuvia ja kun eteen sattui näppärä kokoelma edullisesti, niin nettikaupassa "buy"-nappulan painaminen on yllättävän helppoa.

Angel Omnibus, vol 1 (oletettavasti vol 2 on myös olemassa tai ainakin tulossa) sisältää seuraavat tarinat:

* The Curse
* Old Friends
* Angel: Spotlight
* Auld Lang Syne

Nämä Angel-tarinat sisältävät samoja hahmoja kuin tv-sarjassa ja viittauksia sarjassa nähtyihin tapahtumiin, mutta ne eivät kuitenkaan ole mitään virallista Joss Whedon -jatkumoa vaan ihan muiden käsikirjoittamia tarinoita. Vajaa 500 sivua Angel-tarinaa on kuitenkin sarjan fanille oikein mukava paketti.

Piirroksesta vastaa lähes kokonaan David Messina, jonka tyyliä ihailen suuresti. Ainoastaan kokonaisuudessa "Spotlight", joka kertoo Illyrian, Gunnin, Wesleyn, Doylen ja Connorin tarinat, on mukana muita piirtäjiä (Nicola Scott, Mark Pennington, Mike Norton ja Bob Gill). Tarinasta puolestaan vastaa pääosin Jeff Mariotte.

"The Curse" on kertomus Angelin matkasta Romaniaan, missä hän pyrkii löytämään hänet aikoinaan kironneen mustalaisryhmän ja sitä kautta apua kiroukselleen. Ei sille sielukiroukselle vaan sille onnellisuuskiroukselle. Tarina on hieno ja piirretty upeasti. Siinä on mukana Angelin angsti sataprosenttisesti. "Old Friends" puolestaan on vähän hömppä tarina sarjasta tuttujen hahmojen ilmaantumisesta Angelin elämään kummallisina kaksoisolentoinaan. Tästä tarinasta tuli mieleen enemmänkin se, että vanhoja, jopa jo kuolleita, hahmoja ja niiden välisiä jännitteitä haluttiin esitellä uudelleen. Ei oikein toiminut.

"Spotlightin" henkilötarinoissa puolestaan on enemmän itua. Ne kun tyyliltäänkin pyrkivät vain kasvattamaan hahmoja ja taustoittamaan niitä. Mukavia välipaloja, mutta lopulta ei sen kummempia.

"Auld Lang Syne" menee sitten asian ytimeen eli Angelin ja Spiken väliseen viha-rakkaus -suhteeseen. Molemmat sieluvampyyrit alkavat nähdä rajuja painajaisia ja päätyvät sekopäisinä ottamaan keskenään vähän käsirysyä ennen kuin tajuavat, että heillä onkin edessään yhteinen vihollinen.

Seuraavaksi Spike: Omnibus ;-)

tiistai 2. elokuuta 2011

Hotter Than Hell: Alexander Skarsgård

Joidenkin ihmisten mielestä ruotsalaiset naiset ovat maailman kauneimpia. Ei taida ruotsalaisissa miehissäkään olla haukkumista, ainakin kun katsoo Alexander Skarsgårdia, tuota viikinkivampyyri Eric Northmanina True Bloodissa ihastuttavaa yli 190-senttistä komistusta.

Minä olen aina ollut enemmän tummien miesten perään, mutta niin se vissiin maku muuttuu ja toisaalta, kaunis mies on kaunis mies, olipa minkä värinen tahansa. Skarsgård on saanut ainakin tässä osoitteessa kuolan valumaan sen verran ahkerasti, että tässä teillekin hieman sitä kuvasatoa, mitä googlatessani löysin. Ihan kiusaksi ;-)

Tiesittehän muuten, että Skarsgård, joka nähtiin keväällä Lars Von Trierin upeassa Melancholiassa, nähdään syksyllä Olkikoirat (Straw Dogs) -remaken pahiksena?


Lisää kuvia klikkaamalla >>

maanantai 1. elokuuta 2011

MovieMonday #10 - Who would you be?

Tämän viikon haasteeseen Movie Mondayssa oli Bubble heittänyt ajatusleikin siitä, kuka elokuvahahmo itse tahtoisi olla. Helppo juttu! mietin ensiksi. Ja sitten se pähkäily alkoi :)

Ensimmäinen mieleen tuli tietenkin, että tottahan toki haluaisin olla oikeutta puolustava Jediritari jossain kaukaisessa galaksissa. Sininen valosapeli ja kaikki. Sellainen kuin Obi-Wan Kenobi. Viisas, mutta silti omapäinen.

Sitten aloin miettiä, että kylmähän siellä kaukaisessa galaksissa saattaisi olla. Ja taistellakin aina vaan pitäisi kaiken maailman inhottavia Sithejä vastaan. Ja läheiset ihmissuhteetkin jäävät Jedeiltä aika vähiin. Ei minusta ehkä sittenkään Jediä tulisi.


Seuraavaksi mieleni harhautui täysin vastakkaiseen suuntaan, Keskimaahan, Galadrielin valtakuntaan, joka enemmän ehkä sittenkin soveltuisi minulle paremmin. Ajatella, sehän on lumoavan kaunis ja taianomainen paikka, jota hallitsevat eteerisen kauniit haltiat.

Toisaalta myös Harry Potterin taikamaailma kiinnostaisi. Ajatella, mitä kaikkea voisi tehdä yhdellä taikasauvan heilautuksella? Ja voisi asustella ihanassa Skotlannissa. Skotlannissa voisi asustella myös Highlanderina. Sitä olisi kuolematon, ikuisesti nuori ja kaunis, mutta ei kuitenkaan vampyyrien tavalla.

Mielenkiintoisia vaihtoehtoja on paljon, mutta onhan se päätös lopulta tehtävä. Viimeinen päätökseni kohdistuu sittenkin Keskimaahan, sillä Uusi-Seelanti on oikeastikin yksi maailman kauneimpia paikkoja elää. Haluaisin olla haltia, jolla on viisautta ja kauneutta kuin Galadrielilla, mutta rohkeutta ja rämäpäisyyttä kuin Legolasilla.

Kauaksi on meno karannut nuoruuden "live fast, die young" -asenteesta...

Mutta jos elämää ohjaisi vaikkapa Kevin Smith, ei siitä ainakaan tylsää tulisi ;-)