maanantai 17. tammikuuta 2011

Elokuvan pitää herättää tunteita


Käydessäni läpi elokuvavuotta 2010 huomasin läjän elokuvia, joista olin katseluhetkellä pitänyt, mutta joista en edes näin vajaan vuoden jälkeen muistanut paljoakaan. (Toim.huom. minä siis kuulun siihen tavallisten ihmisten joukkoon, joilla ei ole minkäänlaista valokuva- tai muuten megamuistia vaan joilla on välillä hieman hatara pää - muistamista varten on IMDb ja yleensäkin internet). Aloin sitten mietiskellä, että mistä tämä voisi johtua. Tulin mietiskelyissäni siihen tulokseen, että elokuvan pitää todella herättää tunteita, jotta se olisi muistettava. Pelkkä tekninen "hyvyys" ei taida riittää, vaan elokuvassa pitää olla jotain sellaista, joka vetoaa tunteisiin - joko positiivisella tai negatiivisella tavalla, jotta se jäisi kunnolla mieleen. Ainakin siis minun tapauksessani.

Tämä jokin tunteisiin vetoavuus voi tapahtua monella tasolla. Elokuvan tarina voi itsessään olla vaikuttava, kaunis, surullinen, ahdistava, pelottava, jännittävä, hauska... ja sitä kautta tunnekeskuksessa myllertää. Vaikka elokuvassa olisi kaikki muu kohdallaan, mutta "se ei tunnu missään", niin unhoon se jää ja jatkossa saattaa jopa käydä niin, että IMDb:ssä ihmettelen, että ai jaa, olenko minä tuonkin elokuvan nähnyt, kun en ollenkaan muista.


Tunteisiin vetoavuus vaihtelee ihmisten välillä huomattavasti, eikä ole yhtä totuutta siitä, mikä toimisi kaikille. Kun näistä asioista on jutellut, osalle ihmisistä jokin tarina uppoaa syvimpiin sydänjuuriin asti, kun taas joillekin ihan sama tarina ei tunnu missään. Otetaan esimerkiksi nyt vaikkapa muutaman vuoden takainen Ang Leen ohjaama Brokeback Mountain, joka itselleni kolahti kuin rekallinen kivenlohkareita, mutta useita kommentteja olen kuullut, että se nyt oli vain yksi elokuva muiden joukossa, ei mitenkään ihmeellinen.

Samoin voi käydä niin, että kriittisesti ajateltuna elokuva ei ehkä täytä kaikkia taiteen sääntöjä, mutta se saattaa vaikkapa kertoa niin tärkeästä asiasta, että katsoessa tunteet ottavat vallan kriittisestä järjestä kokonaan. Näin kävi minulle esimerkiksi elokuvien Stoning of Soraya M. ja Aavikon kukka kanssa. Molemmat kertoivat äärimmäisen tärkeästä asiasta - toinen naisen kivitystuomiosta, toinen uskomattomasta tuhkimotarinasta - ja minua molemmat koskettivat todella syvästi ja varsinkin Naisen kivityksen jälkeen olin hetken aikaa lähes shokissa tunnekuohun jäljiltä. Olen muualta kuullut, että elokuva ei ole kovin kummoinen, mutta minua se kosketti niin vahvasti, etten ole pystynyt sitä vielä uudestaan katsomaan elokuvakriittisemmin silmin. Toisaalta, ei kai kaikkea tarvitsekaan analysoida puhki, vaan jotkut asiat saa jättää yksityisiksi tunteiden rankkasateiksi.

Elokuvan näyttelijä tai roolisuoritus voi myös olla se juttu, minkä takia elokuva jää mieleen. On olemassa paljon näyttelijöitä, joiden työtä arvostan todella paljon, mutta jostain syystä en kuitenkaan oikein "pidä" heistä (eli en suoranaisesti innostu nähdessäni kyseisen nimen leffajulisteessa tai dvd:n kannessa). Sitten on olemassa useita näyttelijöitä, jotka eivät ehkä ole ammattitaidoltaan yhtä "hyviä", mutta heissä on jotain sellaista karismaa, joka vetoaa minuun selittämättömällä, primitiivisellä tunnetasolla. Tällainen näyttelijä voi hyvin saada aikaan sellaisen efektin, että huonompikin elokuva jää mieleen, kun taas muuten hyvä elokuva saattaa unohtua nopeastikin. Esimerkiksi vaikkapa muutama viikko sitten elokuviin tullut Love and Other Drugs, jossa Anne Hathawayn tulkinta Parkinsonin tautia sairastavana naisena sykähdytti minua kovasti.

Tällaiset elokuvat lasken usein siihen paljon puhuttuun guilty pleasureiden ryhmään eli elokuviin, jotka eivät ole välttämättä objektiivisesti ajateltuna kovinkaan kummoisia, mutta niiden parissa viihtyy katselukerrasta toiseen.

Välillä taas kaikki on kohdallaan - on hyvä tarina ja hyvät näyttelijät ja takana kaikin puolin nautittava kokonaisuus. Silti muutaman kuukauden jälkeen en enää osaakaan kertoa, mikä elokuvassa olikaan niin hyvää. Mikä tuollaisista elokuvista siis puuttuu, koska ne katoavat mielestä? Kai niissä sitten ei vain ole sitä jotain sykähdyttävää aspektia, joka painuu sydänjuuriin asti, jotain sellaista, jonka todella tuntee vatsanpohjassa asti.

Tai sitten vaan sattuu olemaan katsomishetkellä huonosti virittäytynyt, väsynytkin ehkä.