perjantai 29. huhtikuuta 2011

Luettua: Sara Gruen - Vettä elefanteille

Kävin katsomassa jokin aika sitten Francis Lawrencen ohjaaman elokuvan nimeltä Vettä elefanteille (siitä juttu täällä). Olin kuullut, että alkuteos, johon elokuva pohjautuu, olisi todella hyvä, ja elokuvan jälkeen olikin pakko etsiä kirja käsiini.

Sara Gruenin Vettä elefanteille eroaa hieman elokuvaversiosta, mutta ei kuitenkaan paljoa. Elokuva on siis kirjalle hyvin uskolliseen tapaan tehty. Mutta missä nämä kaksi teosta eroavat toisistaan, on kertomuksen intensiivisyys ja elävyys - alkuteos on aivan upea kuvaus sirkuselämästä, mutta toisaalta myös vanhenemisen mukanaan tuomista ongelmista.

Kun elokuvassa ikääntynyt Jacob Jankowski nähdään vain hetken aikaa alussa ja lopussa, kirja seuraa koko matkan ajan vuorotellen vanhainkodissa poikaansa odottelevaa Jacobia ja hänen muisteluidensa kautta vuosikymmenten takaista aikaa sirkuskolonnan mukana. Tämä tiukempi yhteys tekee tarinasta jotenkin paljon vaikuttavamman, toisaalta surumielisemmän, sillä kirjan tarina on kuitenkin vanhan Jacobin tarina, kun elokuva keskittyy kuvaamaan nuorta Jacobia.

Yksi eroavuus kirjan ja elokuvan välillä on se, että elokuvassa sirkuksen eläinekspertti August on myös sirkuksen johtaja. Kirjassa on Augustin lisäksi Al-setä, joka on varsinainen johtaja, ja August on vain hänen työntekijänsä. Mutta minun mielestäni tämän asian suhteen elokuvaan tehty muutos on toimiva, sillä hahmojen yhdistäminen ei muuta tarinaa sen ihmeemmin.

Voin erittäin lämpimästi suositella Sara Gruenin kirjaa kaikille, joita kiinnostavat kiehtovat ihmiskohtalot. Kirja toimii loistavasti myös silloin, vaikka olisikin elokuvan jo nähnyt. Se antaa tarinalle täysin uudenlaisen perspektiivin ja kertoo vanhenemisesta samalla aikaa ihastuttavan humoristisesti mutta myös sydäntäsärkevän aidosti. Koska kukaanhan meistä tuskin haluaa tulla oikeasti vanhaksi. Tämä yhdistettynä 30-luvun sirkusmaailman jännittävyyteen tekee kokonaisuudesta otteessaan pitävän, lämminhenkisen tarinan ihmisistä ja eläimistä.

Alkuteos: Water for Elephants
Kirjailija: Sara Gruen
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Sivumäärä: 366
Kustantaja: Bazaar

torstai 28. huhtikuuta 2011

Harry Potter ja Kuoleman varjelukset, osa 2 - traileri


Heinäkuussa 13. päivä saa ensi-iltansa Harry Potter -sarjan viimeinen osa, Kuoleman varjelukset, osa 2. Elokuva julkaistaan sekä 2D- että 3D-formaateissa.

Eeppisessä loppuhuipentumassa taistelu velhomaailman hyvien ja pahojen voimien välillä kärjistyy avoimeksi sodaksi. Kun panokset ovat korkeammalla kuin koskaan, kukaan ei ole turvassa. Ja juuri Harry saattaa joutua tekemään äärimmäisen uhrauksen dramaattisessa viimeisessä taistelussa Voldemortia vastaan.

Kaikki päättyy tähän.


Elokuvassa “Harry Potter ja kuoleman varjelukset – Osa 2 Daniel Radcliffe, Rupert Grint ja Emma Watson palaavat Harry Potterin, Ron Weasleyn ja Hermione Grangerin päärooleihin. Nimekkäässä tähtikaartissa nähdään myös Helena Bonham Carter, Jim Broadbent, Robbie Coltrane, Warwick Davis, Tom Felton, Ralph Fiennes, Michael Gambon, Ciarán Hinds, John Hurt, Jason Isaacs, Matthew Lewis, Gary Oldman, Alan Rickman, Maggie Smith, David Thewlis, Emma Thompson, Julie Walters ja Bonnie Wright.

Tänään julkistettu traileri antaa pientä esimakua viimeisestä taistelusta Harryn ja Lordi Voldemortin välillä. En saanut embedattua traileria tähän, mutta klikkaa tästä nähdäksesi sen :)

Nightwishiltä uuden levyn mukana elokuva

Kun asiassa yhdistyy jopa kolme omaa sydäntä lähellä olevaa asiaa, on se silloin pakko kertoa myös muille. Hifi-kaiuttimia valmistavan Genelecin facebook -sivulla oli linkki videoon, jossa Nightwish-yhtyeen Marco Hietala ja Tuomas Holopainen kertovat uuden Nightwish-levyn teosta ja siitä, kuinka levystä tuleekin samalla elokuva. Kuulostaa vallan mielenkiintoiselta!


Nightwish on itselleni yksi niitä bändejä, joiden musiikkia olen kuunnellut ja uraa seurannut ihan ensimmäisestä levystä lähtien. Vuosia sitten rakastin bändin musiikkia suurin piirtein yli kaiken muun (musiikin siis), mutta kuten niin usein käy, pikkuhiljaa innostus laimenee perustykkäämiseksi. Koskaan en kuitenkaan ole lopettanut Nightwishin musiikista tykkäämisestä, vaikka levyjä en viime aikoina olekaan suuresti kuunnellut.

Viime levyllä Nightwishin musiikki oli muuttunut jo niin mahtipontiseksi, että tuntui kuin olisi kuunnellut elokuvan soundtrackia - ja siitähän onkin luonnollinen siirtymä sitten tehdä kokonainen elokuva uuden levyn musiikin ympärille.

Yllä olevan videon on tuottanut Nightwishin kanssa yhteistyössä Genelec. Minä en aikaisemmin kaiutintekniikasta ole ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta siinä vaiheessa, kun mieheni roudasi kotiimme ihkauudet Genelecit, jopa minunkin täytyi myöntää, että kaiuttimissa on eroja. Äänet soivat kunnon vehkeistä aivan uskomattoman kirkkaasti. Kyllä ne siellä kotikaupungissani Iisalmessa osaavat! Suosittelen tutustumaan, varsinkin mikäli kotiteatterin uuden äänentoistolaitteiston hankinta on ajankohtainen :)

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Synttäreitä tuplaten :)

Vaikka 27. huhtikuuta liputetaankin veteraaneille, olen aina ottanut osani tästä kunniasta. Tämä päivä kun sattuu olemaan se päivä, jolloin minä putkahdin maailmaan, monta, monta vuotta sitten. Vietän siis tänään ties kuinka monensia synttäreitäni, joskaan tässä iässä se ei suoranainen juhlan aihe enää ole ;-) ja arvatkaapa mitä leffabloggari meinasi synttäripäivänään tehdä?

No mennä elokuviin tietysti! Heti aamusta! (no en oikeasti vielä heti aamusta olisi menossa, mutta pressinäytös kutsuu).

Leffan jälkeen tarkoitus tosin oli tehdä myös jotain ihan muuta ja ystäväni houkutteli minua vapaapäivänään seuraksi taidenäyttelyyn. En muistakaan, milloin olisin viimeksi taidenäyttelyssä käynyt, joten ihan mukavaa vaihtelua siis tiedossa.

Mutta jotta synttärijuhlintaa ei olisi liian vähän, bloginikin viettää synttäreitään! Huomenna Elokuvablogi.com nimittäin täyttää kaksi vuotta =D

Siitä iloiten ystäväni facebookissa seinälleni postaama video myös tänne:

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Kauhukammoinen ei ehkä olekaan enää niin kauhukammoinen!

Tein pääsiäisen aikaan omaa henkilökohtaista historiaa elokuvarintamalla. Katsoin nimittäin kaksi kauhuelokuvaa, joita olen tähän mennessä karttanut kuin ruttoa - ihan pelkästään sen takia, että olen ajatellut niiden olevan yksinkertaisesti liian pelottavia minulle. Näistä toinen on ollut kyllä hyllyssä vuosikaudet, sillä se sattuu olemaan niitä harvoja elokuvia, mitä mieheni on leffahyllyymme ostanut, mutta minä olen tähän asti visusti pitänyt pääni, enkä ole sitä suostunut katsomaan.

Ennen kuin nyt. Joku kumma viirasi päässä ja uskaltauduin ulos kuorestani ja tunnen nyt itseni sivistyneemmäksi (ehem...) ihmiseksi ;-)

Sam Raimin vuonna 1981 ohjaama kulttikauhuilu Evil Dead on kuulostanut sen verran kammottavalta kauhukammoisen katsoa, että vaati luonteenlujuutta lainata kyseinen elokuva kirjastosta ja istahtaa sitä katsomaan. Elokuvan jälkeen tunsin itseni ihan pöhköksi - tätäkö minä olen vuosikaudet pelännyt katsoa?

Bruce Campbellin johtaman viisikon seikkailu keskellä kirottua metsää sijaitsevassa mökkerössä on varmasti 30 vuotta sitten ollut huomattavasti hurjempaa katsottavaa kuin nykyisin, sillä jopa Supernatural -tv-sarjan hurjan kauhea ykköskausi on paljon pelottavampi. Elokuvan lopussa nähtävä muoviefektiällöily näyttää pääosin huvittavalta, ainakaan mitään pelottavaa siinä ei enää nykyisin ole.

Olen kuullut, että Evil Deadin jatko-osat ovat enemmänkin huumoria kuin kauhua, mutta kyllä minä huomasin tämän ensimmäisenkin elokuvan aikana kommentoineeni, että eihän niitä riivattujen ruumiita nyt hyvänen aika *haudata* vaan nehän poltetaan, ja ihmetelleeni suureen ääneen, miksi ihmeessä pelokkaan naisen nyt pitää yksinään lähteä hiipparoimaan keskelle metsää ja huhuilemaan, että kuka siellä... ;-)

Evil Dead: ★★★★★
IMDb

Pari iltaa myöhemmin nähty William Friedkinin vuonna 1973 ohjaama Manaaja puolestaan oli aivan toista maata. Muistan aikoinaan pienenä tyttönä lukeneeni William Peter Blattyn alkuperäisromaanin ja pitäneeni siitä. Se oli siis aikaa, jolloin rakastin kauhukirjoja ;-) Ja koska kyseessä on paljon siteerattu elokuvaklassikko, tiesin monia kohtauksia ennestään. Silti en ollut pystynyt elokuvaa katsomaan ennen kuin vasta nyt.

Manaaja on loistava elokuva. Nuori tyttö sisällään demoni on konseptina erittäin pelottava, mutta elokuvana Manaaja ei suoranaisesti pelota ainakaan katsontahetkellä. Pitkä elokuva pitää sisällään erittäin paljon draamaa: äidin huolta yhtäkkiä kummalliseksi muuttuvasta tyttärestään ja toisaalla hieman erikoisessa ammatissa toimivan papin huolta vanhasta äidistään.

Lisäksi elokuva on kuvattu erittäin kauniilla tavalla. Mutta ehkäpä tämä ympäristön kauneus juuri lisää riivatun Reganin kammottavuutta? Nuori Linda Blair tekee huikean roolisuorituksen riivattuna tyttönä ja on melkoisen kammottavaa kuulla sellaista tekstiä koulutytön suusta.

Vaikka Manaaja ei katsontahetkellä olekaan kauhuefekteistään huolimatta suoranaisesti pelottava elokuva, vaikutti se kuitenkin alitajuisella tasolla sen verran voimakkaasti, että heräsin yöllä valvomaan pariksi tunniksi ja säpsähtelin kaikkia -varsinkin tyttäreni huoneesta kuuluvia -ääniä.

Manaaja: ★★★★★
IMDb

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Neil Burgerin Rajaton - Limitless (2011) (***)


Yleisesti vallalla on käsitys, että käytämme hyväksemme vain murto-osaa aivojemme kapasiteetista. Millaista elämä olisi, jos saisimmekin käyttöön aivojemme koko potentiaalin? Kysymystä pohti Alan Glynn tieteisromaanissaan The Dark Fields, ja Rajaton on Neil Burgerin (Silmänkääntäjä - The Illusionist) tämän romaanin pohjalta ohjaama vauhdikas laatutrilleri.

Eddie Morra (Bradley Cooper) on kirjailijaksi haikaileva luuseri, jonka kirja ei tahdo edistyä ja tyttöystävä Lindy (Abbie Cornish) päättää jatkaa elämäänsä ilman Eddietä. Miehen elämä polkee paikallaan ja parransänki näyttää päivä päivältä epäsiistimmältä. Sitten hän törmää kadulla entisen vaimonsa veljeen (Johnny Whitworth), joka tutustuttaa hänet käänteentekevään tieteelliseen keksintöön, lääkkeeseen, jonka avulla aivojen koko kapasiteetti voidaan ottaa käyttöön.

Pieni kirkas nappi NZT:ta ja Eddie on kuin uusi mies. Cooperin sinisten silmien takana raksuttaa ja lujaa, kun Eddien aivot hurahtavat käyntiin täysteholla - mies muistaa lukemiaan asioita vuosien takaa, oppii uusia kieliä ja analysoi matemaattisia malleja kuin vettä vaan. Eddien räjähdysmäinen ponnahdus taloudellisiin sisäpiireihin tulee vanhalle kastille täysin yllätyksenä, eivätkä he ehdi tajuta, mikä heihin iski. He, mukaan lukien Robert De Niron esittämä rahamies, ovat auttamattomasti ulkona Eddien ylitehokkaasta, yliälykkäästä maailmasta. NZT kuitenkin vaikuttaa huumeen lailla, ja kun tiedon ja sitä kautta vallan makuun on päässyt, sitä on aina vain saatava lisää.

Elokuvan visuaalinen tyyli on linjassa elokuvassa esiintyvän huumeen vaikutuksen kanssa. NZT saa kaiken näyttämään kirkkaammalta, selkeämmältä ja värikkäämmältä, kun taas normaali elämä näytetään nuhjaantuneemmissa sävyissä. Vauhdikkaat ja tyylikkäät kamera-ajot pitkin katuja kuvaavat Eddien ylikierroksilla käyvää elämää, hetkiä, jolloin hän tuntuu liitävän harmaan massan, meidän kaikkien tavallisten tallaajien yläpuolella.

Rajaton antaa aiheen lähes yliluonnollisia kykyjä antavan lääkkeen/huumeen käytön moraaliseen tutkiskeluun, mutta se ei pyri missään vaiheessa antamaan katsojalle valmista vastausta siitä, onko Eddien toiminta oikein vai väärin. Siksi loppuratkaisu vaikuttaa yllättävän tyydyttävältä.

Kauniina poikana tunnetun Cooperin moni-ilmeinen roolisuoritus nostaa miehen statusta laadukkaana näytelijänä. Hänen muutoksensa rähjäisen luuserin, supersulavan pörssihain ja vieroitusoireista kärsivän huumeaddiktin välillä liukuu sulavasti ja vailla ponnisteluja. De Niro puolestaan tuntuu olevan sivuroolissaan hieman hukassa.

Rajaton sivuaa mielenkiintoisella tavalla tehokkuutta palvovaa nyky-yhteiskuntaa. Voisiko NZT olla uusi Viagra, jonka avulla aivokäyrät saataisiin nousuun? Oikeassa maailmassa ei, sillä tutkijat kumoavat uskomuksen siitä, että yleensäkään käyttäisimme vain murto-osaa aivokapasiteetistamme. Ajatus ylivoimaisen aivotoiminnan mahdollistavasta lääkkeestä on kuitenkin äärimmäisen kiehtova.

Juttu julkaistu alunperin Episodissa #4/2011

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Limitless
Ohjaus: Neil Burger
Käsikirjoitus: Leslie Dixon, perustuu Alan Glynnin romaaniin
Ääniosissa: Bradley Cooper, Robert De Niro, Abbie Cornish
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: trilleri
Ikäraja: 15
IMDb
Traileri (Apple) >>

torstai 21. huhtikuuta 2011

Valehtelisin jos väittäisin...

Luin eilen hauskan uutisen Yahoosta. Siinä kerrottiin elokuvakäyttäytymiseen liittyvästä tutkimuksesta, mistä elokuvista ihmiset valehtelevat eniten nähneensä, vaikka eivät oikeasti olekaan niitä nähneet. Eli siis ovat liian noloja myöntääkseen, etteivät ole nähneet kyseistä klassikkoa.

Uutinen oli hassu, sillä kieltämättä on myönnettävä itsekin monen monta kertaa kiemurrelleensa häpeästä, kun on ihmisten kanssa tullut puheeksi jokin tietty elokuva. Siis sellainen elokuva, jota minä nyt en jostain syystä ole koskaan sattunut katsomaan, ja *kaikki* muut ovat. Mutta kun olen niin huono valehtelija, aina olen kuitenkin myöntänyt saamattomuuteni / tyhmyyteni, enkä ole alkanut väittää muuta kuin tosiasia on.

Jos minä en ole koskaan saanut aikaiseksi katsottua Tuulen viemää, niin olenko huono ihminen? Mitäs ovat tehneet silloin aikoinaan liian pitkiä elokuvia, että yhä edelleen, kaikkien näiden vuosien hyllyssä pölyttymisen jälkeen en *edelleenkään* ole saanut katsottua tuota eeppistä elokuvaa. Pari viikkoa sitten peräti nostin sen jo "seuraavaksi katsottavien" elokuvien hyllylle, mutta siinä se vaan nököttää hyllyn reunalla edelleenkin.

Yahoon uutisessa kerrottiin, että elokuva, jonka näkemisestä eniten valehdellaan, on Francis Ford Coppolan ohjaama Kummisetä - jopa 30% sitä näkemättömistä ihmisistä väitti elokuvan nähneensä. Ei siis kannata välttämättä uskoa, jos joku sen väittää nähneensä - kolmasosa heistä huijaa ;-) Kakkosena tutkimuksessa tuli vuoden 1942 Humphrey Bogart-Ingrid Bergman -klassikko Casablanca, jonka näkemisestä 13% valehteli, ja kolmosena listalla komeili Martin Scorsesen Taksikuski 11:llä valehteluprosentillaan. Top 5:n täydensivät Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu sekä Quentin Tarantinon Reservoir Dogs.

Ymmärrän tämän kärkiviisikon, sillä itseänikin hävettäisi kertoa muille, jos en olisi noista elokuvista jotakuta nähnyt. Voin kuitenkin reilusti sanoa ne nähneeni, jippii, sentään jollakin listalla minäkin olen nähnyt kaikki elokuvat :)

Minä jäisin kiinni valehtelusta heti, joten ihan voin reippaasti tunnustaa, jos en jotain elokuvaa ole nähnyt . Mitenkäs on sinun laita? Onko sinulla elokuvalistallasi jotain sellaista häpeäpilkkua, jonka katsomatta jättämisen myöntäminen olisi liian tuskallista? :)

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Tehtaan tytöt - Made in Dagenham (2010) (****)


Tasa-arvoinen palkkaus sukupuolesta riippumatta ei ole tänä päivänäkään itsestäänselvyys, mutta vuonna 1968 oli tavallista, että naiset saivat työstään huomattavasti miehiä huonompaa palkkaa pelkästään sen takia että olivat naisia. Tänä keväänä Artisokka-festivaaleilla nähty, Nigel Colen ohjaama Tehtaan tytöt - Made in Dagenham on tarina taistelusta tasa-arvoisen palkkauksen puolesta. Pilke silmäkulmassa tehtynä kylläkin.

Tavallinen työläisnainen, Rita O’Grady (Sally Hawkins) antaa äänen Dagenhamissa sijaistsevan Fordin autotehtaan naisille, jotka vaativat parannuksia työolosuhteisiinsa. Pyrkimystensä tiellä naisilla on vastassaan niin omat aviomiehensä kuin suuret yritysjohtajat, ja naisilta uhataan viedä kaikki. Ääni kuitenkin kuuluu työministeri Barbara Castlen (Miranda Richardson) kansliaan asti ja saa pari vuotta myöhemmin aikaan lakimuutoksen Iso-Britanniassa, ja myöhemmin monissa muissa länsimaissa.

Tositapahtumiin perustuva Made in Dagenham on inspiroiva komedia pyrkimyksestä tasa-arvoon. Ihastuttava Hawkins loistaa Ritana, joka nousee naisten sankariksi lähes mahdottomalta tuntuvan ylivoiman edessä. Vakavasta aiheestaan huolimatta elokuva on mukaansatempaavan hauska ja oivaa katsottavaa sekä miehille että naisille. 60-kuvun ajankuva on rakennettu ihastuttavan aidon näköiseksi niin ympäristöltään kuin ihmisiltäänkin, ja varsinkin naiset ovat mahtavan rentoja vapautuneessa ilmapiirissä. Miehet jäävät tässä elokuvassa vähälle huomiolle, sillä Made in Dagenham on ennenkaikkea elokuva vahvoista, mutta herkistä naisista.

Juttu julkaistu alunperin Episodissa #3/2011 ja siitä pidennetty blogia varten

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Made in Dagenham
Ohjaus: Nigel Cole
Käsikirjoitus: William Ivory
Pääosissa: Sally Hawkins, Bob Hoskins, Miranda Richardson
Valmistusmaa: UK 2010
Genre: draama / komedia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Muiden hyväksi - El mal ajeno (2010) (**)


Espanjalaisen Oskar Santosin esikoisohjaus Muiden hyväksi on sairaalamiljööseen sijoittuva kertomus rakkaudesta, yksinäisyydestä ja henkilökohtaisesta uhrautumisesta. Diego (Eduardo Noriega) on vakavasti sairaiden ja loukkaantuneiden osastolla työskentelevä lääkäri, joka on upottanut kykynsä tuntea empatiaa potilaitaan kohtaan syvälle sisimpäänsä, sillä kuoleviin potilaisiin kiintyminen aiheuttaa eron hetkellä liiallista tuskaa. Hänen oma elämänsä on luisumassa käsistä, sillä ero vaimosta (Cristina Plazas) uhkaa erottaa hänet myös teini-ikäisestä tyttärestä Ainhoasta (Clara Lago).

Sitten sairaalaan tuodaan itsemurhaa yrittänyt, viimeisillään raskaana oleva Sara (Angie Cepeda). Kun Saran miesystävä Armand (Carlos Leal) ampuu ensin Diegoa ja sitten itsensä, lääkärin elämä saa kokonaan uuden suunnan, sillä hän saa tapahtumassa yliluonnollisen lahjan -tai kirouksen. Lopulta hän joutuu tekemään kivuliaan päätöksen suojellakseen rakkaimpiaan.

Elokuvan on tuottanut maineikas espanjalainen ohjaaja Alejandro Amenabar (The Others, Meri sisälläni), mutta laadukas tuottaja ei kuitenkaan ole aina toimivan elokuvan tae. Muiden hyväksi on uskonnollista symboliikkaa pursuava ylisentimentaalinen draama, jonka heppoinen tarinankehitys yksiulotteisine hahmoineen ei saa tarpeeksi tuulta purjeisiinsa. Sitä kuitenkin voi suositella lääkäriromantiikan ystäville sekä uskonnollisesta tematiikasta kiinnostuneille katsojille, jotka saattavat löytää elokuvasta kiinnostavia tarttumakohtia.

Elokuvaa on markkinoitu viittauksilla muutaman vuoden takaiseen, Juan Antonio Bayonan ohjaamaan jännitysdraamaan nimeltä Orpokoti. Muiden hyväksi ei kuitenkaan sisällä minkäänlaista kauhua, jännitystä eikä edes yllättäviä tarinankäänteitä. Ainoa yhteys Orpokotiin tuntuukin olevan sivuosassa nähtävä, Armandin petettyä vaimoa näyttelevä Belén Rueda.

Juttu julkaistu aikaisemmin Episodin verkkosivulla.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: El mal ajeno
Ohjaus: Oskar Santos
Käsikirjoitus: Daniel Sánchez Arévalo
Ääniosissa: Eduardo Noriega, Belén Rueda, Angie Cepeda
Valmistusmaa: Espanja 2010
Genre: draama
Ikäraja: 15
IMDb

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Francis Lawrencen Vettä elefanteille (2011) (***)


Sara Gruenin romaaniin pohjautuva Vettä elefanteille on tarina sirkuksen mukana kiertävistä ja sen sykkeessä elävistä ihmisistä, niistä jotka todella rakastavat tekemäänsä, ja niistä, jotka rakastavat tekemäänsä rahaa. Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, jonka käsistä on aikaisemmin lähteneet mm. Keanu Reevesin tähdittämä asiallinen sarjakuvafilmatisointi Costantine (2005) sekä maailman viimeisestä ihmisestä koirineen kertova I am Legend (2007).

Iäkäs Jacob (Hal Holbrook) seisoo kiinni menneen sirkuksen portilla yömyöhällä ja harmittelee sitä, että ei nähnyt itse show'ta. Hyväsydäminen sirkuksenjohtaja Charlie (Paul Schneider) ottaa äijän talteen ja saa siitä palkinnoksi kuulla uskomattoman tarinan vuosikymmenten takaa.

Tuolloin nuori Jacob (Robert Pattinson) jää orvoksi ja joutuu jättämään eläinlääkäriopintonsa kesken. Sattuman kautta hän päätyy töihin sirkukseen, missä hänen tietonsa ja taitonsa eläinten kanssa eivät jää huomaamatta sirkuksen johtajalta Augustilta (Christoph Waltz). August palkkaa Jacobin uuden vetonaulansa, Rosie-norsun hoitajaksi ja kouluttajaksi. Mutta siinä sivussa käy niin, että Jacob rakastuu Augustin kauniiseen rouvaan Marlenaan (Reese Witherspoon). Kolmio- tai pitäisikö sanoa neliödraama (neljäs jäsenhän on tietenkin Rosie), ei pidemmän päälle kuitenkaan toimi ja suurta draamaa on tiedossa.

Vettä elefanteille on ihastuttava ja paikoin hyvin traaginen elokuva. Se tutustuttaa katsojan sirkuksen värikkääseen maailmaan ja kieltolain aikaan jännittävällä 1930-luvulla. Karismaattisen pääosakolmikon rinnalle nousee lumoava sirkus ja varsinkin sen aivan ihana Rosie-norsu. Eläinrakkaalle katsojalle Vettä elefanteille on kaunista, mutta paikoitellen myös hieman rankkaa katsottavaa. Eläimiä kun ei sirkuksessa kohdeltu 30-luvulla yhtä lempeästi kuin nykyisin.

Vettä elefanteille käy sydämeen komean tarinansa kautta, mutta jälkeenpäin siitä jää kokonaisuutena sellainen "ihan ok" -jälkimaku, joka kuitenkin innostaa tarttumaan kehuttuun alkuperäisromaaniin. Elokuva ei räjäytä tajuntaa eikä tarjoa miljöönsä lisäksi paljonkaan uutta, mutta on viihdyttävä ja koskettava, jonka oikein mielellään katsoo kerran, ja ehkä joskus tulevaisuudessa toisenkin kerran. Pattinson ja Witherspoon eivät räisky valkokankaan voittavaa karismaa ja kemiaa, mutta Waltz sekä iäkäs Holbrook sentään ihastuttavat.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Water for Elephants
Ohjaus: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Richard LaGravenese, perustuu Sara Gruenin romaaniin
Pääosissa: Robert Pattinson, Reese Witherspoon, Christoph Waltz
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: draama
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Etsin töitä!

Etsin työelämääni uusia haasteita ja ajattelin postata avoimen ja epämuodollisen hakemuksen myös tänne blogiini. Täällä kuitenkin käy päivittäin niin monta silmäparia, ettei sitä koskaan tiedä, kenen silmiin viestini osuukaan.

Viestiäni saa välittää eteenpäin, mikäli satut tietämään jonkun, joka sattuu juuri etsimään minun kaltaistani ihmistä joukkoihinsa. Samoin kaikki asialliset vinkit ja muut yhteydenotot otetaan vastaan sähköpostiin elokuvablogi.com (at) gmail.com

****

Olen digitaalisten palveluiden projektipäällikkö ja tuottaja sekä elokuviin ja viihteeseen erikoistunut freelancetoimittaja, jolla on yli 10 vuoden kokemus digitaalisesta markkinoinnista, palvelukehityksestä ja viestinnästä online- ja mobiili-internetissä. Tämä pitkä aika pitää sisällään globaaleiden ja lokalisoitujen palveluiden ja markkinointikampanjoiden tuotantoa sekä sisällön ja projektien hallinnointia kansainvälisessä ympäristössä, sekä sen ohella hankittua toimittajakokemusta.

Etsin nyt uusia tuulia aloilta, joissa voin a) käyttää hyväksi kokemustani projektinhallinnassa ja viestinnässä sekä asiantuntijuuttani varsinkin elokuva-aiheisen sisällön parissa tai b) toimia elokuva/viihdetoimittajana. Viestintää kohtaan tuntemani innostuksen vuoksi etsin töitä ensisijaisesti media-alalta, joskin suurin haaveeni olisi päästä työskentelemään elokuvien, niistä kirjoittamisen ja/tai niiden markkinoinnin kanssa. Digitaalisten verkko- ja mobiilipalveluiden projektipäällikkö ja tuottaja, mobiilimarkkinoinnin ja -sisällön asiantuntija, tuotepäällikkö, (verkko)tiedottaja/toimittaja ovat esimerkkejä tehtävistä, joita olen etsiskelemässä, mutta olen avoin kaikelle uudelle.

Olen 8,5 vuoden ajan työskennellyt suurille kansainvälisille yrityksille digitaalista markkinointia tuottavassa yrityksessä ja osallistunut maailmanlaajuisesti miljoonia käyttäjiä tavoittavien mobiili- ja verkkopalveluiden sekä markkinointikampanjoiden suunnitteluun. Työhöni on kuulunut projektin koko elinkaari sen jokaisessa työvaiheessa, asiakkaalta tulleesta briiffistä tuotannon hallintaan ja lopulta raportointiin. Olen työskennellyt maailmanlaajuisesti tunnettujen asiakkaiden ja sisällönomistajien kanssa yhteistyössä, pääkielenä englanti. Aikaisemmista työpaikoistani voin mainita työskennelleeni mm. www-tuotesuunnittelijana, kehittämässä verkkoviestintää ja tuottamassa sisältöä verkkopalveluihin sekä tätä ennen opintojeni päättymisen jälkeen 1,5 vuotta tutkijana yliopistolla.

Päivätyöni ohella olen vuodesta 2004 lähtien kirjoittanut elokuva-aiheisia artikkeleita, arvioita ja palstoja Elokuvalehti Episodiin sekä sen sisarjulkaisuihin, ja nyt reilun kahden vuoden ajan pitänyt yllä omaa elokuvablogiani, rakkaudesta elokuviin ja kirjoittamiseen. Uusin "aluevaltaukseni" on toukokuussa 2011 alkanut elokuvabloggarin pesti Discshop.fi:ssä. Tein lehtijuttuja jo teinivuosinani, jolloin usean vuoden ajan haastattelin ja valokuvasin bändejä, ja kirjoitin muita, pääasiallisesti musiikkia ja nuoria koskevia artikkeleita paikalliseen sanomalehteemme.

Ihmisenä olen organisointikykyinen ja luotettava, unohtamatta kuitenkaan fanityttömäistä mielenlaatua, ja olen kiinnostunut uusista teknologioista ja niiden sekä sosiaalisten verkostojen avaamista mahdollisuuksista. Lisäksi pidän erittäin tärkeänä kuluttajalähtöistä ajattelutapaa ja sitä, että tuotettu palvelu on sen käyttäjälle kiinnostava, innostava ja toimiva.

Mikäli sinulla on tietoa tätä profiilia vastaavasta työpaikasta, otathan yhteyttä! Tarkempia tietoja sekä yhteystiedot saa pyytämällä.

Kiitos ja kumarrus :)
Päivi / Elokuvablogi.com - elokuvablogi.com (at) gmail.com

torstai 14. huhtikuuta 2011

Haaste: Kuka, mitä, missä, millä, milloin?

Tiinanen heitti tässä jokin aika sitten haasteella, jossa pitää kertoa jotain itsestään muutaman kysymyksen avulla.

Kuka?

Leffafriikki ja fanityttö. Ikää numeroina jo ihan reippaasti, mutta eipä se ajatuksiin ole paljon vielä vaikuttanut ja pidänkin itseäni henkisesti parikymppisenä. Helsingissä yli kymmenen vuotta asunut entinen savolainen, joka on iloinen lupsakkaan savolaisista juuristaan ja rakastaa savon murretta. Rakastan elokuvien ja niistä kirjoittamisen lisäksi matkailua, maailman ihmettelyä, ramopunkkia, heviä, koiria ja muita karvaisia eläimiä, luontoa, mereltä puhaltavaa tuulta ja tuijottelua kauas merelle, hyviä kirjoja, vauhdikkaita sarjakuvia, jänniä tv-sarjoja, villasukkia ja kuumaa teekupposta kynttilän valossa, tyttären kanssa höpöttelyä ja muita hymyä arkeen tuovia asioita :)

Blogistanian ulkopuolella juttujani on voinut lukea elokuvalehti Episodista jo kohta seitsemän vuoden ajan, joskaan en suosittele ketään kaivamaan esille niitä vanhimpia juttuja, sillä uskon kehitystä tapahtuneen näiden vuosien aikana ;-) Nuorena tyttönä kirjoittelin puolestaan paikalliseen sanomalehteemme musiikkijuttuja ja kävin haastattelemassa läjäpäin paikkakunnallamme keikkailevia bändejä Eppu Normaalista Neljään Ruusuun.

Olen joskus aikoinaan kirjoitellut itsestäni blogin kyselytunnin jälkeen paljonkin ja ne jutut asiasta kiinnostuneet voivat vilkaista  täältä (elokuvista ja työstä) ja täältä (muuta henkilökohtaista).

Mitä?

Elokuvia, elokuvia, elokuvia. Ilman spolereita tai ainakin selkeällä spoilerivaroituksella. Leffa-arvosteluita perstuntumalla, yrittämättäkään olla fiksumpi kuin olen. Leffojen sisällön analysointia ja muuta pohdintaa. Näyttelijöitä, tv-sarjoja, elokuviin liittyviä kirjoja. Hehkutusta ja häröilyä, filmitähtien palvontaa. Joskus myös uutisia ja muuta kummaa. Aina kuitenkin rakkaudesta elokuviin!

Pidän vuorovaikutteisuudesta ja siksi toivonkin lukijoiden jättävän kommentteja juttuihini. Luen kaikkiin - myös vanhempiin - postauksiin tehdyt kommentit ja pyrin vastaamaan niihin. Pidätän kuitenkin oikeuden poistaa itseäni tai muita blogini lukijoita loukkaavaksi kokemani kommentit.


Missä?

Helsingissä, Lauttasaaressa, kotona, työhuoneessa, mutta joskus myös olkkarissa tai keittiön pöydän ääressä.

Millä?

Isolla pöytäkoneella ja joskus myös HP:n pikkuläppärillä. Windowsilla ja Firefoxilla.

Milloin?

Yleensä kirjoitan juttuni iltaisin töiden jälkeen kun tytär on mennyt nukkumaan, mutta kirjoitusten julkaisuajankohdaksi on vakiintunut aamuisin klo 10. Joskus juttuja tulee myös muihin aikoihin mutta harvemmin. Kirjoittelen juttuja myös jemmaan ja julkaisen ne vasta myöhemmin. Joskus puolestaan juttuaihe alkaa muhia vaikkapa kävelylenkillä ja "kirjoitan" sitä omassa päässäni pitkällekin. Harmillisesti nämä mahtavat ideat ehtivät puoliksi unohtua siinä vaiheessa, kun pääsen koneelle. Siksipä minulla onkin täällä Bloggerissa läjäpäin aloitettuja luonnoksia, joita en ole saanut koskaan valmiiksi asti.. Viime aikoina kirjoitusajankohdalla ei ole ollut niin väliä...

Kohta itse asiassa tulee kaksi vuotta täyteen tätä blogia, joka alun perin oli nimeltään Leffablogi The Hangman's Joke, mutta joka muuttui reilu vuosi sitten nimeltään yksinkertaisempaan ja helposti muistettavaan muotoon Elokuvablogi.com. Mietiskelin uutta nimeä jonkin aikaa, mutta sitten kun aloin tutkia, mitä verkko-osoitteita onkaan vapaana ja kirjoitin hakukenttään ensimmäiseksi "elokuvablogi" - ja kun se oli vapaana, päätin, että miksipä yrittää keksiä mitään sen hankalampaa :)

 
Itse en tällä kertaa haasta ketään, sillä tämä kyseinen haaste on jo suuren osan seuraamistani blogeista kiertänyt. Kuka tahansa saa toki napata haasteen tästä ja tehdä :)

Kuvat blogin vanhoja bannerikuvia

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Ihanan värikäs Rio 3D (2011) (***)


Tällaisen ihastuttavan värikkään elokuvan pitäisi tulla Suomessa teattereihin talvella tai loppusyksyllä pahimpaan harmaaseen loska-aikaan piristämään arkea :)

Rio on Ice Agen tekijöiden uusi animaatio ja se sijoittuu ihanan värikkääseen ja kauniiseen Rio de Janeiroon. Kaikki se värien kirkkaus yhdistettynä erittäin yksityiskohtaiseen piirrosjälkeen on tämän animaation parhautta, kuten myös mieltä samban tahtiin keventävä kokonaistunnelma.

Rio kertoo poikasena kotimetsästään Brasiliasta salaa napatusta siniarasta nimeltä Blu, joka sattumien kautta päätyy Minnesotaan ja siellä nuoren Lindan lemmiksiksi. Vuodet kuluvat ja sademetsien värikkäät papukaijat muuttuvat salakaupan takia yhä vain harvinaisemmiksi ja lopulta paljastuu, että Blun arvellaan olevan lajinsa ainoa jäljellä oleva koiras.

Lindan kirjakauppaan ilmestynyt brasilialainen lintututkija Tulio houkuttelee Lindaa tuomaan Blun Brasiliaan, jossa se voisi auttaa lajin säilymistä. Pienen pähkäilyn jälkeen Linda ja Blu matkaavat värikkääseen Rioon, mutta ilman kommelluksia ei Blun ja Jewel-nimisen siniaranaaraan tapaaminen mene - kun kuviohin astuu eksoottisia eläimiä kaappaavat ja kauppaavat miehet, heidän pahiskakadunsa Nigel, kuolaava bulldoggi Luiz ja -eikä yhtään pienimpänä elementtinä- maailman suurimmat karnevaalit.

Rio muistuttaa hyväntahtoisella ja ei-saarnaavalla tavalla ihmisten vastuusta uhanalaisten lajien säilymisessä ja nostaa esille eläinkaupan tylyä todellisuutta. Mutta vaikuttaako elokuva sanomaansa vastaan, eli lisääkö se eksoottisten lintujen kysyntää eläinmarkkinoilla vai auttaako se ihmisiä valaistumaan eläinkaupan ongelmista, on kysymys, johon ei ole vastausta. Niin usein elokuvilla on ikävästi tapana kääntyä sanomaansa vastaan vastuuntunnottomien ihmisten ihastuessa elokuvan hahmoihin.

Animaatio on kuitenkin vakavamman taustasävynsä edessä hulvattoman hauska ja ihastuttavan värikäs kohellus Rion erittäin kauniissa ja aidon näköisissä maisemissa. Hahmot ovat veikeitä ja mukavan persoonallisia, joskaan varsinainen tarina ei kovin paljon eroa massasta.

Jälleen kerran joudun kuitenkin itse antamaan tekijöille risuja lapsille suunnatusta animaatiosta, jossa naispuoliset hahmot on jätetty turhan pienelle huomiolle suhteessa miespuolisiin hahmoihin. Suurta määrää mieshahmoja vastassa on vain Blun emäntä Linda ja rakkauden kohde Jewel sekä tukaaniemo, joka jää hoitamaan poikasia isukin lähtiessä auttamaan tarinan sankareita. Bechdelin testi ei kovin hyvää arvosanaa anna...

Rion voi nähdä sekä englanninkielisenä että suomeksi dubattuna versiona. Itse näin suomenkielisen version, joka oli sekin varsin toimiva, mutta olen kuullut, että alkuperäinen versio olisi ääninäyttelijöidensä osalta vallan hulvaton.

PS. Itselleni Rion aidon näköinen piirrosjälki toi mieleen nostalgisesti muutaman vuoden takaisen maailmanympärimatkamme, sillä minulla on kuva minusta ja miehestäni tuosta samasta paikasta, mistä tämän leffajutun yläkuva on :)

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Rio
Ohjaus: Carlos Saldanha
Käsikirjoitus: Carlos Saldanha, Don Rhymer
Ääniosissa: Blu: Jesse Eisenberg / Antti Lang, Jewel: Anne Hathaway / Kiti Kokkonen, Linda: Leslie Mann / Raili Raitala, Tulio: Rodrigo Santoro / Jasper Pääkkönen, Nico: Jamie Foxx / Elastinen, Pedro: Will i Am / Iso H, Rafael: George Lopez / Toni Wahlström, Nigel: Jemaine Clement / Ville Tiihonen, Eva: Bebel Gilberto / Miitta Sorvali, Luiz: Tracy Morgan / Sasu Moilanen, Marcel: Carlos Ponce / Tommi Korpela, Armando: Davi Vieira / Juha Veijonen, Tipa: Jeffrey Garcia / Tuomas Uusitalo, Nuori Linda: Sofia Scarpa Saldanha / Venla Rajalin, Fernando: Jake T. Austin / Henri Piispanen
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: animaatio
Ikäraja: sallittu
IMDb
Traileri (Apple) >>

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Luettua: Angel: After the Fall (vols. 1-3)

**** SAATTAA SPOILATA ANGEL -TV-SARJAA ****

Angel -tv-sarjan viimeisen tuotantokauden kommenteissa keskustelimme mm. Mikaelan kanssa tv-sarjan jälkeen julkaistuista Angel -sarjakuvista, ja päädyin sitten tarkistamaan tilanteen näiden suhteen. Pari päivää sittenhän kirjoittelin jo aloittamastani Buffy-sarjakuvien lukemisesta, mutta kirjojen saatavuuden vaikeuden takia olen toistaiseksi päässyt pidemmälle Angelin kanssa.

Tv-sarjan jälkeisiin tapahtumiin sijoittuva After the Fall on jaettu neljään kokonaisuuteen ja niistä kolme löytyi mukavasti kirjastosta. Neljäs osa olikin sitten luokiteltu kirjastosta kadonneeksi (tämäkin!!!) ja se minun piti pistää tilaukseen BookDepositorystä. Nyt juttua kuitenkin jo hieman näiden kolmen ensimmäisen volyymin perusteella.

After the Fall alkaa ensimmäisessä osassaan hieman sen jälkeen, mihin tv-sarja päättyi. Sarjan hahmot ovat suurimmaksi osaksi ajautuneet erilleen toisistaan ja pikkuhiljaa avataan, mitä heille on tapahtunut. Kakkososa puolestaan palaa tv-sarjan lopun jälkeisiin tapahtumiin ja kertoo muiden hahmojen (kuin Angelin) taustoista tv-sarjan lopun ja After the Fall -sarjakuvan välillä. Kolmas osa puolestaan palaa taas taisteluun hyvän puolesta ja pahaa vastaan. Nelososa sitten keskittyy (tällä kertaa) lopulliseen taisteluun, mutta siitä en osaa vielä sanoa mitään, koska en ole kyseistä kirjaa vielä käsiini saanut.

After the Fall on Joss Whedonin lapsi samoin kuin varsinainen tv-sarjakin. Sarjakuvan on käsikirjoittanut Brian Lynch, mutta Whedon on ollut tarinassa vahvasti mukana, ja se myös näkyy niin tarinan kulussa kuin hahmojen käsittelyssäkin (hahmoja kun ei edelleenkään silkkihansikkain käsitellä).

Ykkösosan on piirtänyt Franco Urru, jonka piirrosjälkeen suorastaan rakastuin. Kakkososassa piirtäjiä on useita, mikä toimii hyvin siinä mielessä, että jokaisen hahmon tarina saa sitä kautta omanlaisensa sävyn. Varsinkin Lornen runomuotoon puettu tarina viehätti minua kovasti.

Tv-sarjaan verrattuna sarjakuvan hahmot ovat hyvin samanlaisia. Tapahtumapaikka on muuttunut Helvetin versioksi Los Angelesista, mikä puolestaan on mahdollistanut piirtäjille huomattavasti vapaammat kädet fantasian käsittelemiseksi. Sarjakuvassa Angel mm. ratsastaa lohikäärmeellä, mikä sopi minulle vallan mainiosti, sillä rakastan lohikäärmeitä :)

Odotankin nyt mielenkiinnolla sarjan viimeistä osaa postiin. Sehän ei tietenkään ole Buffy-maailmassa viimeinen kirja - kaikenlaisia jatko-osiahan näille sarjoille on tehty pilvin pimein.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Zack Snyderin Sucker Punch (2011) (*)


Voi Zack Snyder, minkä teit!

Minä niin odotin, että Sucker Punch olisi ollut tyttöenergiaa täynnä oleva toimintafantasia, mutta sinä annoitkin meille pelkän teinipojille suunnatun märän päiväunen! Kahden tunnin mittaisen, raivostuttavan paljon hidastettuja kohtauksia sisältävän (visuaalisesti kylläkin kauniin) fantasian, jossa ei ole tarinaa nimeksikään, vaan pelkästään koulutyttömekoissa keikisteleviä typyköitä, joilla on aivan hurjan pitkät pidennykset silmäripsissään. Eih... Aika harvoin minä valitan elokuvasta näin, mutta tällä kertaa on ihan pakko, sillä Sucker Punch on (ainakin toistaiseksi) vuoden huonoin elokuva.

Snyder, joka viimeksi antoi meille ihastuttavan Legendan Suojelijoista (juttu täällä) ja sitä ennen mahtavan Watchmenin (juttu vanhassa blogissani täällä) (ja noh, sitä ennen kamalan 300...), luo Sucker Punchissa mielikuvitusmaailmoja toistensa sisään ja näiden mielikuvitusmaailmoiden sisällä pornoleffaan paremmin sopivilla nimillä paiskattujen hahmojen kehitystä muka viedään eteenpäin. Baby Doll (Emily Browning) menettää väkivaltaisesti perheensä ja hänen pedofiilinen isäpuolensa telkeää tytön mielisairaalaan. Mielisairaalassa odottavat kauheudet, joita Baby Doll pakenee mielikuvitusmaailmaan, joka ei ole paljon sen parempi kuin todellisuuskaan.

Tässä toisessa mielikuvitusmaailmassa hän sitten pääsee tanssin avulla tietynlaiseen transsiin, jossa pääsee käsittelemään asioita mielikuvitusmaailman toiselle tasolle aseiden ja äärimmäisen väkivallan avulla. Todellinen tarina kuitenkin etenee vääjäämättä kohti tuhoa, eikä Baby Dollin tanssimisesta tai pahisten lahtaamisesta mielikuvitusmaailmoissa ole paljon hyötyä. Muissa tyttörooleissa nähdään Abbie Cornish, Jena Malone, Vanessa Hudgens ja Jamie Chung. Aikuisrooleissa mielisairaalan työntekijöinä puolestaan esiintyvät Carla Gugino ja Oscar Isaac ja tyttöjä avustavana, mystisenä vanhana miehenä Scott Glenn.

Käsikirjoitukseltaan sanoinkuvaamattoman tylsä Sucker Punch olisi laadukkaamman käsikirjoittajan myötä voinut olla asiallinen girlpower-elokuva. Nyt tätä ihmisarvoa alistavaa kammotusta ei voi suositella kenellekään, ei edes niille nuorille pojanklopeille, jotka tästä ehkä jotakin silmäkarkkia voisivat saada.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Sucker Punch
Ohjaus: Zack Snyder
Käsikirjoitus: Zack Snyder, Steve Shibuya
Pääosissa: Emily Browning, Abbie Cornish, Jena Malone, Vanessa Hudgens, Jamie Chung, Carla Gugino, Scott Glenn, Oscar Isaac
Valmistusmaa: USA / Kanada 2011
Genre: fantasia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Luettua: Buffy vampyyrintappaja, Pitkä matka kotiin (Season 8, vol 1)

*** SAATTAA SISÄLTÄÄ SPOILEREITA BUFFY- JA ANGEL -TV-SARJOISTA ***

Kevään aikana katsottuani tuntikaupalla Buffya, en voinut päästää sarjasta kovin helposti irti. Joihinkin asioihin sitä vaan ihastuu niin, että tuntee olevansa pakotettu tutustumaan franchiseen myös muissa medioissa.

Buffy vampyyrintappajan tarina jatkuu seitsemänteen kauteensa lopetetun tv-sarjan jälkeen sarjakuvana. Season 8 sisältää yhteensä kahdeksan kokonaisuutta ja näistä viimeinen on vasta tulossa kesäkuun puolivälissä, mutta ensimmäinen on jopa suomennettukin. Löysin Pitkä matka kotiin -osan kirjastosta ja varasin saman tien englanninkielisen kakkososan. Kakkonen oli kuitenkin kirjaston valikoimista kadonnut (näillä sarjakuvilla näyttää olevan tendenssi joutua pitkäkyntisten käsiin) ja toistaiseksi olen siis saanut luettua vain ensimmäisen osan. Kakkosesta on ilmeisesti kuitenkin hankittu kirjastoon uusi kappale, sillä nyt siellä näyttäisi olevan yksi "käsittelyssä" ja minulla on siitä varaus - jospa piakkoin siis pääsisin Buffynkin tarinassa eteenpäin :) (Siinä välissä jouduin lohduttautumaan puolestaan Angel-sarjakuvilla).

Buffyn 8. kausi on suoraa jatkumoa tv-sarjalle ja sen on käsikirjoittanut sarjan luoja, tarinaguru Joss Whedon. Pitkän matkan kotiin on piirtänyt Georges Jeanty, jonka piirrosjälki on silmiähivelevän upeaa. Kun luin kirjan ensimmäisen kerran (pikaisesti ja ahmimalla), en pitänyt siitä kovin paljon, sillä tarina vaikutti jotenkin sekavalta ja vaikeaselkoiselta. Se nimittäin kertoo välillä limittäin eri aikoina ja eri paikoissa tapahtuvia asioita, ja koska tapahtumien kertojien ääntä ei kuule (niin kuin tv-sarjassa), ei aina ole ihan varma, kuka tällä kertaa puhuu. Luin välillä läjän Angeleita ja päätin sitten lukaista myös Buffyn toistamiseen, ja toisella kerralla se oli jo huomattavasti parempi. Ehkä minä vaan olen niin hidasälyinen, kun en ensin tajunnut kaikkea ;-)

Kahdeksannella kaudella Buffy on muuttunut paljon. Vampyyrintappajat ovat muodostaneet varsinaisen armeijan, jonka pääpaikka on Skotlannissa. Xander on mukana jonkinasteisessa Valvojan ominaisuudessa, Willow käyttää noitavoimiaan Buffyn rinnalla, Giles on mukana myös ja Dawn on puolestaan muuttunut jättiläiseksi (mikä oli varmaankin kirjan suurin WTF). Ensimmäinen kirja nostaa esille hurjan määrän myös muita kysymyksiä, joista suurin on se, mistä Tappajat ovat saaneet kaiken teknologian ja rahoituksen armeijaansa? Ja näinkin lyhyessä ajassa? Ehkä kysymyksiin saadaan vastauksia myöhemmin...

*** PAHA SPOILERI ***
Ensimmäisen kerran kirjaa lukiessani en ilmeisesti ollut vielä Angel -tv-sarjan lopussa, sillä nyt oli hassua huomata, että itse asiassa Angelin loppupuolella, kun Angel ja Spike ovat Roomassa ja tuskailevat Kuolemattoman kanssa hengailevaa Buffya - sarjakuvan tapahtumien mukaanhan se ei sitten ollutkaan oikea Buffy siellä Roomassa. Hah, kunnon crossovereita näissä sarjoissa...
 *** PAHA SPOILERI LOPPUU ***

Mutta, onpas ollut hauska taas lueskella pitkästä aikaa kunnon sarjakuvia! Olin nuorempana ihan hupsuna kaikenlaisiin Marveleihin sun muihin, mutta aikuisempana sarjakuvien lukeminen on jostain syystä jäänyt vähemmälle. Ei siis loppunut kokonaan vaan muuttunut enemmän strippisarjakuvien (kuten esim. suuri suosikkini Nemi) suuntaan. Pari vuotta sitten luin Watchmenin ja huomasin sen monimuotoisen tarinan mukana aivojen menevän ihan maitohapoille. Kunnolla tehdyt sarjakuvat kun vaativat pääkopan prosessorilta tehoja, että tarinasta ja kuvastosta voi sisäistää kaiken oleellisen. Tv-sarjassa monimuotoiset tapahtumat on paljon helpompi kertoa ymmärrettävästi, koska kuvaruutuja on niin paljon enemmän ja kertojien äänen kuulee. Sarjakuvaruutujen rajallinen määrä vaikeuttaa tarinan kertomista ja pistää lukijankin paikoitellen koville. Ainakin ensimmäinen osa Buffyn kasikautta teki tämän, mutta loppujen lopuksi ihan hyvällä tavalla :)

Whedon on muuten ilmoittanut Buffyn saavan yhdeksännenkin kauden sarjakuvamuodossa.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Kotona katseltua: Going the Distance - Kaukorakkautta (2010) (***)

Aikaisemmin dokumentteja ohjanneen Nanette Bursteinin esikoisohjaus fiktioelokuvien saralla on Drew Barrymoren ja Justin Longin tähdittämä yllättävänkin elämänmakuinen romanttinen komedia Kaukorakkautta - Going the Distance.

Kaukorakkautta on tarina kahdesta aikuisesta ihmisestä, jotka sattuman kautta tapaavat New Yorkissa - ja ihastuvat. Erin (Barrymore) on kuitenkin Nykissä vain kesätöissä ja syksyn tullen palaa kotoisaan San Franciscoon. Suhdetta Erin ja Garrett (Long) päättävät kuitenkin jatkaa ja niin viuhuvat tekstiviestit mantereen yli kuukausien ajan ennen kuin pari taas tapaa toisensa fyysisesti.

Elokuva käy läpi kaukorakkauden mukanaan tuomia ongelmia, mustasukkaisuutta ja kaiken voittavaa kaipuuta, mutta se myös tarkastelee henkilöitään yksilöinä. Erin, jo kerran elämässään kaiken miehen takia uhranneena naisena, on vihdoinkin löytänyt suunnan omalle elämälleen, mutta kapuloita rattaisiin lyö se, että uusi rakas asuu kaukana. Uhratako jälleen itsensä ja uransa rakkauden alttarilla vaiko unohtaa elämänsä mies? Kas siinäpä pulma.

Komedian vahvuus on sen maanläheisessä ja aidoksi kirjoitetussa pääosaparissa, joka vetää osansa ihanan rehellisesti. Barrymoresta on kehkeytymässä uusi tulokas omalle suurten suosikkien rintamalle, sillä nainen taitaa komediennen roolinsa vetävästi, mutta tuo mukaan aina kiinnostavaa jalat maassa -asennetta.

Vaikka pääosahahmot ovatkin kiinnostavia, sivuosissa nähdään perinteisiä hupihahmoja, kuten Garrettin rääväsuinen ja huonotapainen kämppis (Charlie Day), heidän viiksekäs ystävänsä Box (Jason Sudeikis) sekä Erinin hygieniahysteerikko sisar (Christina Applegate).

Niin kovin usein romanttiset komediat ovat ulkokultaisia prinsessatarinoita, mutta Kaukorakkautta tuo ihastuttavan raikkaan ja elämänmakuisen tuulahduksen tähän genreen. Suosittelen!

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Going the Distance
Ohjaus: Nanette Burstein
Käsikirjoitus: Geoff LaTulippe
Pääosissa: Drew Barrymore, Justin Long, Christina Applegate, Charlie Day, Jason Sudeikis, Jim Gaffigan, Kelli Garner
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: komedia / draama / romantiikka
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Kotona katseltua: Pleasantville (1998) (****)


Pleasantvillessa Tobey Maguire ja Reese Witherspoon näyttelevät Davidia ja Jenniferia, 90-luvulla eläviä sisaruksia, jotka vetäistään yllättäen mukaan 50-luvulle sijoittuvaan tv-sarjaan. Sarjan uskollinen fani David on asiasta huomattavasti innostuneempi kuin tapahtuman takia unelmien treffinsä missannut "paha tyttö" Jennifer.

Pleasantvillessa kaikki on vanhanaikaista, mustavalkoisen mukavaa eikä kenelläkään ole ikävä olla. Ihmiset ovat naiveja kuin 50-luvun tv-sarjassa kuuluukin olla ja äidillä (Joan Allen) on aina sapuskaa tarjolla putipuhtaassa kodissaan kun isukki (William H. Macy) saapuu töistä kotiin huudellen ovelta "Honey, I'm home".

Kukaan ei kyseenalaista sitä, että kaupungissa on vain kaksi katua eikä ulospääsyä. Ei ennen kuin David ja Jennifer tuovat mukanaan 90-luvun vapaat ajatukset ja kysymykset. Ennen pumpulissa eläneet Pleasantvillen asukkaat alkavat huomata, että voivat tuntea uskomattomia uusia tunteita, ja pikkuhiljaa mustavalkoinen maailma alkaa muuttua värilliseksi.

Pleasantville on ennen kaikkea visuaalisesti ihana. Mustavalkoisen tv-maailman asteittainen muuttuminen värilliseksi on kaunista niin kuvallisesti kuin symbolisestikin ihmisten vapautuessa vanhoista kahleistaan. Varsinkin teräväpiirtona tämä näyttää lumoavan tyylikkäältä. Sympaattinen ja samalla kaunis draamakomedia.

Elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Gary Ross on muuten aikaisemminkin kirjoittanut tarinoita, joiden sankarit päätyvät itselleen ennestään tuntemattomiin kenkiin - kuten vaikkapa Tom Hanksin tähdittämän (ihanan) Big - Isoksi yhdessä yössä (1988).

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Pleasantville
Ohjaus ja käsikirjoitus:  Gary Ross
Pääosissa: Tobey Maguire, Reese Witherspoon, William H. Macy, Joan Allen, Jeff Daniels
Valmistusmaa: USA 1998
Genre: komedia / draama
Ikäraja: sallittu
IMDb

torstai 7. huhtikuuta 2011

Nykyajan Punahilkka - Red Riding Hood (2011) (**)


Minusta ikivanhojen, kaikkien tuntemien satujen uudistaminen on ajatuksena oiva, ja olenpa itsekin joskus nuorempana harrastanut satujen uudelleenkirjoitusta omaksi huvikseni (ja kerran ihan lehteenkin asti, mutta siitä on kauan). Yksi yhteen alkuperäisen sadun kanssa uutta ei kuitenkaan kannata tehdä, vaan klassista taustaa vasten pitää sisällyttää jokin uusi juttu, jotta se jaksaisi kiinnostaa katsojia.

Catherine Hardwicken (Twilight) ohjaama Punahilkka on goottisävyinen, nuorisolle suunnattu fantasiasatu kylästä, jota täyden kuun aikaan terrorisoi ihmissusi. Vuosien ajan kyläläiset ovat lepyttäneet sutta tarjoamalla sille kylän aukiolla eläinuhreja samalla kun itse linnoittautuvat koteihinsa. Tähän asti uhraukset ovat riittäneet, mutta sitten yllättäen läheiseltä niityltä löytyy nuori tyttö kuoliaaksi raadeltuna.

Tytön isän, Cesairen (Billy Burke) johdolla kyläläiset vaativat kostoa ja lähtevät asein varustettuna vaatimaan suden päätä vadille. Susi löytyykin ja pää joutuu keihään nokkaan, mutta kohta kylään saapuu kiihkeä Solomon (Gary Oldman), joka väittää, että susi on edelleen elossa -ja se on joku kyläläisistä.

Kuolleen tytön isosisko Valerie (Amanda Seyfried) suunnittelee samaan aikaan karkaamista yhdessä rakastettunsa, köyhän puunhakkaaja-Peterin (Shiloh Fernandez) kanssa, jotta välttyisi naimasta hänelle määrättyä rikkaan perheen Henryä (Max Irons). Ihmissusitapaus kuitenkin sekoittaa koko kylän arjen, ja karkaamisesta tai toisaalta häistäkään ei tule mitään. Kuka lopulta onkaan kylää pelotteleva peto? Onko se Peter, Henry vai Valerien erakkona asustava isoäiti (Julie Christie), vai kenties kokonaan joku muu`?

Red Riding Hood on sekä visuaalisesti että temaattisesti hyvin samanoloinen kuin ohjaajan edellinen työ Twilight. Kohderyhmä on sama ja Twilightissa Bellan isänä näyttelevä Burke Punahilkan tyttöjen isänä tuo elokuvaan lähes häiriinnyttävän yhdenmukaisuuden tunnelman.

Punahilkka on kuvastoltaan kaunista katsottavaa, mutta tarinaltaan ylisentimentaalista, dramaattiseksi tarkoitettuja kohtauksiaan korostavaa saippuaoopperaa, jonka tunnelma ei oikein meinaa välittyä katsojalle asti. Ainakaan kyyniselle aikuiselle asti, siis. Kirkasotsaiset, rakkauteen ja viattomuuteen uskovat teini-iän kynnyksellä tasapainottelevat katsojat saattavat saada nuoresta ja kömpelöstä rakkaudesta jotain tarttumakohtia.

Dramatiikkaa korostaakseen ohjaaja käyttää paljon hidastuksia, jotka aluksi näyttävät hienoilta, mutta alkavat pidemmän päälle puuduttaa. Vaikka kyseessä on vain satu, elokuvan lavasteiden lavastemaisuus näkyy kuitenkin hieman liikaa.

Alunperin lätkäisin Punahilkalle vain yhden tähden, mutta hetken aikaa mutusteltuani nostin tähditystä yhdellä. Ei elokuva kuitenkaan totaalisen huono ollut, joskaan ei omalla kohdallani pääse edes minkäänlaisen guilty pleasuren asemaan eli tuskinpa tulee koskaan omaan levyhyllyyni päätymään.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Red Riding Hood
Ohjaus: Catherine Hardwicke
Käsikirjoitus: David Johnson
Pääosissa: Amanda Seyfried, Shiloh Fernandez, Max Irons, Gary Oldman, Billy Burke, Virginia Madsen, Julie Christie, Lukas Haas
Valmistusmaa: USA / Kanada 2011
Genre: fantasia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

IMDb Top 250 -projekti: tilanne Q1/2011

Uuden vuoden lupauksenani aloin käydä läpi IMDb:n Top 250 -listaa vuoden aikana ja katsoa siitä vuoden loppuun mennessä suurimman osan. Alkuperäinen suunnitelmani oli, että vuoden lopussa listalta olisi katsottuna vähintään 90%, mutta koska lista elää koko ajan, en enää pidä niin tiukasti kiinni tuosta prosenttimäärästä. Pääasia on kuitenkin se, että katsoisin niitä vanhoja klassikoitakin, joita tuolla listalla paljon on ja joita en ole vielä saanut aikaiseksi katsottua.

Vuoden alussa olin nähnyt silloiselta listalta 162 elokuvaa. Nyt, huhtikuun alussa Facebookin Twofifty -sovelluksessa on merkittynä 171 katsottua elokuvaa. IMDb:n listahan tosiaankin elää koko ajan ja osa katsotuista tippuu välillä listalta pois, ja osa nousee sinne takaisin.

Mutta niihin katsottuihin...

Charles Chaplin ja Jackie Coogan isänä ja poikana
Charles Chaplinin elokuvia toki ovat katsoneet kaikki. Niin olen minäkin, mutta koska olen suurimman osan katsonut joskus nuorena televisiosta, en muista enää ollenkaan, mitä olen nähnyt ja mitä en. Siksi käsittelen monia Chaplinin elokuvia itselleni kokonaan uusina ja näitä olen nyt katsonut kaksin kappalein.  

Kultakuume vuodelta 1925 (IMDb) ja Chaplinin Poika vuodelta 1921 (IMDb) ovat hulvattoman hauskoja, toteutukseltaan kauniita ja laadullisesti erittäin hyvin säilyneitä elokuvia. Molempia katsoessani minulla oli hämäriä mielikuvia niiden näkemisestä, mutta kokonaisuus oli sen verran usvan peitossa, että sain nauttia molemmista kuin ensimmäistä kertaa. On oikeastaan uskomatonta tajuta, että nämä elokuvat ovat pian sata vuotta vanhoja, ja ne toimivat edelleen. Chaplinin Poika oli sisällöltään ihastuttava siinäkin mielessä, että miten vahvasti lapset olivat tuolloin mukana kodin töissä jo ihan pienenä. Nykyaikana harva antaa pikkuruisen apulaisen sytytellä tulia ja paistaa itsekseen pannukakkuja...

Fritz Langin M - Kaupunki etsii murhaajaa vuodelta 1931 (IMDb) löytyi lähikirjastostani ja tuli katsottua maaliskuussa. Elokuva on intensiivinen rikostrilleri kaupunkia piinaavasta, lapsia tappavasta sarjamurhaajasta. Kun poliisi ei saa murhaajaa satimeen ratsioista huolimatta, tiukentuneesta kurista närkästyneet kaupungin gangsterit ottavat ohjat omiin käsiinsä ja alkavat etsiä murhaajaa itse.

Billy Wilder on yksi suosikkiohjaajiani ja Double Indemnity - Nainen ilman omaatuntoa vuodelta 1944 (IMDb) oli minulla lainassa kirjastosta jo viime syksynä. Tuolloin kirjaston levy ei kuitenkaan suostunut toimimaan Pleikkarissani ja jouduin palauttamaan sen katsomattomana. Helmikuussa yritin uudestaan ja tällä kertaa sain lainaan ihan katsottavassa kunnossa olevan levyn. Double Indemnity ei noussut suurimpien Wilder-suosikkieni joukkoon, mutta tämä ajankuvaltaan kaunis film noir kohtalokkaan naisen takia äärimmäiseen huijaukseen ryhtyvästä vakuutustarkastajasta ihastutti minua kuitenkin kovasti.

Barbara Stanwyck ja Fred MacMurray huijareina Billy Wilderin Double Indemnityssä
Katsoin japanilaiselta Akira Kurosawalta kaksi elokuvaa -  Shichinin no samurai eli Seitsemän samuraita vuodelta 1954 (IMDb) ja Rashomon vuodelta 1950 (IMDb). Seitsemästä samuraista kirjoittelinkin alkuvuodesta, mutta Rashomonista jäi kirjoittamatta. Suomessa myös Paholaisen portti -nimellä tunnettu elokuva kertoo monelta eri kantilta tarinan eräästä ihmishengen vaatineesta tapahtumasta. Kurosawa taitaa jännityksen ylläpidon ja tutkiskelee mielenkiintoisella tavalla sitä, kuinka eri tavoin ihmiset kertovat saman tapahtuman.

Henri-Georges Clouzot'n Pelon palkka - Wages of Fear vuodelta 1953 (IMDb) on piinaavan jännittävä tarina kahdesta nitroglyseriiniä kaivostyömaalle kuljettavasta rekasta ja niiden kylmähermoisista kuskeista. Jokainen kuoppa tiessä saattaa olla viimeinen ja se, kuka tai ketkä lopulta pääsevät perille, on jännityksen takana elokuvan loppuun saakka. Ja se loppu on muuten sitten hirvittävän häijy. Hieno elokuva, joka kannatti ehdottomasti katsoa, vaikka se pitkään hyllyssäni lainalevynä odotuttikin.

Stanley Kubrickin Barry Lyndon vuodelta 1975 (IMDb) oli myös jäänyt minulta katsomatta, mutta nyt asia on hoidettu. William Makepeace Thackerayn romaaniin pohjautuva Barry Lyndon toi heti alkusoinnuiltaan mieleen sen nuorena tyttönä ensimmäisen näkemäni Kubrickin eli Kellopeliappelsiinin, mutta on elokuvana kuitenkin huomattavasti kepoisempi. Hienon näköinen ja ajankuvaltaan autenttisen oloinen Barry Lyndon oli hienoa katsottavaa ja sen kertojaääni toi välillä mieleen ihan Monty Pythonin...

Ryan O'Neal ja Marisa Berenson Stanley Kubrickin Barry Lyndonissa
Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander vuodelta 1982 (IMDb) odotti niin ikään katsomista pitkään hyllyssäni. Kun elokuvalla on kestoa yli kolme tuntia, vaaditaan todella suuri motivaatio levyn ottamiseen katseltavaksi. Fanny ja Alexander näyttää komealta ja sisältää erittäin vaativaa sisältöä, mutta minun tapauksessani minkäänlaista kolahdusta ei sattunut ja joudun myöntämään tylsistyneeni kuoliaaksi elokuvaa katsoessani.

Uusista elokuvista IMDb:n listalla on tällä hetkellä mukana Tom Hooperin King's Speech - Kuninkaan puhe (IMDb) ja Darren Aronofskyn Black Swan (IMDb), joista kirjoittamiini juttuihin pääsee leffan nimen linkistä.

Tästä taas jatketaan!

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Luontodokumenttien aatelia - Oceans (2009) (****)


Sanottakoon nyt ensin, että minähän rakastan luontodokumentteja. Kai se johtuu siitä, että olen entinen biologi ja edelleenkin kai jonkinasteinen viherpiiperö. Uljas villi luonto ja sen eläimet ovat vaan usein mahtavampia kuin hienoinkaan fantasia.

Tämän todistaa taas kerran Jacques Perrinin ja Jacques Cluzaudin (aikaisemmissa meriiteissään mm. Siivekäs muutto) uusi valtameridokumentti Oceans.

Vaikka kuvittelisit nähneesi jo kaiken kuvattavan arvoisen valtameristämme, katso Oceans ja mieti uudestaan. Tuijotin nimittäin itsekin silmät ymmyrkäisinä kun miljoonat ja taas miljoonat ravut kiipesivät toistensa niskaan jossakin syvällä meren alla. Siitä tuli mieleen Taru sormusten herrasta ja örkkejä kuhiseva Rautapiha.

Yläkuvassa nähtävä ihmisen kohtaaminen hain kanssa on dokumentissa kuvattu huikean kauniisti - sukeltaja nimittäin ui todella pitkään ihan kosketusetäisyydellä merien suuresta ja pelottavasta tappajahaista. Nämä kaksi lipuvat meren syvyyksissä rinnakkain, ihan kaikessa rauhassa. Tällaista ei kovin usein näe luontodokumenteissa, joissa usein halutaan näyttää haiden hyökkäyksiä, verta ja suolenpätkiä.

Oceans on yksi maailman kalleimmista luontodokumenteista ja se todellakin näkyy laadussa. Koskaan aikaisemmin ei merenalainen luonto ole nimittäin dokumentissa näyttänyt näin hätkähdyttävän yksityiskohtaiselta, upealta ja mahtavalta.

Oceans on kuvastoltaan täydellinen luontodokumentti ja ainoa asia, mikä siinä hieman häiritsee on tympeän kuuloinen voiceover (jota onneksi ei kuulla kovin paljoa) sekä pientä paatoksellisuutta sisältävät jaksot, joissa nähdään ihmisiä ihmettelemässä esimerkiksi merien sukupuuttojen määrää.

Mutta kun näkee mursuäidin halaamassa mursulastaan, tippa tulee linssiin väkisin. On se niin herkkää, niin herkkää.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Oceans
Ohjaus:  Jacques Perrin, Jacques Cluzaud
Käsikirjoitus: Christophe Cheysson, Jacques Cluzaud...
Valmistusmaa: Ranska / Sveitsi / Espanja 2009 
Genre: dokumentti
Ikäraja: 7
IMDb

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Luettua: Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina

Tänä keväänä Suomessakin (toivottavasti, tällä hetkellä ensi-ilta on merkitty 6. toukokuuta) elokuvana ilmestyvä Ole luonani aina perustuu Kazuo Ishiguron kiiteltyyn samannimiseen romaaniin. Tammi on elokuvan ensi-iltaa enteillen julkaissut romaanin elokuvan näköisenä pokkarina.

Ole luonani aina kertoo Kathystä, Tommystä ja Ruthista, kolmesta nuoresta, jotka varttuvat Hailshamin tarkoin varjellussa sisäoppilaitoksessa lapsuudesta aikuisuuteen. Tarinan kertojana toimii 31-vuotiaaksi ehtinyt Kathy.

Hailsham ei ole mikä tahansa sisäoppilaitos ja sen synkkää salaisuutta Kathyn kertoma tarina avaa lukijalle sivu sivulta. Mikä tarkoitus Hailshamilla oikein on? Miksi lapset kasvatetaan siellä täysin ulkomaailmasta suljettuina? Miksi lapset kutsuvat koulun aikuisia "kasvattajiksi" opettajan sijaan?

Hienovaraisin askelin, mutta sitäkin hätkähdyttävämmällä tavalla Ishiguro johdattaa lukijaa kohti päätöstä. Kathyn kertojaminän kautta tarina on tyylillisesti kevyttä nuoren ja viattoman tytön "jutustelua", mutta lopulta herkän kuoren alla kasvava kokonaisuus paljastuu lukijalle. Lukijaa pidetään tietyllä tavalla yhtä askelta kirjan hahmoja edellä, ja tämä antaa kirjalle astetta synkemmän sävyn.

Mikä alkaa hyvin perinteisenä nuoren tytön kasvutarinana muuttuu pikkuhiljaa järkyttäväksi dystopiaksi, jonka vaikuttavuutta lisää Kathyn rauhallinen ja tyyni kertojaminä. Draama muuttuu scifiksi.

Ole luonani aina on kauhistuttava, mutta samalla erittäin kaunis kertomus eräästä todellisuudesta ja sitä voin suositella luettavaksi kaikille, jotka eivät pidä tarinoissa kompromisseista ja jotka haluavat vaikuttua lukemastaan.

Kirjoittaja: Kazuo Ishiguro
Alkuperäisteos: Never Let Me Go
Sivuja: 405
Kustantaja: Tammi