tiistai 26. huhtikuuta 2011

Kauhukammoinen ei ehkä olekaan enää niin kauhukammoinen!

Tein pääsiäisen aikaan omaa henkilökohtaista historiaa elokuvarintamalla. Katsoin nimittäin kaksi kauhuelokuvaa, joita olen tähän mennessä karttanut kuin ruttoa - ihan pelkästään sen takia, että olen ajatellut niiden olevan yksinkertaisesti liian pelottavia minulle. Näistä toinen on ollut kyllä hyllyssä vuosikaudet, sillä se sattuu olemaan niitä harvoja elokuvia, mitä mieheni on leffahyllyymme ostanut, mutta minä olen tähän asti visusti pitänyt pääni, enkä ole sitä suostunut katsomaan.

Ennen kuin nyt. Joku kumma viirasi päässä ja uskaltauduin ulos kuorestani ja tunnen nyt itseni sivistyneemmäksi (ehem...) ihmiseksi ;-)

Sam Raimin vuonna 1981 ohjaama kulttikauhuilu Evil Dead on kuulostanut sen verran kammottavalta kauhukammoisen katsoa, että vaati luonteenlujuutta lainata kyseinen elokuva kirjastosta ja istahtaa sitä katsomaan. Elokuvan jälkeen tunsin itseni ihan pöhköksi - tätäkö minä olen vuosikaudet pelännyt katsoa?

Bruce Campbellin johtaman viisikon seikkailu keskellä kirottua metsää sijaitsevassa mökkerössä on varmasti 30 vuotta sitten ollut huomattavasti hurjempaa katsottavaa kuin nykyisin, sillä jopa Supernatural -tv-sarjan hurjan kauhea ykköskausi on paljon pelottavampi. Elokuvan lopussa nähtävä muoviefektiällöily näyttää pääosin huvittavalta, ainakaan mitään pelottavaa siinä ei enää nykyisin ole.

Olen kuullut, että Evil Deadin jatko-osat ovat enemmänkin huumoria kuin kauhua, mutta kyllä minä huomasin tämän ensimmäisenkin elokuvan aikana kommentoineeni, että eihän niitä riivattujen ruumiita nyt hyvänen aika *haudata* vaan nehän poltetaan, ja ihmetelleeni suureen ääneen, miksi ihmeessä pelokkaan naisen nyt pitää yksinään lähteä hiipparoimaan keskelle metsää ja huhuilemaan, että kuka siellä... ;-)

Evil Dead: ★★★★★
IMDb

Pari iltaa myöhemmin nähty William Friedkinin vuonna 1973 ohjaama Manaaja puolestaan oli aivan toista maata. Muistan aikoinaan pienenä tyttönä lukeneeni William Peter Blattyn alkuperäisromaanin ja pitäneeni siitä. Se oli siis aikaa, jolloin rakastin kauhukirjoja ;-) Ja koska kyseessä on paljon siteerattu elokuvaklassikko, tiesin monia kohtauksia ennestään. Silti en ollut pystynyt elokuvaa katsomaan ennen kuin vasta nyt.

Manaaja on loistava elokuva. Nuori tyttö sisällään demoni on konseptina erittäin pelottava, mutta elokuvana Manaaja ei suoranaisesti pelota ainakaan katsontahetkellä. Pitkä elokuva pitää sisällään erittäin paljon draamaa: äidin huolta yhtäkkiä kummalliseksi muuttuvasta tyttärestään ja toisaalla hieman erikoisessa ammatissa toimivan papin huolta vanhasta äidistään.

Lisäksi elokuva on kuvattu erittäin kauniilla tavalla. Mutta ehkäpä tämä ympäristön kauneus juuri lisää riivatun Reganin kammottavuutta? Nuori Linda Blair tekee huikean roolisuorituksen riivattuna tyttönä ja on melkoisen kammottavaa kuulla sellaista tekstiä koulutytön suusta.

Vaikka Manaaja ei katsontahetkellä olekaan kauhuefekteistään huolimatta suoranaisesti pelottava elokuva, vaikutti se kuitenkin alitajuisella tasolla sen verran voimakkaasti, että heräsin yöllä valvomaan pariksi tunniksi ja säpsähtelin kaikkia -varsinkin tyttäreni huoneesta kuuluvia -ääniä.

Manaaja: ★★★★★
IMDb