maanantai 31. tammikuuta 2011

Danny Boylen 127 hours (2010) (*****)


Danny Boylen (Trainspotting, Slummien miljonääri) ohjaama 127 tuntia kertoo uskomattoman, tositapahtumiin perustuvan selviytymistarinan. Aron Ralston (James Franco) on ulkoilmaihminen, joka lähtee kenellekään ilmoittamatta retkelle läheiseen, jo tutuksi käyneeseen erämaahan. Reipashenkinen nuorukainen ei pelkää mitään, jättää kännykkänsä kotiin, naureskelee elämälle ja nauttii siitä täysin siemauksin.

Matkallaan hän törmää pariin retkeilijätyttöön (Kate Mara ja Amber Tamblyn) ja opastaa heitä extremefiilisten hankkimisessa. Kun porukan tiet eroavat, Aron jatkaa matkaansa, mutta sattumalta ote luiskahtaa pienessä kanjonissa. Samalla hetkellä putoaa kivi, joka kiilaa Aronin oikean käden tiukasti kiilamaisen kanjonin seinää vasten.

Hetkellinen shokki. Jumissa. Ketään ei missään kuulomatkan päässä. Sitten varusteiden tsekkaus - kuinka paljon on ruokaa ja juomavettä, onko mitään työkalua, millä kiven saisi kikoteltua pois. Kylmän rauhallisesti Aron alkaa käydä läpi vaihtoehtojaan. Kiinalainen yleistyökalu kuluu kiveä vasten äkkiä. Vesi alkaa säännöstelystä huolimatta loppua. Aika kuluu ja epätoivo kasvaa. Lopulta Aronin elossapysymisvietti voittaa kaiken muun ja hän tekee epätoivoiselta tuntuvan ratkaisun saadakseen itsensä irti ahdingostaan.

Boylen otteessa 127 tuntia on lähes piinaavan jännittävä, mutta viihdyttävällä tavalla rakennettu selviytymistarina. Aronin suhtautuminen tilanteeseensa vaihtelee täydellisestä epätoivosta hallusionaatioihin, mutta koko "kiven ja kovan paikan" välissä oleminen on piinaavuudestaan huolimatta paikoitellen ihan hauskaa katsottavaa- tämän tekee mahdolliseksi Aronin rempseä asenne ja Francon uskomattoman laadukas ja moniulotteinen roolisuoritus sekä Boylen napakka ja vauhdikas ote tarinastaan.

Elokuvassa on teknisesti samanlaisia, kuvauksellisesti tehokkaita rakenteita kuin Slummien miljonäärissä. Ristiin leikatut kohtaukset Aronin elämän ja nykyhetken välillä ovat hienoja, samoin kuin Aronin itse itselleen tekemänsä haastattelu, jonka hän kuvaa mukanaan olevalla videokameralla.

127 tuntia jättää fiiliksen uskomattoman selviytymistarinan seuraamisesta, siitä että mikä tahansa on mahdollista, jos vaan tahto on tarpeeksi suuri. Rankasta aiheestaan huolimatta elokuvasta jää yllättävän kevyt ja hyvä mieli, mutta myös liikuttunut olo. Katsoja voi huokaista helpotuksesta huikean jännitysnäytelmän jälkeen.

James Franco tekee tähänastisen uransa ehdottomasti parhaan roolisuorituksensa. Hänen karismansa ei petä yhdessäkään kohtauksessa elokuvassa, jonka jokaisessa kohtauksessa hän on mukana. Lisäksi huumoria löytyy epätoivoisessakin tilanteessa. Aluksi arrogantilta vaikuttava retkeilijä saa tuta luonnon mahdin ja joutuu nöyrtymään, ja tämän transformaation Franco taitaa erinomaisesti.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: 127 Hours
Ohjaus:  Danny Boyle
Käsikirjoitus: Danny Boyle, Simon Beaufoy, Aron Ralstonin romaaniin "Between a Rock and a Hard Place" pohjautuen
Pääosissa: James Franco, Kate Mara, Amber Tamblyn, Clemence Poesy
Valmistusmaa: USA / UK 2010
Genre: draama / seikkailu / trilleri
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>   

perjantai 28. tammikuuta 2011

Väkivallan lumon jatkomietiskelyä


Kirjoittelin eilen lukemastani Väkivallan lumo -kirjasta (kirjoittajana elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon) ja ajattelin pohtia asiaa myös täällä blogissa vähän pidemmälle. Mikä elokuvaväkivallassa oikeastaan viehättää? Mikä saa meidän oikeasti nauttimaan väkivallan katsomisesta elokuvakontekstissa?

Kirjassaan Bacon kertoo tuosta ristiriidasta eli hyvin harva meistä haluaa kohdata tai nähdä väkivaltaa oikeassa elämässä, mutta toisaalta suuri osa meistä nauttii ainakin jonkinasteisen väkivallan näkemisestä elokuvassa. Toisaalta hän kertoo julkisten teloitusten saaneen aikoinaan suuria yleisöjoukkoja. Pahantekijän kuoleman todistaminen ilmeisesti koskettaa ihmisessä jotain primitiivistä.

Henkilökohtaisesti olen aina ollut viehättynyt kostoteemasta ja sitä kautta vigilante-elokuvista (ja -sarjakuvista). Nuorena yksi suuria Marvel-suosikkejani oli Tuomari, joka perheensä menetyksen jälkeen alkoi kostaa kaikille lain toisella puolella kulkeville. (Harmillisesti hahmosta tehdyt elokuvat eivät ole ihan tavoittaneet samaa fiilistä kuin alkuperäiset sarjakuvat).

Kosto on suloinen varsinkin, jos sen toimeenpanijana on nainen, joka on kokenut jonkinasteista vääryyttä. Äärimmäisenä esimerkkinä tästä on Quentin Tarantinon Kill Billit, joissa häväistyksi ja lähes tapetuksi joutunut nainen ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja alkaa listiä hänelle väkivaltaa tehneitä systemaattisesti yksi kerrallaan - aloittaen häntä seksuaalisesti hyväksikäyttäneestä sairaanhoitajasta. Tällaisissa tarinoissa kosto ja sen kautta väkivalta tuntuu niin oikeutetulta. Kill Billien kanssa samoihin fiiliksiin nostaa ruotsalainen Millennium-trilogia, joissa hakkerityttö hakee oikeutta oman käden kautta välillä varsin roskein keinoin. Tällaisiset elokuvat kauheudestaan huolimatta tuntuvat lähes voimaannuttavilta.

Bacon mainitsee myös mielenkiintoisen puolen meissä katsojissa. Hän kirjoittaa, että usein realistisina ja järkyttävinäkin koetut elokuvaväkivallan kohtaukset voidaan kokea nautittavina. Tässä kyseessä on katsojan itsensä ylevöittäminen, sillä voimme kauhistella tapahtuvaa ja samalla tuntea ylemmyyttä siitä, että olemme moraalisesti korkeammalla tasolla kuin väkivaltateon suorittaja. Mielenkiintoinen näkökulma, joka varmasti selittää osan väkivallan viehätyksestä.

Tällaisesta voisi esimerkkinä olla vaikkapa reilun vuoden takainen Naisen kivitys (Stoning of Soraya M.). Tositapahtumiin perustuvana aihe on karmiva ja sen kuvallinen toteutus ahdistava. Kivitystuomiota langettavia ja tuomion täytäntöönpanevia miehiä katsoja kuitenkin katsoo moraalisesti huikean paljon korkeammalta. Miehet ovat raakalaisia, itsekeskeisiä oman edun tavoittelijoita, joita kohtaan katsojalle ei anneta syntyä minkäänlaista positiivista tunnesidettä.

Toisaalta väkivaltaviihde voi olla pelkästään nautittavaa silloin, kun se tehdään komiikan tai graafisen visualisuuden painottamana. Vuosi sitten ensi-iltansa saanut Kick-Ass oli korniudessaan totaalisen hauska ja samalla tavalla Sin City oli karmivuudessaan komea. Molempien esittämä väkivalta oli äärimmilleen vietyä, mutta tapa millä se esitetään, tekee siitä pelkästään viihdyttävää ja nautittavaa - Kick-Assin tapauksessa hieman samalla tavalla kuin vanhat mustavalkoiset mykkäfilmit tai animaatiot, joissa toista satutetaan, mutta tämä nousee aina vaan ylös - saadakseen turpiinsa uudestaan. Ja kun se tehdään komiikan siivittämänä, sehän se naurattaa.

Joskus elokuvaväkivalta naurattaa, vaikka sen konteksti ei olisikaan pelkästään huumoripitoinen. Onhan oikeastaan aika järkyttävä kohtaus se, kun Pulp Fictionissa tyyppi ammutaan "vahingossa" takapenkille ja hänen aivonsa leviävät takaikkunaan. Elokuvan hahmojen suhtautuminen asiaan - "nyt meni auto likaiseksi" - kuitenkin saa kepeällä sanailullaan aikaan tunnelman, että tilanne onkin oikeasti ihan huvittava. Niin kuin se onkin.

Eksplisiittisesti kuvatusta tai järjettömästä sivullisiin kohdistuvasta väkivallasta en ole koskaan pitänyt. Siksi en katso "kidutuspornoa", koska ihmisten sisuskalujen esittely pelkästään shokkiefektin takia, ilman mitään syvempää syytä, ahdistaa minua. Ekplisiittiselläkin väkivallalla pitää olla jokin "ylevämpi" oikeutus, kuten vaikkapa Kunniattomissa paskiaisissa pahojen natsien tappaminen ja skalpeeraaminen yhteisen hyvän puolesta. On jännä huomata itsessään katsojana tuon oikeutuksen vaikutus, sillä silloin rankkakaan väkivalta ei aiheuta henkistä ahdistumista.



Miten sinä suhtaudut elokuvaväkivaltaan?

torstai 27. tammikuuta 2011

Luettua: Henry Bacon - Väkivallan lumo

Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen professorin, Henry Baconin kirjoittama Väkivallan lumo pohtii väkivallan olemusta elokuvissa. Popularistis-tieteellisellä tavalla kirjoitettu opus antaa paljon pohdittavaa varsinkin elokuvaharrastajille. Tieteellisen näkökulmansa takia se saattaa tuntua aluksi hieman vaikeaselkoiselta varsinkin lukijoille, jotka eivät ole tottuneet lukemaan tieteellissävytteistä tekstiä. Huomasin nimittäin itsekin alussa lukevani monia kohtia useaan kertaan, koska aivoni eivät tahtoneet rekisteröidä luettua tekstiä ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi - yliopistosta lähdöstä tuntuu olevan kauan ja sen jälkeen olenkin lukenut pääasiallisesti kevyttä viihdekirjallisuutta.

Väkivallan lumo pureutuu aiheeseensa tieteellisen tarkasti pohtien ja antaa näin tavalliselle elokuvan kuluttajalle uusia tapoja ajatella väkivaltaa elokuvassa sekä omaa että muiden ihmisten suhtautumista siihen. Se pohtii mielenkiintoisella tavalla, miksi fiktiivisen väkivallan katsominen voi olla nautittavaa tai viihdyttävää.

Kirjan ensimmäisessä osassa esitellään väkivallan esittämisen kulttuurievoluutiota - sitä kuinka väkivallan kokeminen todellisessa maailmassa muuttaa väkivallan näkymistä elokuvassa ja kuinka väkivallan representaatioiden näyttäminen elokuvassa on muuttunut ajan kuluessa. Toisessa luvussa pohditaan pahuuden symboliikkaa ja kolmannessa luvussa elokuvaväkivallan poetiikkaa, kuinka väkivaltaa estetisoidaan elokuvassa ja kuinka nautittavaa elokuvaväkivallan katsominen voi katsojalle olla.

Neljäs luku on pyhitetty naisille ja elokuvaväkivallalle. Naisiin kohdistuva väkivaltahan oli pitkän aikaa tabu ja sen näyttäminen elokuvassa oli vastoin kaikkia moraalisääntöjä. Samoin Bacon käy läpi naishahmojen väkivaltaisuutta. Viimeisessä varsinaisessa luvussa käydään läpi henkistä ja rakenteellista väkivaltaa ja niiden esittämistä elokuvassa, kuinka esimerkiksi etnisten vähemmistöjen kokema väkivalta on elokuvassa muuttunut vuosisadassa.

Väkivallan lumo on erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä teos, joka pakottaa lukijan pohtimaan omaa suhtautumistaan väkivallan näkemiseen elokuvassa. Suosittelen kaikille elokuvien ystäville omasta elokuvamausta huolimatta eli myös elokuvaväkivallan inhoajat saavat varmasti tästä uusia ajatuksia.

Kirjassa käydään aihetta läpi runsaasti erilaisten esimerkkien avulla, esimerkkeinä mm. Ridley Scottin Thelma & Louise, Ingmar Bergmanin Fanny & Alexander, Quentin Tarantinon elokuvat, Oliver Stonen Natural Born Killers ja Lukas Moodyssonin Lilja 4ever.


Sivumäärä: 303
Julkaisija: LIKE

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Projekti vuodelle 2011: IMDb Top 250 listan läpikäyntiä

En yleensä tee uudenvuodenlupauksia, mutta tämän vuoden alussa tuijottelin Facebookissa tekemääni Twofifty -listaa (joka perustuu IMDb:n Top 250 -listaan) ja tulin siihen tulokseen, että siinä omassa listassani on ihan hävyttömän isoja aukkoja ja "kaikki" tuttavani ovat nähneet enemmän elokuvia kuin minä...

Siinä kaamosangstissani siiten päätin, että jumantsuikka, jos ei tämäkin naikkonen pysty vähän itseään sivistämään ja heitinpä sitten siinä sen ihmeempiä ajattelematta, että tämän kuluvan vuoden aikana pyrin siihen, että vuoden lopussa IMDb:n viralliselta Top 250 -listalta olisi katsottuna vähintään 90%. Tuon marginaalin jätin ihan vaan sen takia, että listahan elää koko ajan - uusia elokuvia nousee listalle ja vanhoja tippuu pois. Kaikkia listalle nousseita elokuvia ei välttämättä ole vuoden lopussa nähty Suomessa ja toisaalta, joitakin vanhoja klassikoita voi olla todella vaikea saada käsiinsä.

Oma päivitykseni siis keskittyy lähinnä klassikoihin, joita olen nähnyt ihan luvattoman vähän. Onneksi on kirjasto, josta löytyy näköjään suurin osa, joten suuren osan hankinta nähtäville ei ole ongelma.

Ongelma tuleekin olemaan ihan muualla, sillä vasta tällä viikolla oikeasti tajusin, millainen urakka minulla onkaan edessäni, mikäli suunnitelmani aion toteuttaa!

Tällä hetkellä olen nähnyt listasta 162 elokuvaa, mikä tarkoittaa 64.8% koko Top 250:n satsista - viime viikolla olin nähnyt 163 eli tehtävä ei tule olemaan helppo! 90% puolestaan tarkoittaa 225 elokuvaa eli näkemättä on siis niinkin mittava määrä kuin 63 elokuvaa. Eli yli yksi elokuva per viikko koko vuoden ajan. Enpä tullut tätä ajatelleeksi ennen kuin nyt ;-) Eihän 63 elokuvaa ole vuodessa paljon, mutta kun sen heittää kaiken muun - uusien elokuvien, töiden ja pakollisten katsottavien - päälle, määrä alkaakin tunnustaa paljolta.

Päätin ottaa härkää sarvista ja tein itselleni listaa niistä, jotka minua todella kiinnostavat ja toisaalta listan alkupään elokuvista (koska ne eivät vaihdu niin helposti kuin listan loppupää) ja ajattelin aloittaa niillä. Huomasin, että muutama elokuva löytyy jopa omasta levyhyllystäni, mutta en vain ole koskaan saanut aikaiseksi niitä katsoa. Jospa siis aloittaisin vaikka niistä :) sitten siirryn kirjaston valikoimiin. Käytän projektin seuraamiseen tuota Facebookin Twofiftyä, koska se päivittyy kerran viikossa sunnuntaisin vastaamaan IMDb:n virallista listaa ja siihen katsotut elokuvat on helppo merkitä.

Katsotaan nyt, miten naisen käy ja joudunkohan syömään sanani vuoden vaihtuessa. Kirjoittelen projektin sujumisesta aina silloin tällöin, jotta se pysyy aktiivisesti mielessä. Lisäksi pitää vaan toivoa, ettei kovin moni näkemistäni projektin elokuvista putoa listalta pois ennen vuoden loppua ja sillä tavalla hankaloita projektiani :)


Mitäs lupauksia sinä teit uudelle vuodelle?

tiistai 25. tammikuuta 2011

Debra Granikin Winter's Bone (2010) (****)


Jennifer Lawrence -vau mikä nainen! Parikymppinen mimmi, joka vetää rankan roolinsa täydellisen rennolla asenteella, missä ei näy lainkaan teatraalisuutta. Lawrence on niin aito, että hän voisi oikeasti olla Ree. Jos Oscar-pysti tälle mimmille helmikuussa ojennetaan, en pane lainkaan vastaan.

Winter's Bone on kipeä tarina nuoresta Reestä, joka asustaa äitinsä ja kahden nuoren sisaruksensa kanssa keskellä korpea. Äiti ei pysty huolehtimaan edes itsestään ja isä on vankilassa, joten Reen tehtäväksi on tullut hoitaa huushollin kaikki hommat puiden pilkkomisesta lasten koulutehtävien valvontaan. Kun poliisi yllättäen pistäytyy kyselemässä, että olisikohan isukkia näkynyt, Reen perheen elämä alkaa luisua kohti luhistumispistettä. Isukki nimittäin on päässyt vapaaksi takuita vastaan - takuita, joihin hän on pantannut talon ja maan, millä perhe asuu. Ja kun hän ei ole ilmoittautunut määräajassa takaisin virkavallalle, se vaatimatonkin koti uhkaa mennä köyhän nelikon alta.

Ree päättää etsiä isänsä hinnalla millä hyvänsä ja viedä tämän vastuuseen teoistaan. Naapurustossa asuva väki ei ole kovin avuliasta sakkia, sillä jokaisella on omat salaisuutensa. Lopulta Reetä päätyy omalla tavallaan auttamaan hänen äkkipikainen ja väkivaltainen setänsä Teardrop (John Hawkes), jonka sydän kuitenkin on edes välillä paikoillaan.


Debra Granikin ohjaama elokuva näyttää katsojille erilaisen Amerikan. Harmaan, sateisen, likaisen, resuisen ja lähes yhteiskunnan ulkopuolella elävän todellisuuden, jossa hengissäsäilyminen ei ole kuorrutettu kermavaahdolla eikä jälkiruoaksi tarjota vaahtokarkkeja. Se on todellisuus, jossa apua ei pyydetä, mutta otetaan kuitenkin vastaan ilman nöyristelyä, ja jossa ruoaksi tarkoitetut oravat pitää opetella ampumaan jo pienenä.

Elokuvan vahvuus on Lawrencessa. Vakavailmeinen nuori tyttö, joka on joutunut ottamaan perheen hoitamisen taakan liian nuorena vastuulleen. Joka ei murru, vaikka hänet hakattaisiin henkihieveriin. Mahtava, mahtava suoritus nuorelta näyttelijältä.

Ohjaavan Granikin sekä Lawrencen lisäksi Winter's Bone on kokonaisuutenakin naisten elokuva, sillä vaikka paikallinen yhteisö näytetään melkoisena patriarkaattina, käytännön asioista huolehtivat naiset ovat tarinan keskiössä. Reen lapsuudenystävä elää miehensä tossun alla, mutta vapautuu Reen kokeman vääryyden katalysoimana myös toimimaan itse, naapuruston rujot ja rajut tädit puolestaan vastaavat perinteisesti miehille kuuluvia tylyttäjiä - Reen pieni sisar joutuu oravametsälle alle kouluikäisenä ja äiti puolestaan on henkisesti rikki mennyt nainen, joka ei pysty auttamaan tytärtään edes suurimman hädän hetkellä. Erilaisia, mielenkiintoisia naishahmoja, joita esittävät aidon tuntuiset näyttelijät.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Winter's Bone
Ohjaus:  Debra Granik
Käsikirjoitus: Debra Granik, Anne Rosellini, Daniel Woodrellin romaaniin pohjautuen
Pääosissa: Jennifer Lawrence, John Hawkes, Isaiah Stone, Ashlee Thompson, Valerie Richards, Shelley Waggener, Garrett Dillahunt
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: draama / trilleri
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>  

maanantai 24. tammikuuta 2011

Kotona katseltua: The Expendables (2010) (**)


Olen tulossa vissiin tosissaan vanhaksi - The Expendables, toimintarymistely, jossa ovat mukana viime vuosikymmenten suurimmat tähdet, eikä kolahda.

Sylvester Stallonen uusin ohjaus kertoo useaan otteeseen nähdyn toimintatarinan: Stallonen johtama ryhmä palkkasotureita palkataan Bruce Willisin toimesta kaatamaan pienen trooppisen saaren diktaattori. Saarella on kuitenkin käynnissä jotain sellaista, mikä natsaa karskienkin sotilaiden omaatuntoa vastaan ja he päätyvät räiskimään koko saaren hallinnon kirjaimellisesti maan tasalle. Matkalla nähdään kaunis ja kapinallinen nainen (Giselle Itié) ja taustalla häärii naisia kaatava tatuointitaiteilija Tool (Mickey Rourke), jolla on olevinaan pehmeä kohtansa.

Loogiset aukot tarinassa ärsyttävät: saarella on tiukat passitarkastukset ensimmäisellä kerralla, kun Stallone ja Jason Statham sinne tulevat. Toisella kerralla ei tällaisista välitetä vaan rynnätään suoraan toimintaan. Kuitenkin lenskari on siististi parkissa laiturissa -joka näyttää ihan samalta kuin se, jonka sankarimme tuhosivat pari päivää aikaisemmin- odottamassa eli eivät nämä pojat ihan näkymättömästi saarelle päässeet.

Näyttelijät eivät tunnu olevan oikein oikeissa rooleissa. Ainoa, joka ei tunnu jollakin tapaa vaivaannuttavalta, on Statham, joka jörönä brittinä herättää sympatiat. Jet Li tuntuu haaskaukselta, sillä yleensä huomattavasti ylevämmissä ja vakavammissa rooleissa nähty kiinalaistähti ei vaan sovi Jackie Chanin tyyppiselle hahmolle kirjoitettuun huumorirooliinsa. Li kun ei ole hauska, hän on vakava martial arts hero. Dolph Lundgrenin hahmo puolestaan on kuin haudasta kaivettu, totaalisen tylsä.

Kohtaus, jossa nähdään yhtä aikaa Stallone, Arnold Schwarzenegger ja Willis saa aikaan tunteen, kuin nuo kaikki suurten egojen miehet eivät meinaisi sopia millään samaan kuvaan. Se on jollakin tapaa hupaisaa.

Elokuvan ainoa anti onkin oikeastaan vain vanhojen toimintastarbojen legendaarisuudella ratsastaminen ja viittaukset heidän elokuva- ja henkilökohtaiseen historiaansa. Tarina on niin perinteistä rymistelyä, ettei se tarjoa yksinkertaisesti mitään, mitä ei olisi vielä nähty. Siinä ammutaan paljon tähtäämättä (mikä minua aina on ärsyttänyt. Miksei siihen samperin tähtäimeen voisi edes hetkellisesti vilkaista eikä aina vaan ampua päätäpahkaa? Edes silloin kun itse on jossain suojassa), räjäytellään paikkoja ja machoillaan. Ja on mukana sentään yksi typykkäkin.

Minä, joka olen aina rakastanut toimintaelokuvia, rymistelyä, räjähdyksiä, machoja toimintaukkoja, sanon nyt pelkästään että "eih..."

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: The Expendables
Ohjaus:  Sylvester Stallone
Käsikirjoitus: Dave Callaham, Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Mickey Rourke, Jet Li, Dolph Lundgren, Eric Roberts, Randy Couture, Steve Austin, David Zayas, Giselle Itié
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: toiminta
Ikäraja: 15
IMDb
Traileri (Apple) >> 

lauantai 22. tammikuuta 2011

Tammikuun tyttö: Geena Davis (synt. 21. tammikuuta 1956)


Virginia Elizabeth "Geena" Davis syntyi 21. tammikuuta 1956 ja täytti eilen 55 vuotta. Minulle Davis on tullut tutuksi varsinkin kahden suosikkielokuvani - Thelma & Louise ja silloisen siippansa Renny Harlinin ohjaaman Long Kiss Goodnight - myötä. Myös Beetlejuice oli aikoinaan ihan symppis tapaus :)

Jos minulta arvuuteltaisiin, mikä oli se elokuva, josta Davis on voittanut toistaiseksi ainoan Oscarinsa, vastaisin heti Thelma & Louise. Mutta vaikka siitä hän oli kyllä ehdolla (kuten oli myös hänen kanssasisarensa Susan Sarandon), palkinto meni sinä vuonna muuanne (eräs tietty Jodie Foster sen pystin sai Uhrilampaista). Davisin Oscar tuli kuitenkin jo kolme vuotta aiemmin - sivuosaroolista Lawrence Kasdanin ohjaamassa elokuvassa Yksinäinen matkailija (Accidental Tourist).

Viime vuosina elokuvista hieman syrjässä ollut Geena on elokuvataukonsa aikana tehnyt roolia televisiossa sarjassa Rouva Presidentti sekä synnyttänyt kolme lasta: tyttären vuonna 2002 ja kaksospojat vuonna 2004. Tämän lisäksi hän on toiminut aktiivisesti tasa-arvon lisäämiseksi viihdeteollisuudessa ja urheilussa.

Olen muutamaan kertaan kirjoitellut siitä, kuinka lastenelokuvissa hahmot niin usein ovat miespuolisia ja naispuoliset hahmot äärimmäisen stereotyyppisiä. Wikipedian mukaan Geena huomasi saman katsellessaan lastensa kanssa elokuvia ja teetättipä hän sitten asiasta puolueettoman tutkimuksen Kalifornian yliopistolla. Tämä tutkimus osoitti, että lasten elokuvissa oli keskimäärin 3 miespuolista hahmoa yhtä naispuolista hahmoa kohtaan.

Tämän jälkeen Davis alkoi ponnekkaasti toimia sen puolesta, että viihdeteollisuus suhtautuisi miehiin ja naisiin tasapuolisemmin ja pyrkisi lisäämään naispuolisten hahmojen määrää lapsille suunnatuissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Ei tämä nainen turhaan Mensan jäsen ole, sillä aivot ovat selvästikin paikallaan! Tämän työnsä ansiosta hän sai Batesin yliopiston kunniatohtorin arvonimen vuonna 2009.

Davis harrastaa jousiammuntaa ja kokeili vuonna 1999 pääsyä Olympiajoukkueeseen - hänen sijoituksensa 24. (300:sta osallistujasta) ei kuitenkaan riittänyt joukkuepaikkaan.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Migreeniä ja Supernatural-uutisia

Tänään piti olla Kuukauden Kasvon eli Tammikuun Tytön päivä. Minä kuitenkin sain eilen sellaisen migreenin, ettei koko päivänä tullut tietokoneeseen päinkään katsottua, joten jutun kirjoittaminen sitten jäi. Koitan saada tämän päivän synttärisankarin esille edes huomiseksi :)

Eilinen oli ihan kammo päivä. Heräsin aamulla päänsärkyyn, jonka näköjään saan aina, kun mieheni on käynyt edellisenä iltana kavereidensa kanssa oluella - hyvä delegoimaan tuo mieheni! Päänsärky ei ollut aamulla suuren suuri, ja koitin sitä lääkitä buranalla ja kahvilla. Puolenpäivän maissa alkoi sitten tuntua siltä, että nyt on parempi suunnata jonnekin pimeään ja hiljaiseen luolaan vällyjen alle, ja niinpä sitten töppöstelin loppupäivän kotosalla villasukat jalassa ja aurinkolasit päässä ihan järkyttävän jysärin kumppanina.

Mutta hyviäkin uutisia kuulin! Anzin Supernatural-tietotoimisto osasi kertoa, että mahtisarja Supernatural jatkuu Suomenkin telkkarissa maaliskuun 29. päivä! Suomessahan sarjaa on näytetty kolmen tuotantokauden verran ja nyt sarja jatkuu Subilla neljännen kauden jaksoilla. Esitysaika on klo 22.00, joten suhteellisen inhimilliseen aikaan Winchestereiden veljesten seikkailuita voi seurata.

Jenkeissä sarjasta on parhaillaan menossa kuudes kausi. Tai siis juuri tällä hetkellä kuudennessa kaudessa on menossa joulutauko ja sarja jatkuu reilun kuukauden jälkeen ensi viikolla. Jossain vaiheessahan huhuttiin, että sarja päättyisi viidenteen kauteen, sillä siihen Eric Kripken luoma suuri juonikuvio piti päättyä. Kuudes kausi kuitenkin päätettiin tehdä ja nyt on jopa puhuttu seitsemännestä kaudesta. Itse suhtaudun hieman skeptisesti seitsemänteen kauteen, sillä jo tämä kuudes on osoittanut hieman väsähtämisen merkkejä.

Mutta siis hienoa, että tätä huippusarjaa voidaan taas seurata Suomenkin televisiosta! Jos katsoit ensimmäiset kolme kautta, etkä ole vielä dvd:llä katsonut eteenpäin, maaliskuun lopussa kannattaa taas pistää silmät tapille, sillä nelos- ja viitoskaudet ovat aikamoista menoa :)

torstai 20. tammikuuta 2011

Alejandro González Iñárritun Biutiful (2010) (****)


Meksikolainen Alejandro González Iñárritu ei ole vielä kovin laajaa uraa tehnyt ohjaajana, mutta kaikki mihin hän toistaiseksi on koskenut, on onnistunut koskettamaan myös minua. Hänen "kuolematrilogiansa", jonka aloitti Amores Perros vuonna 2000, jatkoi 21 grammaa vuonna 2003 ja päätti Babel vuotta 2006, nosti hänet niiden ohjaajanimien joukkoon, joiden työtä aloin seurata suurella mielenkiinnolla. Useita sisäkkäisiä tarinoita kattavan trilogian käsikirjoitti Iñárritun maanmies Guillermo Arriaga, joka itsekin kokeili siipiään ohjaajana hyvin Iñárritun trilogian tyylisellä draamalla The Burning Plain.

Nyt Iñárritun ja Arriagan tiet ovat eronneet, ja Iñárritun uusin elokuva, Espanjaan sijoittuva Biutiful, eroaa edeltäjistään tarinansa rakenteelta, muttei lainkaan henkilökuvaukseltaan, mikä edelleen on vahvaa. Biutifulin tarina soljuu eteenpäin lineaarisesti, mutta vaikka sitä on teknisesti helpompi seurata kuin ohjaajan edellisiä töitä, emotionaalisesti se ei kuitenkaan ole sen helpompi katsottava.

Biutiful kertoo Javier Bardemin esittämästä yksinhuoltajaisästä, pikkurikolisesta, jolla on kuitenkin sydän paikallaan. Vääriä valintoja toisensa perään tekevä Uxbal koittaa pienen tyttärensä ja poikansa kanssa selvitä arjesta, ja samalla tulla auttaneeksi muita. Vaikka lain väärällä puolella paikoitellen kuljetaankin, sympatiat ovat aina Uxbalin jäyhän ja karun, mutta kiltin hahmon mukana.

Kun Uxbalin terveys alkaa hajota, hän päättää hoitaa lastensa asiat kuntoon ennen kuin kuolo hänet korjaa. Lasten äiti, henkisesti epästabiili Marambra (Maricel Álvarez) ei lapsista pysty huolehtimaan, joten Uxbalin on keksittävä muita vaihtoehtoja.

Biutiful kertoo kauniin tarinan uhrautuvasta miehestä tilanteessa, joka usein kuuluu perheen äidille. Elokuvan nimi juontaa juurensa siitä, kun Uxbalin tytär opetettelee kirjoittamaan englantia ja kirjoittaa sanan "Beautiful" hieman väärin. Ajatus kuitenkin on selvillä, joten kaikenhan ei tarvitsekaan olla täydellisesti oikein.

Elokuvan fyysisesti karu ympäristö korostaa sitä karua todellisuutta, missä Uxbal lapsineen -ja niin monet muut- asuvat ja elävät. Paikoitellen elokuvasta tulee mieleen viime vuonna ilmestynyt tanskalainen Submarino, jossa myös isä ja poika yrittävät selvitä elämästä samalla kun isä taiteilee isän roolinsa ja toisaalta huumeriippuvuuden ja sen aiheuttaman rikollisuuden välimaastossa.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Biutiful
Ohjaus:  Alejandro González Iñárritu
Käsikirjoitus: Alejandro González Iñárritu, Armando Bo, Nicolás Giacobone
Pääosissa: Javier Bardem, Maricel Álvarez, Hanaa Bouchaib, Guillermo Estrella
Valmistusmaa: Espanja / Meksiko 2010
Genre: draama
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (Apple) >>

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Kuninkaan puhe - The King's Speech (2010) (*****)


Tom Hooperin ohjaama Kuninkaan puhe alkaa äärimmäisen vaivaannuttavalla kohtauksella. Siinä Englannin kuninkaan Yrjö V:n toinen poika, Yorkin herttua (Colin Firth) astelee hitaasti monituhatpäisen yleisön eteen asetetulle mikrofonille. Fokus on vanhanaikaisessa mikrofonissa. Herttua kävelee mikrofonille, avaa suunsa -tässä vaiheessa jännitys muuttuu käsinkosketeltavaksi - eikä saa sanottua sanaakaan.

Herttua - Albert, tuttavallisemmin Bertie - on änkyttänyt noin 5-vuotiaasta saakka, mutta ongelma siitä alkaa syntyä vasta teknisen vallankumouksen, radion yleistymisen jälkeen. Vanhan kuninkaan (Michael Gambon) kunto ei ole enää parhaimmillaan ja tuleva kuningas Edward, herttuan vanhempi veli (Guy Pearce, joka oikeasti on seitsemän vuotta Firthiä nuorempi) huitelee maailmalla miten sattuu ja jättää julkiset velvollisuudet veljensä hoidettavaksi - niin myös puheiden pitämiset koko kansalle.

Herttuan vaimo (Helena Bonham Carter) etsii apua miehensä ongelmaan puheterapeutilta toisensa jälkeen, tuloksetta. Kunnes hän tapaa Geoffrey Rushin esittämän australialaisen Lionel Loguen, joka ottaa herttuan oppilaakseen vain sillä ehdolla, että ränsistyneessä terapiahuoneessa unohdetaan tittelit ja ollaan tasavertaisia.

Takkuisen alun jälkeen herttuasta ja Lionelista tulee ystävät ja herttua alkaa päästä ongelmansa herraksi. Sitten hänen niskoilleen sysätään suurin mahdollinen vastuu, kun hänestä päätetään Toisen Maailmansodan alkumetreillä kruunata kuningas Yrjö VI...

Kuninkaan puhe on Oscar-kaavaan tehty "vaikeuksien kautta voittoon" -elokuva. Kuten elokuvassa Tropic Thunder aikoinaan analysoitiin, sen päähahmo ei ole mikään täysin "vajakki", vaan hieman viallinen - siis täydellistä Oscar-materiaalia. Elokuvan suurin vahvuus onkin sen henkilöissä - Firth tekee ihastuttavan roolisuorituksen puhevikaisena kuninkaallisena, jolle änkyttämisestä kasvaa elämää suurempi ongelma. Sisimmässään epävarma herttua on muuttunut tiukaksi kuin viulunkieli, valmiina räjähtämään pienimmästäkin. Vakavan, itseensä sulkeutuneen herttuan sisimmän avautumista kuvataan eräässä elokuvan hauskimmista kohtauksista, kun mies alkaa kiroilla antaumuksella. Nauroin ääneen, enkä ollut ainoa!

Perinteisestä pukudraamasta poiketen Kuninkaan puhe ei sisällä prameita kulisseja vaan suurin osa elokuvasta on kuvattu Lionelin kulahtaneessa huoneistossa, jossa tapetit hilseilevät seiniltä. Majesteettisen draaman sijaan saamme nähdä tarinan kahdesta ystävyksestä, jotka yhdessä saavat aikaan suuren muutoksen. Kuvaus jättää päähenkilöt usein mielenkiintoisesti sivuun, korostaen heidän tuntemaansa ulkopuolisuutta omassa elämässään.

Tuloksena on mielenkiintoinen historiallinen draama yhdistettynä upeasti tulkittuun, henkilökohtaiseseen kasvukertomukseen. On myös hauska tajuta, että Albertin vaimo Elizabeth on sama ihminen kuin 101-vuotiaana vuonna 2002 kuollut kuningataräiti ja elokuvan pikkuruiset prinsessat ovat nykypäivän kuningatar Elizabeth ja prinsessa Margaret. Bonham Carterista houkuukin kuningataräitiin yhdistetty rakastettavuus, mutta samalla myös jämäkkyys ja perheestä huolehtimisen tärkeys.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: The King's Speech
Ohjaus: Tom Hooper
Käsikirjoitus: David Seidler
Pääosissa: Colin Firth, Geoffrey Rush, Helena Bonham Carter, Guy Pearce, Timothy Spall
Valmistusmaa: UK / Australia 2010
Genre: draama / biografia
Ikäraja: sallittu
IMDb
Traileri (Apple) >>

tiistai 18. tammikuuta 2011

Kohti Oscareita: Golden Globes 2011 -fiiliksiä


Kevään elokuvajuhlasesonki on virallisesti avattu, kun tämän vuoden Golden Globe -voittajat julkistettiin eilen. Oscareita kohti matkataan kovaa vauhtia. Oscar-ehdokkaathan julkistetaan tammikuun 25. päivä ja varsinainen gaala järjestetään helmikuun 27. päivä.

Suurin Golden Globe -voittaja oli David Fincherin ohjaama The Social Network, joka voitti mm. parhaan draamaelokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Tämä ei tullut suurena yllätyksenä ja uskon sen viitoittavan vahvasti elokuvan matkaa myös Oscareiden suuntaan.

Voittajien joukossa oli iloisia yllätyksiä kuten vaikkapa parhaan komedian/musikaalin palkinto Lisa Cholodenkon ohjaamalle elämänmakuiselle elokuvalle The Kids are All Right. Samasta elokuvasta Annette Bening voitti parhaan naispääosan (komedia/musikaali) palkinnon. Ehdolla oli myös hänen vastanäyttelijänsä Julianne Moore (jonka suorituksesta itse pidin elokuvassa enemmän) sekä ihastuttava Anne Hathaway elokuvasta Love and Other Drugs. Parhaan draaman naispääosan palkinnon sai melkoisen odotetusti Natalie Portman elokuvasta Black Swan. Itse en ole kyseistä elokuvaa vielä nähnyt, mutta odotan mielenkiinnolla tätä suuresti kehuttua suoritusta. Toisaalta pidin hurjasti Jennifer Lawrencesta Winter's Bonessa...

Miespääosista draaman palkinto meni Colin Firthille elokuvasta King's Speech. Ihan ansaitusti, sanon minä, sillä mies tekee erittäin ansioituneen roolisuorituksen kyseisessä elokuvassa. Skaba oli kuitenkin tiukka, sillä nuoremman näyttelijäpolven James Franco elokuvassa 127 Hours on myös aivan loistava, samoin kuin Jesse Eisenberg Social Networkissa. Fighteria tai Blue Valentinea en ole nähnyt, joten omalla kohdallani osaan arvioida vain noita kolmea. Paul Giamatti puolestaan sai komedia/musikaali-osion miespääosapalkinnon elokuvasta Barney's Version, josta en sitten tähän päivään mennessä ollut mitään ennen kuullutkaan.

Sivuosapalkinnot menivät molemmat elokuvalle The Fighter (Christian Bale ja Melissa Leo), joka saa Suomessa ensi-iltansa ensi viikolla. Tämänkin elokuvan näkemistä odotan mielenkiinnolla.

Paras animaatioelokuva oli Globeissa Toy Story 3 - eikä ollenkaan yllätyksenä, sillä kyseessä on kuitenkin yksi koko vuoden parhaista elokuvista! Parhaan ulkomaisen elokuvan palkinto meni puolestaan Susanne Bierin ohjaamalle elokuvalle Kosto. Olen kuullut elokuvasta vain hyvää ja olenkin harmitellut, koska sen näkeminen on jäänyt väliin.

Telkkupalkinnoista en osaa sanoa mitään muuta kuin, että olinpa iloinen nähdessäni Jim Parsonsin voittajana parhaan komediasarjan pääosasta. Rillit huurussa on loistava sarja, varsinkin juuri Parsonsin roolihahmon Sheldon Cooperin vuoksi.

Nyt sitten odotellaan reilu kuukausi niitä Oscareita.



Best Motion Picture - Drama
The Social Network (2010)
Black Swan (2010)
The Fighter (2010)
Inception (2010)
Kuninkaan puhe (2010)

Best Motion Picture - Musical or Comedy
The Kids Are All Right (2010)
Liisa ihmemaassa (2010)
Burleski (2010/I)
Red (2010/I)
The Tourist (2010)

Best Performance by an Actor in a Motion Picture - Drama
Colin Firth Kuninkaan puhe (2010)
Jesse Eisenberg The Social Network (2010)
James Franco 127 Hours (2010)
Ryan Gosling Blue Valentine (2010)
Mark Wahlberg The Fighter (2010)

Best Performance by an Actress in a Motion Picture - Drama
Natalie Portman Black Swan (2010)
Halle Berry Frankie and Alice (2010)
Nicole KidmanRabbit Hole (2010)
Jennifer Lawrence Winter's Bone (2010)
Michelle Williams Blue Valentine (2010)

Best Performance by an Actor in a Motion Picture - Musical or Comedy
Paul Giamatti Barney's Version (2010)
Johnny Depp The Tourist (2010)
Johnny Depp Liisa ihmemaassa (2010)
Jake Gyllenhaal Love and Other Drugs (2010)
Kevin Spacey Casino Jack (2010)

Best Performance by an Actress in a Motion Picture - Musical or Comedy
Annette Bening The Kids Are All Right (2010)
Anne Hathaway Love and Other Drugs (2010)
Angelina Jolie The Tourist (2010)
Julianne Moore The Kids Are All Right (2010)
Emma Stone Easy A (2010)

Best Performance by an Actor in a Supporting Role in a Motion Picture
Christian Bale The Fighter (2010)
Michael Douglas Wall Street: Money Never Sleeps (2010)
Andrew Garfield The Social Network (2010)
Jeremy Renner The Town (2010)
Geoffrey Rush Kuninkaan puhe (2010)

Best Performance by an Actress in a Supporting Role in a Motion Picture
Melissa Leo The Fighter (2010)
Amy Adams The Fighter (2010)
Helena Bonham Carter Kuninkaan puhe (2010)
Mila Kunis Black Swan (2010)
Jacki Weaver Animal Kingdom (2010)

Best Director - Motion Picture
David Fincher The Social Network (2010)
Darren Aronofsky Black Swan (2010)
Tom Hooper Kuninkaan puhe (2010)
Christopher Nolan Inception (2010)
David O. Russell The Fighter (2010)

Best Screenplay - Motion Picture
The Social Network (2010): Aaron Sorkin
127 Hours (2010): Danny Boyle, Simon Beaufoy
Inception (2010): Christopher Nolan
The Kids Are All Right (2010): Stuart Blumberg, Lisa Cholodenko
Kuninkaan puhe (2010): David Seidler

Best Original Song - Motion Picture
Burleski (2010/I): Diane Warren("You Haven't Seen The Last of Me")
Burleski (2010/I): Samuel Dixon, Christina Aguilera, Sia Furler ("Bound to You")
Country Strong (2010): Bob DiPiero, Tom Douglas, Hillary Lindsey, Troy Verges("Coming Home")
Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin 3D (2010): Carrie Underwood, David Hodges, Hillary Lindsey ("There's A Place For Us")
Tangled (2010): Alan Menken, Glenn Slater("I See the Light")

Best Original Score - Motion Picture 
The Social Network (2010): Trent Reznor, Atticus Ross
127 Hours (2010): A.R. RahmanLiisa ihmemaassa (2010): Danny Elfman
Inception (2010): Hans Zimmer
Kuninkaan puhe (2010): Alexandre Desplat

Best Animated Film
Toy Story 3 (2010)
Itse ilkimys (2010)
How to Train Your Dragon (2010)
L'illusionniste (2010)
Tangled (2010)

Best Foreign Language Film
Hævnen (2010)(Denmark)
Biutiful (2010)>(Mexico/Spain)
Konsertti (2009)(France)
Kray (2010)(Russia)
Rakkautta italialaisittain (2009)(Italy)

Best Television Series - Drama
"Boardwalk Empire" (2009)
"Dexter" (2006)
"The Good Wife" (2009)
"Mad Men" (2007)
"The Walking Dead" (2010)

Best Television Series - Musical or Comedy
"Glee" (2009)
"Rillit huurussa" (2007)
"The Big C" (2010)
"Modern Family" (2009)
"Nurse Jackie" (2009)
"30 Rock" (2006)

Best Mini-Series or Motion Picture Made for Television
"Carlos" (2010)
"The Pacific: Tyynenmeren taistelutoverit" (2010)
"The Pillars of the Earth" (2010)
Temple Grandin (2010) (TV)
You Don't Know Jack (2010) (TV)

Best Performance by an Actor in a Mini-Series or a Motion Picture Made for Television
Al Pacino You Don't Know Jack (2010) (TV)
Idris Elba "Luther" (2010)
Ian McShane "The Pillars of the Earth" (2010)
Dennis Quaid The Special Relationship (2010) (TV)
Édgar Ramírez "Carlos" (2010)

Best Performance by an Actress in a Mini-Series or a Motion Picture Made for Television
Claire Danes Temple Grandin (2010) (TV)
Hayley Atwell "The Pillars of the Earth" (2010)
Judi Dench "Cranford" (2007)
Romola Garai "Emma" (2009)
Jennifer Love Hewitt The Client List (2010) (TV)

Best Performance by an Actor in a Television Series - Musical or Comedy
Jim Parsons "Rillit huurussa" (2007)
Alec Baldwin "30 Rock" (2006)
Steve Carell "Konttori" (2005)
Thomas Jane "Hung" (2009)
Matthew Morrison "Glee" (2009)

Best Performance by an Actress in a Television Series - Musical or Comedy
Laura Linney "The Big C" (2010)
Toni Collette "United States of Tara" (2009)
Edie Falco "Nurse Jackie" (2009)
Tina Fey "30 Rock" (2006)
Lea Michele "Glee" (2009)

Best Performance by an Actor in a Television Series - Drama
Steve Buscemi "Boardwalk Empire" (2009)
Bryan Cranston "Breaking Bad" (2008)
Michael C. Hall "Dexter" (2006)
Jon Hamm "Mad Men" (2007)
Hugh Laurie "House" (2004)

Best Performance by an Actress in a Television Series - Drama
Katey Sagal "Sons of Anarchy" (2008)
Julianna Margulies "The Good Wife" (2009)
Elisabeth Moss "Mad Men" (2007)
Piper Perabo "Covert Affairs" (2010)
Kyra Sedgwick "Ratkaisija" (2005)

Best Performance by an Actor in a Supporting Role in a Series, Mini-Series or Motion Picture Made for Television
Chris Colfer "Glee" (2009)
Scott Caan "Hawaii Five-0" (2010)
Chris Noth "The Good Wife" (2009)
Eric Stonestreet "Modern Family" (2009)
David Strathairn Temple Grandin (2010) (TV)

Best Performance by an Actress in a Supporting Role in a Series, Mini-Series or Motion Picture Made for Television
Jane Lynch "Glee" (2009)
Hope Davis The Special Relationship (2010) (TV)
Kelly Macdonald "Boardwalk Empire" (2009)
Julia Stiles "Dexter" (2006)
Sofía Vergara "Modern Family" (2009)

[Lista kopioitu IMDb:stä]

maanantai 17. tammikuuta 2011

Elokuvan pitää herättää tunteita


Käydessäni läpi elokuvavuotta 2010 huomasin läjän elokuvia, joista olin katseluhetkellä pitänyt, mutta joista en edes näin vajaan vuoden jälkeen muistanut paljoakaan. (Toim.huom. minä siis kuulun siihen tavallisten ihmisten joukkoon, joilla ei ole minkäänlaista valokuva- tai muuten megamuistia vaan joilla on välillä hieman hatara pää - muistamista varten on IMDb ja yleensäkin internet). Aloin sitten mietiskellä, että mistä tämä voisi johtua. Tulin mietiskelyissäni siihen tulokseen, että elokuvan pitää todella herättää tunteita, jotta se olisi muistettava. Pelkkä tekninen "hyvyys" ei taida riittää, vaan elokuvassa pitää olla jotain sellaista, joka vetoaa tunteisiin - joko positiivisella tai negatiivisella tavalla, jotta se jäisi kunnolla mieleen. Ainakin siis minun tapauksessani.

Tämä jokin tunteisiin vetoavuus voi tapahtua monella tasolla. Elokuvan tarina voi itsessään olla vaikuttava, kaunis, surullinen, ahdistava, pelottava, jännittävä, hauska... ja sitä kautta tunnekeskuksessa myllertää. Vaikka elokuvassa olisi kaikki muu kohdallaan, mutta "se ei tunnu missään", niin unhoon se jää ja jatkossa saattaa jopa käydä niin, että IMDb:ssä ihmettelen, että ai jaa, olenko minä tuonkin elokuvan nähnyt, kun en ollenkaan muista.


Tunteisiin vetoavuus vaihtelee ihmisten välillä huomattavasti, eikä ole yhtä totuutta siitä, mikä toimisi kaikille. Kun näistä asioista on jutellut, osalle ihmisistä jokin tarina uppoaa syvimpiin sydänjuuriin asti, kun taas joillekin ihan sama tarina ei tunnu missään. Otetaan esimerkiksi nyt vaikkapa muutaman vuoden takainen Ang Leen ohjaama Brokeback Mountain, joka itselleni kolahti kuin rekallinen kivenlohkareita, mutta useita kommentteja olen kuullut, että se nyt oli vain yksi elokuva muiden joukossa, ei mitenkään ihmeellinen.

Samoin voi käydä niin, että kriittisesti ajateltuna elokuva ei ehkä täytä kaikkia taiteen sääntöjä, mutta se saattaa vaikkapa kertoa niin tärkeästä asiasta, että katsoessa tunteet ottavat vallan kriittisestä järjestä kokonaan. Näin kävi minulle esimerkiksi elokuvien Stoning of Soraya M. ja Aavikon kukka kanssa. Molemmat kertoivat äärimmäisen tärkeästä asiasta - toinen naisen kivitystuomiosta, toinen uskomattomasta tuhkimotarinasta - ja minua molemmat koskettivat todella syvästi ja varsinkin Naisen kivityksen jälkeen olin hetken aikaa lähes shokissa tunnekuohun jäljiltä. Olen muualta kuullut, että elokuva ei ole kovin kummoinen, mutta minua se kosketti niin vahvasti, etten ole pystynyt sitä vielä uudestaan katsomaan elokuvakriittisemmin silmin. Toisaalta, ei kai kaikkea tarvitsekaan analysoida puhki, vaan jotkut asiat saa jättää yksityisiksi tunteiden rankkasateiksi.

Elokuvan näyttelijä tai roolisuoritus voi myös olla se juttu, minkä takia elokuva jää mieleen. On olemassa paljon näyttelijöitä, joiden työtä arvostan todella paljon, mutta jostain syystä en kuitenkaan oikein "pidä" heistä (eli en suoranaisesti innostu nähdessäni kyseisen nimen leffajulisteessa tai dvd:n kannessa). Sitten on olemassa useita näyttelijöitä, jotka eivät ehkä ole ammattitaidoltaan yhtä "hyviä", mutta heissä on jotain sellaista karismaa, joka vetoaa minuun selittämättömällä, primitiivisellä tunnetasolla. Tällainen näyttelijä voi hyvin saada aikaan sellaisen efektin, että huonompikin elokuva jää mieleen, kun taas muuten hyvä elokuva saattaa unohtua nopeastikin. Esimerkiksi vaikkapa muutama viikko sitten elokuviin tullut Love and Other Drugs, jossa Anne Hathawayn tulkinta Parkinsonin tautia sairastavana naisena sykähdytti minua kovasti.

Tällaiset elokuvat lasken usein siihen paljon puhuttuun guilty pleasureiden ryhmään eli elokuviin, jotka eivät ole välttämättä objektiivisesti ajateltuna kovinkaan kummoisia, mutta niiden parissa viihtyy katselukerrasta toiseen.

Välillä taas kaikki on kohdallaan - on hyvä tarina ja hyvät näyttelijät ja takana kaikin puolin nautittava kokonaisuus. Silti muutaman kuukauden jälkeen en enää osaakaan kertoa, mikä elokuvassa olikaan niin hyvää. Mikä tuollaisista elokuvista siis puuttuu, koska ne katoavat mielestä? Kai niissä sitten ei vain ole sitä jotain sykähdyttävää aspektia, joka painuu sydänjuuriin asti, jotain sellaista, jonka todella tuntee vatsanpohjassa asti.

Tai sitten vaan sattuu olemaan katsomishetkellä huonosti virittäytynyt, väsynytkin ehkä.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Sofia Coppolan Somewhere (2010) (**)


[Disclaimer: suhtautumiseni Sofia Coppolan uusimpaan elokuvaan on ollut erittäin ristiriitainen, enkä ole vastaavanlaista sisäistä ristiriitaa kovin usein kokenut elokuvien suhteen - toisaalta nimittäin pidin tästä elokuvasta todella paljon, sen ideasta, mutta toisaalta sitä katsoessani meinasin välillä tylsistyä kuoliaaksi. Ehkä kaksi tähteä on hieman liian vähän ja kolme tähteä ajaisi asian paremmin. Toistaiseksi mennään kuitenkin näin. Lynkatkaa, jos siltä tuntuu.]

Venetsian elokuvajuhlilla Kultaisen leijonan voittanut Sofia Coppolan Somewhere on saanut osakseen sekä haltioitunutta suitsutusta että suoranaista inhoa. Elokuva ei ole kovin helposti lähestyttävä ja nopeatempoisiin elokuviin tottuneille katsojille se saattaa näyttäytyä liian hitaana tai vaikeaselkoisena.

Somewhere kertoo Stephen Dorffin näyttelemästä Johnny Marcosta, suositusta näyttelijästä, joka elää Chateau Marmont -hienostohotellissa, tilaa sinne tankotanssijoita ja ajaa mustalla Ferrarillaan. Hänen elämänsä on kuitenkin emotionaalisesti tyhjää ja ainoan inhimillisyyden pilkahduksen tuohon vakavailmeiseen mieheen saa hänen 11-vuotias tyttärensä Cleo (Elle Fanning), joka asustaa äitinsä luona.

Cleon äiti lähtee määrittelemättömäksi ajaksi matkoille ja tyttö muuttaa isänsä luo. Yhdessä he matkaavat muun muassa Italiaan mainostamaan miehen uusinta elokuvaa ja isä-tytär -yhteys alkaa tuoda tolkkua Johnnyn zombiemaisena kuvattuun, managerin puheluiden mukaan toimivaan elämään.

Koko ikänsä viihdemaailmassa eläneen Coppolan omaelämäkertaiseksi helposti miellettävä Somewhere on konseptiltaan mielenkiintoinen tarina siitä, kuinka maailman valokeilassa ja yltäkylläisyydessä eläminen voi olla pinnallista ja sisällöltään tyhjää. Samalla se kuvaa läheisten ihmissuhteiden tärkeyttä itsensä kokonaiseksi tuntemisen apuvälineenä.

Marie Antoinetten runsauden jälkeen Coppola on palannut Lost in Translationin tyyliseen minimalismiin. Somewhere on idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan se on vaativaa ja paikoitellen tylsääkin katsottavaa. Useita kohtauksia nimittäin näytetään todella pitkän aikaa ilman, että se varsinaisesti veisi tarinaa eteenpäin. Elämäänsä tylsistynyt Johnny nähdään ajamassa Ferrarillaan kiekkaa toisensa jälkeen ja tuijottamassa lasittunein silmin tankotanssijoiden esitystä niin pitkiä aikoja, että niistä alkaa houkua tekotaiteellisuuden tuntu.

Somewheressä puhutaan todella vähän, mikä nostaa näyttelijöiden harteille kasattua painetta tunnelmien tulkkeina. Dorffin tyhjän paperin kaltainen ilmeettömyys vahvistaa Johnnyn sisäistä tyhjyyttä, mutta tekee elokuvan katsomisesta raskaan. Suloinen Fanning on elokuvan piristysruiske ja hänen ollessaan kuvassa tarinaankin tuntuu paistavan aurinko, mikä Johnnyn tapauksessa vertauskuvallisesti tapahtuukin.

Francis Ford Coppolan tyttäreltä on odotettu paljon ja hieno Lost in Translation toikin hänelle parhaan käsikirjoituksen Oscarin vuonna 2004. Toistaiseksi hänen uransa on ollut hieman epätasainen, mutta selkeästi tällä kohta nelikymppisellä naisella on potentiaalia edetä urallaan loistaviin suorituksiin. Somewhere ikävä kyllä jää jälkeen Coppolan töiden kärjestä.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Somewhere
Ohjaus ja käsikirjoitus: Sofia Coppola
Pääosissa: Stephen Dorff, Elle Fanning, Michelle Monaghan
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: draama
Ikäraja: 7
IMDb
Traileri >>

[Arvio julkaistu alunperin Episodissa ja siitä muokattu blogiin]

perjantai 14. tammikuuta 2011

Kotona katseltua: Koodinimi Farewell (2009) (****)

Christian Carionin ohjaama, tositapahtumiin perustuva Koodinimi: Farewell kylmän sodan päättymiseen johtavista tapahtumista on otteessaan pitävä, laadukas trilleri. Pääosakaksikkoa näyttelee paremminkin ohjaajana tunnettu serbialainen Emir Kusturica ja samoin näyttelemisen ohella myös ohjaajan pallilla istunut ranskalainen Guillaume Canet.

Elokuva sijoittuu vuoteen 1981, jolloin presidentit Reagan (jota elokuvassa näyttelee Fred Ward), Mitterand (jota esittää Philippe Magnan) ja Gorbatsov (Vsevolod Shilovsky) elivät muuttuvassa maailmassa. Mutta maailman muuttuminen ei tapahtunut pelkästään nimekkäiden valtionjohtajien kautta, vaan siihen vaadittiin ruohonjuuritason työtä.

Kusturica on Sergei, KGB-agentti, joka päättää tehdä maalleen palveluksen ja kavaltaa kaiken salaisen tiedon ranskalaisen diplomaatin, Pierren (Canet) kautta Ranskan salaiselle palvelulle ja sitä kautta CIA:lle. Aluksi yhteistyöhön vastahakoinen Pierre lopulta ystävystyy ranskalaisesta kulttuurista pitävän Sergein kanssa. Siinä vaiheessa kavallus kuitenkin uhkaa paljastua ja molemmat miehet sekä heidän perheensä joutuvat vaaraan.

Elokuva tuo kylmän sodan päättymisen hetket esille kahden tavallisen miehen kautta. Kuvastollaan se viittaa loistavasti Neuvostoliiton sortumisen merkkeihin mm. Sergein pojan, Igorin eläytyessä Queenin musiikkiin uusien Sony Walkmaniensa kautta keskellä metsää. Nämä kauniin kuvalliset, symbolisesti mielenkiintoiset ilmaukset ovat kiva lisä - Sergei katselee asuntonsa nurkkaan heijastettua kaitafilmiä poikansa lapsuudesta, presidentti Reagan esittelee vanhan lännenelokuvan kuvakulmia avustajalleen. Myös Sergein siteeraama susiruno saa kuvallisen vastineensa.

Suomen kannalta kiinnostavaa on, että osa elokuvan kohtauksia on kuvattu Rovaniemellä ja Helsingissä. Positiivista on myös se, että elokuvassa puhutaan "oikeilla kielillä" - eli ranskalaiset puhuvat ranskaa, venäläiset venäjää ja amerikkalaiset amerikkaa.

(tänä aamuna heräsin sitten siihen, että päässäni soi Erkki Liikasen "Reikani, Reikani", lapsuuteni Syksyn säveliä vuodelta 1983... harmi, etten löytänyt biisiä juutuubista teidänkin kiusaksi ;-)

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: L'affaire Farewell
Ohjaus: Christian Carion
Käsikirjoitus: Christian Carion, perustuu Serguei Kostinen kirjaan
Pääosissa: Emir Kusturica, Guillaume Canet, Willem Dafoe, Alexandra Maria Lara, Fred Ward, Philippe Magnan, Ingeborga Dapkunaite
Valmistusmaa: Ranska 2009
Genre: trilleri
Ikäraja: 11
IMDb

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Kiitokset Prefectalle tunnustuksesta :)

Kaamoksen keskellä väsähtänyttä mieltä piristämään sain Tiski.fi:n Prefectalta tunnustuksen, koska kuulemma "saan hänet hinkumaan nähdä paljon enempi elokuvia" :) Kiitokset hänelle, sillä piristystä tosiaankin tarvitaan tässä osoitteessa!

Palkinto haastaa kertomaan seitsemän tunnustusta itsestään, mikä ei ole kovinkaan helppo tehtävä, jos ei halua ihan kokonaan itseään nolata kaiken kansan silmissä ;-) Olen joskus aikaisemminkin tehnyt vastaavanlaisia tunnustuksia, mutta koitetaan nyt keksiä jotain uusia.
  1. Olin pikkutyttönä totaalisen rakastunut Michael Praediin ja syvällä sisimmässäni haaveilin olevani Robin Hood...
  2. ...Neiti Etsiväkin tosin olisi menetellyt.
  3. Olen blondin kuoreni alla aina ollut vähän epätyypillinen sukupuoleni edustaja, sillä jossain vaiheessa halusin isona koirapoliisiksi, jossain vaiheessa rekkakuskiksi (!), yläasteella valitsin teknisen käsityön (ei ollut todellakaan yleistä siihen aikaan) ja olen mm. hitsannut, juottanut, kolvannut ja hakannut vasaralla muutamaankin kertaan peukaloni kipeäksi.
  4. Haluaisin joskus elämässäni matkustaa junalla Kiinaan ja siinä matkalla pysähtyä Mongoliaan ratsastamaan arolla kuin Tsingis Khan ikään.
  5. Välillä en voi käsittää, että olen jo näin "vanha", koska sisimmässä ei yhtään tunnu siltä. Tunnun olevani ikuinen "fanityttö".
  6. Olen nimennyt tyttäreni erään minulle tärkeän elokuvahahmon mukaan (toinen nimi, ei kutsumanimi). Toisaalta kolmanneksi nimekseen hän sai minulle erittäin rakkaan, jo vuosia sitten kuolleen isoäitini nimen. Ja kaikki nimet vielä sointuvat yhteen ja sopivat suomalaiseen suuhun, uskokaa tai älkää ;-)
  7. Katsottavien elokuvien listani ei lyhene koskaan. Vaikka kuinka koitan katsella vielä näkemättömiä klassikoita, niin aina löydän jonkin sellaisen (usein näistä ihanista leffablogeista), jota en ole vielä nähnyt ja joka pitää lisätä listalle. Hirvittää ihan ajatellakin, miten pitkä to-see -listani onkaan ja miten paljon se taas piteni tälle vuodelle tehdyn lupauksen myötä... (siitä lisää myöhemmin).
En ole nyt kovin omaperäinen tunnustusten jakelussa. Annan tunnustuksen eteenpäin rakkaalle Mikaelalle, joka minun tavoin kärsii väsymyksestä ja kaipaa piristystä, sympaattiselle Sooloilijalle, joka samoin voisi ilahtua tunnustuksesta, Anzille, joka kohta suuntaa vauvavapaalle (en sano "lomalle", koska tiedän kokemuksesta, ettei se mitään lomaa ole ;-), cinefiliaan Jutalle, joka aina osaa kirjoittaa juttunsa niin hienosti, Bubblelle, jonka blogissa käynti on aina yhtä söpöä, pitkäaikaiselle ystävälleni Sarille, jonka sisustusblogi on varmaankin kaunein, mitä olen blogistaniassa nähnyt ja Elisalle, joka jaksaa pyörittää äidin arkea ja kirjoitella siitä niin mukavasti. Väsyneet äidit aina tarvitsevat vähän enemmän piristystä kuin muut ;-)

tiistai 11. tammikuuta 2011

Kotona katseltua: The Wronged Man (2010) (**)

The Wronged Man kertoo tositapahtumiin pohjautuvan tarinan oman elämänsä ja mielenterveytensä uhallakin työnsä puolesta uhrautuvasta Janet "Prissy" Gregorystä (Julia Ormond), joka 20 vuoden ajan yrittää saada syyttömäksi uskomaansa miestä pois vankilasta.

Calvin Willis (Mahershalalhashbaz Ali) on tuomittu elinkautiseen nuoren tytön hyväksikäytöstä, eikä sellaista tuomiota kovin heppoisin syin pureta. Prissyn esimies saa tehtäväkseen tutkia tuomion pätevyyttä, mutta kun hän yllättäen kuolee, ottaa assistenttina toiminut Prissy asian hoitaakseen. Kukaan varsinainen asianajaja kun ei suostu tapausta hoitamaan ilmaiseksi.

Vuosien ajan Prissy tekee valituksen toisensa perään saaden aina hylätyn vastauksen. Elämäntehtäväkseen ottamansa asian takia hän uhraa lähes kaiken muun, sillä hän ei voi sietää ajatusta, että syytön mies istuu vankilassa ja kammottava pedofiili juokseekin vapaana.

The Wronged Man on teemaltaan ja roolisuorituksiltaan hieno elokuva. Ormond päättäväisenä, mutta oman menneisyytensä salaisuudet hautaavana Prissynä tekee nautittavan aidonoloisen roolisuorituksen, jonka edesottamuksia ja elämää seuraa kiinnostuneena.

Kokonaisuutena elokuva ei kuitenkaan osaa vangita katsojaansa täysin ja siitä puutuu koukuttava draaman taju ja tilanteen vaatima vaikuttava tunnelma. 20 vuotta livahtaa kuin huomaamatta ohitse, eikä mikään oikein tunnu miltään. Hieno aikuinen nainen Julia Ormond uhrautuvana lakiassistenttina on oikeastaan ainoa asia, minkä vuoksi tämä elokuva kannattaa katsoa.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: The Wronged Man
Ohjaus: Tom McLoughlin
Käsikirjoitus: Teena Booth, perustuu Andrew Corsellon lehtiartikkeliin
Pääosissa: Julia Ormond, Mahershalalhashbaz Ali, Bruce McKinnon, Lisa Arrindell Anderson
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: draama / biografia
Ikäraja: 13
IMDb

maanantai 10. tammikuuta 2011

Klassikko: Seitsemän samuraita (1954) (*****)


Akira Kurosawan Seitsemän samuraita on elokuvahistorian suurimpia seikkailuelokuvien klassikoita. Elin monta monituista vuotta ikävän sivistymättömyyden tunteen vallassa, kun en elokuvaa saanut katsotuksi, mutta nyt vihdoinkin tuo ammottava aukko elokuvasivistyksessäni on paikattu. Elokuvan katsomiseen kului kaksi päivää, sillä en ollut tajunnut sen olevan niinkin pitkä - lähes 3 ja puoli tuntia eli sitä ei ihan tyttären yksien päiväunien aikana katsottukaan ;-)

Seitsemän samuraita kertoo 1500-luvulle sijoittuvan eeppisen tarinan, jossa pieni kyläpahanen joutuu rosvojen kynsiin ja menettää satonsa sitä mukaa, kun maanviljelijät sitä saavat kerättyä. Kun eräs viljelijä kuulee salaa rosvojen suunnittelevan paluuta seuraavan sadonkorjuun jälkeen, kyläläiset päättävät panna ryöväreille hanttiin. Epätoivoinen köyhä kylä päättää yrittää palkata samurain tai pari suojelemaan kyläänsä.

Ruokapalkalla työskentelevien samuraiden löytäminen ei ole kovin helppoa, sillä useimmat ovat ylpeitä ammatistaan ja vaativat palkkioksi jotain ylevämpää kuin kupillisen riisiä silloin tällöin. Vaikeuksien kautta kasaan saadaan peräti seitsemän samuraita, jotka taisteluissa karaistuneen Kanbê Shimadan (Takashi Shimura) johdolla alkavat suunnitella kylän puolustusta.

Seitsemän samuraita tuo tietyllä tavalla mieleen suomalaisen aikalaisensa, vuonna 1955 valmistuneen Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan, sillä erilaisten persoonallisuuksien samurait muistuttavat suuresti Tuntemattoman sotilaan ihastuttavan monimuotoista sotilasjoukkoa. Samuraiden joukossa on mm. viisas johtaja Kanbê, hänen oppilaakseen halajava, kylän kaunottareen ihastuva nuori Katsushirô (Isao Kimura), kivikasvoinen miekkamestari Kyûzô (Seiji Miyaguchi) ja höpsö Kikuchiyo (Toshirô Mifune), jotka hengellään suojelevat kylää, kun monikertainen rosvojoukko lopulta hyökkää.

Kurosawan elokuvaa pidetään esikuvana nykyaikaisille toimintaseikkailuelokuville ja varsinkin sellaisille, joissa kaverijoukko lähtee suorittamaan lähes mahdotonta tehtävää. Osa heistä kuolee tehtävää suorittaessaan, mutta jäljelle jää ainakin muutama sankari.

Pituudestaan ja iästään huolimatta Seitsemän samuraita pitää otteessaan nykypäivänäkin. Kerronta on napakkaa ja hahmot mielenkiintoisia, mukana on ripaus huumoria, hyppysellinen romantiikkaa ja seikkailuelokuvien jännittävää fiilistelyä. Tarinan kaari on kaunis ja se antaa myös kiintoisan katsauksen 1500-luvun japanilaiseen kulttuuriin, jolloin yhteiskuntaluokkien erot olivat huomattavat, eikä yhdestä kastista toiseen hyppääminen vaikeuksitta onnistu ja eri luokkien, kuten maanviljelijöiden ja samuraiden avioliitot olivat mahdottomia.

Ehdottomasti suosittelen kaikkia katsomaan tämän japanilaisen klassikon. Elokuvan eheys kestää myös sen jaksottamisen, mikäli koko pituutta ei ehdi katsomaan yhdellä kertaa.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Shichinin no samurai
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Shinobu Hashimoto, Hideo Oguni
Pääosissa: Toshirô Mifune, Takashi Shimura, Keiko Tsushima, Daisuke Katô, Isao Kimura, Minoru Chiaki, Seiji Miyaguchi, Yoshio Kosugi, Bokuzen Hidari, Kamatari Fujiwara, Yoshio Tsuchiya
Valmistusmaa: Japani 1954
Genre: sota / seikkailu / draama / toiminta
Ikäraja: 15
IMDb

lauantai 8. tammikuuta 2011

Luettua: Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja

Ennen joulua luin Mötley Crüen yhdessä tekemän törkyisen rockmaailman kuvauksen Törkytehdas. Sen jälkeen lukuun lähti bändin basistin ja lauluntekijän Nikki Sixxin oma kirja, Heroiinipäiväkirja. Kirjaan on koottu Sixxin pahimman huumevuoden päiväkirjamerkinnät suuria sensuroimatta. Lisäksi väliin on liitetty hänen nykyisen itsensä sekä hänen läheistensä kommentteja kyseisistä tapahtumista ja hetkistä.

Heroiinipäiväkirja on raakaa tekstiä alusta loppuun. Se on kammottava kuvaus nistiksi päätyneestä rokkarista, joka jossakin vaiheessa elämäänsä asuu viikkokausia komerossaan eikä oikeasti osaa ajatella mitään muuta kuin seuraavaa annosta. Ja jos ehtaa tavaraa ei ollut saatavilla, mies piikitti elimistöönsä suurin piirtein mitä tahansa, mistä jotain pöhinää (tai tuskan lievittäjää) saattoi saada irti.

Kirja on melkoisen eheä kokonaisuus - se kattaa Sixxin elämästä yhden vuoden, mutta epilogina se kertoo, mihin matka johti. Se myös antaa syitä sille, miksi suosionsa huipulla oleva rokkari vajosi niin alas. Sixxillä osasyynä oli lapsuuden hajanaisuus ja isä, jota hän ei koskaan päässyt tuntemaan, sillä tämä ei halunnut pitää poikaansa mitään yhteyttä. Päiväkirjamerkinnöistä näkee selvästi masennukseen vajoamisen ja yksinäisyyden, mitä mies kaiken sen suosion ja ihmismassan keskellä tunsi.

Heroiinipäiväkirja on mielenkiintoinen aivan samoin kuin Unelmien sielunmessu on mielenkiintoinen elokuva. Se on samalla tavalla masentava ja sen luettuani päätin jättää Mötley Crüe-triplani viimeisen kappaleen, Vince Neilin Tatuointeja ja tequilaa hieman myöhemmäksi ja lukea välillä jotain *ihan muuta*, sillä kaksi kirjaa tätä hulluutta ja ahdistusta putkeen alkaa olla jo vähän liikaa.

Tästä kirjasta en haluaisi nähdä elokuvaa. Unelmien sielunmessu riittäköön.

Alkuteos: Heroin Diaries
Sivumäärä: 431
Julkaisija: LIKE

perjantai 7. tammikuuta 2011

Alienit haluavat aivosi! Skyline (2010) (*)


Alienit haluavat aivosi! Terryn (Donald Faison) railakkaista syntymäpäiväjuhlista toipuva juhlakansa heräilee outoon valoilmiöön, joka lumoaa katsojansa ja vie mukanaan. Penthousen korkeuksissa juhlijat tajuavat jonkin olevan pahasti pielessä, kun ikkunasta näkyy Los Angelesin ylle laskeutuva mahtava avaruusalus.

Kun emoaluksen sisuksista purkautuu pienempiä aluksia tyhjentämään kaupunkia ihmisistä, Jarrod (Eric Balfour) ja hänen raskaana oleva tyttöystävänsä Elaine (Scottie Thompson) kumppanuksineen päättävät selvitä hengissä. Mutta millä tavalla alieneita pääsisi karkuun? Merellekö vai pelkästään pois LA:sta? Alkaa kissa ja hiiri -leikki, jossa ihmiset sinkoilevat sinne sun tänne ja koittavat paeta teknologialtaan kehittyneempiä elämänmuotoja. Mihin alienit ihmisiä oikeastaan tarvitsevat, jää hämärän peittoon, kuten myös se, miksi niiden pitää tyhjentää kaupunki kokonaan.

Ohjaajina toimivilla Strausen veljeksillä on vahva tausta visuaalisten efektien suunnittelijoina. He ovat tehtailleet tehosteita muun muassa elokuvissa Avatar (2009), X-men Origins: Wolverine (2009) ja Benjamin Buttonin uskomaton elämä (2008). Tämä tausta näkyy Skylinen näyttävänä visuaalisuutena ja komeina räjähdyksinä.

Hienot efektit eivät kuitenkaan yksin riitä kertomaan tarinaa, ja sellainen Skylinestä puuttuu tyystin. Persoonaltaan mitäänsanomattomat hahmot eivät herätä sympatiaa eivätkä oikein muitakaan tunteita. Toiminnallisesti passiivisina he säntäilevät edestakaisin efektimeren keskellä ilman, että katsojalle selvitettäisiin asioiden syitä ja seurauksia. Idea toimi aikoinaan Cloverfieldissa (2008), mutta Skylinesta puuttuu Cloverfieldin käsinkosketeltava jännitys ja tapahtumien autenttinen tuntu. Loppupuolen District 9:lla (2009) ratsastava päähahmon kehitys puolestaan aiheuttaa pelkkää myötähäpeää.

[Arvio julkaistu alunperin Episodissa]

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Skyline
Ohjaus: Colin Strause, Greg Strause
Käsikirjoitus: Joshua Cordes, Liam O'Donnell
Pääosissa: Eric Balfour, Scottie Thompson
Valmistusmaa: USA
Genre: sci-fi / toiminta
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri >>  

torstai 6. tammikuuta 2011

Tapani Maskulan haastattelusta Filmihullussa 5-6/2010

Turun Sanomien elokuvakriitikko Tapani Maskula on ollut pitkän aikaa henkilökohtainen ihmetyksen aiheeni, kun viikottaisen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen elokuvatähditykset selaan. Olen monesti miettinyt, millainen ihminen hän oikein onkaan, koska tähditystensä perusteella hänestä saa sellaisen käsityksen, että hän  suurin piirtein "vihaa" kaikkia nykyelokuvia. Olen miettinyt, että onko kyseessä kyllästyminen, vai tehdäänkö nykyisin oikeasti vain niin huonoja elokuvia?

Vuonna 1941 syntynyt Maskula on tehnyt pitkän uran elokuvakriitikkona ja työskennellyt Turun Sanomissa jo vuodesta 1980. Osa meistä bloggareista ei ollut tuolloin vielä edes syntynyt ja itsekin olin tuolloin vasta 6-vuotias. Eipä meillä siis ole paljoa nokan koputtamista tuollaisen historian edessä.

Wikipedian mukaan Maskula katsoo vuosittain 500- 1 000 elokuvaa, mikä on erittäin kunnioitettava määrä. Itse hädin tuskin pari sataa elokuvaa ehdin vuodessa katsomaan, ja sekin tuntuu jo suurelta määrältä! Tuollaiseen määrään mahtuu varmasti paljon hyviä ja huonoja elokuvia, ja aivan varmasti Hollywoodin suoltama tusinatavara alkaa jossain vaiheessa maistua puulta.

Uusimmassa Filmihullussa oli haastattelu Maskulasta ja oli mielenkiintoista lueskella miehen itsensä kommentteja ja syitä hänen erittäin kriittiseen suhtautumiseensa nykyelokuvaa kohtaan. Hänen mielestään kriitikoksi kasvetaan. Olen siinä samaa mieltä, että elokuvamaku ja ymmärrys elokuvasta taidemuotona muokkaantuu ja kasvaa vain elokuvateatterissa vietettyjen tuntien mukana, kun oppii suhteuttamaan elokuvat elokuvahistoriaan kokonaisuutena. Kriitikoksi tai edes elokuva-arvostelijaksi ei voi valmistua suoraan, vaan kokemus sekä ihan yksinkertaisesti myös elämänkokemus määräävät suurelta osin sen, millaisin silmin elokuvan näkee.

Minusta oli mielenkiintoista lukea, kuinka Maskula nostaa innostuksen elokuvaa kohtaan tärkeimmäksi hyvän elokuvakritiikin lähteeksi. Hänen mielestään ei tarvitse edes pitää teoksesta, jos kuitenkin osaa pitää yllä jonkinasteisen innostuksen. Itse hän jo hieman epäileekin olevansa sopiva arvostelemaan nykyelokuvaa juuri sen takia, että tuo kyseinen innostus sitä kohtaan on laantunut, eikä hän koe moniakaan nykyelokuvista kovin mielenkiintoisiksi.

Jokainen meistä kokee elokuvat subjektiivisesti ja niin myös Maskulan mukaan laadukkaimmassakin elokuvakritiikissä pitää olla mukana subjektiivisuutta. Hänen mukaansa siis nykyelokuville häntä itseään suopeammat arvioijat eivät ole välttämättä huonompia, mutta hän kuitenkin muistuttaa, että kritiikin pitää olla johdonmukaista, jotta se olisi hyödyllistä.

Filmihullun Veli-Matti Karhulahden tekemä haastattelu päättyy siihen, kuinka Maskula painottaa elokuvan kokemista elokuvateatterissa. Hänen mielestään "Elokuva on kokemus, jonka voi kokea täydellisenä vain elokuvateatterissa. Vaikka elokuva olisi huono, on elokuvateatteriin aina nautinto astua sisään." Ja tuosta en voisi olla enempää samaa mieltä! Voi kuinka rakastankaan katsoa elokuvia niiden oikeassa ympäristössä elokuvateatterissa! Olen oikeastaan kunnolla vasta viime aikoina tajunnut sen, kuinka paljon nautinkaan elokuvateatterin pimeydestä suhteessa siihen, että katson elokuvia kotosalla. Kotioloissa voi liian helposti pistää elokuvan pauselle, käydä keittämässä kuppi teetä, puhua puhelimessa, lukea sähköposteja, jatkaa katsomista "huomenna"... ja kokemus kärsii heti. Suurimmat ja kauneimmat klassikotkaan eivät tunnu niin komeilta kotona, kun taas huonommankin elokuvan katsoo läpi teatterissa.

Haastattelu oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että se toi esiin inhimillisiä piirteitä Nyt-liitteen tähtiä kitsaasti jakelevasta kriitikkosta. Tämän pohjalta Maskulan kriittisyyden tavallaan ymmärtää. Eihän sitä koskaan tiedä, miten kriittiseksi sitä itse kahdenkymmenen vuoden päästä on muuttunut ;-)

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Tammikuun poika: Bradley Cooper (synt. 5. tammikuuta 1975)

Tänä vuonna kuukauden kasvot paljastuvat sitä mukaa, kun kuukausia karttuu - en siis tee valmista vuoden 2011 kalenteria nyt alkuvuodesta, vaan esittelen jokaisen kuukauden tytöt ja pojat yllätyksenä. Vähän jännitystä elämään ;-) Jokainen kuukauden kasvo on kuitenkin edelleen viime vuoden tapaan sen kuukauden syntymäpäiväsankari. Viime vuoden kasvot löytyvät listattuna tuolta ylävalikosta.



Vuoden aloittaa tänä päivänä vuonna 1975 Philadelphiassa syntynyt sinisilmä Bradley Cooper. Cooper on näytellyt mm. tv-sarjassa Alias, mutta varsinaisesti isoksi nimeksi hän nousi vasta Kauhean kankkusen (2009) myötä. Cooper on nähty myös romanttisissa komedioissa Jätä se! ja Valentine's Day, sekä kaupunkielokuvien sarjan toisessa osassa New York, I love you. Viime kesänä Cooper puolestaan keekoili naistennaurattajana toimintarymistelyssä The A-Team.

Renee Zellwegerin poikaystävänä tunnettu Cooper on koiraihminen ja hän onkin sanonut, että tyttöystävän pitää myös olla sellainen, sillä hän ja koirat tulevat samassa paketissa. Cooperilla on iäkäs löytökoira, pointteri Samson ja hieman nuorempi kiinanpystykorva-noutaja -sekoitus Charlotte. Hänen mukaansa koirat seuraavat häntä jopa kuvauspaikoille.

Cooperissa on jotain poikamaista charmia ja hänen pistävän siniset silmänsä herättävät kyllä huomiota. Näyttelijänä hän vaikuttaa symppiseltä, melkoisen perinteiseltä tyypiltä, jolta en kuitenkaan suurensuuria odota. Mutta ei kaikkien tarvitsekaan olla Oscar-voittajia.

Kuluvana vuonna Cooper nähdään Neil Burgerin ohjaamassa trillerissä Limitless yhdessä Robert De Niron kanssa. Näillä näkymin leffa rantautuu Suomen teattereihin huhtikuun 1. päivä. Tsekkaa traileri alta:

tiistai 4. tammikuuta 2011

Kotona katseltua: Artificial Intelligence: AI (2001) (****)


Steven Spielbergin ohjaama Artificial Intelligence: AI on yksi niistä elokuvista, joka on vain jostain syystä jäänyt katsomatta aikoinaan ja sitten sitä, edelleenkin jostain kumman syystä, ei ole tullut katsottua edes kotiversiona. Nyt leffa on julkaistu Suomessakin teräväpiirtona ja katselinpa sen sitten vuoden ensimmäiseksi elokuvaksi Uuden Vuoden päivänä. Ihan hyvä, että katsoin, sillä pidin elokuvasta yllättävän paljon.

Eletään jossain ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa, jossa ilmaston lämpeneminen on aiheuttanut vedenpaisumuksen ja yhteiskunta on rajoittanut ihmisten määrää ja alkanut rakentaa työtekijöiksi robotteja. Tässä maailmassa Monica (Frances O'Connor) ja Henry (Sam Robards) surevat ainoan poikansa Martinin menetystä. Martin makaa syväjäädytettynä, vailla suurta toivoa henkiin heräämisestä. Robotteja valmistavassa yrityksessä työskentelevä Henry saa kuulla uuden, lapsen tapaisen robotin suunnittelusta. Tämä robotti kykenee ihmismäisiin tunteisiin - ja jopa rakastamaan.

Henry tuo kotiin Monicalle tekoälyllä varustetun prototyypin lapsirobotista nimeltä David (Haley Joel Osment) Martinin korvaajaksi ja pikkuhiljaa Monica kiintyy robottipoikaansa ja sen ehdottomaan rakkauteen. Kunnes yllättäen Martin (Jake Thomas) herää ja palaa kotiin. Perheessä alkaa sattua onnettomuuksia ja lopulta Monica ja Henry päättävät luopua robottipojastaan. Monica ei kuitenkaan halua viedä ihmismäistä poikaa romuttamolle ja jättää sen selviämään yksin (ja riutumaan menetetystä äidinrakkaudesta) metsään. Siellä David tapaa muita robotteja ja tutustuu mm. Jude Law'n esittämään kilttiin rakastajarobottiin.

Kuunneltuaan aikoinaan "äitinsä" lukemana Pinocchio-satua David alkaa etsiä sadun Sinistä Haltiatarta, joka voisi muuttaa hänetkin Pinocchion tapaan oikeaksi pojaksi. Hän kun uskoo, että silloin Monica rakastaisi myös häntä.

Artificial Intelligence: AI on hirvittävän surullinen elokuva ja Davidia käy oikeasti sääliksi. Ihmisen kaltaiseksi rakennettu, inhimillisillä tunteilla varustettu pikkurobotti on sydäntäsärkevä näky ja Osment sopii rooliinsa loistavasti. Digisukupolven Pinocchio pistää ajattelemaan, että olisiko ihmismäisten robottien rakentaminen moraalisesti oikein. AI on siinäkin mielessä mielenkiintoinen tuttavuus, että siinä robotit eivät ole mitään Terminaattoreita vaan ihmisen avuksi rakennettuja, ystävällisiä luomuksia, joita osa ihmisistä kohtelee kuin natsit juutalaisia ikään.

Oli muuten spookya nähdä vedenpaisumuksen alle jääneestä New Yorkista kuitenkin WTC:n tuplatornien huiput. Elokuva ehdittiin ilmeisesti juuri saada valmiiksi ennen Nykin terrori-iskuja. Toisaalta tuplatornien näkeminen aiheutti kivan nostalgiafiiliksen, toisaalta tuntui vähän tyhmältä, koska elokuva kuitenkin sijoittui tulevaisuuteen.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Artificial Intelligence: AI
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Ian Watson, Steven Spielberg, Brian Aldissin novellin pohjalta
Pääosissa:  Haley Joel Osment, Frances O'Connor, Sam Robards, Jake Thomas, Jude Law, William Hurt
Valmistusmaa: USA 2001
Genre: sci-fi / seikkaiilu / draama
Ikäraja: 15
IMDb
Traileri >>