tiistai 31. toukokuuta 2011

Lars von Trierin Melancholia (2011) (****)


Cannesin elokuvajuhlille natsikommenttiensa takia porttikiellon saaneen tanskalaisen Lars von Trierin Melancholia haastaa katsojansa. Se antaa mutusteltavaa pitkäksi aikaa, eikä siltikään täysin avaudu. Se ehkä pitää nähdä toisen kerran.

Melancholia on sekoitus pikselintarkkaa, maalauksellista fantasiaa ja käsivarakameralla kuvattua draamaa. Se kertoo maapalloa lähestyvästä Melancholia-nimisestä planeetasta, jonka radan on laskettu kulkevan aivan oman planeettamme vieritse. Samalla se seuraa perheen omaa sisäistä melankoliaa kahden sisaren näkökulmista, ensimmäisessä osassa Justinen (roolistaan Cannesissa palkittu Kirsten Dunst) häiden katalysoimaa masennusta ja toisessa osassa puolestaan Clairen (Charlotte Gainsbourg) ahdistusta tämän pelätessä Melancholian mahdollisesti aiheuttamaa maailmanloppua.

Elokuvan melankolia korostuu Justinen häissä. Kaikki alkaa hieman hassusti, kun Justinen ja hänen vastavihityn aviomiehensä Michaelin (Alexander Skarsgård) limusiini jumittaa tiukkaan kaarteeseen juhlapaikalle vievällä metsätiellä. Justine nauraa vielä vapautuneesti hipsuttaessaan loppumatkan sukkasillaan odottavan juhlaväen sekaan. Juhlapaikalla kaikki kuitenkin muuttuu. Michaelin arasti lausuessa rakkaudentunnustuksiaan, Justine alkaa vaipua sisäiseen melankoliaansa, josta ei ole ulospääsyä. Katsojalle tämä on erittäin ahdistavaa katsottavaa, sillä kaiken pitäisi olla hyvin, mutta kun henkinen jaksaminen murenee, ei millään ole enää mitään väliä.

Elokuvan toisella puoliskolla maailmanlopun paino korostuu ja se vetää puolestaan Clairen painonsa alle, vaikka hänen tähtitiedettä harrastava miehensä John (Kiefer Sutherland) koittaa vakuuttaakin kaiken olevan laskelmien mukaan hyvin. Ensimmäisellä puoliskolla tarina kuvaa ihmisen sisältä kumpuavaa, kaiken alleen peittävää ahdistusta, mutta toinen puolisko nostaa katseensa tieteiselokuvan tapaan taivaalle, josta hehkuu kauhu.

Von Trier tutkii samaa teemaa usealta eri kantilta ja ottaa mielenkiintoisesti mukaan maailmanlopun kaiken tuhoavan voiman. Symbolisesti Justine kokee oman henkilökohtaisen maailmanloppunsa ensimmäisen osan päätteeksi ja Claire puolestaan joutuu pelkäämään lopullista, kaiken fyysisen tuhoavaa maailmanloppua. Sama asia eri tavalla kuvattuna.

Melancholia ei ole kevyttä kesäviihdettä, mutta se antaa katsojalleen pohtimista, upeaa kuvastoa, sieluun asti uppoavaa musiikkia ja hienoja näyttelijäsuorituksia. Visuaalisesti ällistyttävällä, kohtalokkaan sinfonian säestämällä alkukohtauksellaan elokuva nousee kauniiden, mutta paikoin painajaismaisten kuvien keskeltä elämään kuin viimeistä päivää. Älä katso tätä väsyneenä tai ahdistuneena.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Melancholia
Ohjaus ja käsikirjoitus: Lars von Trier
Pääosissa: Kirsten Dunst, Charlotte Gainsbourg, Kiefer Sutherland, Alexander Skarsgård, Stellan Skarsgård, John Hurt, Charlotte Rampling
Valmistusmaa: Tanska / Ruotsi / Ranska / Saksa 2011
Genre: draama / sci-fi
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (Movie site) >>

maanantai 30. toukokuuta 2011

MovieMonday #1 - Musikaali


MovieMonday -haasteblogin ensimmäisen haasteen aiheeksi Ursula heitti musikaalin. En pidä itseäni mitenkään suurena musikaalien ystävänä, mutta silti huomaan rakastavani niistä monia ;-) Ristiriitaistako?

Omalla kohdallani suurimman vaikutuksen tehnyt musikaali on teini-ikäisenä nähty Milos Formanin vuonna 1979 ohjaama Hair. Se kertoo maalta kaupungin humuun muuttavasta Claudesta (John Savage), joka tutustuu George Bergerin (Treat Williams) johtamaan hippiryhmään ja rakastuu kauniiseen Sheilaan (Beverly D'Angelo). Nuorten elämää varjostaa kuitenkin Vietnamin sota, sillä niin Claude kuin Georgekin saa kutsun astua armeijan riveihin. He vain suhtautuvat velvollisuuteensa eri tavoilla.

Omalla kohdallani nuoreen idealistiin tuo sodanvastainen sanoma iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja muistan katsoneeni elokuvan loppuun tippa linssissä. Ja kenellekäpä nuo 60-luvun hitit eivät jäisi pyörimään päähän?

Kokeilkaa vaikka:

lauantai 28. toukokuuta 2011

MovieMonday -haasteblogi aloittaa ensi viikolla!

Huomio kaikki elokuvien ystävät!

Ryhmä meitä leffabloggareita päätti pistää pystyyn MovieMonday -haasteblogin ja blogi aloittaa toimintansa ensi maanantaina 30.5. kun Geek Is The New Black -blogin Ursula heittää kehään ensimmäisen haasteen.

Tervetuloa kaikki tutustumaan ja eritoten osallistumaan :)

perjantai 27. toukokuuta 2011

Todd Phillipsin Kauhea kankkunen 2 (2011) (**)


Parin vuoden takainen Kauhea kankkunen oli tuore yllättäjä komediarintamalla. Se oli teemaltaan aidosti hullu ja tarina oli toteutukseltaan loistava. Se nauratti oikeasti.

Kauhea kankkunen 2 vie edellisestä osasta tutut miehet Thaimaahan viettämään tällä kertaa Stun (Ed Helms) häitä. Ja pitäähän sitä ennen häitä muutama olut ottaa poikien kesken... ja sittenpä käykin niin, että äijät heräävät rähjäisestä hotellihuoneesta keskeltä Bangkokia. Muisti on jälleen kadoksissa, samoin kuin on morsiamen pikkuvelikin.

Stu, Phil (Bradley Cooper) ja Alan (Zach Galifianakis) lähtevät tuttuun tapaan metsästämään edellisen illan tapahtumia ja kerros kerrokselta tapahtumat alkavat jälleen raottua paljastaen kauhea totuuden, johon kuuluu myös edellisessä elokuvassa tavattu ADHD-korealainen Mr. Chow (Ken Jeong).

Kauhea kankkunen 2 on lähes täysin edeltäjänsä toisinto. Hahmot ovat hieman muuttuneet, mutta pääpiirteissään mennään hyvin samalla kaavalla, mikä ei ole hyvä asia. Mikä nauratti ensimmäisellä kerralla aidosti, saa nyt korkeintaan hymähtelemään, koska tämä kaikki on kertaalleen jo nähty ja koettu. Koska Kauhea kankkunen 2 ei ota selkeästi mitään uutta näkökulmaa aiheeseensa, se tuntuukin hieman turhalta tekeleeltä ja suoraan sanottuna hauskalla alkuperäisidealla ratsastavalla yleisön rahastukselta.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Hangover part 2
Ohjaus: Todd Phillips
Käsikirjoitus: Scot Armstrong, Craig Mazin, Todd Phillips
Pääosissa: Bradley Cooper, Ed Helms, Zack Galifianakis, Justin Bartha, Ken Jeong
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

torstai 26. toukokuuta 2011

Stephen Frearsin Tamara Drewe (2010) (****)


Tamara Drewe pohjautuu Posy Simmondsin kirjoittamaan graafiseen romaaniin, josta kirjoittelin parisen viikkoa sitten. Sen on ohjannut Stephen Frears, mies hienojen elokuvien The Queen, Dirty Pretty Things ja High Fidelity takaa. Näin elokuvan kuitenkin heti kirjan lukemisen jälkeen seuraavana päivänä, enkä voinut olla koko ajan vertaamatta elokuvan tapahtumia kirjan tapahtumiin, mikä ehkä hieman laimensi intoani elokuvaa kohtaan.

Tamara Drewe on tarina brittiläisestä pikkukylästä, jonka rutiineja saapuu sekoittamaan kuvankauniiksi plastiikkakirurgian avulla muuttunut Tamara Drewe (Gemma Arterton). Tamara sekoittaa kylän miesten päät ja saa nuoret tytöt kuiskimaan. Vahvimmin Tamaran läsnäolo vaikuttaa naisen kotitalon naapurissa sijaitsevan Beth Hardimentin (Tamsin Greig) yhdessä kirjailijamiehensä Nicholasin (Roger Allam) kanssa ylläpitämän majatalon elämään.

Bethin apupoikana toimiva Andy (Luke Evans) muistaa yhteisen teinimenneisyyden Tamaran kanssa ja pyrkii tytön elämään takaisin. Asiaa hankaloittaa kuitenkin Tamaran elämään livahtanut rokkikukko Ben (Dominic Cooper), itseään korostava ja ihanaa vaimoaan jatkuvasti pettävä kirjailija Nicholas ja omalla tavallaan myös kylän kapinalliset tytöt Jody ja Casey (Jessica Barden ja Charlotte Christie).

Tamara Drewe on ihastuttavan maanläheinen brittielokuva, joka sekoittaa sympaattisella tavalla yhteen sopivan määrän draamaa ja komediaa. Kirjaan verrattuna elokuva on kuitenkin kokenut muutamia muutoksia, sillä elokuva alleviivaa tapahtumia, jotka kirja kertoo ylimalkaisemmin antaen lukijan mielikuvitukselle tilaa. Kirjassa ihastuttavassa pääosassa toimiva Beth on elokuvassa ikävästi yksiulotteisempi ja sivullisempi hahmo kuin kirjassa. Elokuvan lopussa on myös otettu huomattavia vapauksia ja siitä on tehty hyvin erilainen kuin kirjan lopusta. Kirjassa nimittäin kuolee yksi ihminen enemmän ja siksipä eräiden hahmojen yhteys elokuvan lopuksi tuntuukin kummalliselta.

Huolimatta muutoksista suhteessa alkuperäiseen tarinaan Tamara Drewe on kokonaisuutena ilahduttavan peribrittiläinen komedia, joka vaihteen vuoksi sekoittelee ihmissuhdekiemuroita aikuisten ihmisten kesken. Keski-ikäiset aikuisetkin kun ovat oikeita ihmisiä, joilla on tunteet, vaikka suuri osa nykyisistä ihmissuhdekomedioista keskittyykin teineihin ja nuoriin aikuisiin. Elokuvan jokaisella hahmolla on oma selkeä äänensä ja syvyytensä, joka antaa koko elokuvalle piristävää pontta.

Tamara Drewe on vielä siinäkin mielessä positiivinen elokuva, että katsojalle tulee tyytyväinen olo tapahtumien kulusta. Jokainen tuntuu saavan ansionsa mukaan niin hyvässä kuin pahassakin, mutta tämä on rakennettu taitavasti niin, ettei joka rakosesta valu kaiken sotkevaa siirappia.

Juttu Simmondsin kirjasta täällä >>

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Tamara Drewe
Ohjaus: Stephen Frears
Käsikirjoitus: Moira Buffini, perustuu Posy Simmondsin sarjakuvaromaaniin
Pääosissa: Gemma Arterton, Tamsin Greig, Dominic Cooper, Luke Evans, Bill Camp, Roger Allam, Jessica Barden, Charlotte Christie
Valmistusmaa: UK 2010
Genre: komedia / draama
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Kotona katseltua: Pienin painajainen perheessä (2010) (**)


Perhe on painajainen -elokuvasarja on edennyt kymmenessä vuodessa kolmanteen osaansa. Sarjan ensimmäinen osa oli ihastuttavan kaheli perhekohellus, jossa Ben Stillerin esittämä Greg Focker pyrki pääsemään tulevan appiukkonsa, entisen CIA-agentti Jack Byrnesin (Robert De Niro) kanssa sinuiksi.

Sarjan kolmas osa on nimeltään Pienin painajainen perheessä (Little Fockers) ja voisi kuvitella, että se kertoo Fockereiden lapsista. Lapsiahan Gregillä ja hänen vaimollaan Pamilla (Teri Polo) toki on kaksin kappalein, mutta nämä keskenään hyvin erilaiset kaksoset jäävät kyllä elokuvassa aivan kokonaan taka-alalle.

Elokuva keskittyy siihen, mistä sarjan edetessä suurin huumori on tähänkin asti saatu, eli Gregin ja Jackin suhteeseen. Heidän suhteensa on alkanut nimittäin lämmetä ja niinpä Jack kaksosten syntymäpäiväjuhlien aattona päättää ojentaa suvun päämiehen -Godfockerin- tehtävät Gregille. Greg hämmentyy tästä kovin, mutta lopulta ottaa kunnian vastaan juhlallisesti.

Kapuloita kuitenkin heitellään Gregin onnen rattaisiin niin söpön lääke-esittelijän (Jessica Alba) kuin ikuisen kilpakumppanin, Pamin entisen poikaystävän Kevinin (Owen Wilson) suunnalta. Mukana hääräävät myös Gregin omalaatuiset vanhemmat, televisiossa seksikeskustelua vetävä äiti (Barbra Streisand) ja Espanjassa flamencoa opetteleva isä (Dustin Hoffman).

Elokuvan on ohjannut Jay Roachin sijaan Paul Weitz, jonka ohjaksissa on aikaisemmin työstynyt mm. Hugh Grantin tähdittämä draamakomedia About a Boy. Weitz ei kuitenkaan saa Pienintä painajaista perheessä samanlaiseen vetoon kuin Roach sai sarjan aikaisemmat osat. Elokuva tyytyykin kierrättämään vanhoja, hyväksi havaittuja vitsejä, jotka ikävä kyllä eivät enää kolmannella kerralla jaksa naurattaa yhtä makeasti kuin ensimmäisellään.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Little Fockers
Ohjaus: Paul Weitz
Käsikirjoitus: John Hamburg, Larry Stuckey
Pääosissa: Ben Stiller, Robert De Niro, Owen Wilson, Dustin Hoffman, Teri Polo, Blythe Danner, Barbra Streisand, Jessica Alba
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: komedia
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (Apple) >>

tiistai 24. toukokuuta 2011

True Blood, Season 3


True Blood, tuo veren ja muiden ruumiin eritteiden peittämä sarja, joka samalla aikaa ällöttää ja ahdistaa, mutta myös kiehtoo. Kolmas tuotantokausi on täynnä jännitettä, petosta, salaisuuksia, uusia hahmoja, uusia yliluonnollisuuksia, kaikki yhdistettynä toisiinsa sarjalle ominaisella maanläheisellä, mutta kuitenkin komealla tavalla.

Kolmoskaudella vampyyripolitiikka nousee entistä selvemmin esille. Mukaan astuvat isossa roolissa niin Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne (Evan Rachel Wood) kuin Mississippin vampyyrikuningas Russell Edgington (Denis O'Hare), ja molemmat näyttävät haluavan jotain Sookielta. Mukana jolkottaa myös lauma ihmissusia, joista Alcide (Joe Manganiello) päätyy auttamaan Sookieta.

Billin (Stephen Moyer) ja Ericin (Alexander Skarsgård) kilpailu tiivistyy ja heistä molemmista löytyy uusia puolia. Onko kukaan lopulta sitä, mitä alun perin katsojan annettiin ymmärtää? Ainakaan Sookie ei ole ihan mikään tavallinen peräkylän tyttö, ja se, mitä hän oikeasti on, paljastuu kauden lopussa.

Sookien ystävä Tara (Rutina Wesley) ei pääse helpolla tälläkään kaudella. Eggsin kuoleman jälkeisessä masennuksessa hän nimittäin päätyy Franklin -nimisen vampyyrin (James Frain) "hampaisiin" ja joutuu kokemaan yhtä jos toistakin, ennen kuin elämä palaa edes jollakin tapaa uomiinsa. Myöskään Samilla (Sam Trammell) ei ole helppoa. Hän löytää biologisen perheensä, mutta onko se lopulta hyvä vai paha asia. Jotkut asiat kun olisi parempi jättää selvittämättä.

Sookien veli Jason alkaa päästä jaloilleen, mikä on hyvä asia. Sitten hän tapaa söpön, mutta salaperäisen Crystalin (Lindsay Pulsipher), eikä elämä enää olekaan kovin yksinkertaista. Lafayette (Nelsan Ellis) puolestaan ihastuu äitinsä hoitajaan Jesusiin (Kevin Alejandro) ja saa kokea aitoa rakkautta. Vai onko se sittenkään?

Kolmoskausi on jälleen kerran varsinainen ihmissuhteiden soppa, jota hämmennetään yliluonnollisella kapustalla. Välillä tuntuu, että soppaan heitetään hieman liikaa aineksia, sillä kokonaisuus uhkaa mennä sekavan puolelle. Yliluonnollisia hahmoja tuntuu välillä olevan jo hieman liikaa suhteessa siihen, miten paljon mukana on tavallisia ihmisiä ja se vie hieman pohjaa muuten teemaansa suhteutettuna yllättävän maanläheisenä pysyvältä sarjalta.

Kuten hyvin usein käy, ihmissuhteet ja hahmojen kehitys vie suurimman osan huomiosta. Muu toiminta on toissijaista, sillä kaikki kuitenkin pohjautuu hahmojen välisille suhteille. Sarja kasvattaa mielenkiintoisia hahmojaan hienosti, syventää heidän kokonaisuuttaan suhteessa muihin, mikä tekee sarjan seuraamisesta erittäin mielekästä.

Omat suosikkini hahmojen osalta pysyivät kutakuinkin ennallaan. Edelleenkin Ericin vanha ja monipuolinen hahmo kiinnosti minua eniten, samoin Lafayetten ihastuttavan rento hahmo, joka on koko sarjan ajan ollut yksi miellyttävimmistä hahmoista. Ihan kauhistuttaakin ajatella, milloin käsikirjoittajat päättävät antaa hänelle sen ikävän roolin. Samoin sodassa neurotisoitunut Terry (Todd Lowe) on yksi suosikkihahmojani, sillä hän on sekopäisyydessään jotenkin niin aito. Taran kohtalo minua järkytti kovasti, ja hänelle toivoisin jotain parempaa tulevaisuudessa. Samoin nuoren Jessica-vampyyrin (Deborah Ann Woll) kehitystä seuraan mielenkiinnolla.

True Bloodin kolmas tuotantokausi tulee dvdnä ja blu-raynä kauppoihin tällä viikolla, ja neljäs kausi alkaa Yhdysvaltojen televisiossa 26. kesäkuuta.

Tsekkaa neloskauden traileri:

maanantai 23. toukokuuta 2011

Yksinoikeudella Elokuvablogissa: Robert De Niron haastattelu


Pienin painajainen perheessä -elokuvan dvd- ja blu-ray -julkaisun tiimoilta Elokuvablogi.comilla oli ilo ja kunnia saada julkaistavakseen legendaarisen Robert De Niron haastattelu - Suomessa yksinoikeudella Elokuvablogi.comissa!

Q: Hei Bob. Kuinka voit?
A: Oikein hyvin, kiitos.

Q: Oli hienoa katsella sinua jälleen yhdessä Ben Stillerin, Dustin Hoffmanin, Barbra Streisandin, Teri Polon, Blythe Dannerin ja ensikertalaisten kuten Jessica Alba ja Laura Dern kanssa elokuvassa Pienin painajainen perheessä. Tiesitkö vuonna 2000, kun ensimmäisen kerran esitit entistä CIA-agenttia Jack Byrnesiä Perhe on painajainen -elokuvassa, että elokuvalle tehtäisiin kaksi jatko-osaa?
A: En oikeastaan, mutta toisaalta en ollut myöskään yllättynyt. Luulen, että kaikki voivat samaistua tarinaan ja sen ihmisiin. Monet voivat samaistua Fockerin tai Byrnesin perheeseen. Tiedäthän, niiden kahden väliseen dynamiikkaan.

Q: Todellakin. Kahdessa ensimmäisessä elokuvassa Jack on sodassa vävynsä, Ben Stillerin esittämän Greg Fockerin kanssa. Mutta Pienin painajainen perheessä -elokuvassa Jack on jo hieman kiltimpi Gregiä kohtaan.
A: Jack kieltämättä on rauhoittunut. Heidän suhteellaan on ylä- ja alamäkensä.

Q: Voitko selventää tätä hieman sekä Godfocker -nimeä? Godfocker-kohtaus on hulvaton. [Toim. huom. Godfocker viittää Godfatheriin eli Kummisetään, suvun päämieheen]
A: Kyllä. Jack ja Greg alkavat tulla hyvin toimeen ja Jack haluaa luovuttaa Gregille Godfockerin roolin. Mutta sitten Jack pettyy nähdessään, että Greg voikin olla alttiina tietyille kiusauksille. Ja niinpä suhteeseen tulee ryppyjä.

Q: Juuri kun voisi luulla, että Jackista ja Gregistä on tulossa parhaat ystävykset, kaikki purkautuu hurjaksi, fyysiseksi taisteluksi.
A: Näin todella käy.

Q: Benin kanssa tekemässäsi tappelukohtauksessa näyttää kuin olisit kääntänyt aikaa taakse päin Kuin raivo härkä -aikoihin.
A: (Nauraa) Se oli hienoa. Se sai minut tuntemaan itseni eläväksi.

Q: Onko totta, että löit vahingossa Beniä kasvoihin?
A: Kyllä, mutta hän puolestaan löi minua pari kertaa kasvoihin.

Q: Oikeastiko? Se kuulostaa ihan Kuin raivo härkä -elokuvalta.
A: Todella.

Q: Kuulen usein ihmisten sanovan, että on mahtavaa, kun De Niro tekee komediaa Painajainen -elokuvissa. Mutta oikeastaan suurin osa sinun elokuvistasi sisältää huumorielementin, eikö?
A: Kyllä, olen samaa mieltä. Jopa Taksikuskissa oli jonkin verran huumoria. Luulen, että ensimmäinen varsinainen komedia, jonka tein, oli Terapian tarpeessa yhdessä Billy Crystalin kanssa.

Q: Pidätkö komedioiden tekemisestä?
A: Totta kai. Olen aina tiennyt, että minulla on huumorintajua. On hauskaa myös päästä näyttämään se.

Q: Oli hienoa nähdä hyvä ystäväsi Harvey Keitel mukana Pienin painajainen perheessä -elokuvassa. Montako kertaa olettekaan työskennelleet yhdessä?
A: Luulisin, että kolme tai neljä kertaa? Hän on mukana Pienimmässä painajaisessa perheessä, Sudenpesässä, Cop Landissa ja Taksikuskissa.

Q: Olet myös työskennellyt Hollywoodin parhaiden ohjaajien kanssa - Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja lista vain jatkuu. Mikä erottaa hyvän ohjaajan ei niin hyvästä ohjaajasta?
A: Luulen että hyvän ohjaajan tulee antaa kaikille - ei vain näyttelijöille, mutta myös kuvaajille ja muille osastoille - vapaus kokeilla ja tutkia, ja tuntea sitä kautta olonsa mukavaksi tehdessään valintoja. Ohjaaja sitten auttaa noiden valintojen suhteen sanomalla "OK, otetaan tuo mukaan". On tärkeää, että ihmiset tuntevat olevansa mukana yhteistyössä.

Q: Onko totta, että olet taas ryhtymässä työstämään uutta elokuvaa Scorsesen kanssa?
A: Kyllä. Me alamme tehdä elokuvaa nimeltä The Irishman. Se perustuu kirjaan nimeltä I Heard You Paint Houses. Marty ohjaa ja siinä esiintyvät minun lisäkseni Al Pacino ja Joe Pesci.

Q: Kuulostaa mahtavalta. Sen lisäksi, että näyttelet monissa mahtavissa elokuvissa, olet kokeillut myös ohjaamista. Muuttuuko lähestymistapasi sen mukaan näytteletkö vai ohjaatko elokuvaa?
A: Ohjatessa ihmiset tuntuvat suorastaan hukuttavan sinut kysymyksiin. Siitä tulee melkein refleksi. Pitää koko ajan sanoa "Tee näin" tai "Tee noin". Pitää ajatella nopeasti varsinkin silloin kun kuvataan. Tuollainen on minun kokemukseni. Elokuvan teossa on niin paljon liikkuvia osia.

Q: Olet yksi kaikkien aikojen suurimpia näyttelijöitä. Lasketko menestyksesi lahjakkuutesi vai kovan työn ansioksi vai molempien?
A: Tuo oli kauniisti sanottu. Pitää työskennellä kovasti ja pysyä asiassa, jotta siitä tulisi erikoislaatuinen, kävi mitä tahansa. Katsojat eivät aina pidä siitä mitä teen, mutta haluan aina heidän näkevän ainakin sen, että välitän siitä mitä teen ja pyrin aina parhaaseen lopputulokseen.

Q: Mikä pitää sinut liikkeessä? Olet saavuttanut jo kaiken. Sinulla on kaksi Oscaria ja kuusi ehdokkuutta, eikä sinun tarvitse enää todistaa mitään. Miksi et vain siirry eläkkeelle ja nosta jalkoja ylös?
A: No, mitähän minä aionkaan tehdä? Pidän kotona istumisesta ja tiettyjen asioiden tekemisestä, rennotsti ottamisesta, auringonlaskun ja maisemien katselusta, mutta haluan silti pysyä aktiivisena.

Q: Se todella näkyy. Olet 67-vuotias, mutta silti loistavassa kunnossa. Mikä on salaisuutesi siihen, että näytät noin hyvältä?
A: Treenaan. Yritän pysyä kunnossa. En koskaan uskaltaisi mennä mihinkään kauneusleikkaukseen.


Haastattelu on käännetty suomeksi alun perin englanninkielisestä haastattelusta.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Jake Gyllenhaal ja Anne Hathaway romanttisessa komediassa Love And Other Drugs (2010) (***)


Jamie Reidyn omaelämänkerralliseen romaaniin löyhästi perustuva Love and Other Drugs sijoittuu 90-luvun puoliväliin, jolloin lääkejätti Pfizer julkisti lääkemarkkinat sekaisin pistävän pienen sinisen pillerin, Viagran. Reidy toimi tuolloin muutaman vuoden lääkkeen ykkösmyyjänä.

Elokuvan Jamie Randall (Jake Gyllenhaal) on synnynnäinen myyntimies, joka kodinkoneliikkeestä saamiensa potkujen jälkeen suuntaa lääkemyyjäksi. Jamie päätyy kauppaamaan masennuslääke Zoloftia, mutta kilpailevan markkinajohtajan Prozacin ohi on vaikea päästä, varsinkin kun sen markkinoijana on häikäilemätön Trey Hannigan (Gabriel Macht).

Kun myyntimiehen kykyjensä lisäksi hurmurina tunnettu Jamie kuulee uudesta lääkkeestä nimeltä Viagra, hän ilmoittaa heti haluavansa edustaa sitä. Tästä alkaa hänen uransa räjähdysmäinen nousukiito, sillä kaikki haluavat kokeilla uutta lääkettä.

Samoihin aikoihin Jamie tapaa Maggien (Anne Hathaway), ihastuttavan avoimen, rehellisen ja seksistä pitävän naisen, johon paatunut naistenmies rakastuu välittömästi. Maggie ei kuitenkaan elä yksinkertaisessa maailmassa vaan hänen elämäänsä varjostaa yllättävän nuorena puhjennut Parkinsonin tauti.

Ohjaaja Edward Zwickilla (Blood Diamond - Veritimantti, Intohimon tuulet) on ollut aikaisemminkin hyvä ote henkilöohjaajana, ja niin myös Love and Other Drugsin vahvuus on sen näyttelijöiden välisessä kemiassa. Kauniiden pääosanesittäjien välillä nähdään useita sähköisiä hetkiä ja tämän tyyliselle komedialle yllättävänkin uskaliaat seksikohtaukset ovat aidon oloisia ja onnistuneita.

Komediana alkanut elokuva alkaa loppua kohden hehkua Maggien sairauden mukana vakavia sävyjä, sillä komediasta huolimatta Parkinsonin tautia käsitellään ilman sairaudelle hihittelyä. Elokuvan vaikuttavimpia hetkiä ovat Maggien taistelun hetket tautiaan vastaan sekä hänen osallistumisensa tapaamiseen, jossa todistetaan, että Parkinsonin kanssa voi elää - vaikka hankalaahan se on, kuten eräs mies Jamielle tapaamisessa avautuu.

Kaikin tavoin upea Hathaway on elokuvan sydän, joka valaisee säteilevällä persoonallisuudellaan jokaisena valkokangashetkenään. On harvinaista nähdä komediassa näinkin itsenäinen ja sensuelli nainen Hollywoodille tyypillisten neuroottisten naimisiinmenokoneiden sijaan.

Kokonaisuutena “rakkaudesta ja muista huumeista” kertova käsikirjoitus ei täysin pysy kasassa loppuun saakka ja epäselväksi jää, haluttiinko elokuvan olevan rakkaustarina vaiko lääkemarkkinoiden hulluudesta kertova komedia. Sen suurin ansio lepääkin karismaattisissa näyttelijäsuorituksissa ja vakuuttavassa henkilöohjauksessa, joiden kautta katsojat pääsevät kokemaan niin viihdyttäviä kuin liikutuksenkin hetkiä.

Juttu julkaistu alun perin Episodissa 1/2011

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Love And Other Drugs
Ohjaus: Edward Zwick
Käsikirjoitus: Charles Randolph, Edward Zwick, Marshall Herskovitz, perustuu Jamie Reidyn romaaniin
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Anne Hathaway, Hank Azaria, Judy Greer
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: toiminta / fantasia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

lauantai 21. toukokuuta 2011

Farrellyn veljesten Hall Pass - Lupa rellestää (2011) (**)


Niin Hollywoodissa kuin suomalaisessa olutpöytäkeskustelussakin ajatus avioliittoon kahlituista, omaa elämäänsä elämättömistä miehistä on lähes kyllästymiseen asti kulutettu vitsin aihe. Hall Pass - Lupa rellestää tarttuu aiheeseen avaamalla kahdelle keski-ikää lähestyvälle miehelle luvan rellestää viikon ajan ilman vaimoja ja avioliiton kahleita, ilman ehtoja ja kysymyksiä. Onko tämä paluu hurjaan ja vapaan seksin täytteiseen nuoruuteen vai onko todellisuus sittenkin jotain muuta kuin kuumat fantasiat?

Farrellyn veljekset Bobby ja Peter ovat pitkään tehneet komedioita mitä eriskummallisimmista aiheista: milloin huumorin kohteena on rakkaus runsasmuotoiseen tyttöön (Hal ja iso rakkaus), siamilaiset kaksoset (Stuck on You) tai persoonallisuushäiriöstä kärsivä poliisi (Me kaksi ja Irene). Romanttinen komedia Sekaisin Marista (1998) on kuitenkin edelleen Farrellyjen uran huippu, eikä veljesten uusin aluevaltaus, hulvattoman kuuloinen Hall Pass - Lupa rellestää ohita sitä.

Parhaat kaverukset Rick (Owen Wilson) ja Fred (Jason Sudeikis) ovat onnellisesti naimisissa upeiden naistensa (Jenna Fischer ja Christina Applegate) kanssa, mutta eivät silti voi olla vilkuilematta vieraiden naisten varustuksia. Pelipöydässä miesten jutut avioliiton ulkopuolisten naisten ihanuudesta muuttuvat yhä vain härskimmiksi, kunnes lopulta Rickin vaimo Maggie (Fischer) kuulee vahingossa liikaa ja päättää antaa miehelleen viikoksi vapaalipun avioliitosta. Räävittömän suunsa takana kilttinä perheenisänä tunnettu Rick hämmentyy, mutta kun Fredin vaimolla (Applegate) keittää myös yli, alkaa teini-ikäisen tasolle taantuneiden miesten suunnitelma paluusta nuoruuden fantasioihin kehittyä.

Fantasiat ovat kuitenkin usein vain fantasioita, ja tässäkään tapauksessa todellisuus ei täysin vastaa miesten käsitystä omasta viehätysvoimasta. Halukkaita naisia ei enää kasvakaan jokaisella oksalla - jos niitä koskaan on kasvanutkaan- ja rapakunto uhkaa viedä miehet olusten jälkeen sänkykamarin puolelle yksin. Toisaalla todellisuus myös muistuttaa miehiä siitä, että heidän vaimoillaankin saattaisi olla vientiä.

Rajoja rikkovista komedioistaan tunnetut Farrellyt eivät tällä kertaa anna itselleen lupaa suuremmin rellestää, sillä Hall Pass on erittäin kiltti komedia. Pinnaltaan se vihjaa olevansa hurja ja epäkorrektin hauska, mutta korostaa kuitenkin lähes ärsyttävyyteen asti perinteisiä perhearvoja ja sukupuolten stereotyyppistä paikkaa perheessä. Rääväsuinen dialogi muutamassa kohtauksessa antaa odottaa huomattavasti uskaliaampaa komediaa, mutta loppujen lopuksi tuloksena on aikuiseen makuun tuotettu ihmissuhdekomedia, joka ei kohauta eikä yllätä.

Hall Pass tarjoaa leppoisalla huumorillaan keveän ja viihdytetyn mielen, mutta ei jää naurattamaan pitkäksi aikaa, kuten vaikkapa parin vuoden takainen, Todd Phillipsin ohjaama Kauhea kankkunen. Sovinnaisuutensa vuoksi sitä voi kuitenkin suositella kepeäksi treffielokuvaksi aikuisille.

Juttu on julkaistu alun perin Episodissa #5/2011

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Hall Pass
Ohjaus: Bobby Farrelly, Peter Farrelly
Käsikirjoitus: Pete Jones, Bobby Farrelly, Peter Farrelly, Kevin Barnett
Ääniosissa: Owen Wilson, Jason Sudeikis, Christina Applegate, Jenna Fischer
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

perjantai 20. toukokuuta 2011

Tulossa ensi viikolla: Pienin painajainen perheessä


Focker -komediaelokuvasarjan (Perhe on painajainen ja Painajainen perheessä) jatko-osa Pienin painajainen perheessä ilmestyy Blu-ray Combo Pack- ja DVD-julkaisuina 25.5.2011. Perheet Focker ja Byrnes ovat kirvoittaneet makeita nauruja elokuvayleisöistä jo yli vuosikymmenen ajan. Perhetarinan kolmannessa osassa keskitytään lasten kasvatukseen.

Elokuvablogi.comissa ensi viikolla julkaisun kunniaksi Robert De Niron haastattelu sekä arvio elokuvasta!

Greg Fockerin (Ben Stiller) appiukko, entinen CIA-agentti Jack Byrnes (Oscar-voittaja Robert DeNiro) arvostaa vihdoinkin vävypoikaansa, mutta yksi tulikoe on vielä edessä: Gregin täytyy pystyä todistamaan, että hän kykenee olemaan perheen seuraava ”Godfocker”. Komediahittien Perhe on painajainen ja Painajainen perheessä jatko-osaa Pienin painajainen perheessä tähdittävät Robert De Niro (Kaikki hyvin) ja Ben Stiller (Night at the Museum -elokuvat) sekä Oscar®-voittajat Dustin Hoffman (Kung Fu Panda) ja Barbra Streisand (Vuorovetten prinssi) sekä Blythe Danner (Paul), Teri Polo (Yli rajojen) ja Owen Wilson (How Do You Know). Fockerin perheen tarinan kolmannessa ja hauskimmassa osassa ovat lisäksi mukana Jessica Alba (Machete), Laura Dern (Jurassic Park) ja Harvey Keitel (Piano).

Blu-ray Combo Pack ja DVD sisältävät runsaasti lisämateriaalia, kuten poistettuja kohtauksia, vitsikoosteen, dokumentin elokuvan tekemisestä sekä vaihtoehtoisen alun ja lopun, joita ei aiemmin ole julkaistu.


Pienin painajainen perheessä -elokuvan Blu-ray-julkaisun hankkineet saavat huikean teräväpiirron ja hifiäänen lisäksi nauttia lyhytelokuvista, joita tähdittävät Robert De Niro, Ben Stiller ja Owen Wilson.

torstai 19. toukokuuta 2011

Luettua: Suzanne Collins - Nälkäpeli

Suzanne Collinsin kirjoittama Nälkäpeli -trilogia on seuraava nuortenkirjasarja, joka on saamassa elokuvaversion. Ensi vuoden puolella ilmestyvän ensimmäisen osan ohjaa Gary Ross, joka on ohjannut mm. söpöisen Pleasantvillen (siitä juttu täällä). Tämän ja niin monen luetun blogijutun takia minunkin oli tartuttava kirjaan ja katsastaa, mistä tässä kaikessa oikein onkaan kyse.

Nälkäpeli (The Hunger Games) sijoittuu jonkinasteisen maailmanlopun jälkeiseen maailmaan, joka ennen tunnettiin nimellä Yhdysvallat, nykyisin Panem. Panemia johtaa Capitol, joka pitää alaisuudessaan toimivia 12 vyöhykettä tiukasti ohjaksissaan, jotta kapinointia ei pääse syntymään.

Voimakkain ohjailun muoto on Nälkäpeliksi kutsuttu tosi-tv-sarja, johon jokaiselta vyöhykkeeltä valitaan yksi tyttö ja yksi poika vuosittain. Nämä nuoret sijoitetaan areenalle, jolta vain yksi pääsee voittajaksi. Muut on siis tapettava. Ja tätä kaikkea seuraavat tuhannet kamerat, ja hallitus myös pakottaa kaikki kansalaiset seuraamaan peliä.

Vyöhykkeellä 12 asustaa taitava metsästäjä Katniss Everdeen, joka yhdessä leipurin pojan Peeta Mellarkin kanssa joutuu brutaaliin peliin mukaan.

Kuultuani kirjan kammottavasta ideasta, en kovasti innostunut. Jostain syystä nämä Running Man / Gamer -tyyliset tappopelit eivät vain houkuttele. Mutta aloitettuani kirjan tarina vetäisi kertalinttuulla mukanaan ja seurasin Katnissin matkaa pelin läpi kiihkeän innostuksen vallassa.

Nälkäpeli on kiehtova sekoitus scifiä, toimintaseikkailua ja teiniromantiikkaa. Se on kirjoitettu tarttuvasti ja soveltuu myös aikuisen luettavaksi. Toki teiniromantiikka puskee välillä läpi melkoisen vahvasti, mutta kokonaisuutena kirja on kuitenkin varsin mainio aloitus trilogialle - niin mainio, että sarjan loputkin osat pitää lukaista :)

Elokuvassa Katnissia on valittu esittämään The Winter Bones -elokuvassa ihastuttanut Jennifer Lawrence ja Peetan roolissa nähdään puolestaan Josh Hutcherson. Heidän viinaan menevänä ohjaajanaan Haymitchinä nähdään Woody Harrelson.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Kenneth Branaghin Thor (2011) (****)


Kenneth Branagh on ohjaajana parhaiten tunnettu arvostetuista Shakespeare-tulkinnoistaan (mm. Henry V, Paljon melua tyhjästä, Hamlet). Taustansa vuoksi hän kuulosti hieman epäuskottavalta vaihtoehdolta ohjaamaan myyttistä, joskin Marvelin sarjakuvatehtaan popularisoimaa tarinaa ukkosenjumala Thorista. Lopputulos kuitenkin tekee kunniaa niin ikiaikaiselle jumaltarulle kuin sarjakuvallekin.

Kolmiulotteisena julkaistava Thor ottaa pääasialliseksi tarinan kohteekseen isän ja pojan suhteen sekä veljeskateudesta juurensa juontavan hyvän ja pahan kamppailun. Sarjakuvan hengen mukaisesti tarina kulkee sekä visuaalisesti komeassa ja maagisessa Asgardin valtakunnassa että rahvaanomaisessa Maassa. Asgardissa tapahtuvissa kohtauksissa sekä kolmiulotteisuus että koko tarinan henki on parhaimmillaan, kun taas Maassa vietetyn ajan ympärille kiedottu tarina on puolestaan hieman hatara, vaikkakin hauska.

Ukkosenjumala Thor (Chris Hemsworth) on nousemassa valtaistuimelle isänsä Odinin (Anthony Hopkins) jalanjäljissä, kun kauan sitten kukistetut Jotunheimin jääjätit hyökkäävät Asgardiin. Äkkipikaisena ja kiihkeänä taistelijana tunnettu Thor vannoo kostoa ja julistaa sodan Jotuneita vastaan. Rauhaa vaalinut Odin kiukustuu, kiroaa esikoisensa ja lähettää tämän ilman jumalvoimiaan Maahan. Thorin poissaollessa velipuoli Loki (Tom Hiddleston) puolestaan ottaa Asgardin valtaansa.

Maassa Thor tapaa Janen (Natalie Portman), astrofyysikon, joka yhdessä tohtori Selvigin (Stellan Skarsgård) kanssa tutkii syvää avaruutta ja mahdollisia rinnakkaistodellisuuksia sekä niiden välisiä madonreikiä. Kuninkaanpojalla on ensin vaikeuksia sopeutua elämään tavallisena ihmisenä, mistä on synnytetty elokuvassa ilahduttavan paljon nähtävää komiikkaa.

Nykyisin sarjakuvafilmatisoinneissa tuntuu olevan pyrkimys tuottaa mahdollisimman synkkä ja sitä kautta kriittisessä mielessä uskottavampi elokuva. Thorissa muistetaan kuitenkin sarjakuvien ydin, joka ei ole liian synkkä ja joka itseironian kautta synnyttää viihdyttäviä tilanteita. Elokuvassa näkyy sama pilke silmäkulmassa kuin kolmen vuoden takaisessa Iron Manissa, joka toi kaivatun huumorin takaisin Marvel-elokuviin.

Australialaissyntyinen, kuvankaunis Hemsworth on täydellinen Thor: pitkänhuiskea, sinisilmäinen blondi, jonka ulosanti on hieman jäykkää. Mutta genrelle tyypillisesti pääpaino onkin toiminnalla, jossa nyrkit sekä Mjolnir-vasara puhuvat ihmisten sijaan. Hopkins tuo auktoriteetillaan Odiniin uskottavaa ylijumaluutta ja Hiddlestonin salamyhkäiset piirteet tekevät hänestä hienon esimerkin salatun kateuden vaivihkaisesta muuttumisesta murhaavaksi vihaksi. Portman puolestaan on oma suloinen itsensä, ei yhtään vähempää, muttei myöskään enempää.

Kuten usein Marvel-elokuvissa, myös Thorissa nähdään pieni lisäklippi lopputekstien jälkeen. Ei siis kannata hoppuilla teatterista pois kesken kaiken. Thor nähdään jatkossa uudestaan ensi vuonna ilmestyvässä Joss Whedonin (Buffy, vampyyrintappaja) ohjaamassa ja käsikirjoittamassa The Avengers -filmatisoinnissa.

Juttu julkaistu alun perin Episodin verkkosivulla

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Thor
Ohjaus: Kenneth Branagh
Käsikirjoitus: Ashley Miller, Zack Stentz, Don Payne, perustuu Stan Leen, Larry Lieberin ja Jack Kirbyn sarjakuviin
Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Anthony Hopkins, Tom Hiddleston, Stellan Skarsgård
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta / fantasia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

maanantai 16. toukokuuta 2011

Fast & Furious 5 (2011) (***)


Kymmenen vuoden aikana nyt jo viidenteen osaansa ehtineessä Fast & Furious -sarjassa ei näy hidastumisen merkkejä. Fast & Furious 5 on aikaisemmille osille ominaiseen tapaan bensankatkuinen ja adrenaliinintäytteinen, mutta se -yllättävää kyllä- ei ole menettänyt otettaan eikä kaverihuumorin ryydittämää viehätystään. Jatkoakin vihjaillaan olevan edelleen tiedossa.

Fast & Furious 5 jatkuu siitä, mihin edellinen elokuva päähenkilöt jätti. Hyväsydäminen rikollinen Dominic Toretto (Vin Diesel) on matkalla vankilaan kärsimään 25 vuoden tuomiotaan, kun hänen ystävänsä, entinen FBI-agentti Brian O’Conner (Paul Walker) ja sisarensa Mia (Jordana Brewster) saapuvat moottorit ärjyen pelastamaan päivän. Etsintäkuulutettujen karkulaisten matka käy Rio de Janeiron rähjäisiin faveloihin, missä he ryöstävät pari paikalliselle rötösherra Reyesille (Joaquim de Almeida) kuuluvaa luksusautoa ja päätyvät tämän suurennuslasin alle.

Rioon saapuu myös FBI:n erikoisasiantuntija Hobbs (Dwayne Johnson) tehtävänään pidättää Dominic kumppaneineen. Seuraa paljon sarjalle tyypillistä nopeilla autoilla kaahailua, mutta myös Ocean’s 11 -tyylistä mahdottoman ryöstösuunnitelman tekoa, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Viidennen osan on ohjannut kahden edellisen osan tapaan Taiwanista kotoisin oleva Justin Lin. Hän on kasvanut napakaksi, dynaamisen toiminnan ja rauhallisemman taustatarinan oivallisesti sekoittavaksi ohjaajaksi, jolla ohjakset pysyvät käsissä vauhdikkaissakin kohtauksissa. Niin Fast & Furiousissa (sekavasti nimetyn sarjan neljännessä osassa) kuin Fast & Furious 5:ssäkin toimintakohtaukset puskevat eteenpäin kuin juna, mutta niissä on aina mukana myös jotain uutta näkökulmaa.

Chris Morganin käsikirjoitus toimii, ja tarinan pienet ja hieman suuremmatkin jipot ovat älykkäitä. Se tuo äijien maailmaan myös pehmeämpiä arvoja eikä unohda sitä, mikä loppujen lopuksi elämässä on kaikkein tärkeintä - perhe ja ystävät. Fast & Furious 5:ssa on mukana liuta hahmoja edellisistä elokuvista, mutta kaikkien taustoja ei tahdo muistaa millään, eikä katsojaa niistä muistutella.

Sarjan sydämenä sykkii Dieselin ja Walkerin epäsuhtainen ja toisilleen naljaileva parivaljakko. Siksipä parhaimmistoa ovatkin ne elokuvat, joissa tämä kaksikko on mukana. Heikomman suosion saaneiden kakkos- ja kolmososien jälkeen sarja päivitettiin alkamaan uudestaan alkuperäisen kaksikon kera ja päätös oli oikea, sillä vuonna 2001 julkaistussa ensimmäisessä osassa (Hurjapäät) ihastuttanut ystävyys ja huumori palasi nelososassa.

Omassa genressään Fast & Furious 5 on mitä mainiointa aivot narikkaan -toimintaviihdettä. Se ei pyri olemaan vakavasti otettava, mutta toisaalta ei myöskään mässäile liiaksi huumorilla, vaikka järkälemäisten Dieselin ja Johnsonin yhteenotto äänitehosteineen saakin lähes koomisia mittasuhteita.

Juttu julkaistu alun perin Episodin verkkosivulla

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Fast Five
Ohjaus: Justin Lin
Käsikirjoitus: Chris Morgan
Pääosissa: Vin Diesel, Paul Walker, Jordana Brewster, Dwayne Johnson
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

lauantai 14. toukokuuta 2011

Mark Romanekin Ole luonani aina - Never Let Me Go (2010) (****)


Brittiläisen Kazuo Ishiguron kiiteltyyn romaaniin perustuva Ole luonani aina on yhtä aikaa kauhistuttava ja kaunis elokuva. Se kertoo ystävyydestä, rakkaudesta ja kateudesta kiedottuna järkyttävän salaisuuden -määrätyn kohtalon- ympärille. Vakavana draamana alkava elokuva yllättää aiheesta tietämättömän hienosävyisellä genren muutoksella.

Mark Romanekin (Tunnin kuva) ohjaama Ole luonani aina kertoo Kathysta (Carey Mulligan), Ruthista (Keira Knightley) ja Tommysta (Andrew Garfield), jotka kasvavat yhdessä ja elävät koko lapsuutensa ulospäin aivan tavalliselta vaikuttavassa Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Aikuisuuden kynnyksellä he kuitenkin saavat selville kylmäävän totuuden tulevaisuudestaan ja se varjostaa jokaisen elämää loppuun saakka.

Elokuvasta on äärimmäisen hankala kertoa pilaamatta tarinan jännitettä, joka luo sen hahmojen ylle surullisuuden hunnun. Synkän taustatarinan etualalla kulkevat rakkaus, mustasukkaisuus ja kateus, inhimilliset sävyt, mutta katsoja alkaa helposti kaivata myös hieman kapinaa. Tarinan konteksti tekee lopulta hahmojen toimista hieman helpommin sisäistettäviä.

Alex Garlandin käsikirjoitus on kunnianhimoinen saavutus, sillä aiheen tieteissävytteisempää, dystooppista tunnelmaa vahvistamalla elokuvasta ei välttämättä olisi muodostunut niin tunteisiin vetoava. Tulos on kuitenkin sydäntäsärkevässä julmuudessaan hienotunteisen vihjaileva ja se jättää tilaa katsojan tunteille. Tulkinnanvaraisuudellaan se myös innostaa tutustumaan alkuperäisteokseen.

Mulligan (An Education), Garfield (The Social Network) ja Knightley (Sovitus) edustavat nuorta brittinäyttelijöiden sukupolvea, jolta voi odottaa suuria saavutuksia. Jokainen lunastaa oman paikkansa elokuvassa, ja varsinkin Mulligan ja Garfield tekevät mielen perukoilla vielä pitkään elokuvan loppumisen jälkeen kummittelevat roolisuoritukset - Mulligan seesteisen rauhallisena Kathynä, jonka pinnan alla kuplii, Garfield puolestaan ujona, mutta kolmikon ilmaisukykyisimpänä hahmona. Lisäksi kohtaus, jossa Knightleyn Ruth makaa sairaalan leikkauspöydällä, on karmaisevassa kylmyydessään elokuvan mieleenpainuvimpia hetkiä.

Hypnoottisesti kerrottu tarina käyttää hyväkseen sateisen harmaan Britannian sävyjä, sisäoppilaitoksen karua maailmaa ja nuorten kasvukipuja huijaten katsojaa uskomaan todellisuuteen jota ei ole. Lopputuloksena on elokuva, joka yhtä aikaa lumoaa ja ahdistaa, ja on yksi vuoden masentavimpia elokuvia. Positiivisessa mielessä.

Juttu julkaistu alunperin Episodissa #2/2011
Juttuni Kazuo Ishiguron alkuperäisteoksesta löytyy täältä >>

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Never Let Me Go
Ohjaus: Mark Romanek
Käsikirjoitus: Alex Garland, perustuu Kazuo Ishiguron romaaniin
Pääosissa: Carey Mulligan, Keira Knightley, Andrew Garfield
Valmistusmaa: Yhdysvallat / Iso-Britannia 2010
Genre: draama / scifi
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (Apple) >>

torstai 12. toukokuuta 2011

Supersankarielokuvia on niin helppo vihata

Tämä juttu oli näköjään kadonnut Blogger-päivityksen mukana. Tässä uudestaan. Kopsaan kaikki kirjoitetut kommentit tähän mukaan myöhemmin, eli ei tartte niitä uudestaan kirjoitella ;-)

Olen itse monien sarjakuvien ja niistä tehtyjen elokuvien ystävänä kiinnittänyt huomiota siihen, että usealla elokuvakriitikolla tai muuten elokuvien kanssa tekemisissä olevilla ihmisillä tuntuu olevan kova into lytätä kaikki mahdolliset sarjakuvafilmatisoinnit alkuunsa. Tai jos nyt ei aivan kärjistetä sisältämään kaikkia sarjakuvafilmatisointeja, niin ainakin supersankarielokuvat. Monille pelkkä ajatus supersankarielokuvasta tuntuu olevan punainen vaate, merkki siitä, että kyseessä on ehdottomasti huono elokuva.

Kyllähän supersankarielokuvia on helppo vihata. Jos ei koskaan ole ollut sarjakuvien ystävä, tuskinpa näiden usein fantasiaa ja toimintaa sekoittavien tarinoiden tuonti valkokankaalle yhtään lisää niiden kiinnostavuutta. Lisäksi tuntuu edelleenkin olevan vallalla käsitys, että supersankarisarjakuvat ovat vain esiteineille suunnattua aivotonta hömppää, josta aikuiset lukijat tuskin jaksavat kiinnostua.

Supersankarielokuvia pidetään usein huonoina juuri siksi, ettei kukaan itseään kunnioittava ja vakavasti otettava elokuvaystävä nyt vaan voi sanoa pitävänsä sellaisista. Asian kun myöntämällä joutuisi varmasti muiden elitistien joukossa leimatuksi tyhmäksi. Siksi on paljon helpompaa mennä siitä, missä aita on matalin ja haukkua mahdollisimman karkein sanakääntein kaikki tämän tyylisuunnan elokuvat roskaksi.

Jotkuthan tekevät näin vaikka eivät olisi koko elokuvaa edes nähneet. Jos elokuvan tuotantokrediiteissä mainitaan Marvel, se tarkoittaa auttamattomasti yhtä tähteä ihan suoraan, elokuvaa näkemättä.

Monilla kriitikoilla tuntuu olevan mielessään täydellisen elokuvan utopia, mihin kaikkia elokuvakokemuksia verrataan. Mutta eihän supersankarielokuvaa voi suoraan verrata mihinkään niin sanottuun taide-elokuvaan kuten vaikkapa Gaspar Noén Enter the Voidiin. Koska vertaisitko sinä Stan Leeta kirjoittajana vaikkapa johonkin Dostojevskiin, Marvelin sarjakuvaa maailmankirjallisuuden klassikoihin?

Harva laittaa nämä kirjallisuuden tyylisuunnat samaan läjään arvostellessaan kirjallisuutta. Kai siis elokuvatkin pitäisi arvostella oman genrensä sisällä. Niin, että myös muille sarjakuvafilmatisoinneille kuin Sin Citylle tai Watchmenille annettaisiin edes mahdollisuus.

Uusimman Marvel-filmatisoinnin -Thorin- suhteen mentiin arvosteluissa perinteisen kaavan mukaan - tavalliset katsojat ovat siitä tykänneet ja maailmalla jopa monet kriitikotkin. Suomessa kuitenkin suurin osa nimekkäistä medioista antoi Thorille arvosteluissaan yhdestä kahteen tähteä. Sentään MTV3:n kriitikko Outi Heiskanen uskalsi olla eri mieltä neljän tähden vertaisesti.

Minkähänlaisen vastaanoton kesäkuussa julkaistava Matthew Vaughnin ohjaama X-Men: First Class Suomessa saakaan? Veikkaan että Iltalehden leffaraadin keskiarvo ei kovin paljoa yli kahden nouse ;-)

Ja fanityttö minussa odottaa leffaa innolla ;-)

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Duncan Jonesin Source Code (2011) (****)


Duncan Jonesin vuonna 2009 ohjaama Moon (josta juttu täällä) oli erittäin hieno esikoistyö, jolla ohjaaja piirsi nimensä minun mieleeni kertalinttuulla. Siksipä odotukset olivatkin melkoisen korkealla hänen seuraavan ohjaustyönsä Source Coden osalta.

Source Code kertoo Colter Stevensista (Jake Gyllenhaal), sotilaasta, joka yllättäen kesken Afganistanin keikan herääkin itselleen vieraassa kehossa, kauniin naisen (Michelle Monaghan) kanssa junassa matkalla kohti Chicagoa. Junassa, joka piakkoin räjähtää terroristin asettaman pommin takia.

Räjähdyksen jälkeen Stevens palaa omaan kehoonsa, joka on jumissa lentokoneen (??) raadossa jossakin päin maailmaa. Missä, siitä Stevensillä ei ole mitään tietoa, ja hänen ainoa yhteytensä ulkomaailmaan onkin vain toinen sotilas, Colleen Goodwin (Vera Farmiga), joka puhuu hänelle tietokoneen välityksellä.

Stevensin tehtäväksi on annettu selvittää, kuka asensi pommin Chicagon junaan ja hänet lähetetään takaisin saman ihmisen kehoon, täsmälleen samaan hetkeen kuin aikaisemminkin.

Source Code sukkuloi usean todellisuuden välillä vaivatta. Käsikirjoitus on oivallinen ja elokuvan toteutus tuo mieleen tyylin, jolla myös Moon on tehty. Molemmissa elokuvissa pääosassa on ihminen, joka on joutunut todellisuuteen mikä ei ole varsinaisesti oma, mutta joka ei anna periksi. Kerros kerrokselta salaisuus raottuu ja lopulta päästään pisteeseen, jossa mahdollisella virallisella todellisuudella ei ole enää niin suurta merkitystä. Elokuvan loppu muistuttaakin tyydyttävyydessään hieman Christopher Nolanin vuonna 2006 ohjaamaa The Prestigeä, siinä mielessä, että kun todellisuutta on taivuteltu tarpeeksi, ei lopullisella suunnalla enää ole draaman kannalta niin suurta väliä.

Tietyllä tavalla Source Codea voisi verrata myös niin ikään Nolanin viime kesänä ohjaamaan Inceptioniin, vaikka todellisuuden tasoja Source Codessa ei olekaan aivan yhtä monta. Niiden välillä liikutaan kuitenkin jouhevasti tarinan intesiteettiä kasvattamalla koko elokuvan keston ajan niin, että katsoja pysyy mukaan virittyneenä mukavasti.

Hahmojen ja näyttelijöiden osalta suurin painolasti lepää Gyllenhaalin harteilla, sillä muut hahmot tuntuvat jopa liioitellun yksiulotteisilta. Laatunäyttelijä Farmiga, jonka rooli on tasapainoilla sotilaan velvollisuudentuntonsa ja toisaalta toista ihmistä kohtaan tuntemansa myötätunnon välillä, ei ilmeettömyydellään täysin vakuuta. Samoin hänen esimiestään Dr. Rutledgeä näyttelevä Jeffrey Wright tuntuu roolissaan ylikorostetun suoraviivaiselta.

Sci-fi/trilleriosastolla Source Code on vuoden parhaita elokuvia tähän mennessä.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Source Code
Ohjaus: Duncan Jones
Käsikirjoitus: Ben Ripley
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Michelle Monaghan, Vera Farmiga, Jeffrey Wright
Valmistusmaa: USA / Ranska 2011
Genre: sci-fi / trilleri
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

tiistai 10. toukokuuta 2011

Luettua: Posy Simmonds - Tamara Drewe

27. toukokuuta elokuvaensi-iltaan tulee Stephen Frearsin (The Queen) ohjaama Tamara Drewe. Elokuva pohjautuu Posy Simmondsin kirjoittamaan samannimiseen sarjakuvaromaaniin, jonka päätin lukaista ennen elokuvan näkemistä.

Tamara Drewe kertoo pienestä kyläyhteisöstä Englannin maaseudulla. Beth Hardiman pitää kirjailijamiehensä Nicholasin kanssa yllä täyden palvelun majataloa, johon niin aloittelevat kuin jo julkaisseetkin kirjailijat voivat tulla kirjoittamaan kaikessa rauhassa. Rauhan rikkoo naapuriin saapuva kuvankaunis kolumnisti Tamara Drewe, joka pistää pään pyörälle jokaiselta kyläläiseltä sukupuoleen katsomatta.

Tamara Drewe poikkeaa perinteisestä sarjakuvasta suuresti, sillä runsaalla tekstimäärällään se on enemmänkin kuvitettu romaani kuin sarjakuva. Maaseudun ihmissuhteiden kiemurat on kuitenkin kirjoitettu niin ihastuttavan toimivalla tavalla, että kirjan lukee hujauksessa (omassa tapauksessani "hujaus" oli viisi autossa istuttua tuntia matkalla Pohjois-Savosta takaisin Helsinkiin).

Kirjassa kuvataan kivasti niin kirjailijoiden kuin maaseutuyrittäjänkin arkea. Samalla se nostaa esille pikkukaupungin hyviä ja pahoja puolia - pienessä yhteisössä kaikki periaatteessa tietävät kaiken, mutta samalla eivät mitään, ja aikuisten rinnalla nuorten ongelmat korostuvat, kun ajanviettopaikkoja on hyvin rajoitetusti.

Simmonds sekoittaa tarinaansa trillerimäistä tyyliä selvittäessään lukijoille ihmisten kohtaloita, ja tämä tekee kirjasta mielenkiintoisten hahmojensa ohella erittäin monimuotoisen ja viihdyttävän.

Tietääkseni kirjaa ei ole vielä suomennettu, mutta englanninkielinen versio on saatavilla ainakin Amazonilta ja se löytyy myös pääkaupunkiseudun kirjastosta.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Tarkennusta viikonlopun seksikeskusteluun

Kirjoittelin perjantaina kauniiden näyttelijöiden vaikutuksesta katselukokemukseen ja sain kommentteja, joissa ihan selkeästi ymmärrettiin kirjoitukseni väärin. Siksi haluan hieman tarkentaa omaa kantaani asiaan.

Kirjoitukseni tarkoituksena oli pohtia, voiko elokuvan hahmoon tai näyttelijään ihastua samalla tavalla kuin oikeaan ihmiseen - siis niin, että kriittinen ajatusmaailma sumenee. Kuten kaikki tietävät, biologinen faktahan on, että kaksi ihmistä ihastuessaan näkevät jonkin aikaa koko maailman ruusunpunaisten lasien läpi, kaikki on ihanaa ja upeaa, ihastuksen kohde maailman kaunein ihminen. Mutta voiko samalla tavalla ihastua myös fiktiiviseen hahmoon niin, että TIETÄMÄTTÄÄN näkee asiat parempina kuin ne oikeasti ovat? Tämä oli asia, jota halusin pohtia.

Omista elokuvien arvosteluperusteistani haluan vielä korostaa sitä, että ainakaan tietoisesti kriteereihini ei kuulu lisäpisteiden antaminen pelkästään hahmon tai näyttelijän ulkonäön takia. Jos elokuva on oikeasti huono, se on huono vaikka siinä olisi kuinka kaunis näyttelijä pääosassa (vrt. esim. Sucker Punch). Toinen ryhmä kokonaan ovat sitten guilty pleasuret, joita katsoo mielellään niiden mahdollisesta yleisestä huonoudesta huolimatta, mutta silti ne eivät ole elokuvahistorian mestariteoksia, viiden tähden arvoisia elokuvia.

Kirjoituksessani mainitsemani Thorin (Episodin arvostelu täällä) suhteen on Suomessa kirjoitettu useita negatiivisia arvioita, mutta maailmalla se on saanut suhteellisen hyvän vastaanoton. Elokuva on Rottentomatoesin kriitikoiden kesken edelleen reitattuna 78% freshiksi ja Empirekin antoi sille neljä tähteä.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Seksiä, seksiä!


Muistan joskus naureskelleeni sille, että miehet eivät ajattele muuta kuin seksiä ja tuijottelevat jokaisen vähänkin naisen näköisen otuksen perään. Taidan joutua nielemään naureskeluni, sillä kyllä se kuitenkin taitaa olla niin, että molemmat sukupuolet ovat (ainakin lähes) yhtä naurettavia kauniita ja komeita lajitovereita katsellessaan.

Monessa oman sukupuoleni edustajan pitämässä blogissa olen nimittäin törmännyt samaan asiaan eli miehiä kuolataan naisten keskuudessa jopa julkisemmin kuin toisin päin. Itsekään en asiaa peittele, koska ihmiskauneuden ihaileminen katselemalla on kuitenkin suhteellisen halpaa ja viatonta hupia.

Mutta mietin myös omalla kohdallani sitä, miten hyvin komeat hauislihakset sumentavat kriittisen arvostelukyvyn? Joskushan käy niin, että elokuva saattaa olla vaikka miten huono, mutta sitä katsoo kuitenkin ihan mielellään, jos sen näyttelijät sattuvat olemaan kauniita ja seksikkäitä. Mutta voiko käydä niin, että kriittinen arvostelukyky katoaa kokonaan pelkästään ihmiskauneuden edessä? Aloin miettiä tätä tapauksessa, jossa juttelin eräästä elokuvasta toimittajatuttavieni kanssa, ja suurin osa heistä piti kyseistä elokuvaa hyvinkin keskivertoa huonompana, ja minä taas olin rakastunut siihen ihan täysin.

Aloin miettiä, rakastuinko oikeasti elokuvaan kokonaisuutena, vaiko pelkästään sen pääosahahmoon niin että silmäni sumenivat kaikilta sen heikkouksilta täysin? Elokuvan aikana en kertaakaan ajatellut katsovani huonoa elokuvaa, vaan olin kaikkeen näkemääni erittäin ihastunut. Elokuva näytti visuaalisesti komealta, näyttelijät suoriutuivat tehtävistään kunnialla ja tarinakin oli ihan ok.

Tämä kyseinen elokuva oli juurikin tällä viikolla ensi-iltansa saanut Thor.

Mutta jos nyt ei mennä liian vakavaksi, niin onhan se hienoa, että nykyisin meitä naiskatsojiakin hemmotellaan kauniilla miehillä eivätkä kaikki fantasia/toimintaelokuvat tarjoa silmäkarkkia pelkästään mieskatsojille. Ehkäpä elokuvien tuottajat ovat huomanneet, että naisetkin rakastavat katsoa valkokankaalla seksiä tihkuvaa mieskomistusta. Ja että naisetkin ovat ihan potentiaalisia leffalipun ostajia.

Samasta ilmiöstä kertovat (uskoisin) vampyyrisarjat ja -elokuvat, joissa fantasiaseikkailuun on sidottu mukaan aimo annos seksiä. Twilight-saagassa tuo seksi on tukahdettua, mutta kuitenkin vihjauksillaan kiihkeää, kun taas vaikka True Blood -sarjassa seksi on avointa, alastonta ja joskus jopa rumaakin. Mutta kiihkeää silti.

Seksi myy, sehän on luonnollista, sillä se on meidänkin lajimme säilymisen kannalta elämän perusedellytyksiä. Olisi luonnotonta, mikäli emme pitäisi seksistä. Ei Homo sapiens olisi nyt näin laajalle levittäytynyt nisäkäslaji kuin se nyt on, mikäli kukaan ei pitäisi seksistä.

Kun kaksi ihmislajin yksilöä rakastuu toisiinsa, rakkaushormonit käytännöllisesti katsottuna sokeuttavat heidät näkemään vain toisensa ja ajattelemaan vain seksiä. Sillä tavalla evoluutio edesauttaa lajin säilymistä. Kai näin voi käydä myös elokuvan tai tv-sarjan fiktiivisen hahmon kanssa rakastuessa - ei sitä sitten enää osaa kriittisesti ajatella.

Tämän jutun tarkoitus oli varmaankin kertoa, ettei minun leffa-arvosteluja kannata aina ottaa kovin vakavasti. Joskus voin olla vain niin rakastunut, etten nää mitään muuta. Kuten eräs fiksu tuttavani sanoi, minä olen vähän liian helppo tapaus, kun valkokankaalla näkyy komea mies ;-)

torstai 5. toukokuuta 2011

True Blood, Season 2


Jänniä nämä sarjat, joiden kaudet ovat vain 12 jakson mittaisia. Yksi kausi hujahtaa läpi niin, ettei sitä meinaa edes huomata! True Bloodin kakkoskausi on nyt katsottu ja joudun jäämään odottelemaan kolmoskauden saamista käsiini, sen verran tämä sarja kuitenkin katsojansa koukuttaa ;-) Varsinkin kun kakkoskausi jätettiin kutkuttavaan cliffhangeriin aivan samoin kuin sarjan jaksotkin usein. En ole sitten Lostin pahemmin katsonut cliffhangereilla varustettuja sarjoja, sillä viime aikoina katsomani Supernatural, Buffy ja Angel ovat olleet kaikki siinä mielessä "helppoja", että niiden jaksot ovat yleensä yksittäisempiä - taustatarina jatkuu, mutta jokaisessa on oma seikkailunsa. True Blood suorastaan pakottaa katsomaan seuraavankin jakson!

True Bloodin kakkoskaudella mukaan tulee erityinen mauste tuhat vuotta vanhan vampyyrisheriffi Ericin (Alexander Skarsgård) saadessa näkyvämmän roolin. Hänen ja vampyyrinä kokemattomamman Billin (Stephen Moyer) "taistelu" Sookiesta (Anna Paquin) on ihanan latautunutta. Mutta ei pelkästään Eric tee kakkoskaudesta parempaa, vaan muutkin hahmot alkavat saada enemmän lihaa luidensa ympärille ja tarina rullaa jouhevammin.

Kakkoskaudella Bon Tempsin kaupunkiin saapuu ikiaikainen pahuus ystävän asuun pukeutuneena. Maryann (Michelle Forbes) on heti ensinäkemältä liian hyvä ollakseen totta. Hänen lumoonsa joutuu ikävästi Sookien suloinen ystävä Tara (Rutina Wesley), mutta lopullinen kohde on kuitenkin Sam (Sam Trammell). Samaan aikaan Sookien veli Jason (Ryan Kwanten) pestautuu vampyyreja vihaavaan Auringon veljeskuntaan etsiessään itseään ja jumalaansa. Ja Sookie puolestaan lupautuu auttamaan Ericiä löytämään tämän kadonneen 2000-vuotiaan ystävän Godricin (Allan Hyde).

True Bloodin kakkoskausi on täynnä verta, suolenpätkiä, alastomuutta, rumuutta, epäinhimillisyyttä ja jopa kannibalismia - kaikkea sellaista, mitä ei tavallisesti televisiossa nähdä. Vaikka tämä tekeekin sarjan katsomisesta paikoitellen epämiellyttävää, se antaa muulle tarinalle kuitenkin tärkeän omaperäisen leiman ja ihmissuhteet kaiken tämän taustalla alkavat vaikuttaa oikeasti mielenkiintoisilta.

Sarjan hahmot alkavat tällä kaudella oikeasti muotoutua, ja heistä kasvaa erittäin mielenkiintoisia. Ikivanha Maryann on kaikessa ihanuudessaan kammottava, ja Forbes on uskomattoman luova näyttelijä tuomaan tähän hahmoonsa niin monta ulottuvuutta. Kerrassaan hieno hahmo! Kuten jo aikaisemminkin mainittu, Eric puolestaan alkaa saada Buffyn monitahoiseen Spikeen verrattavissa olevaa painoarvoa. Komean Skarsgårdin myötä myös sarjan seksikohtaukset alkavat saada pientä hohtoa, sillä tähän mennessä sarjassa runsaasti esillä ollut seksi on ollut pääasiallisesti hieman rumaa. Viikinki-Ericin menneisyyttä valotetaan hieman myös, ja on hauska kuulla hänen välillä puhuvan ruotsia.

Olin myös iloinen siitä, että ykköskaudella erittäin luotaantyöntävä Sookien veli Jason alkaa saada itseensä jotain tolkkua, vaikkakin etsimällä sitä kantapään kautta. Sivuhahmoista yksi suuria suosikkejani on Taran serkku, huumediilerinä toimiva Lafayette (Nelsan Ellis), joka osaa olla sydämellinen, mutta joutuu itse puolestaan ikävyyksiin. Sivuhahmoista mielenkiintoisia ovat myös äitinsä tossun alta itsensä löytävä Hoyt (Jim Parrack), Vietnamissa traumatisoitunut Terry (Todd Lowe) sekä vampyyriksi muutettava Jessica (Deborah Ann Woll).

Kakkoskaudella vilahtaa myös suomalaista väriä, sillä Peter Franzén nähdään pienessä roolissa viitosjaksossa  nimeltä Never Let Me Go.

Kolmoskautta jäädään sitten odottelemaan. Jospa senkin pian saisin käsiini :)

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Bloggarin uusia tuulia

Aloitin nyt toukokuun alussa kirjoittaa ihan virallista blogia, sillä olen nyt Discshop.fi:n uusi leffabloggari. Juttujani voi lukea täältä >>

Vähän jännittää uusi pesti tällaisen "virallisemman" tason bloggarina, koska omaan blogiin juttuja on niin yksinkertaista kirjoitella. Täällä kun kaikesta on vastuussa vain ja ainoastaan itselleen :) mutta muille kirjoitellessa pitää vähän enemmän miettiä, mitä "suustaan" ulos päästää.

Kirjoittelen Discshopiin muutaman kerran viikossa ja uusi vastuuni saattaa myös hieman vaikuttaa tämän blogin päivitysaktiivisuuteen. Tervetuloa siis käymään tuolla uudessa blogissa, jonne myös kommentit ovat tervetulleita. Ja kommentteja ja palautetta täältä ja tuolta saa aina laittaa tulemaan sähköpostiin elokuvablogi.com (at) gmail.com.

Niin, ja May the 4th Be With You! ;-)

tiistai 3. toukokuuta 2011

True Blood, Season 1


Vampyyrisarjojen seuraaminen jatkuu tässä osoitteessa. Buffy, vampyyrintappajan ja Angelin jälkeen käsittelyyn lähti paljon kohua herättänyt True Blood.

Ykköskausi on nyt katseltu ja olen mielipiteeni kanssa vielä hieman ristiriitainen. Sarja kyllä koukutti, mutta paljon siinä oli asioita, jotka pidemmän päälle ärsyttivät. Olen tosin kuullut, että kakkoskaudesta eteenpäin homma hieman muuttuisi, ja luotan intuitiooni ja jatkan katselua ykköskauden jälkeenkin.

True Blood kertoo Louisianassa sijaitsevasta pikkukaupungista nimeltä Bon Temps. Siellä asustaa ajatuksia lukemaan pystyvä tarjoilija Sookie Stackhouse (Anna Paquin) veljensä Jasonin (Ryan Kwanten) ja isoäitinsä (Lois Smith) kanssa. Heti sarjan alussa Sookie tapaa mystisen tumman Billin (Stephen Moyer), joka paljastuu vampyyriksi.

True Bloodissa vampyyrit ovat tulleet ulos arkuistaan ja ovat nyt osa yhteiskuntaa. Tämä on ollut synteettisen veren, True Bloodin, keksimisen ansiota, sillä näin vampyyrien ei tarvitse enää metsästää ihmisiä. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan hyväksy vampyyreitä, osittain ihan aiheesta, sillä kaikki vampyyrit eivät harrasta mainstream-elämäntapaa.

Sarjan idea syrjinnästä ja vampyyrien ihmisoikeuksista on mielenkiintoinen, mutta lisäväriä siihen tuo fakta, etteivät vampyyrit ole täysin puolustuskyvyttömiä. Lisäksi kaikki ihmisetkään eivät ole aivan sitä, miltä ulospäin näyttävät.

Ykköskaudella nähdään hyvin vähän hahmoja, joista oikeasti voisi pitää. Sookie tuntuu välillä rasittavuuteen asti yksinkertaiselta ihmiseltä, Billistä ei näytetä kovinkaan monia puolia, ja monet muutkin hahmot tuntuvat lähes pelkästään vastenmielisiltä, eivät samaistuttavilta. Mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousee ykköskaudella vain pienessä sivuosassa nähtävä vampyyriseriffi Eric Northman (Alexander Skarsgård), joka on kiinnostavalla tavalla paha. Ja hänestä tulee jollakin tavalla mieleen Buffy, vampyyrintappajan Spike, joka sarjan loppua kohden nousi yhdeksi kiinnostavimmista ja monitahoisimmista hahmoista.

TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA

maanantai 2. toukokuuta 2011

I ♥ Thor

Fanityttö minussa hypähti jokin aika sitten, kun sain kuulla Marvelin sarjakuvatehtaalta seuraavaksi saapuvasta Thor-filmatisoinnista, sillä tämä popularisoitu sarjakuvaversio ukkosenjumalasta oli suuria Marvel-suosikkejani nuorena. Näin elokuvan viime viikolla lehdistönäytöksessä ja voin sanoa, että se sama fanityttö minussa hypähti innosta uudestaan. Varsinainen arvio on luettavissa lähiaikoina uudesta Episodista, mutta sen verran sanon, että Thor on laadullisesti samaa tasoa kuin ensimmäinen Iron Man. Ja Chris Hemsworth on täydellinen Thor ♥

Thor 3D:nä teattereissa ke 4.5.