keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Coenin veljesten True Grit (****) dvdlle ja blu-raylle tänään


Coenin veljesten Charles Portisin romaaniin pohjalta ohjaama kostotarina True Grit julkaistaan dvdllä ja bly-rayllä tänään. Kirjoitin tästä ihastuttavan omalaatuisesta länkkäristä arvion keväällä, kun elokuva tuli teattereihin - sen jutun voi lukaista täältä >> True Grit oli tänä keväänä Oscar-ehdolla huikeat 10 kertaa (mm. paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, miespääosa [Jeff Bridges], naissivuosa [Hailee Steinfeld] ja kuvaus), mutta yhtään pystiä se ei kuitenkaan voittanut.

Nyt kotiversioilla julkaistavalla elokuvalla on mukana yli tunnin verran lisämateriaaleja, joissa tutustutaan muun muassa näyttelijöihin ja elokuvan tekemiseen, aikakauden asuihin ja aseisiin sekä lahjakkaaseen erakkokirjailijaan Charles Portisiin.

Blu-raylla mukana on seuraavaa:
- Mattien True Grit
- 1880-luvun asut
- Colt, Winchester ja Remington: sisällissodan jälkeisen ajan aseet
- Fort Smithin jälleenrakennus
- Elokuvan näyttelijät
- Charles Portis, tuntematon kirjailijasuuruus
- True Gritin elokuvataide
- Teatteritraileri

Yhden levyn DVD-julkaisu lisämateriaaleja on hieman laihemmin:
- Mattien True Grit
- 1880-luvun asut
- Fort Smithin jälleenrakennus
- Elokuvan näyttelijät

Elokuvan pääosassa olevan JEFF BRIDGESIN haastattelun voit lukaista eilisen päivämäärän alta :)

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Haastattelu: Jeff Bridges ja Kova kuin kivi


Kova kuin kivi - True Grit -elokuvan dvd- ja blu-ray -julkaisun tiimoilta Elokuvablogi.comilla oli ilo ja kunnia saada julkaistavakseen elokuvassa jäyhän kovaa Rooster Cogburnia näyttelevän JEFF BRIDGESIN haastattelu.

Q: Hei Jeff. Sinua pidetään yhtenä Hollywoodin mukavimmista ihmisistä, mutta olet myös loistava näytellessäsi kovanaamaa kuten Rooster Cogburnia True Gritissä tai Bad Blakea Crazy Heartissa. Onko Jeff Bridgesillä kovanaamainen puolensa?
A: (Nauraa) Ei, en minä ole mikään kovanaama. Voin kyllä näytellä sellaista, sillä se on hauskaa. Pidän kovanaamojen näyttelemisestä.

Q: Oletko sitä mieltä, että Roosterin hahmo kuuluu tähän kategoriaan?
A: En usko, että hän itse kutsuisi itseään kovanaamaksi, mutta kyllä, luulen, että muut ihmiset pitävät häntä koviksena. Hän kun on sellainen jörö alkoholisti jolla on usein krapula. Se tekee ihmisestä kovanaaman.

Q: Kuinka valmistauduit Roosterin rooliin?
A: Vertasin Roosterin hahmoa Charles Portisin romaanissaan kirjoittamaan hahmoon, enkä verrannut sitä lainkaan John Wayne -elokuvan versioon hahmosta. Siihen suuntaan Coenin veljekset minua ohjasivat menemään ja seurasin tätä ohjetta.

Q: Kun tiesit, että John Wayne voitti tuosta kyseisestä roolista Oscarin vuonna 1969, nostiko se paineita roolin esittämisen suhteen?
A: Ei, teen vain parhaani joka kerralla. Itse asiassa ensimmäinen ohje, jonka Coenit minulle antoivat oli “Me emme ole tekemässä lännenelokuvan uudelleenfilmatisointia. Me olemme tekemässä elokuvaa Charles Portisin romaanista”. En siis viitannut roolissani John Wayne-elokuvaan ollenkaan. Luin kirjan ja silloin tiesin, mitä Coenit ohjeellaan ajoivat takaa. Kirja on upea ja hyvin paljon sen tyylinen, minkä Coenin veljesten voisikin uskoa tekevän elokuvaksi.

Q: Osa elokuvasta kuvattiin Austinissa Teksasissa, mikä on kivan musiikillinen kaupunki. Esiinnyitkö missään konserteissa sinä aikana kun olitte kuvausryhmän kanssa siellä?
A: Tyttäreni Jessica toimi apulaisenani tässä elokuvassa ja hän oli mukanani jokaisella askeleella. Hän myös soittaa kitaraa, laulaa ja kirjoittaa lauluja, ja olemme tehneet yhdessä muutamia konsertteja. Teimme pari myös Santa Fessä. Yksi näistä konserteista oli erityisesti tarkoitettu maskeerausosaston päällikölle Tarra Daylle, joka oli mukana Crazy Heartissa. Hän nimittäin halvaantui ja me halusimme avustaa häntä rahallisesti pitämällä hänen kunniakseen konsertin. Se oli mahtavaa. Lyöttäydyimme yhteen erään paikallisen yhtyeen kanssa, nousimme lavalle ja teimme oman osuutemme.

Q: Millaista oli työskennellä jälleen Coenin veljesten kanssa?
A: Coenit tekevät omalaatuisia, hyvin uniikkeja elokuvia. He ovat fantastisia. Olen työskennellyt useiden mahtavien ohjaajien kanssa ja jokainen on erilainen. Katsotaan vaikka Scott Cooperia, joka ohjasi Crazy Heartin. Hän oli nimittäin ohjaajana ensikertalainen. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ohjannut edes lukionäytelmää, eikä ollut koskaan kirjoittanut yhtään käsikirjoitusta ja hän teki elokuvan 24 päivässä. Hän oli erittäin innostunut ja se tarttui koko kuvausryhmään, koska innostus oli niin aitoa. Siinä ei ollut mitään keinotekoista.
On siis näitä Cooperin kaltaisia ohjaajia ja sitten on näitä coolimpia ohjaajia, niin kuin Coenin veljekset. Mukana ei ole sitä jättiläismäistä innostusta, mutta jokaisena päivänä mukana on kuitenkin tietynlainen coolius. Molemmat saavat aikaan upeita tuloksia. Katsotaan vaikka, mitä he tekivät Big Lebowskin kanssa. Voisi kuvitella, että Coenit ovat hauskoja tyyppejä, mutta ei, eivät he ole sen ihmeemmin hauskoja. Ei sillä, etteikö heillä olisi huumorintajua, mutta eivät he ole alituiseen laukomassa vitsejä. He ovat hyvin mukavia ja ympäröivät itsensä ihmisillä, joiden kanssa ovat työskennelleet aikaisemminkin, jotta kuvauspaikalla olisi kodinomainen tunnelma.

Q: Näyttelit alkoholistia Crazy Heartissa ja nyt uudestaan True Gritissä. Kuinka olet itse pysynyt järjissäsi ja selvänä kaikki nämä vuodet Hollywoodissa?
A: Olen tietenkin ollut krapulassa tarpeeksi monta kertaa itsekin (nauraa). Luulen, että se on hyvää tuuria. Ymmärrän miksi jotkut ihmiset ratkeavat, mutta minusta se on liian tuskallista. Vai mitä luulet? Itse sitä oppii asian aina vain uudestaan ja uudestaan, mutta on olemassa ihmisiä, jotka eivät koskaan opi. He joutuvat mukaan oravanpyörään, mutta itse onneksi olen välttynyt siltä. Voisin toki olla vähän paremmassa kunnossa. Ihailin todella paljon omaa isääni, sillä hän oli terveysintoilija ja aihe oli aina esillä keskusteluissamme. Tapasin sanoa “Isä, jokaisen hetken pitää olla uusi. Jokainen hetki pitää elää kuin se olisi ainutlaatuinen”. Ja hän sanoi “Kyllä, tuo on ihana ajatus, mutta elämä ei toimi niin. Me olemme tapojemme orjia ja kehitämme itsellemme niin hyviä kuin pahojakin tapoja. Sinä haluat kehittää hyviä tapoja.” Vasta nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, tajuan mitä hän ajoi tällä takaa (nauraa).

Q: Millä tavalla Coenin veljekset työskentelevät yhdessä?
A: He ovat kertoneet, että uransa alussa he halusivat toisen heistä ottavan haltuunsa tuottajan pestin, koska he eivät halunneet kenenkään ulkopuolisen tulevan väliin. Minusta heidän työskentelynsä näyttää siltä, että he käsikirjoittavat, tuottavat ja ohjaavat kaiken yhdessä. Ethan kävelee ympäriinsä kepin kanssa, enkä tiedä mitä hän ajattelee. Joel on heistä se vanhempi ja luulen, että hän on se joka sanoo “action”. Molemmat heistä tulevat antamaan ohjeita aivan kuin tavallinen ohjaaja tekisi. Minusta on ihan luonnollista kysyä neuvoa kummalta tahansa. Kaikki on erittäin rentoa, enkä ole koskaan nähnyt heidän riitelevän keskenään, mikä on oikeastaan aika uskomatonta. Rakastan heidän elokuviaan.

Q: Ovatko he muuttaneet ohjaustyyliään vuosien varrella?
A: No eivätpä oikeastaan. Joel leikkasi poninhäntänsä ja siinäpä se oikeastaan onkin (nauraa)

Haastattelu on käännetty suomeksi alun perin englanninkielisestä haastattelusta. 

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Etsin töitä - osa 2 ja Hyvän kesän toivottelut. Blogi lähtee viikoksi pienelle lomaselle!

Olen lähdössä viikoksi pienelle lomaselle pohjoisempaan Suomeen ja päätin pistää Elokuvablogi.cominkin siksi aikaa huilaamaan. Uusia juttuja alkaa tulla enemmän taas heinäkuun puolella, mutta ensi viikolla tulossa sentään pari juttua. Toinen niistä ei yhtään sen vähempi kuin JEFF BRIDGESIN haastattelu True Grit -elokuvan tiimoilta.

Siihen asti toivottelen kaikille oikein iloista ja mukavaa Juhannusta sekä aurinkoista kesää! Pitäkää huoli toisistanne :)

Postaan myös uusiksi tämän työkyselyni blogin ykköspostiksi, sillä nyt alan olla tarpeeksi elänyt vapaana kuin sika pellossa ja alkaisin olla valmis palaamaan sorvin ääreen :) Edellisen työpaikkani mentyä toukokuussa konkurssiin (uransa huipulla, sillä juuri eilen sain kuulla, että kampanjamme [jossa minäkin olin mukana] oli voittanut Cannesissa Cyber-sarjan Pronssileijonan), olen ollut vapaalla jalalla ja etsin nyt uusia haasteita. Ajattelin postata avoimen ja epämuodollisen hakemuksen myös tänne blogiini, koska täällä kuitenkin käy päivittäin niin monta silmäparia, ettei sitä koskaan tiedä, kenen silmiin viestini osuukaan.

Viestiäni saa välittää eteenpäin, mikäli satut tietämään jonkun, joka sattuu juuri etsimään minun kaltaistani ihmistä joukkoihinsa. Samoin kaikki asialliset vinkit ja muut yhteydenotot otetaan vastaan sähköpostiin elokuvablogi.com (at) gmail.com
Myös osa-aika- ja freelance-työ kiinnostavat!

****

Olen digitaalisten palveluiden projektipäällikkö ja tuottaja sekä elokuviin ja viihteeseen erikoistunut freelancetoimittaja, jolla on yli 10 vuoden kokemus digitaalisesta markkinoinnista, palvelukehityksestä ja viestinnästä online- ja mobiili-internetissä. Tämä pitkä aika pitää sisällään globaaleiden ja lokalisoitujen palveluiden ja markkinointikampanjoiden tuotantoa sekä sisällön ja projektien hallinnointia kansainvälisessä ympäristössä, sekä sen ohella hankittua toimittajakokemusta.

Etsin nyt uusia tuulia aloilta, joissa voin a) käyttää hyväksi kokemustani projektinhallinnassa ja viestinnässä sekä asiantuntijuuttani varsinkin elokuva-aiheisen sisällön parissa tai b) toimia elokuva/viihdetoimittajana. Viestintää kohtaan tuntemani innostuksen vuoksi etsin töitä ensisijaisesti media-alalta, joskin suurin haaveeni olisi päästä työskentelemään elokuvien, niistä kirjoittamisen ja/tai niiden markkinoinnin kanssa. Digitaalisten palveluiden projektipäällikkö ja tuottaja, mobiilimarkkinoinnin ja -sisällön asiantuntija, tuotepäällikkö, (verkko)tiedottaja/toimittaja ovat esimerkkejä tehtävistä, joita olen etsiskelemässä, mutta olen avoin kaikelle uudelle.

8,5 vuoden ajan työskentelin suurille kansainvälisille yrityksille digitaalista markkinointia tuottavassa yrityksessä ja osallistuin maailmanlaajuisesti miljoonia käyttäjiä tavoittavien mobiili- ja verkkopalveluiden sekä markkinointikampanjoiden suunnitteluun. Työhöni on kuulunut projektin koko elinkaari sen jokaisessa työvaiheessa, asiakkaalta tulleesta briiffistä tuotannon hallintaan ja lopulta raportointiin. Olen työskennellyt maailmanlaajuisesti tunnettujen asiakkaiden ja sisällönomistajien kanssa yhteistyössä, pääkielenä englanti. Aikaisemmista työpaikoistani voin mainita työskennelleeni mm. www-tuotesuunnittelijana, kehittämässä verkkoviestintää ja tuottamassa sisältöä verkkopalveluihin sekä tätä ennen opintojeni päättymisen jälkeen 1,5 vuotta tutkijana yliopistolla.

Päivätyöni ohella olen vuodesta 2004 lähtien kirjoittanut elokuva-aiheisia artikkeleita, arvioita ja palstoja Elokuvalehti Episodiin sekä sen sisarjulkaisuihin, ja nyt reilun kahden vuoden ajan pitänyt yllä omaa elokuvablogiani, rakkaudesta elokuviin ja kirjoittamiseen. Uusin "aluevaltaukseni" on toukokuussa 2011 alkanut elokuvabloggarin pesti Discshop.fi:ssä. Tein lehtijuttuja jo teinivuosinani, jolloin usean vuoden ajan haastattelin ja valokuvasin bändejä, ja kirjoitin muita, pääasiallisesti musiikkia ja nuoria koskevia artikkeleita paikalliseen sanomalehteemme.

Ihmisenä olen organisointikykyinen, vastuullinen ja luotettava, jolla on halua kehittyä työssään, unohtamatta kuitenkaan nuorekasta ja fanityttömäistä mielenlaatua. Olen kiinnostunut uusista teknologioista ja niiden sekä sosiaalisten verkostojen avaamista mahdollisuuksista ja pidän erittäin tärkeänä kuluttajalähtöistä ajattelutapaa ja sitä, että tuotettu palvelu on sen käyttäjälle kiinnostava, innostava ja toimiva.

Mikäli sinulla on tietoa tätä profiilia vastaavasta työpaikasta, otathan yhteyttä! Tarkempia tietoja sekä yhteystiedot saa pyytämällä.

Kiitos ja kumarrus :)
Päivi / Elokuvablogi.com - elokuvablogi.com (at) gmail.com

torstai 23. kesäkuuta 2011

Kotona katseltua: Another Year - Vuosi elämästä (2010) (****)


Kaiken kaikkiaan viidestä ohjaamastaan tai käsikirjoittamastaan elokuvasta Oscar-ehdolla Mike Leigh (Happy-Go-Lucky, Vera Drake) on tunnettu elämänmakuisista elokuvistaan. Vuosi elämästä keskittyy vuodenaikojen ohi soljuessa kertomaan kaikkien yhteisten vuosien jälkeen edelleen onnellisesti naimisissa olevasta iäkkäästä pariskunnasta ja heidän ei-niin-onnekkaasta lähipiiristään.

Tom (Jim Broadbent) ja Gerry (Ruth Sheen) elävät leppoisaa elämää töiden, kodin ja pienen viljelypalstansa välillä. Heidän elämänasenteensa on kohdillaan ja he osaavat nautiskella elämän pienistä iloista täysin siemauksin. Aivan yhtä hyvin ei ole kuitenkaan käynyt heidän lähipiirilleen. Gerryn työtoveri Mary (Lesley Manville) on keski-ikään ehtinyt, elämänkumppania kaipaileva nainen, joka hukuttaa yksinäisyyttään viinilasiin. Tomin vanha ystävä Ken (Peter Wright) on myös yksinäinen ja onneton, samoin kuin Tomin veli Ronnie (David Bradley), jonka poika (Martin Savage) on isälleen vihainen mies.

Kun nuorekkaaksi itsensä tunteva Mary alkaa haikailla Tomin ja Gerryn 30-vuotiaan pojan, Joen (Oliver Maltman) perään, ystävysten välit alkavat rakoilla. Pariskunnan muodostama kivijalka kuitenkin pysyy pystyssä murtumatta.

Vuosi elämästä on aito, elämänmakuinen ja elämänmyönteinen elokuva. Sen ihmiset ovat kuin suoraan oikeasta elämästä, herkkiä rikkoutumaan, mutta usein ystävyydellä korjattavissa. Broadbentin ja Sheenin muodostama kaksikko on elokuvan sydän, mutta sydäntäsärkevimmän suorituksen tekee Manville raastavan yksinäisessä roolissaan, jonka rempseä olemus henkii kuitenkin epävarmuutta ja hyväksymisen tarvetta. Maryn luhistumisen seuraaminen Manvillen ilmeikkäiden silmien kautta on kipeän aitoa.

Leigh on kirjoittanut tarinansa lempeän raadollisella kynällä ja ohjaa sen samanlaisin vedoin. Tomin ja Gerryn keittiössä teekupposen ja viinilasin äärellä vietetyt hetket tuovat elokuvan ihmiset iholle aidoimmillaan. Säälimättömien hetkien jälkeen nähdään kuitenkin pieni pilkahdus toivosta. Takaiskuista huolimatta kaikki ei ole menetetty vaan elämä jatkuu. Eikä koskaan tiedä, millaisia yllätyksiä elämällä onkaan vielä takataskussaan.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Another Year
Ohjaus ja käsikirjoitus: Mike Leigh
Pääosissa: Jim Broadbent, Ruth Sheen, Lesley Manville, Oliver Maltman, Peter Wright, David Bradley
Valmistusmaa: UK 2011
Genre: draama / komedia
Ikäraja: sallittu
IMDb
Traileri (Apple) >>

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Luettua: Buffy The Vampire Slayer, Season 8

Luin aikaisemmin keväällä Buffy vampyyrintappaja -tv-sarjan jatkoksi sarjakuvana tehdyn "kahdeksannen tuotantokauden" ensimmäisen osan suomeksi, mutta seitsemää muuta osaa sain sitten odotella jonkin aikaa ennen kuin pääsin niihin käsiksi. Tämä sarjakuvamuodossa julkaistu kahdeksas kausi sai viimeisen jaksonsa muutama viikko sitten kansiin ja minun pre-orderissa ollut tilaukseni mätkähti postin mukana luukusta muutama päivä sen jälkeen. Näitä sarjakuvia onkin saanut jahdata pitkin maita ja mantuja, kun tällä hetkellä rahatilanne ei antanut myöten tilata niitä kaikkia itselle ja osan jouduin odottamaan kirjastosta. Ja pääkaupunkiseudun kirjastossa useat näistä on vain yhtenä kappaleena, ja näköjään niitä lukevat muutkin ;-)

Lopulta minulla oli kasassa kaikki osat kakkosesta kasiin, ja pääsin vihdoin Buffy -sarjakuvan kimppuun!

Buffyn kasikausi on suoraa jatkumoa Buffy-tv-sarjalle ja sen käsikirjoituksesta on vastannut sarjan luoja Joss Whedon itse, joskin osittain yhdessä muiden käsikirjoittajien kanssa.

Kasikausi esittelee lukijalle Buffyn johtaman vampyyrintappajien armeijan, joka asustaa ja kouluttautuu linnoituksessa Skotlannissa. Mukana on tv-sarjasta tuttuina myös Buffyn sisko Dawn sekä parhaat ystävät Willow ja Xander. Elämä on kuitenkin muuttunut täysin siitä, mitä se oli Sunnydalessa.

Buffyn elämää varjostaa hämäräperäinen Twilight, joka tuntuu uhkaavan kaikkia vampyyrintappajia. Eikä siinä vielä kaikki, vaan Yhdysvaltain armeijakin on alkanut Sunnydalen tuhon jälkeen kiinnostua näistä yliluonnollisen vahvoista naisista, eikä aikaakaan kun vampyyrintappajat leimataan terroristeiksi.

Buffyn ja kumppaneiden matka on täynnä yllättäviä tilanteita, kuten aina Buffy-maailmassa. Mutta sarjakuvassa kaikki viedään piirun verran hurjemmalle tasolle kun käytössä on koko piirretyn maailman mahdollisuudet. Itse kaipailin hieman hillitympää ja maanläheisempää menoa, sillä se oli yksi asia, miksi tv-sarjasta niin kovasti pidin, ja megalomaaniset monsterit alkoivat jo hieman puuduttaa.

Tarinassa vilahtaa tv-sarjassa nähtyjä hahmoja, kuten esimerkiksi Andrew, Faith, Giles, Amy, Harmony ja Oz. Harmonyn oma tarina oli varsin hupaisa, sillä tv-sarjassa en pitänyt Harmonyn hahmosta kovinkaan, mutta tässä sarjakuvassa se toimii huomattavasti paremmin.

Salaperäisen Twilightin henkilöllisyys selviää seitsemännessä osassa, minkä jälkeen mukaan tuleekin muutama tuttu hahmo. Kauden lopuksi mennään taas muutenkin tutumpiin tunnelmiin, kun tarinan tapahtumat vedetään lähemmäs maata.

Buffyn kasikausi on komeaa luettavaa, sillä sarjaa pääosin piirtänyt Georges Jeanty todella osaa tehdä taidetta. Tarina on monitasoinen, samoin kuin tv-sarjakin oli, ja paikoitellen tapahtumien tajuaminen vaatii ihan oikeasti keskittymistä. Kirjat menivät ehdottomasti itselle hankittavien listalle, sillä näitä voi varmasti lukea useampaankin kertaan ja aina niistä löytää jotain uutta.


Buffy, Season 8:
1. The Long Way Home (on myös suomennettu nimellä Pitkä matka kotiin)
2. No Future For You
3. Wolves at the Gate
4. Time of Your Life
5. Predators and Prey
6. Retreat
7. Twilight
8. Last Gleaming

Niin, ja se ysikausikin kuulemma on tulossa... Whedon on sanonut, että haluaa Buffyn palaavan juurilleen ja on luvannut ysikauden olevan maanläheisempi kuin tämän kahdeksannen. Hyvä niin!

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Something Borrowed - Rakkaus lainassa (2011) (***)


Aikaisemmin asianajajana toimineen Emily Giffinin samannimiseen romaaniin perustuva Rakkaus lainassa on tarinaltaan haastava. Elokuvan hahmot nimittäin ovat kaikki jollakin tapaa epämiellyttäviä ja he tekevät epämiellyttäviä ja moraalittomia asioita. Siksi heistä on todella vaikea pitää samalla tavalla kuin mitä perinteisen romanttisen komedian hahmoista yleensä pitää.

Rachel (Ginnifer Goodwin) ja Darcy (Kate Hudson) ovat olleet parhaat ystävät lastentarhasta lähtien. Mutta parhaat ystävät pitää myös sisällään parhaat vihamiehet, sillä jostakin kummallisesta syystä Darcyllä on pakonomainen tarve korostaa itseään ja juurikin usein Rachelin kustannuksella. Rachel puolestaan on kiltti tyttö, joka ei usko itseensä ja joka luulee olevansa eri luokkaa kuin vaikkapa Rachel tai tämän sulhanen Dex (Colin Egglesfield).

Darcy ja Dex suunnittelevat häitä, joissa Rachel on tietenkin kaasona. Rachel ja Dex puolestaan ovat entisiä opiskelukavereita, hyviä ystäviä, mutta epävarma Rachel on kuitenkin aina ollut ihastunut komeaan Dexiin. Tietenkin tämän sitä tietämättä. Sitten Rachel ja Dex päätyvät Rachelin syntymäpäivien jatkoilta samaan sänkyyn ja koko elämä alkaa mennä mullin mallin. Kyllähän siinä ympyrät menee vähän sekaisin, jos harrastaa seksiä parhaan ystävänsä sulhasen kanssa, olkoonkin, että sinä tunsit hänet ensin.

Mitä tehdä, kun pinnan alla uinunut ihastus nouseekin yllättäen pintaan? Kun valittavana on joko koko elämän kestänyt ystävyys tai aito rakkaus? Tästä kertoilee mutkien kautta Rakkaus lainassa.

Alkuperäistä tarinaa on elokuvaa varten hieman muutettu, mutta pääosin elokuva kuitenkin kulkee samalla ihmissuhdesopan kiemuroiden tiellä kuin Giffinin kirjakin. Tarinan epämiellyttävyys aiheuttaa sen, että elokuvaankin alkaa helposti suhtautua hieman negatiivisesti. Goodwin ja Hudson kuitenkin sopivat rooleihinsa napakasti, sillä söpö ja herttainen Goodwin tuo esiin kirjassa luodun, itsestään epävarman Rachelin, joka lopulta kasvaa rehellisellä tavalla itsekkääksi, aikuiseksi naiseksi. Hudson puolestaan osaa esittää omalla tavallaan herttaista bitchiä, joka ei ilmeisesti aina edes tiedä olevansa v*mainen narttu parhaalle ystävälleen ja joka on tottunut saamaan aina kaiken huomion.

Rakkaus lainassa on perinteisestä kaavasta hieman poikkeava romanttinen komedia, jossa kaikki päättyy kuitenkin lopulta ainakin jollakin tapaa onnellisesti. Ja hahmot kasvavat ihmisinä. Mutta komediaa tästä elokuvasta ei sen haastavan aiheen vuoksi kunnolla löydy muualta kuin sen huvittaviksi väännetyistä sivuhahmoista.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Something Borrowed
Ohjaus: Luke Greenfield
Käsikirjoitus: Jennie Snyder, perustuu Emily Giffinin romaaniin
Pääosissa: Ginnifer Goodwin, Kate Hudson, Colin Egglesfield, John Krasinski, Steve Howey
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia / romantiikka
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (Apple) >>

maanantai 20. kesäkuuta 2011

MovieMonday #4 - Itkupilli

Bubble heitti tämän viikon MovieMonday -haasteeksi tunteisiin vetoavat elokuvat eli toisin sanoen kyynelkanavat avaavat elokuvat. Omalla kohdallani valinta oli äärimmäisen helppo, sillä yksi elokuva on tälle itkupillille ylitse muiden. Kyseessä on genreltään romanttiseksi komediaksi luokiteltu elokuva, mutta ilmeisesti oma elämäntilanteeni aiheutti ihan mahdottoman tulvan sitä katsoessa. Komedia muka.

Kyseessähän on tietenkin Marley & Me.


Elokuvana hyvinkin keskinkertainen Marley & Me, joka kertoo Marley-nimisen koiran elämänkaaren aikana sattuneista kommelluksista Owen Wilsonin ja Jennifer Anistonin muodostaman pariskunnan elämässä, avasi minun kyynelkanavani niin, ettei loppua meinannut tullakaan. Suurin syy tähän kyynelehtimiseen saattoi olla siinä, että oman koiramme kuolemasta oli kulunut sen verran vähän aikaa, että assosiaatiot tästä elokuvasta siihen, sekä yleensäkin rakkaan koiramme elämään, olivat liian suuret.

Toinen, vähän enemmän vakavasti otettava pillitystä aiheuttava elokuva on japanilainen Isao Takahatan ohjaama animaatio Tulikärpästen hauta. Se on järkyttävä elokuva sodasta kahden lapsen silmin. Äärettömän kaunis ja draaman tajultaan häkellyttävä elokuva ei voi olla koskettamatta. Tai jos joku muuta väittää, on täysin tunteeton ihminen ;-)

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Kotona katseltua: London Boulevard (2010) (***)


London Boulevard on The Departedin (Oscarin arvoisesti), Body of Liesin ja Kingdom of Heavenin käsikirjoittajana kannuksensa hankkineen William Monahanin esikoisohjaus oman käsikirjoituksensa pohjalta. Rikosdraama kertoo Mitchellistä (Colin Farrell), kovanahkaisesta rikollisesta, joka kolmen vuoden vankilatuomionsa jälkeen haluaisi suunnata kaidalle polulle.

Lain oikealle puolelle siirtyminen on kuitenkin hankalaa, sillä niskaan hengittää niin Mitchin rikoskumppani Billy (Ben Chaplin) kuin suurin piirtein koko Lontoon suurin rikospomo Gant (Ray Winstone). Mitchille avautuu portti muuttaa elämänsä suunta, kun maailmanluokan tähti Charlotte (Keira Knightley) kaipailee asunnolleen kovaotteista bodyguardia pitämään pahimpia paparazzeja loitolla. Hyppääminen alamaailman oravanpyörästä pois ei vain ole kovin helppoa.

London Boulevard on niitä pieniä rikosdraamoja, joita katsoo ihan mielellään, mutta jotka unohtuvat oikeastaan saman tien. Sellaista -suoraan sanottuna- viihteellistä kertakäyttökamaa. Toki elokuvan brittiläisyys antaa sille oman säväyksensä, samoin runsaasti käytetyt visuaalisesti kivan näköiset kuvat.

Mutta itse tarina on sellaista peruskauraa rikoksen ja kaidalla tiellä kulkemisen vaikeudesta hieman traagisilla elämänkohtaloilla varustettuna. Monahan tuntuukin olevan paremmin kotonaan pelkkänä käsikirjoittajana, sillä elokuvan ohjaus tuntuu paikoitellen hieman pätkivältä ja jopa laiskalta, eikä elokuvan hahmoille anneta kunnollista kasvun varaa.

Sekä Farrell että Knightley tekevät itselleen tyypillisesti karismaattista laatutyötä, mutta aivan kuin sydän ei olisi hommassa mukana, kuin he vetäisivät roolinsa vähän vasemmalla kädellä. Heidän hahmojensa välinen kemia ei välity, eikä heidän (pakollinen) romanssinsakaan vaikuta uskottavalta edes tarinan kannalta katsottuna.

David Thewlisin esittämä Charlotten ystävä Jordan tuntuu mielenkiintoiselta hahmolta, mutta hänelle ei anneta tilaa kehittää hahmoaan syvemmälle. Alkuasetelmissaan kiinnostava hahmo hukataan ennen kuin häneen ehtii kunnolla tutustua. Winstonen esittämä gangsteripomo on häikäilemättömyydessään hieno ja tuntuukin, että usein nämä pahikset nostavat muuten heikon elokuvan helposti katsottavammalle tasolle.

London Boulevard on kertakäyttöisenä mukiinmenevä rikosdraama, jonka lopputekstien alku on visuaalisesti hieno.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: London Boulevard
Ohjaus ja käsikirjoitus: William Monahan
Pääosissa: Colin Farrell, Keira Knightley, David Thewlis, Ben Chaplin, Anna Friel, Ray Winstone
Valmistusmaa: USA / UK 2010
Genre: rikos / draama
Ikäraja: 15
IMDb
Traileri (IMDb) >>

torstai 16. kesäkuuta 2011

Those bloody sexy vampires... (Top 10, part 2)

Seksikkäiden vampyyrien listan toinen osa eli Top 5 oli ihan hirvittävän vaikea laittaa järkevään järjestykseen. Edelleenkään en ole ihan varma, mihin järjestykseen sijat 2-4 laittaisin, koska nämä hemmot ovat aivan liian tasaväkisiä. Ykkönen oli kuitenkin tällä kertaa ylivoimainen.

5. Jason Patric - "Michael" - The Lost Boys


Nuoruuteni suuri rakkaus, Jason Patric söpönä Michaelina The Lost Boysissa oli aikoinaan jotain ihan käsittämättömän kaunista. Muistan sijoittaneeni Patricin pitkään ykköseksi seksikkäimpien nuorukaisten listallani ja harmitelleeni sitä, että hän teki tuolloin aikoinaan niin harvakseltaan mainitsemisen arvoisia elokuvia.

Joillekin isoin hottis Lost Boysissa on Kiefer Sutherlandin esittämä blondi David. Minä taas olin silloin aikoinaan ihan totaalisen Team Michael ;-) Michaelissa on jotain täydellisen viatonta, mutta samalla vaarallista - juuri sellaista aikuiseksi kasvamisen kompleksisuutta, jota aika moni tahollaan kokee. Michael tosin sotkeutuu sitten niihin vampyyrijuttuihin.

4. Ian Somerhalder - "Damon Salvatore" - The Vampire Diaries


Tätä tummatukkaa ei ihan heti olisi uskonut Lostin vaaleaksi Booneksi. Ian Somerhalder Vampire Diariesin "pahana" veljenä Damonina on lähes liian kaunis mieheksi. Vaarallisen sinisenä tuikkivat silmät noiden tummien kulmakarvojen alla sulattavat kyllä naisen kuin naisen. Damonissa yhdistyy enkelimäinen kauneus, kuolettava vaara ja toisaalta myös kuolemaan saakka menevä uskollisuus. Ja tämä yhdistelmä on sarjassa viety äärimmilleen ja siksi se onkin niin kiehtovaa, että Damonia voisi katsoa vaikka koko päivän.

Lisäksi Somerhalderille käy tuollainen tumma look huomattavasti paremmin kuin Lostin Boonen vaalea haaleus.

3. David Boreanaz - "Angel" - Buffy the Vampire Slayer, Angel


Rakastuin David Boreanazin Angeliin Buffyn ensimmäisellä kaudella ja rakkautta kesti Angelin ensimmäisen kauden loppuun. Sitten Boreanaz muuttui liikaa fyysisesti ja Angelin hahmo ei kyennyt samanlaiseen kasvuun kuin vastaavasti samoissa sarjoissa nähty Spike, joten Angel putosi myös seksikkyysasteikossa alemmaksi. Mutta alkuaikanaan, tuona parhaimpana aikanaan, Angel, tuo sielukas, tumma ja hiljainen vampyyri sulatti sydämeni aivan täysin.

2. James Marsters - "Spike" - Buffy the Vampire Slayer, Angel


Ensin Buffy, vampyyrintappajassa ja myöhemmin sen spinoffissa Angelissa nähty James Marstersin Spike on yksi parhaita tv-hahmoja, mitä olen koskaan nähnyt. Ensimmäisen kerran Spiken nähdessäni, en voinut käsittää, millaiseksi hottikseksi hän vielä ajan mittaan muuttuukaan. Ja mind me, omalla kohdallani tämä kasvava hottius ei itse asiassa johtunut miehen ulkonäöstä, vaan hahmosta kehittyi kaikin tavoin seksikäs myös sisäisesti - puhetapa, koko olemus houkuu pitelemätöntä seksiä.

1. Alexander Skarsgård - "Eric Northman" - True Blood


Porukan ehdoton voittaja on True Bloodin viikinki, ruotsalaisen Alexander Skarsgårdin esittämä Eric Northman. Vasta katsottuani sarjaa hetken aikaa tajusin, miten törkeän seksikäs Eric onkaan. Pitkä, lihaksikas ja yksinkertaisesti kaunis mies, jolla on kohtalokkaan tumma ääni - asia, joka meikäläisellä pitkälle määrittelee myös seksikkyyttä (=osasyy miksi aikoinaan ihastuin Vin Dieseliin...).

Eric on hahmona äärimmäisen mielenkiintoinen myös muuten kuin fyysiseltä anniltaan. Jo nyt kolmen True Blood -tuotantokauden jälkeen lähes Spiken tasoisen monimuotoiseksi kasvanut hahmo jaksaa kiinnostaa suuresti kokonaisuutena ja hänen edesottamuksiaan sarjassa odottaa suurella mielenkiinnolla.

Niin, ja Ericillehän menee vielä kaikki, niin naiset kuin miehetkin. Harvan hahmon jenkkiläisissä tv-sarjoissa ihan noin vapaamieliseksi on annettu kasvaa ;-)

Olipas muuten jännä huomata, että minä, joka yleensä pidän tummista miehistä, löydänkin listani ykkös- ja kakkostilalta kaksi blondia!

Agree? Disagree? Feel free! :) 

Ykkösosa täällä >>

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Those bloody sexy vampires... (Top 10, part 1)

Oli aika jolloin vampyyrit elokuvissa olivat kalmankalpeita Nosferatuja, rumia hirviöitä, jotka yön pimeydessä kävivät juomassa viattomien uhriensa veret. Mutta eivät ole enää. Nykyvampyyrit ovat seksikkäitä kuin mitkä, ja jotkut jopa kimaltavat, mutta ei nyt mennä siihen.

Koska olen tässä kevään aikana katsellut yhtä jos toistakin vampyyrikomistusta tv-sarjoissa, pannaanko torahammaspojat komeusjärjestykseen? :)

Porukkaan ei nyt tällä kertaa kelpuutettu yhtään naispuolista vampyyria, vaikkapa esimerkiksi Salma Hayek ensimmäisen Hämärästä aamunkoittoon -elokuvan jumalaisena Satanico Pandemoniumina ehdottomasti kuuluisikin seksikkäimpien vampyyreiden joukkoon. This one's for you girls :)

Osa 1 - sijat 10 - 6. Enjoy!

10. Peter Facinelli - "Carlisle Cullen" - Twilight-saaga


Minulla oli itse asiassa vaikeuksia keksiä, kenet laittaisin listan häntään numerolle 10. Päädyin sitten antamaan sijoituksen blondille nimeltä Carlisle Cullen elokuvasarjasta Twilight. Jostain syystä minulle nämä Twilightin hieman muovisen oloiset, liian siloiset vampyyrit eivät suuresti ole minulle kolahtaneet, mutta kimaltelevan Edwardin isukkia näyttelevässä Peter Facinellissa on kuitenkin jotain jännää särmää. Lisäksi hahmona hän on mielenkiintoinen - vampyyri, joka kaikkia luonnonlakeja uhmaten toimii lääkärinä eli työskentelee sairaalassa koko ajan veren kiusauksen ympäröimänä.

9. Stuart Townsend - "Lestat" - Queen of the Damned


Vaikka Queen of the Damned elokuvana ei kovinkaan suuresti minulle aikoinaan iskenyt, siinä Anne Ricen Lestatia näyttelevä Stuart Townsend taisi juuri tuosta elokuvasta hypätä minunkin näkökenttään. Townsendin versio Lestatista on huikean paljon seksikäämpi kuin vaikkapa Tom Cruisen vastaava Veren vangeissa (tästä tuli nyt sitten vinkki, että Cruisen poikaa ei tällä listalla taideta nähdä ;-). Tämä vampyyri rokkaa!

8. Brad Pitt - "Louis de Pointe du Lac" - Interview with a Vampire


Kun äsken puhuttiin Veren vangeista, nyt puhutaan kyseisen elokuvan söpöläisestä, liehulettisen Brad Pittin esittämästä Louisista. Tämä konfliktinen surullisen hahmon ritari on yksinkertaisesti jumalaisen kaunis ja kaikessa traagisuudessaan viehättävä hahmo.

7. Ethan Hawke - "Edward" - Daybreakers


Parin vuoden takainen Daybreakers kolahti minulle, sillä jokin tässä hieman erilaisessa vampyyritarinassa minua viehätti. Eikä pienin syy siihen varmaankaan ollut Ethan Hawken esittämä syötävän söpö Edward, joka elokuvassa yrittää löytää parannuskeinoa vampyrismille. Hawken hahmossa on samalla jotain helposti rikki menevää ja yhtä kaikki vaarallisen kaunista. Noita silmiä voisi katsella pidempäänkin :)

6. Antonio Banderas - "Armand" - Interview with a Vampire


Veren vangit taisi aikoinaan olla ensimmäisiä elokuvia, joissa varsinaisesti bongasin Espanjan komistuksen Antonio Banderasin. Banderasin esittämälle Armandille ei tuossa elokuvassa kovin suurta roolia ole suotu, mutta sitäkin vaikuttavampi tuo tummalettinen ja tummasilmäinen äijä on kalpeana vampyyriruhtinaana, täydellisenä vastapainona Louisin vaalealle ja herkälle kauneudelle. Jotain kiehtovaa kai sitä on vallassakin.

Huomenna sitten loput viisi! Arvannettekin jo osan ketä siellä saattaisi olla ;-) Mitäs mieltä olet näistä viidestä?

Kakkososa täällä >>

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Kotona katseltua: Easy A (2010) (***)

Ohjaajana ja käsikirjoittajana vasta aloittelevien Will Gluckin ja Bert V. Royalin Easy A on positiivinen yllättäjä high school -komedioiden rintamalla.

Olive (Emma Stone) on kiltti tyttö, joka on älykäs ja hyvä koulussa, mutta joka ei koulutovereissaan herätä sen ihmeempää huomiota suuntaan tai toiseen. Hänen paras ystävänsä on seksikäs Rhiannon (Alyson Michalka), jolle Olive päätyy kaunistelemaan totuutta viettämästään viikonlopusta. Hän nimittäin mainitsee menettäneensä neitsyytensä.

Lukion jourukoneisto lähtee saman tien käyntiin, ja ennen kuin Olive ehtii tajuta, hänen rintaansa on polttomerkittynä punainen, helpon naisen kirjain. Koska Olive on ihmisenä kiltti, hän päätyy auttamaan nörttejä ystäviään kertomalla rahaa vastaan asioita, joita oikeasti ei ole tapahtunut. Mutta kuten arvata saattaa, kiltti ihminen saa lopulta kaikki kakat niskaansa ja siinä onkin sitten tekeminen, kun tyttö itse on ihastunut söpöön Toddiin (Penn Badgley) ja vaakalaudalla on jopa opettajapariskunnan (Thomas Haden Church ja Lisa Kudrow) avioliitto. Onneksi kotona sentään on ymmärtävät ja ihanan vapaamieliset vanhemmat (Stanley Tucci ja Patricia Clarkson).

Minä rakastan kuunnella älykästä (tai ainakin älykkään oloista) dialogia. Easy A on sitä täynnä, sillä Olive on selkeästi keskivertolukiolaista terävämpi älyllisesti, vaikka sitä ei sosiaalisten taitojensa kanssa ihan olekaan.

Easy A:ssa on useita hupaisia ja persoonaltaan mielenkiintoisia sivuhahmoja, jotka ihanasti tukevat Oliven hahmoa. Ilman heitä Olive ei olisi läheskään niin näpsäkkä paketti kuin mitä hän nyt on Pidin valtavasti Clarksonista Oliven omaperäisenä äitinä, samoin kuin Tuccista isukkina ja jopa Kudrow'sta ensin oppilaiden etuja ajavana oppilaanohjaajana, mutta lopulta omaan napaansa tuijottavana, raivostuttavan itsekeskeisenä aikuisena. Niin, ja Dan Byrdista Oliven homoystävänä.

Vaikka Easy A on kokonaisuutena tarinaltaan varsin kiltti high school -komedia pohdintoineen esiaviollisesta seksistä, se ihastuttaa keskivertoa enemmän hahmojensa ja dialoginsa kautta. Se sisältää runsaasti viittauksia klassisiin(kin) elokuviin, etenkin John Hughesin teinikomedioihin.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Easy A
Ohjaus: Will Gluck
Käsikirjoitus: Bert V. Royal
Pääosissa: Emma Stone, Amanda Bynes, Thomas Haden Church, Patricia Clarkson, Stanley Tucci, Lisa Kudrow, Alyson Michalka, Malcolm MacDowell, Cam Gigandet, Penn Badgley
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia
Ikäraja: 7
IMDb
Traileri (Apple) >>

maanantai 13. kesäkuuta 2011

MovieMonday #3 - Elämän menetetyt tunnit

Tämän viikon MovieMondayn aiheeksi Anzi heitti huonot elokuvat. Siis itkettävän huonot, joiden katsomisen jälkeen tekisi mieli kääntää aikaa takaisin päin, eivät sellaiset, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat lopulta hyviä eli guilty pleasuret.

Aihe oli vaikea, sillä minulla on hyvin vähän sellaisia elokuvia, joiden katsomista todella kadun. Kaikista, huonoistakin, jää kuitenkin ainakin jälkimaku oppimisesta - pitäähän sitä välillä katsoa jotain huonoakin, että osaa taas arvostaa hyvää :) Mieleen tulee kuitenkin vaikkapa joku kammottava parodia Vampires Suck tai Superhero Movie tai ihanan Speedin hirvittävä jatko-osa Cruise Control. Tai vaikkapa Brendan Fraserin Furry Vengeance.


Mutta valintani kohdistui kuitenkin tällä kertaa David L. Cunninghamin vuonna 2007 ohjaamaan elokuvaan The Seeker: The Dark Is Rising. Elokuva pohjautuu Susan Cooperin nuortenfantasiakirjaan Pimeä nousee, josta pidin ihan älyttömästi pikkutyttönä. Lukaisin aikoinaan kirjan ja sen jatko-osat uudestaan kuullessani, että niistä ollaan tekemässä elokuvaa. Kirjat eivät enää ihan samalla tavalla kolahtaneet kuin vajaa 30 vuotta sitten, mutta tiettyä suloista fiilistä niissä oli edelleen. Aika ei kuitenkaan ollut kohdellut tuota tarinaa kovinkaan hyvin.

Pimeä nousee julkaistiin lopulta Suomessa suoraan dvdllä ja kun vihdoinkin sain elokuvan käsiini, pettymys oli valtava. Englantilaisen sielunsa Hollywoodille myynyt elokuva unohtaa sen, mikä teki alkuperäisestä tarinasta viehättävän ja ryntää toimintaan vailla minkäänlaista otetta.

Elokuvassa Will Stanton (Alexander Ludwig) saa tietää olevansa viimeinen Ikivanhoista, soturi Pimeän ja Valon ikiaikaisessa taistelussa. Hänen tehtävänään on etsiä kuusi Valon tunnusta, joiden avulla Pimeän nousu ja maailman tuho pysäytetään.

Siinä missä Harry Potterit ja Sormusten herrat säilyttävät alkuperäisen otteensa, Pimeä nousee hukkaa sen täysin. John Hodge käsikirjoitti loistavan Trainspottingin, mutta Cooperin kirjan kanssa hän on pulassa: syvälliset, pakanalliset taustat puuttuvat ja ujosta brittipojasta on tullut arrogantti amerikkalainen. Tarina on taantunut sillisalaatiksi keskinkertaisia efektejä, josta ei löydy toimivaa kaarta eikä sydäntä.

Traileri IMDb:ssä >>

Vampyyrejä lahtaava pappismies - Priest (2011) (*)


Minä inhoan antaa elokuville yhtä tähteä, sillä periaatteenani on kuitenkin aina löytää sentään jotain hyvää näkemästäni. Priestin tapauksessa ei vaan pysty muuhun.

Priest on löyhästi Min-Woo Hyungin sarjakuvaan pohjautuva elokuva dystooppisesta maailmasta, jota johtaa rautaisella kädellä kirkko ("Jos vastustat kirkkoa, vastustat itse Jumalaa"). Vuosisatojen ajan ihmiset ovat kamppailleet elintilasta vampyyrien kanssa ja lopulta ihmiset ovat voittaneet sodan soturipappien avulla.

Näistä papeista Paul Bettanyn esittämä on kuuluisimpia, mutta sodan päätyttyä omia sotureitaan pelkäävä kirkko päätti alentaa kirkkaimmat tähtensä maan matosiksi. Kun Bettanyn soturi kuulee vampyyrien hyökänneen hänen veljensä (Stephen Moyer) maatilalle ja kaapanneen tämän tyttären Lucyn (Lily Collins) soturi irtisanotuu kirkon kahleista ja lähtee pelastamaan tyttöä kaikkia sääntöjä uhmaten.

Hännilleen hän saa entiset kollegansa, joita johtaa Maggie Q:n esittämä soturi.

Priest on genrejen sillisalaatti. Siinä on viittauksia Metropoliksen tapaiseen scifiin, Mad Maxin kaltaiseen toimintaan ja kaiken kruunaa yhdistyminen spagettiwesterneihin. Tavallaan tämä on ihan hupaisaa, mutta liiallisen vakavalla naamalla väännettynä ei ainakaan minulle henkilökohtaisesti toiminut.

Priestin käsikirjoitus tuntuu puuduttavan huonolta ja väkisin väännetyltä, eikä se anna yhtään mitään yllätyksenä vaan kaikki tylyn stereotyyppiset tapahtumat on väännetty rautalangasta. Myös henkilöhahmojen kasvu on olematonta. Jonkinlainen ote hahmoista pitäisi saada, jotta elokuva pitäisi otteessaan. Nyt ote kirpoaa heti ensi metreillä, eikä sankari enää sen jälkeen jaksa vakuuttaa. Myös muut hahmot ovat karikatyyrimäisinä pökkelöitä.

Vampyyrit ovat populaarikulttuurissa tällä hetkellä erittäin suosittuja ja siksi Priest on varmaan tehty. Tämän elokuvan vampyyrit eivät kuitenkaan ole mitään kimaltelevia teinihottiksia vaan rumia, iljettäviä hirviöitä, jotka muistuttavat enemmän zombimaisia örkkejä kuin perinteistä kuvaa vampyyristä. Mutta se ei tee elokuvasta huonoa, sen saavat aikaan muut tekijät.

Visuaalisesti Priest muistuttaa hieman Alex Proyasin 1998 ohjaamaa Dark Cityä, mutta on tyylitellympi ja yksinkertaisempi. Priest on jälkituotannossa muokattu kolmiulotteiseksi, mikä tuntuu aivan älyttömältä idealta, sillä 3D ei anna yhtään mitään lisäarvoa elokuvalle. Tällaisen takia tuntuu turhalta kärsiä painavista laseista.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Priest
Ohjaus: Scott Charles Stewart
Käsikirjoitus: Cory Goodman, perustuu Min-Woo Hyungin sarjakuvaan
Pääosissa: Paul Bettany, Cam Gigandet, Maggie Q, Karl Urban, Lily Collins, Stephen Moyer
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta / sci-fi
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Nörttielokuva nörteille - Paul (2011) (***)


Paul on, kuten otsikkokin jo ilmaisee, nörttielokuva nörteille. Eli jos et ymmärrä lainkaan, mitä hienoa voi olla Comic-Coniin osallistumisessa, sarjakuvissa tai sci-fi-lelujen ostamisessa ryöstöhintaan, Paul ei ehkä ole tarkoitettu sinulle. Mutta jos Star Warsin Cantina Bandin kuuleminen aiheuttaa sinulle lämpimän tunteen sydänalaan, voin suositella Paulia lämpimästi.

Graeme (Simon Pegg) ja Clive (Nick Frost) ovat brittiläisiä fanipoikia, jotka aikuisella iällä toteuttavat pitkäaikaisen haaveensa matkata maailman suurimpaan fanikokoontumiseen Comic-Coniin. Samalla he haluavat tehdä kiertomatkan USAn ufo-alueiden läpi.

Matka sujuu loistavasti siihen asti, kunnes kaikesta tulee liian todellista. Miesten matkailuauton kyytiin nimittäin "liftaa" ihka aito alien, nimeltään Paul (äänenä Seth Rogen -elokuva siis voi sopia Rogen -allergikoillekin, koska miestä ei elokuvassa nähdä). Paul on asustanut Maassa jo monta vuosikymmentä, mutta nyt hänestä on saatu kaikki tarvittava irti ja edessä on enää ruumiinsa luovuttaminen tieteellisiin tarkoituksiin. Sitä Paul ei halua ja pakenee hallitukselta saaden kintereilleen agentti Zoilin (Jason Bateman). Toiveena on päästä vihdoin takaisin kotiin.

Paulin, Graemen ja Cliven yhteinen pakomatka on täynnä kommelluksia. Mukaan tarttuu raamattuvyöhykkeeltä myös tyttö, Ruth (Kristen Wiig) ja näiden neljän välille muodostuu hieman epäsuhtainen, mutta lämmin ystävyys.

Frost ja Pegg on nähty elokuvissa yhdessä usein, viimeksi vuonna 2007 Peggin käsikirjoittamassa toimintakomediassa Hot Fuzz, jonka ohjasi Edgar Wright. Paul on Frostin ja Peggin ensimmäinen yhdessä käsikirjoittama elokuva ja sen ohjaa Greg Mottola (Adventureland, Superbad). Paulissa yhdistyy mukavasti kuivakka brittihuumori, sydämellinen fanipoikasekoilu ja amerikkalaisempaan makuun toimiva kakkahuumori. Elokuvan rasittavin hahmo on itse asiassa Paul, sillä hahmolle on annettu se perinteisen Hollywood-komedian rooli, jonka mielestä pyllyhuumori ja pilven pössyttely on maailman hauskinta. Brittihuumorin ystävälle tarjolla on kuitenkin Frostin ja Peggin ihastuttava kaksikko, joiden matkaa seuraa hymy huulilla.

Pääasiallisesti scifiin tehtäviä populaarikulttuuriviittauksia vilisevä Paul on leppoisa, lämminhenkinen ja erittäin viihdyttävä kesäkomedia. Mutta uskon, että pitää olla edes vähän scifi/elokuva/sarjakuvanörtti, jotta elokuvasta voi nauttia täysin siemauksin. Ei tosikoille :)

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Paul
Ohjaus: Greg Mottola
Käsikirjoitus: Nick Frost, Simon Pegg
Pääosissa: Nick Frost, Simon Pegg, Seth Rogen, Jason Bateman, Blythe Danner, Kristen Wiig, Bill Hader, Joe Lo Truglio, Sigourney Weaver
Valmistusmaa: USA / UK 2011
Genre: komedia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Vampire Diaries, Season 1


Buffy, Angel, True Blood ja nyt Vampire Diaries. Varsinainen vampyyrisarjojen täyteinen kevät meikäläisellä, I might say.

Vampire Diaries perustuu L.J. Smithin samannimiseen nuortenkirjasarjaan (jota en ole lukenut), joka vie vampyyrien tarua kauas kauas alkuperäisistä Nosferatun kaltaisista kalpeista hirviöistä. Se on pääasiallisesti teini-ikäisille suunnattu vampyyriromantiikkasarja, joka kertoo pienessä Mystic Fallsin kaupungissa asustavasta söpöstä Elenasta (Nina Dobrev), joka nuoremman veljensä Jeremyn (Steven R. McQueen) kanssa käy paikallista high schoolia.

Elena ja Jeremy ovat toipumassa siitä, että menettivät vanhempansa onnettomuudessa. Kun kaupunkiin saapuvat Salvatoren komeat veljekset Stefan ja Damon (Paul Wesley ja Ian Somerhalder), pyörälle menevät kaikkien päät. Varsinkin tyttöjen. Ja mitäs muuta veljekset ovatkaan kuin 150 vuotta vanhoja vampyyreitä, toinen ravintoonsa eettisemmin suhtautuva, toinen taas ei niin. Molemmat kuitenkin iskevät silmänsä Elenaan.

Sarja leikkii hyvin samankaltaisilla asioilla kuin alussa mainitsemani muutkin vampyyrisarjat. Mukana on kutkuttava kolmiodraama, jossa kiltti tyttö (Elena/Buffy/Sookie) rakastuu hyvään vampyyriin (Stefan/Angel/Bill), joka ei sitten ihan aina ihan täysin hyvä olekaan. Ja sitten on se toinen, se paha vampyyri (Damon/Spike/Eric), joka ei aina ihan niin kauhean paha olekaan ja johon tyttö tuntee kummallista vetoa. Eikä se tyttökään ole ihan tavallinen tyttö. Eivätkä sen tytön kaverit ole ihan tavallisia kavereita.

Sarja kulkee selkeästi Twilight-sarjan jalanjäljissä (* kosiskellen yliluonnollista romantiikkaa pursuavan ihmissuhdejännärin ihailijoita. Vampire Diariesin ensimmäinen kausi vaatiikin aikuiselta katsojalta, muutaman jakson läpi kahlaamisen, mutta sitten se kolahtaa jos on kolahtaakseen ;-) Se vaikuttaa ensikatselulla kovasti Twilight-faneille suunnatulta, sokerikuorrutettua high school romantiikkaa tarjoavalta hömppäsarjalta, mutta pidemmän päälle muuttuu syvällisemmäksi ja mielenkiintoisemmaksi kuin Stephenie Meyerin kirjoihin perustuvat elokuvat. Ja tätä korostaakseen sarjan vampyyri-Damonkin kritisoi Meyerin näkemystä kimaltelevista vampyyreistä...

Vampire Diariesin ensimmäinen kausi on viihdettä, kaunista, yliluonnollista hömppää, jota voi katsoa mielellään saadakseen aivot narikkaan. Pääosassa nähtävä Nina Dobrev on äärettömän söpö, mutta samalla myös äärettömän ilmeetön hahmo, jota välillä tekisi mieli läsäyttää lättyyn, jotta saisi edes jotakin elämää tuohon hahmoon. Stefan Salvatorea esittävä Paul Wesley menee helposti samaan kategoriaan, mutta hänen veljeään näyttelevä, Lostista tutun Ian Somerhalderin Damon tipahtaa sinne samaan läjään Spiken ja Eric Northmanin kanssa - pahis, jolla on monta puolta ja sitä kautta paljon annettavaa katsojan mielenkiinnolle. Ja on vielä syötävän söpön näköinen, muistuttaa itse asiassa huolestuttavan paljon nuorta Rob Lowea leukaperineen...

(* toim.huom. tiedän, että tämä kirjasarja on kirjoitettu ennen Twilighteja, mutta kyseiset elokuvat ehtivät ensin. Viittaankin samankaltaisuuteen pääasiassa visuaalisen tyylin ja tunnelman tapauksessa. Ja sen takia, että sarjassa tuijotellaan ihan hirveän paljon silmiin tekemättä yhtään mitään ;-)

maanantai 6. kesäkuuta 2011

MovieMonday #2 - Rakkain elokuvahahmo

Tämän viikon MovieMondayn aiheena on Rakkain elokuvahahmo (tv-sarjahahmot jätetään tällä kertaa pois laskuista). Melkein mahdoton aihe, sanon minä, ja kuitenkin sellaisen haasteen ilmoille heitin :)

Omalla kohdallani päädyin helppoon vaihtoehtoon. Star Wars on vuosikaudet ollut minulle tärkeä elokuvakokonaisuus, jossa on useita hienoja hahmoja. Valitsin niistä sen, jonka mukaan myös tyttäreni on saanut toisen nimensä, sillä kapinallisjoukkojen prinsessa Leia on yksinkertaisesti ihana hahmo.

Leia (jota elokuvissa esittää ihana Carrie Fisher) on monin tavoin ihastuttavan monipuolinen hahmo, sillä hän osaa samalla kertaa olla kaunis ja asiallinen prinsessa, mutta myös tiukka toiminnan mimmi. Tässä on prinsessa, joka ei ota määräyksiä keneltäkään, olivatpa ne mitä tahansa Sith -lordeja tai Grand Moffeja - tai ihanan renttuja Han Soloja.

"You scruffy-looking nerf-herder" sanoo prinsessa Leia  Han Sololle tämän yrittäessä lähennellä. Kun Luke Skywalker ja Han eivät keksi, mistä paeta vankilaosastolta, Leia ottaa aseen ja ampuu heille ulosmenotien. Samoin tapauksessa, jossa miehet räiskivät aseillaan ympäriinsä osumatta, Leia tähtää, ampuu ja osuu.

Leia on ikuistettu yhdessä R2D2:n kanssa myös postimerkkiin.
Olisi ollut mahtava nähdä elokuvissa myös Leian tarttuvan veljensä Luken tavoin valosapeliin, tuohon elokuvahistorian hienoimpiin aseisiin kuuluvaan kapineeseen, mutta sellaista kunniaa naissankarille ei ilmeisesti kuitenkaan ole uskallettu elokuvissa antaa.

Elokuvien jälkeen kirjoitetussa kirjallisuudessa Leia kuitenkin opettelee jeditaitoja veljensä opastuksella ja rakentaa myös oman valosapelinsa, joka on väriltään... sininen!

Prinsessa Leia
Star Wars (1977), Empire Strikes Back (1980), Return of the Jedi (1983)

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Matthew Vaughnin X-Men: First Class (2011) (***)


Bryan Singerin ja Brett Ratnerin ohjamat kolme ensimmäistä X-Men elokuvaa kertoivat mutanttien taistelusta niin toisiaan kuin myös ihmiskuntaa vastaan. Matthew Vaughnin X-Men: First Class suuntaa katseen puolestaan siihen aikaan, kun Professori X oli pelkkä Charles Xavier ja hänen arkkivihollisensa Magneto oli vielä Erik Lehnsherr. Aikaan, jolloin nämä miehet olivat ystäviä ja mutantit elivät piilotellen kykyjään, poissa normaalien ihmisten näköpiiristä. 60-luvulle.

Xavier (James McAvoy) on huippuyliopistossa tyttöjä naurattava älykkö, joka tutkii ihmisten geneettisiä muutoksia. Hänellä on mutanttien suhteen pehmeä puolensa, vaikka hänen oma kykynsä telepatiaan onkin helpommin piilotettavissa kuin vaikkapa hänen ystävänsä Ravenin (Jennifer Lawrence) - joka on oikealta ihonväriltään sininen.

Xavierin tutkimuksista kiinnostuu myös CIA, ja sen agentti Moira MacTaggert (Rose Byrne) pistää Xavierin kanssa yhdessä pystyyn yliluonnollisiin asioihin erikoistuneen osaston, joka pyrkii etsimään joukkoihinsa muitakin mutantteja. Näin Xavier tapaa Erikin (Michael Fassbender), Toisessa Maailmansodassa orvoksi jääneen juutalaisen, joka osaa käyttää hyväkseen metalleja ajatuksen voimalla, ja jonka elämää piiskaa eteenpäin kostonhimo. Koston kohteena on Erikin voimat aikoinaan herättänyt, Helvetintulen klubia ylläpitävä Sebastian Shaw (Kevin Bacon).

Vaughnin edellisissä meriiteissä on niin suloinen aikuisten satu Tähtisumua (Stardust, 2007) kuin vinkeä Kick-Ass (2010). X-Men: First Class ei ole samalla tavalla satumainen kuin Tähtisumua, eikä se ole yhtä räväkkä kuin Kick-Ass, mutta se on 60-luvulle sijoittuvana sarjakuvan origins-elokuvana toimiva ja viihdyttävä. Hahmojen alkuperää avaavana se on kokonaisuutena mukiinmenevä, mutta jää kuitenkin jälkeen Singerin X-Meneistä. Se ei räjäytä tajuntaa, mutta on miellyttävä lisä Marvel-elokuvaperheeseen.

Laatunäyttelijät antavat supersankarisarjakuvaelokuvalle vakautta, joka saattaisi helposti puuttua heikommilla lahjoilla varustettujen näyttelijöiden työstä. Varsinkin Fassbender ja Lawrence (joka vakuutti minut täysin jo Winter's Bone-elokuvassa) tekevät silmiähivelevän karismaattista työtä omaa minuuttaan etsivinä, hämmentyneinä mutantteina.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: X-Men: First Class
Ohjaus: Matthew Vaughn
Käsikirjoitus: Ashley Miller, Zack Stentz, Jane Goldman, Matthew Vaughn
Pääosissa: James McAvoy, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Kevin Bacon, Rose Byrne, January Jones, Nicholas Hoult
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

torstai 2. kesäkuuta 2011

Joe Wrightin Hanna (2011) (****)


Joe Wright on ohjannut upean Sovituksen (Atonement, 2007), kauniin Ylpeys ja ennakkoluulon (Pride and Prejudice, 2005) ja keskinkertaisemman The Soloistin (2009) - kaikki draamoja. Hannassa hän ottaa rohkeasti käsittelyynsä toimintaelokuvan ja tuloksena on Tom Tykwerin vuonna 1998 ohjaaman Juokse Lola juokse (Lola rennt) kaltainen rytmikäs ja otteessaan pitävä toimintajännäri. Mikä vielä tekee Hannasta suomalaiselle mielenkiintoisen, on se, että elokuva on osittain kuvattu Kuusamossa ja Kemijärvellä.

Hanna (Saoirse Ronan) on isänsä Erikin (Eric Bana) kanssa Lapin erämaassa asuva teinityttö, josta isä on vuosien varrella koulinut maailmanluokan tappajan. Tyttö osaa useaa kieltä, metsästää riistaa henkensä pitimiksi ja suojelee itseään hyökkäyksiltä. Mutta mitä hän ei osaa, on elää tavallisessa maailmassa tavallisen ihmisen elämää.

Koko Hannan eliniän Erikin kohteena on ollut hänen entinen työtoverinsa Marissa (Cate Blanchett), jota isä ja tytär lähtevät etsimään tähtäimeensä siinä vaiheessa, kun isällä ei ole enää mitään opetettavaa tyttärelleen. Ja niin Hanna heitetään keskeltä erämaata suureen ja ihmeelliseen maailmaan, jossa hänen on pärjättävä omillaan, ja siinä sivussa tehtävä selvää Marissasta.

Hannan askeleita siivittää elokuvassa eteenpäin tehokas rytmi, minkä avulla paikoitellen hieman heppoisasta käsikirjoituksesta on saatu aikaan viihdyttävä toimintatrilleri. Wright hoitaa homman toiminnallisena ohjaajana oikein näpsäkästi ja sen lisäksi hän sovittaa kauniisti mukaan nuoren tytön kasvutarinan, myös sen humoristisempaa puolta. Hanna ei ole otsa kurtussa tehtyä toimintadraamaa, mutta se ei myöskään ole toimintaa sen aivottomimmasta päästä. Lisäksi Hanna on hahmona täydellisen ihastuttava.

Nuori Ronan vakuutti jo Sovituksessa ja se jälkeen Peter Jacksonin Lovely Bonesissa sekä Peter Weirin The Way Backissa. Tytössä ja hänen tiukan sinisissä silmissään on sellaista maanläheistä otetta ja vahvuutta, mikä puuttuu monilta muilta nuorilta nykynäyttelijöiltä. Hän tuntuu ottavan työnsä vakavasti ja se myös näkyy työn laadussa, sillä ilman Ronanin karismaa Hanna tuskin olisi aivan yhtä otteessan pitävä kuin mitä se nyt on.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Hanna
Ohjaus: Joe Wright
Käsikirjoitus: Seth Lochhead, David Farr
Pääosissa: Saoirse Ronan, Eric Bana, Cate Blanchett, Tom Hollander
Valmistusmaa: USA / UK / Saksa 2011
Genre: toiminta / rikos
Ikäraja: 15
IMDb
Traileri (Apple) >>

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Kotona katseltua: The Green Hornet (2011) (**)


Green Hornet on ollut hahmona minulle täysin tuntematon suuruus. Vasta kun kuulin, että tästä hahmosta tehdyn elokuvan ohjaksissa olisi ranskalainen Michel Gondry, mies sellaisten elokuvien kuin Science of Sleep ja Eternal Sunshine of The Spotless Mind takaa, aloin kiinnostua tapauksesta. Elokuva jäi kuitenkin teatterikierroksella näkemättä, joten huolimatta sen saamista hyvinkin kriittisistä arvioista piti se kuitenkin ehdottomasti nähdä kotiversiona.

The Green Hornet kertoo Britt Reidista (Seth Rogen), mediaimperiumin perijästä, joka elämässään pääasiassa hummailee ja sekoilee. Isänsä (Tom Wilkinson) kuoleman jälkeen hänen pitäisi ryhdistäytyä, ottaa isänsä paikka tämän silmäterän, The Daily Sentinel -lehden johdossa, mutta nuorukaista kiinnostaa enemmän tiukan isänsä kritisointi kuin tämän elämäntyön kunnioittaminen.

Sattumalta Britt ystävystyy isänsä automekaanikkona toimineeseen Katoon (Jay Chou) ja yllättäen nämä epäsuhtaiset kaverukset päätyvät pistämään pystyyn kaksikon, jota kaupungin alamaailma kaihtaa, mutta jota myös poliisi jahtaa. Syntyy naamioitu "sankari" The Green Hornet.

Hornet sohaisee varsinaiseen herhiläispesään, kun erehtyy provosoimaan Chudnofskya (Christoph Waltz), paikallista mafiapomoa, joka ampuu ihmisiä kaksipiippuisella aseellaan. Apua Britt ja Kato saavat kuitenkin Brittin uudelta sihteeriltä, söpöltä ja fiksulta Lenorelta (Cameron Diaz).

Olen aikaisemmin pitänyt Gondryn mielenkiintoisen kotikutoisesta tyylistä kovastikin (vaikka hauskoista lähtökohdistaan alkanut Be Kind Rewind jäikin melkoisen keskinkertaiseksi komediaksi), mutta Green Hornetista on vaikea löytää mitään omaperäistä. Elokuvan käsikirjoituksesta on ollut osavastuussa pääosaa esittävä Rogen, ja koko tarina onkin rakennettu Rogenin lähes olemattoman karisman pohjalle. On kuin elokuvan tekijät olisivat kuvitelleet Rogenin karismalta enemmän, mutta katsojalle asti tämä ei kuitenkaan välity. Mikä puolestaan välittyy, on läjäpäin vaivaannuttavan huonoja vitsejä sekoitettuna päättömään häröilyyn.

Hahmojen kasvu on seitinohutta ja vailla kunnollista tarttumapintaa. Jos Green Hornetia verrataan vaikkapa samalta taustalta ponnistavaan Iron Maniin -naisiin ja viinaan menevä playboy päättää alkaa naamiosankariksi- niin Hornetista jää puuttumaan lähes kaikki se, mikä teki Iron Manista nautinnollisen elokuvakokemuksen: kunnollinen tarinan kaari, henkilöhahmojen kehitys ja karismaattiset hahmot. Gondryn tekeleessä Hornet/Britt ja Kato säntäilevät paikasta toiseen vailla mitään tolkkua niin, että koko elokuvasta parhaimpana hetkenä jää mieleen pienessä cameossa nähtävä James Franco. Gondryn sekava soppa nimittäin saa sotkettua jalkoihinsa jopa yleensä mahtavan Waltzin.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Green Hornet
Ohjaus: Michel Gondry
Käsikirjoitus: Seth Rogen, Evan Goldberg
Pääosissa: Seth Rogen, Jay Chou, Cameron Diaz, Christoph Waltz, Tom Wilkinson
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Movie site) >>