torstai 5. toukokuuta 2011

True Blood, Season 2


Jänniä nämä sarjat, joiden kaudet ovat vain 12 jakson mittaisia. Yksi kausi hujahtaa läpi niin, ettei sitä meinaa edes huomata! True Bloodin kakkoskausi on nyt katsottu ja joudun jäämään odottelemaan kolmoskauden saamista käsiini, sen verran tämä sarja kuitenkin katsojansa koukuttaa ;-) Varsinkin kun kakkoskausi jätettiin kutkuttavaan cliffhangeriin aivan samoin kuin sarjan jaksotkin usein. En ole sitten Lostin pahemmin katsonut cliffhangereilla varustettuja sarjoja, sillä viime aikoina katsomani Supernatural, Buffy ja Angel ovat olleet kaikki siinä mielessä "helppoja", että niiden jaksot ovat yleensä yksittäisempiä - taustatarina jatkuu, mutta jokaisessa on oma seikkailunsa. True Blood suorastaan pakottaa katsomaan seuraavankin jakson!

True Bloodin kakkoskaudella mukaan tulee erityinen mauste tuhat vuotta vanhan vampyyrisheriffi Ericin (Alexander Skarsgård) saadessa näkyvämmän roolin. Hänen ja vampyyrinä kokemattomamman Billin (Stephen Moyer) "taistelu" Sookiesta (Anna Paquin) on ihanan latautunutta. Mutta ei pelkästään Eric tee kakkoskaudesta parempaa, vaan muutkin hahmot alkavat saada enemmän lihaa luidensa ympärille ja tarina rullaa jouhevammin.

Kakkoskaudella Bon Tempsin kaupunkiin saapuu ikiaikainen pahuus ystävän asuun pukeutuneena. Maryann (Michelle Forbes) on heti ensinäkemältä liian hyvä ollakseen totta. Hänen lumoonsa joutuu ikävästi Sookien suloinen ystävä Tara (Rutina Wesley), mutta lopullinen kohde on kuitenkin Sam (Sam Trammell). Samaan aikaan Sookien veli Jason (Ryan Kwanten) pestautuu vampyyreja vihaavaan Auringon veljeskuntaan etsiessään itseään ja jumalaansa. Ja Sookie puolestaan lupautuu auttamaan Ericiä löytämään tämän kadonneen 2000-vuotiaan ystävän Godricin (Allan Hyde).

True Bloodin kakkoskausi on täynnä verta, suolenpätkiä, alastomuutta, rumuutta, epäinhimillisyyttä ja jopa kannibalismia - kaikkea sellaista, mitä ei tavallisesti televisiossa nähdä. Vaikka tämä tekeekin sarjan katsomisesta paikoitellen epämiellyttävää, se antaa muulle tarinalle kuitenkin tärkeän omaperäisen leiman ja ihmissuhteet kaiken tämän taustalla alkavat vaikuttaa oikeasti mielenkiintoisilta.

Sarjan hahmot alkavat tällä kaudella oikeasti muotoutua, ja heistä kasvaa erittäin mielenkiintoisia. Ikivanha Maryann on kaikessa ihanuudessaan kammottava, ja Forbes on uskomattoman luova näyttelijä tuomaan tähän hahmoonsa niin monta ulottuvuutta. Kerrassaan hieno hahmo! Kuten jo aikaisemminkin mainittu, Eric puolestaan alkaa saada Buffyn monitahoiseen Spikeen verrattavissa olevaa painoarvoa. Komean Skarsgårdin myötä myös sarjan seksikohtaukset alkavat saada pientä hohtoa, sillä tähän mennessä sarjassa runsaasti esillä ollut seksi on ollut pääasiallisesti hieman rumaa. Viikinki-Ericin menneisyyttä valotetaan hieman myös, ja on hauska kuulla hänen välillä puhuvan ruotsia.

Olin myös iloinen siitä, että ykköskaudella erittäin luotaantyöntävä Sookien veli Jason alkaa saada itseensä jotain tolkkua, vaikkakin etsimällä sitä kantapään kautta. Sivuhahmoista yksi suuria suosikkejani on Taran serkku, huumediilerinä toimiva Lafayette (Nelsan Ellis), joka osaa olla sydämellinen, mutta joutuu itse puolestaan ikävyyksiin. Sivuhahmoista mielenkiintoisia ovat myös äitinsä tossun alta itsensä löytävä Hoyt (Jim Parrack), Vietnamissa traumatisoitunut Terry (Todd Lowe) sekä vampyyriksi muutettava Jessica (Deborah Ann Woll).

Kakkoskaudella vilahtaa myös suomalaista väriä, sillä Peter Franzén nähdään pienessä roolissa viitosjaksossa  nimeltä Never Let Me Go.

Kolmoskautta jäädään sitten odottelemaan. Jospa senkin pian saisin käsiini :)