perjantai 29. heinäkuuta 2011

Harry Potter ja kuoleman varjelukset - osa 2 (2011) (****)

Kävin eilen katsomassa viimeisen Potterin toistamiseen, sillä perinteeksi on muodostunut, että katsomme mieheni kanssa Potterit yhdessä - hänkin kun pitää sarjasta, niin pitihän minun viedä hänet elokuviin, kun kerrankin yhdessä sinne pääsimme :) Olin edelleenkin yhtä vaikuttunut näkemästäni kuin ensimmäisellä kerrallakin ja ainoa asia, mitä harmittelin, oli se, ettemme menneet sittenkin katsomaan 2D-versiota. Kyllä se on vaan niin, että hyvin harvaan elokuvaan 3D oikeasti tuo mitään lisäarvoa vaan enemmänkin negatiivisia fiiliksiä painavista laseista ja tummasta, värit syövästä kuvasta. Postaan tänne blogiinkin nyt Episodin verkkosivulla aikaisemmin julkaistun juttuni elokuvasta.


Nyt se sitten päättyi, 10 vuoden mittainen, huikean kasvun ja kehityksen kokenut velhomaailman seikkailu visuaalisessa muodossaan. Harry Potter ja kuoleman varjelukset - osa 2 keskittyy Harryn (Daniel Radcliffe) ja lordi Voldemortin (Ralph Fiennes) viimeiseen hyvän ja pahan väliseen taisteluun, kun ystäviensä Hermionen (Emma Watson) ja Ronin (Rupert Grint) kanssa Voldemortin sielun palasia sisältäviä hirnyrkkejä etsivä velhopoika joutuu lopulta kohtaamaan arkkivihollisensa, kaikkien aikojen suurimman pimeyden velhon eeppisiä mittoja saavassa elämän ja kuoleman taistelussa.

Maailman suosituimmaksi kasvaneen elokuvasarjan viimeisen ja odotetuimman osan harteille oli ladattu suuria paineita - pitihän sen toteuttaa katsojien toiveet ja unelmat J.K. Rowlingin lähes pyhäksi muodostuneesta sanasta. Seitsenosaisen kirjasarjan viimeisen osan jakamista kahdeksi elokuvaksi myös kritisoitiin. Päätös osoittautui lopulta toimivaksi, sillä tällä tavoin lopun ajan käsinkosketeltava dramatiikka on saatu viipyilevämmän Kuoleman varjelukset - osa 1:n jälkeen paremmin haltuun ja tärkeät tapahtumat saavat enemmän huomiota.

Kahtiajaon jälkeenkin tarinaa on niin paljon, että Harry Potter ja kuoleman varjelukset - osa 2 kiirehtii paikoitellen, eikä ehdi paneutua Rowlingin jokaiseen riviin. Kiireestä huolimatta kolme edellistäkin Potteria ohjanneen David Yatesin käsissä Steve Klovesin käsikirjoitus taipuu alkuperäiselle materiaalilleen uskolliseksi seikkailuksi, joka varmasti tyydyttää sarjan uskolliset ystävät, liikutuksesta puhumattakaan.

Viimeinen Potter nähdään kolmiulotteisena, mitä käytetään elokuvan tehokeinona hillitysti ja siististi. 3D korostaa elokuvan jo ennestään komeaa visuaalisuutta, mutta ei nosta itseään pääosaan. Kokonaisuudesta muodostuu yli kahden tunnin pituudesta huolimatta otteessaan pitävä seikkailu, joka antaa arvoa henkilöilleen ja liikuttaa juuri oikeissa kohdissa, sillä taistelun tuoksinasta irrotetut syventävät hetket nousevat vaikuttavuudessaan sarjan parhaimmistoon. Kaikkien Harry Potterin kanssa yhdessä vietettyjen tuntien jälkeen voi reilusti sanoa Yatesin onnistuneen luomaan syvällisen sekä laadultaan rikkaan ja toimivan päätöksen miljoonien rakastamalle tarinalle.

Jopa päätösepilogi nimittäin toimii elokuvassa kirjaa paremmin, sillä se tuntuu vetävän tarinan langat siististi yhteen ympyrän sulkeutuessa. Kaiken taistelemisen ja synkkyyden jälkeen se palauttaa elokuvaan sarjan alussa Chris Columbuksen vetovuoron aikana nähdyn värikylläisen suloisuuden ja viattomuuden.

Jokaisen Potter-elokuvan tapauksessa kuuluu tapoihin valitella sitä, että tiettyjä kohtauksia on elokuvaversiosta jätetty pois. Professori Dumbledoren (Michael Gambon) menneisyys on typistetty pieneksi sivulauseeksi ja velho Grindelwaldista kertova osuus on jätetty kokonaan pois, mikä saattaa harmittaa sarjan ystäviä. Loppua kohden sarjan mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousevan professori Kalkaroksen (Alan Rickman) rooli on kuitenkin onnistuttu sisällyttämään kaikessa liikkuttavuudessaan. Mukana on myös muutamassa aikaisemmassa elokuvassa hyvin pienelle huomiolle jäänyt professori McGarmiwa (Maggie Smith), joka pääsee viimeisessä osassa jälleen tositoimiin.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2
Ohjaus: David Yates
Käsikirjoitus: Steve Kloves, perustuu J.K. Rowlingin romaaniin
Pääosissa:Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Alan Rickman, Ralph Fiennes
Valmistusmaa: UK / USA 2011
Genre: seikkailu / fantasia
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (IMDb) >>

Juttu on julkaistu alun perin Episodin verkkosivulla ja siitä hieman muokattu blogia varten

Kuva: © 2011 Warner Bros. Ent.
Harry Potter Publishing Rights © J.K.R.

Harry Potter characters, names and related indicia are trademarks of and © Warner Bros. Ent. All Rights Reserved.  

torstai 28. heinäkuuta 2011

Bad Teacher (2011) (**)


Paljon on kerrottu tarinoita koulun rasittavuudesta oppilaiden näkökulmasta, mutta entäpä kun koulu tuntuu pakkopullalta jopa kansakunnan kynttilän eli opettajan mielestä? Pahan pukin (2003) koulumaailmaan sijoittuvassa vastineessa Elizabeth Halsey (Cameron Diaz) on ilkeä ja vastuuton opettaja. Hän on pinnallinen ihminen, joka on menossa naimisiin unelmiensa rikkaan prinssin kanssa, joka on luvannut ottaa hänet elätikseen, ettei hänen enää tarvitsisi tehdä kamalaa työtään. Kun sulhanen tuleekin häiden suhteen toisiin ajatuksiin ja heittää itsekkään Elizabethin pihalle, joutuu nainen palaamaan koulun piinapenkkiin kasvattamaan ennen kaikkea itseään.

Kesäkomediana nähtävä Bad Teacher on elokuva, jonka hahmoista on vaikea pitää. Diazin opettaja on tunteeton omaan napaansa tuijottaja, joka rikkoo lakeja ja pääsee silti -moraalisesti ajateltuna vähän liian helposti- pälkähästä.

Elokuvan huumoria kaivellaan Elizabethin epäkonservatiivisesta, pilveä koulun parkkipaikalla polttelevasta elämänasenteesta ja hänen suhtautumisestaan niin oppilaisiinsa kuin itseään perinteisempiin opettajakollegoihin. Huumori on ilkeämielistä, muttei kuitenkaan ylitseampuvan räävitöntä, ja sille nauramisesta tulee vaivaantunut olo. Fyysisen komedian taitava ja karismaattinen Diaz onnistuu kuitenkin luomaan hahmoonsa sen verran positiivisia piirteitä, että loppupuolelle mentäessä ja tarinan kaaren häntä kasvattaessa sympatiat alkavat lopulta olla hänen puolellaan.

Elizabethin miespuolisina kollegoina nähtävät Justin Timberlake ja Jason Segel loistavat hauskoissa sivuosissaan. Timberlaken Scott on täydellisen aivoton tollo, kun taas Segelin tuhdista jumppamaikasta löytyy mukavaa sosiaalista älykkyyttä. Yksi elokuvan riemastuttavimpia kohtauksia onkin näiden “kilpakosijoiden” kesken käytävä sanailu luokkaretken aikana. Myös Lucy Punch Elizabethin tunnollisena, mutta neuroottisuutensa vuoksi ratkeamispisteessä olevana kollegana onnistuu tuomaan elokuvaan muutaman hykerryttävän hetken lisää.

Lawrence Kasdanin poika Jake Kasdan on aikaisemmin ohjannut Suomessa hieman vähemmälle huomiolle jääneet komediat Walk Hard: The Dewey Cox Story (2007) ja Orange County (2002). Käsikirjoituksesta vastanneet Gene Stupnitsky ja Lee Eisenberg ovat puolestaan tuttuja kynäiltyään kammottavan luolamieskomedian Year One - Kaiken alku (2009).

Häijystä huumoristaan huolimatta Bad Teacher jää puolivillaiseksi. Se ei räväytä eikä yllätä kunnolla, mutta ei heppoisalla hahmonkasvatuksellaan onnistu myökään voittamaan katsojan sydäntä puolelleen -rankempaa kallistusta jompaan kumpaan suuntaan olisi nyt kaivattu. Suhteellisen viihdyttävän puolitoistatuntisen kesäauringon sulattamille aivosoluille se toki suo.
 
Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Bad Teacher
Ohjaus: Jake Kasdan
Käsikirjoitus: Gene Stupnitsky, Lee Eisenberg
Pääosissa: Cameron Diaz, Jason Segel, Justin Timberlake, Lucy Punch
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (IMDb) >>

Juttu julkaistu alun perin Episodin verkkosivulla sekä lyhennettynä Episodissa #7/2011

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

MovieMonday #9 - Mikä fiilis!

Tämän viikon MovieMondayn aiheeksi oli Anzi heittänyt elokuvat, jotka herättävät tunteita siksi, että ne ovat esimerkiksi tulleet liitetyksi johonkin elämän tärkeään käänteeseen. Omalla kohdallani mieleen nousi heti yksi elokuva ylitse muiden. Elokuvaan liittyvä tarina on minulle hyvin henkilökohtainen, mutta hetken mietinnän jälkeen päätin kuitenkin jakaa sen kanssanne.

Oli tammikuinen päivä vuonna 2006 ja kävimme mieheni kanssa yhdessä elokuvissa. Katsomamme elokuva oli nimeltään Brokeback Mountain ja se sai minussa aikaan tunneryöpyn, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin elokuvan aikana kokenut, enkä itse asiassa myöskään sen jälkeen. Olin täysin huumaantunut tarinan vaikuttavuudesta, hullaantunut sen kauneudesta ja yhtäkaikkisesta kauheudesta, jotka Ang Lee niin hienosti yhdisti toisiinsa. Heath Ledgerin ja Jake Gyllenhaalin ansiokkaasti esittämä traaginen rakkaustarina ei päästänyt minusta irti moneen päivään. Se velloi mielessäni voimakkaammin kuin mikään tarina koskaan aikaisemmin.

9 kk tuon päivän jälkeen syntyi tyttäremme :)

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Kotona katseltua: Burleski (2010) (**)


Pikkukaupungin tyttö Ali (Christina Aguilera) muuttaa Kaliforniaan haaveenaan päästä isona laulavaksi ja tanssivaksi esiintyjäksi. Hän päätyy Tessin (Cher) omistamaan burleskiklubiin, jonka kiltti baarimikko Jack (Cam Gigandet) antaa söpölle ja sympaattiselle tytölle säälistä töitä tarjoilijana ja lopulta myös katon pään päälle.

Ali yrittää vakuuttaa Tessin ja tämän avustajan Seanin (Stanley Tucci) kyvyistään, mutta kaksikko ei halua antaa tytön edes yrittää. Heillä on jo tähtönen, Nikki (Kristen Bell), joka tosin on hieman liikaa viinaan menevä. Lopulta Ali saa mahdollisuuden -tai paremminkin ottaa sen väkisin- ja hurmaa vahvalla äänellään kaikki lähistöllä liikkuvat.

Neuvokkaasta tytöstä tulee show'n vetonaula ja myös Tessin luotettava neuvonantaja hetkellä, jolloin pankki -ja samalla bisnesmies Marcus (Eric Dane)- uhkaa viedä klubin Tessiltä maksamattomien velkojen takia.

Burleski vetoaa katsojaan enemmän Aguileran upean lauluäänen ja visuaalisesti komean ympäristönsä kautta kuin varsinaisesti tarinallaan. Tarina nimittäin on kevyt kuin mikä ja niin ennalta-arvattava, että välillä ärsyttää. Kunnollista jännitettä draamasta ei synny. Lisäksi esiintyminen, mikä ei vaadi laulamista tai tanssimista, on harmillisen jäykkää ja luonnotonta ja näyttelijöiden ulosanti töksähtelee pahemman kerran.

Musikaalissa nähdään paljon seksikästä tanssia (joka ei kuitenkaan taida kovin lähellä sitä oikeaa burleskia olla) ja koreiden asujen täyttämiä esityksiä, mutta suurin ansio lepää ehdottomasti Aguileran lauluäänessä. Se nimittäin oikeasti saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä! Mikäli rooliin olisi valittu joku vaatimattomammalla äänellä varustettu laululintunen, olisi elokuvasta kadonnut se viimeinenkin voima, mikä siinä nyt Aguileran syvän ja vahvan äänen kautta on.

Ei Burleski mikään Chicago ole, mutta (hyvin kilttiä) seksiä tihkuvia laulu- ja tanssiesityksiä ihaileville tässäkin riittää katsomista. Ja kepoisena hyvänmielen tuojana voi tätä suositella kertakatseluksi muillekin sellaisiin hetkiin, kun vakava draama on täysin pois suljettu genre. Ei vaan kannata odottaa mitään suurta ja hienoa, maailmoja syleilevää mahtavuutta. Söpön kevyt, erittäin ennalta arvattava elokuva, jolla on kuitenkin suuri ääni.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Burlesque
Ohjaus ja käsikirjoitus: Steve Antin
Pääosissa: Christina Aguilera, Cher, Cam Gigandet, Stanley Tucci, Eric Dane, Kristen Bell, Alan Cumming
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: musikaali / draama / romantiikka
Ikäraja: sallittu
IMDb
Traileri (IMDb) >>

maanantai 18. heinäkuuta 2011

MovieMonday #8 - Lapsuuden sankarille

MovieMondayn aiheena tällä viikolla ovat lapsuuden ja nuoruuden elokuvat. Ne sellaiset, jotka tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja mahdollisesti tekivät sinusta elokuvaharrastajan.

Minä en ollut leffafani vielä pienenä vaan enemmänkin lukutoukka ja musiikkifani. Osittain tämä saattoi johtua siitä, että meillä oli melkoisen pitkään ala-asteelle asti mustavalkoinen tv, josta näkyi kaksi kanavaa. Tuolta ajalta Lassien lisäksi mieleeni on jäänyt venäläinen elokuva Bim mustakorva, jonka nyt jokin aika sitten näin vihdoinkin uusiksi. Ja itkin edelleenkin (juttu leffasta täällä). Toki telkusta tuli katseltua kaikenlaista -kuukauden westernit olivat kova sana jossakin vaiheessa- mutta leffafani minusta tuli kunnolla vasta sitten, kun perheeseemme tuli vihdoinkin VHS-videot - kun olin 16-vuotias. Sitä ennen jouduin aina elokuvien vuokraamisen yhteydessä vuokraamaan myös niiden katseluun tarkoitetun laitteen ja tuolloin nuorena tyttönä sitä ainakin 10 kiloa painavaa laatikkoa raahatessa piti oikeasti haluta katsoa ne vuokratut elokuvat.

Vaikka en hirveän paljon siis pystynyt katsomaan varsinkaan uusimpia elokuvia, minuun suuren vaikutuksen tehneitä elokuvia on kuitenkin useita. Ehkä tämä johtuu siitä, että silloin harvoin kun oli rahaa niin paljon, että raski vuokrata läjän kasetteja ja katselulaitteen, sitä oikeasti keskittyi katsomaansa. Ja kun joku kovasti kolahti, se piti sitten aina vaan vuokrata uusiksi siinä viikon läjän mukana :)

Kaksi uudestaan ja uudestaan vuokrattua elokuvaa on kuitenkin ylitse muiden. Joel Schumacherin ohjaama The Lost Boys (IMDb) sekä Renny Harlinin ohjaama Prison (IMDb). Kaverini, jonka kanssa silloin tällöin vuokrasimme leffaläjän yhdessä, alkoi jo jossakin vaiheessa kyllästyä minuun, kun olin jompaa kumpaa aina ottamassa pinoon mukaan. Vaikka varsinaista kauhua hieman karsastankin, jännitys, seikkailu ja yliluonnolliset asiat ovat kuitenkin aina minua kiehtoneet (olihan lapsuuteni luetuin kirja kammottava Noidan käsikirja!). Lost Boysissa vetosi varmaankin tarinan viattomuus mutta samalla vampyyrien vaarallisuus. Ja Jason Patriciin rakastuin päätä pahkaa. Lisäksi elokuvassa soi aivan mahtava musiikki, yksi parhaita soundtrackeja, mitä olen koskaan kuullut.

Harlinin ensimmäinen Hollywood-tuotanto Prison puolestaan oli oikeasti hieman pelottava. Se on myös Viggo Mortensenin ensimmäisiä elokuvarooleja ja minäkin tajusin asian vasta kun muutama vuosi sitten näin elokuvan vuosien jälkeen uusiksi, kun se julkaistiin ensimmäistä kertaa dvd:llä.

Lost Boysin alkuperäinen traileri ei ihan iske enää, mutta onneksi varsinainen elokuva on laadukkaampaa tekoa:



Prisonin traileri vuodelta 1988 näyttää oikeastaan elokuvan kaikki parhaat kohdat:

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Kotona katselua: Zoolander (2001) (***)

Olen ollut viime aikoina jostain syystä hieman alamaissa ja kaivannut jotain todella kevyttä katseltavaa. Eräänä päivänä keksin, että haluan ehdottomasti katsoa uusiksi Ben Stillerin Zoolanderin. Kävelin dvd-hyllylle ja kauhukseni huomasin, että minullahan ei ollutkaan sitä omana! Play.comilta levy löytyi alle vitosella ja kerrankin posti toimi rivakasti, ja levy kopsahti eteisen lattialle alle viikko sen jälkeen kun tilauksen olin tehnyt.

Lauantai-ilta ja toiveena saada aivot narikkaan pariksi tunniksi - Zoolanderin avulla se onnistuu!

Zoolander kertoo veteraanimallista, Derek Zoolanderista (Stiller), jonka maailma järkkyy, kun hän menettää Vuoden Miesmalli -tittelinsä uudelle tulokkaalle Hanselille (Owen Wilson). Time -lehden toimittaja Mathilda (Christine Taylor) kirjoittaa hänestä vielä tylyn jutun lehteenkin. Masentunut Derek lähtee etsimään itseään, mutta kotikonnuilta, Jon Voightin esittämän kaivoksessa työtään tekevän isäukon luota sitä ei tahdo löytyä. Niinpä hän joutuu muotiguru Mugatun (Will Ferrell) näppeihin. Ja tämä mies ei olekaan mikään tavallinen muotisuunnittelija vaan hänellä on näppinsä pelissä myös politiikan likaisella areenalla, apunaan kylmä ja kova apurinsa Katinka (Milla Jovovich).

Zoolander on tolkuttoman hupaisa komedia, jota on ilo katsoa. Sen hauskuus on sydämellistä, vähän jokaiseen suuntaan irvuilevaa, mutta ketään suuremmin loukkaamatonta hauskuutta, joka naurattaa oikeasti. Stiller on oikeasti symppis lievästi sanottuna yksinkertaisena miesmallina, jonka palikkamaisuuden Stiller ihanan itseironisesti tuo omassa ohjauksessaan pinnalle.

Wilson ja Stiller ovat kilpailevana mallikaksikkona loistavia - kaksi erittäin fyysistä koomikkoa yhdessä toimii todella hyvin. Cameorooleissa nähdään suuri liuta populaarikulttuurin nimiä David Bowiesta Natalie Portmaniin, Lenny Kravitzista Billy Zaneen ja Paris Hiltoniin. Höpsön lisän mukaan tuovat Derekin kämppiksinä asustavat mallipojat Brint (Alexander Manning), Rufus (Asio Highsmith) ja Meekus (ei vielä mitään Eric Northman-piirteitä omistava Alexander Skarsgård), joiden kohtalo kelpaisi Darwinin palkintoihin kirkkaasti.

Toimittaja-Mathildana nähtävä Taylor muuten on Stillerin vaimo oikeassa elämässä. Niin, ja nähdäänhän elokuvassa myös "suomalaista" väriä, sillä Hanselin luona asustaa Suomesta kotoisin oleva bändillinen kääpiöitä.

Eihän Zoolander mikään elokuvahistorian merkkiteos ole, mutta kevyenä, aivottomana viihteenä se toimii erinomaisesti.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Zoolander
Ohjaus: Ben Stiller
Käsikirjoitus: Drake Sather, Ben Stiller, John Hamburg
Pääosissa: Ben Stiller, Owen Wilson, Will Ferrell, Christine Taylor, Milla Jovovich
Valmistusmaa: USA / Australia / Saksa 2001
Genre: komedia
Ikäraja: 11
IMDb

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Viimeinen Harry Potter (2011) (****)


Tänään viedään viimeistä Potteria, kun Harry Potter ja Kuoleman varjelukset - osa 2 saadaan vihdoin suuren yleisön nähtäväksi elokuvateattereihin. Nykytyyliin 3D:nä.

Onhan se mahtavaa katsottavaa, vaikka hieman haikea fiilis vanhalle fanitytölle tulikin. Se on nimittäin nyt loppu. Ei enää Pottereita, joskin toivottavasti jotain puuttuvaa materiaalia nähdään lisää sitten dvd-julkaisun aikaan. Ainakin itse nimittäin jäin kaipaamaan hieman lisää, varsinkin Dumbledorea.

Varsinainen arvioni luettavissa Episodissa ja sitten joskus myöhemmin myös tässä blogissa :)


Kuvat: © 2011 Warner Bros. Ent.
Harry Potter Publishing Rights © J.K.R.

Harry Potter characters, names and related indicia are trademarks of and © Warner Bros. Ent. All Rights Reserved.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

MovieMonday #7 - Gone but not forgotten

Tällä viikolla Ursula asetti Movie Mondayn aiheeksi edesmenneet filmitähdet. Kuka näyttelijä on tehnyt työllään lähtemättömän vaikutuksen ja tarjonnut katsojalleen unohtumattoman elokuvaelämyksen?

Uskon, että tämä kyseinen näyttelijä löytyy monen muunkin haasteeseen osallistuneen postauksesta (en ole vielä ehtinyt käydä muiden juttuja lukemassa), mutta minun oli aivan pakko valita tämä kolme vuotta sitten kuollut nuori tähti, sillä hänen kuolemansa uransa ollessa huikeassa nousussa oli liiankin traaginen.


Australian Perthissä huhtikuun 4. 1979 syntynyt Heath Ledger jysäytti itsensä yhdeksi suosikkinäyttelijäkseni vuonna 2005, kun hän antoi hahmon traagista traagisemmallekin Ennis Del Marille Ang Leen elokuvassa Brokeback Mountain. En ensin voinut uskoa, miten lahjakkaaksi tämä nuori aussi olikaan kasvanut ihan huomaamattani. Surffitukkainen nuorukainen oli muuttunut vakavasti otettavaksi näyttelijäksi kertaheitolla.

Brokeback Mountainin myötä Ledgerin ura lähti laatunäyttelijänä sellaiseen nousuun, että aloin odottaa innolla hänen jokaista elokuvaansa. Ja sitten hän kuoli. Hups vaan ja loistava tähti elokuvataivaalla oli sammunut kertaheitolla.

Oli jotenkin järkyttävää nähdä Ledger vielä kahdessa elokuvassa kuolemansa jälkeen. Christopher Nolanin Dark Knightista postuumisti luovutetun sivuosa-Oscarin olisi mielellään nähnyt annettavan lahjakkaalle Ledgerille itselleen hänen ollessaan elossa. Varsinkin kun nyt tiedetään hänen ottaneen sekopäisen Jokerin roolin niin tosissaan, että se tuli hänen uniinsakin - minkä takia hän sitten joutui turvautumaan lääkkeisiin, joiden vahingossa tapahtuneeseen yliannostukseen hän sitten kuoli.

Löysin juutuubista tällaisen erittäin kauniin Brokeback Mountain -videon:

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Kotona katseltua: Dokumentti-Oscarin voittanut Inside Job (2010) (****)

Dokumentteja pitäisi katsoa useammin. Ja dokumenttien tekijöille nostaa hattua useammin. Niin loistavia tutkimuksia monet näistä elokuvantekijöistä tekevät paljastaessaan maailman vääryyksiä ja tuoden niitä selkeän kuvallisessa muodossa meidän tavallisten ihmisten katsottavaksi.

Tänä vuonna dokumentti-Oscarin voittanut Inside Job on yksi niistä, jotka näyttävät katsojille tylyjä faktoja kieroilusta ja suoranaisesta pahuudesta ja joiden toivoisi muuttavan maailmaa edes hiukan. Charles Fergusonin ohjaamassa dokumentissa kerrotaan koko maailman talouden sekaisin laittaneesta ahneudesta eli mitä tapahtui vuonna 2008, kun maailmantalous romahti.

Viime vuosikymmenen lopun lama alkoi Fergusonin mukaan kourallisen, liiallisen vallan kahvaan päässeen ihmisen ahneuden takia. Hän selvittää syitä aina 80-luvulle asti, jolloin Yhdysvalloissa alettiin vapauttaa taloutta valtionhallinnon sääntelystä. Hän kertoo tämän johtaneen lopulta siihen, että mitään ei enää saanut säädellä, sillä lähes mafian lailla johtavien talousjohtajien vallan lonkerot ulottuivat lobbauksen kautta joka paikkaan. Vaikka tavalliset kansalaiset alkoivat tuntea talouden ongelmat omissa kukkaroissaan ja lopulta nahoissaan, ei valtiovallalla ollut enää voimia eikä välttämättä enää niin suurta kiinnostustakaan tehdä asialle mitään. Kansalaiset köyhtyivät ja menettivät kotinsa, Wall Streetin johtajat saivat miljardeja bonuksina ja palkkioina. Se, että Yhdysvaltain talouskriisin ei ymmärretty vaikuttavan koko maailman talouteen, tuntuu käsittämättömältä väitteeltä.

Dokumentissa haastatellaan useita asianomaisia, mutta suurimmat johtajat olivat kieltäytyneet haastatteluista.

Inside Job on järkyttävää katseltavaa, mutta sitä ei kuitenkaan ole tehty täysin ilman pilkettä silmäkulmassa. Se ei ole yhtä huumoripitoinen kuin vaikkapa Michael Mooren dokumentit, mutta se viihdyttää ja kauhistuttaa aivan samalla tavalla. Kertojaäänenä toimii Matt Damon, jonka ääni sopii tällaisen salaliittoteorian kertomiseen mitä mainioimmin. Aihe ei ole talousasioita tarkemmin tuntemattomalle kovinkaan yksinkertainen vaan Inside Job vaatii, että katsojan kaikki hoksottimet ovat mukana.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Inside Job
Ohjaus: Charles Ferguson 
Käsikirjoitus: Chad Beck, Charles Ferguson, Adam Bolt
Kertoja: Matt Damon
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: dokumentti
Ikäraja: sallittu
IMDb
Traileri (IMDb) >>

torstai 7. heinäkuuta 2011

MovieMonday #5 - Päässäni soi ja soi ja soi (leffasoundtrackit)

Lomareissun takia jäi osallistumatta viime viikon MovieMonday-haasteeseen, mutta halusin kuitenkin kantaa korteni kekoon, koska mieleeni tuli elokuva, jonka soundtrack on jäänyt elämääni ensi-iltansa jälkeen näköjään ikuisiksi ajoiksi :) Eli viidennen MovieMondayn aiheeksi Ravenwaves heitti elokuvasoundtrackit, mikä on sellainen elokuva, jota ei voi ajatella ilman musiikkiaan tai jonka muistaa pääasiallisesti juuri musiikkinsa vuoksi.

Omalla kohdallani valinta oli äärimmäisen helppo, sillä yksi parhaista soundtrackeista kuuluu kotimaiselle, Perttu Lepän vuonna 1999 ohjaamalle elokuvalle Pitkä kuuma kesä. Olen itse 70-luvulla syntynyt ja nuoruuteni 80-luvulla viettänyt ja siksipä Pitkä kuuma kesä kolahti omaan nostalgiasuoneeni ja kovaa. Se kertoo ajasta, jolloin Helsinki oli vielä kaukainen suuri kaupunki ja sinne pohjoisemmasta ja idemmästä Suomea meno oli jännittävää joka tavalla. Se kertoo ajasta, jolloin rokki oli sydämen asia ja rokkareiden kanssa hengaileminen elämäntapa. Ajasta jolloin punk tarkoitti hakaneulan pistämistä nenään.

Elokuvassa esiintyy Apulanta -yhtyeestä tuttu Toni Wirtanen punkbändissä The Vittupäät, joka hieman epätasaisesti kilpailee huomiosta toisen joensuulaisen yhtyeen, Kalle Päätalon kanssa. Molempien biisit jäävät kuitenkin päähän soimaan kertakuulemalla :) Kokeile vaikka!



keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Luettua: L.J. Smithin Vampire Diaries (The Awakening, The Struggle, The Fury & Dark Reunion)

Kaipasin kesälomareissulle lähtiessäni lukemista ja kiitos Ursulan avosydämisyyden, sain vampyyrisarjahuumassani luettavakseni Vampire Diaries -tv-sarjan taustalla olevan kirjasarjan. L.J. Smithin kirjoittama sarja koostuu neljästä osasta, jotka näissä Ursulan kirjoissa oli näppärästi niputettu niin, että The Awakening ja The Struggle löytyvät yksistä kansista ja The Fury sekä Dark Reunion samoin yhdestä paketista.

Vampire Diaries oli alun perin trilogia ja se julkaistiin jo vuonna 1991. Suuren suosion ja lukijoiden painostuksen jälkeen Smith kirjoitti sarjalle vielä neljännen osan, seuraavana vuonna julkaistun Dark Reunionin, joka kertoo tarinaa Elenan sijaan hänen ystävänsä Bonnien näkökulmasta.

Kirjat kertovat tv-sarjan tapaan pikkukaupungin suositusta tytöstä Elena Gilbertistä sekä häntä piirittävistä vampyyriveljeksistä Stefan ja Damon Salvatoresta. Kirjoissa Elenalla on kaksi hyvää ystävää, Britannian druideista periytyvä Bonnie sekä poikamainen Meredith, jota ei tv-sarjassa ainakaan toistaiseksi ole nähty.

Tv-sarjan katsomisen jälkeen kirjoihin oli hieman vaikea suhtautua, sillä niiden tarina sekä koko maailma on hyvin erilainen kuin mihin tv-sarjan yhteydessä oli ehtinyt tottua. Kirjan hahmot ovat niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin poikkeavia tv-sarjaversioistaan, yhtenä häiritsevänä erona esimerkiksi se, että kirjan Elena on vaalea ja hänen vaaleutensa säihkettä korostetaan kirjassa jatkuvasti. Kun Elenaa ajatellessaan näkee silmiensä edessä vain Nina Dobrevin tummat kutrit, kontrasti on iso.

Tv-sarjassa nähty tarina on huomattavasti monipuolisempi kuin mitä kirjoissa kerrotaan, mikä tekee Vampire Diaries-kirjoista hieman yksioikoisia. Smithin kirjoitustyyli on erittäin kevyttä ja tarinaan ei pääse syntymään samanlaista jännitettä kuin tv-sarjassa, sillä yllättäviä tarinankäänteitä tulee hyvin harvakseltaan. Tv-sarjassa yhdeksi mielenkiintoisimmista hahmoista nousevan Damonin rooli on kirjoissa hyvin pieni, eikä hänen monitahoista persoonaansa päästetä valloilleen samalla tavalla. Lisäksi kirjan tapahtumat tapahtuvat jotenkin töksähtämällä, usein vailla kunnon pohjustusta tai sen ihmeempää selitystä, aivan kuin kirjailijalla olisi ollut hyvä idea, mutta sen auki kirjoittamisessa idea olisi loppunut kesken ja hän olisi tehnyt helpon ratkaisun ja vetänyt mutkat suoriksi.

Vampire Diaries on kuitenkin oivaa aivohömppää kesäkuumalle, fantasiapainotteista teiniromantiikkaa, jota ei ole tarkoitus ottaa mitenkään vakavasti. Kirjat ovat nopealukuisia ja 90-luvun alun vaikutus näkyy tarinassa hauskasti. Mutta täytyy myöntää, että tv-sarja on tässä tapauksessa onnistuttu tekemään alkuperäisiä kirjoja paremmaksi.

Kirjat on myös suomennettu. Ne on julkaistu nimillä Korpinmusta, Sielunkumppani, Verivala ja Pimeän piiri. Lisäksi suomennettuna on myös L.J. Smithin sarjaa jatkava kirja The Return: Nightfall, joka on suomeksi Sudenhetki. Tämä kirja kuuluu Smithin toiseen vampyyripäiväkirjojen trilogiaan nimeltä The Return ja joka jatkaa tarinaa Damonin näkökulmasta. Se koostuu kirjoista Nightfall, Shadow Souls ja Midnight. Smithiltä oli tulossa myös kolmas trilogia, joka kulkee nimellä The Hunters ja siihen kuuluvat kirjat Phantom, Moonsong ja Eternity. Sarjan julkaisu on kuitenkin vaakalaudalla Smithin ja kustannusyhtiön erimielisyyksien vuoksi. Tv-sarjan suosion johdosta uusia Vampire Diaries -kirjoja on kuitenkin melko varmasti tulossa jatkossakin, ne vain eivät välttämättä ole Smithin kirjoittamia.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

MovieMonday #6 - Tylsä klassikko

Tämän viikon MovieMondayn aiheeksi Tiinanen heitti "Tylsät klassikot" - "Elokuva on klassikkomaineessa. Se sai hyvät arvostelut ja kaveritkin kehuivat. Se voitti kenties myös liudan palkintoja. Odotukset olivat korkeat. Kun vihdoin näit sen, se oli mielestäsi typerä, turha, tylsä tai jotenkin muuten pettymys."

Aihe on siinä mielessä hankala, että harvaa klassikoksi rankattua elokuvaa voi pitää suoranaisesti turhana, mutta tylsistymiseen asti jotkut klassikotkin pääsevät. Yksi tällainen omalla kohdallani oli vuonna 1963 mm. parhaan elokuvan Oscarin voittanut Lawrence of Arabia. David Leanin ohjaama kolme ja puoli tuntia kestävä eepos, jossa Peter O'Toolen esittämä brittisoturi T.E. Lawrence tutustuu sodan aikana arabialaiseen kulttuuriin niin syvästi, että se ravistelee hänen lojaalisuuttaan omalle maalleen.


Ehkä Arabian Lawrence toimisi eri tavalla elokuvateatterissa, mutta kotioloissa dvd:ltä katsottuna tämä eepos väliaikansakin kanssa oli suoranaista pakkopullaa omalla kohdallani. Eihän se missään nimessä huono elokuva ole, ja voin hyvin ymmärtää sen maineen klassikkona. Onhan aihe mielenkiintoinen ja omana aikanaan erikoinen, ja kuvaus ehdottoman komeaa.

Aiheeseensa suhteutettuna elokuva oli kuitenkin minun kohdallani yksinkertaisesti liian pitkä jaksaakseen pitää yllä mielenkiinnon. Katsoin sen kuitenkin kokonaan läpi, vaikka monta kertaa mielessä kävi jättää koko eepos kesken... mutta elokuvan kesken jättäminen ei vaan sovi minun pirtaani ;-)

Jaossa kaksi pikkuruista t-paitaa - kuvassa Charlie St. Cloud (Zac Efron)

Sain sattumalta käsiini kaksi kappaletta Charlie St. Cloud -t-paitoja ja ajattelin laittaa ne jakoon tänne, kun ovat niin pieniä, etteivät itselle päälle mahdu ;-)

Paidat ovat valkoisia ja kokoa XS, ja niissä on kuvana tuollainen oheinen kuva söpöstä Zac Efronista sekä elokuvan nimi. Mikäli paita kiinnostaa, jätä kommentti tähän postaukseen, ja mikäli halukkaita on enemmän kuin kaksi, arvon voittajat tulevana viikonloppuna.

Suomessa vähälle huomiolle jäänyt Charlie St. Cloud on tarina nuoresta Charliesta (Efron), joka laittaa veljensä kuoltua onnettomuudessa koko elämänsä tauolle. Draama kuolemasta ja tuonpuoleisesta elämästä on sentimentaalisuudestaan huolimatta kaunista katsottavaa (***).

Elokuvasta lisää IMDb:ssä ja trailerin voi vilkaista täältä >>

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Kun ei katso yhtä ainutta elokuvaa yli viikkoon

Tervehdys blogiystäväiset!

Olen palannut pikkulomaseltani Pohjois-Suomesta ja voin sanoa, että se oli erittäin rentouttavaa. Kun paljon katsoo elokuvia, huomaa senkin joskus tuntuvan lähes työltä. Siksipä olikin oikein jännä viettää yli viikko katsomatta yhtä ainoaa elokuvaa! Tajusin asian laidan vasta tänään ja olin aivan ällistynyt, sillä suhteutettuna siihen, että olen tähän mennessä tätä vuotta katsonut kuitenkin jo 136 itselleni uutta elokuvaa ja tv-sarjan tuotantokautta - mikä tekee kesäkuun loppuun mennessä 0.75 elokuvaa (tai tv-sarjan tuotantokautta!) per päivä - yli viikko ilman yhtään elokuvaa on melkoinen saavutus ;-)


Mutta kävinpä pohjoisessa ihmettelemässä keskiyön aurinkoa ja yllätyin siitä, miten suuri ero onkaan Helsingin ja vaikkapa Rovaniemen välillä kesän valoisuudessa. Kun Rovaniemen leirintäalueella lähdin kolmen aikaan yöllä käymään vessassa, oli fiilis jotenkin uskomaton, kun aurinko mollotti taivaalla ja piti olla muka yö. Voin hyvin ymmärtää niitä ulkomaalaisia, jotka tulevat Suomeen kesällä ja yllättyvät öiden valoisuudesta, kun ainakin jonkinasteiseen valoisuuteen tottuneena suomalaisenakin yötön yö on jotain käsittämättömän komeaa. Suomen kesä on kaunis!

Nyt on kuitenkin kesän ensimmäinen lomanen pidetty ja minäkin olen takaisin blogien parissa. Nyt kesällä blogin päivitystahti tosin saattaa hieman hidastua, mutta täällä kuitenkin ollaan.

Ensi viikolla päästään sitten katsomaan viimeistä Harry Potteria :) Sitä innolla (ja pienellä kaihollakin) odotellaan!