torstai 15. syyskuuta 2011

Blogi hiljenee, mutta jutut eivät lopu :)

Elokuvablogi.com on hiljentynyt, mutta Päivi Laajalahden juttuja löydät mm. näistä paikoista:


Tavataan siellä!

perjantai 9. syyskuuta 2011

Ficarra, G. & Requa, J: Hölmö hullu rakkaus (2011)


Pari vuotta sitten Glenn Ficarra ja John Requa ohjasivat hupaisan, mutta tositapahtumiin perustuvan veijaritarinan vankilassa toisiinsa palavasti rakastuvista homoista ja heistä toisen uskomattomista pakoyrityksistä, nimeltä I Love You Phillip Morris. Nyt parivaljakko tarttuu romanttisen komedian aiheeseen jätetyn keski-ikäisen miesressukan näkökulmasta. Hölmö hullu rakkaus -elokuvan käsikirjoituksesta vastaa Dan Fogelman, joka aikaisemmin on kynäillyt enemmänkin animaatioita, näistä ihastuttavina esimerkkeinä voi mainita mm. Kaksin karkuteillä sekä Bolt.

Ravintolaillan jälkeen Cal (Steve Carell) ja Emily (Julianne Moore) ajelevat kohti kotia, kun Emily pamauttaa haluavansa avioeron. Calille uutinen on kuin pommi ja hän musertuu täysin. Kotoa muuton jälkeen hän löytää itsensä ilta illan jälkeen cocktail-baarista tilittämässä katkeruuttaan elämälle.

Baarissa tämän huonosti pukeutuvan reppanan bongaa fiksu ja filmaattinen naistenmies Jacob (Ryan Gosling), joka päättää ottaa resupekan siipiensä suojaan ja ohjata tämän taas nauttimaan elämästä. Yhdessä he uudistavat ensin Calin vaatekaapin ja sen jälkeen onkin vuorossa yksinäisyyden karkoitus - Cal kun ei ole Emilyn lisäksi muiden naisten kanssa pahemmin ollut.

Samalla aikaa Emilya ahdistelee luihun oloinen työkaveri, Emilyn ja Calin poika rakastuu silmittömästi vanhempaan naiseen, lapsenvahti puolestaan vanhempaan mieheen ja onpa hässäkässä mukana vielä söpö lakinaiseksi kouluttautuva Hannah (Emma Stone). Sivujuonet kulkevat eteenpäin omalla tahdillaan ja kun lopulta kaikki kietoutuu yhteen, syntyy siitä nautittavan yllättävä, mutta samalla erittäin ymmärrettävä lopputulos.

Hölmö hullu rakkaus on raikas ja omaperäinen romanttinen komedia, joka tuntuu piilotetun kovin perinteiseen pakettiin. Elokuvan nimi ja traileri nimittäin ainakin allekirjoittaneelle lupasivat jotain muuta kuin mitä lopulta sain. Odotin perinteistä Hollywood-höttöä ja näinkin älykkään ja pirteän draamakomedian, jonka voi laskea genressään ehdottomasti vuoden parhaisiin.

Carell onnistuu ressukan roolissaan loistavasti, sillä hänen koko habituksensa on kuin luotu tällaiseen rooliin. Hän vangitsee surulliseen hahmoonsa hienovaraista komiikkaa ja hipoo roolillaan usein lähempänä tragediaa kuin komediaa. Julianne Moore on tyypillisen hyvä ja hänen Twilight-kohtauksensa traagisen hupaisa. Muissa rooleissa Gosling ja Emma Stone ovat upeita kuten aina. Tuntuu että näiden kahden ei tarvitsisi edes näytellä ollakseen valkokankaalla karismaattisia. Yksi elokuvan hillitömimpiä hetkiä on kohtaus Jacobin photoshopatuista vatsalihaksista.

Hölmö hullu rakkaus on nautittava sekoitus draamaa, romantiikkaa ja komediaa. Se kietoo henkilöidensä tarinat yhteen oivaltavan omaperäisesti ja jättää loppuun mukavia yllätyksiä. Sen hahmot tuntuvat oikeilta ihmisiltä ja jopa elokuvan naiset, vaikkakin sivuosissa, eroavat perinteisestä muotista. Kevyttä, mutta samalla vakavia asioita sivuavaa elokuvaa kaipaaville Hölmö hullu rakkaus on nappivalinta!

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Crazy, Stupid, Love
Ohjaus: Glenn Ficarra, John Requa
Käsikirjoitus: Dan Fogelman
Pääosissa: Steve Carell, Ryan Gosling, Julianne Moore, Emma Stone, Marisa Tomei
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia / romantiikka / draama
Ikäraja: 7
IMDb

maanantai 5. syyskuuta 2011

MovieMonday #15 - Muut inhoavat, minä en

Pitkästä aikaa olen ajoissa liikkeellä viikon MovieMonday -haasteen kanssa! Tällä viikolla aiheena ovat elokuvat, joita muut inhoavat, mutta joista itse kuitenkin jostakin syystä pitää.

Onhan tuollaisia elokuvia omalla kohdallani paljonkin - käväisin vilkaisemassa IMDb:n historiasta, että mitä siellä näkyisi tämän puoltajaksi ja löysin pari hupaisaa esimerkkiä, joiden yleinen keskiarvo IMDb:ssä on nelosen hujakoilla ja joista itse pidän todella paljon - Young Einstein ja Tank Girl. Molemmat omia guilty pleasureita, joiden hölmöyttä rakastan kerta toisensa jälkeen.

Varsinaisen haaste-elokuvan päädyin kuitenkin valitsemaan tunnetumpien elokuvian joukosta.

Star Wars Episode I - The Phantom Menace on parjattu, inhottu, lytätty ja vihattu elokuva. Monet ovat kertoneet sen tuhonneen koko Tähtien sodan ja George Lucasin tehneen sillä karhunpalveluksen koko elokuvamaailmalle.

Kun Episodi 1 aikoinaan tuli elokuviin, olin ihan täpinöissäni, kuten niin moni muukin Star Wars -fani. Ajatella, nähdä nyt uutta Tähtien sotaa kaikkien näiden vuosien jälkeen! Moni poistui elokuvateatterista pettyneenä, mutta itse olin innoissani. Episodi 1:ssä oli paljon sellaista, josta en nyt niin suuresti välittänyt, mutta siinä oli myös paljon hyvää. Siinä valotetaan jediritareiden taustaa, nähdään suosikkinihahmoni Obi-Wan Kenobi nuorena jediritarina ja annetaan Anakin Skywalkerin surulliselle hahmolle alkupiste. Ja siinä on hienoja valosapelitaisteluita.

Rakettirekikisan joudun nykyisin kelaamaan yli, sillä sitä en jaksa millään enää katsoa, mutta kokonaisuutena Episodi 1 on edelleenkin minulle rakas elokuva.

Obi-Wan Kenobin ja Qui-Gon Jinnin valosapelitaistelu Darth Maulin kanssa on oikeasti upea ja Tähtien sota -saagassa yksi hienoimpia:

perjantai 2. syyskuuta 2011

MovieMonday #14 - I Eat Green Berets for Breakfast

Tämän viikon MovieMonday -aiheena ovat actionsuosikit, pääasiallisesti vielä lihaksia pullistelevat ja machoilevat toimintapläjäykset, joissa ei välttämättä ole mitään järkeä.

Olin itse varsinkin nuorempana kova Arnold Schwarzenegger-fani ja melkein mikä tahansa ison Arskan uran alkupuolen toimintaleffoista kelpaisi omalta osaltani tähän. Alkuperäinen Conan Barbaari on ollut suuri suosikkini, mutta itse asiassa sitäkin suuremmaksi nousi aikoinaan Conanin naispuolinen vastine Red Sonja.

Brigitte Nielsen ja Arska yhdessä seikkailemassa hyvinkin Conanin hengessä oli minusta nuorena tyttönä ihana elokuva. Siksipä se on säilynyt guilty pleasurena edelleenkin, joskin elokuvan viimenäkemisestä on aikaa vuosikausia (itse asiassa varmaan yli 10 vuotta), sillä en ole päivittänyt ikivanhaa VHSääni mihinkään muuhun formaattiin. Muistot kyseisestä elokuvasta ovat kuitenkin suloiset. Vaikka kyseessä on oikeasti melkoisen huono elokuva, jossa näyttelijätyö pisti silmääni jo silloin pienenä, sillä oli teemallisesti suuri vaikutus vahvoja naisia ihailevalle nuorelle naiselle, jolle naispuolisen soturin seikkailuiden katsominen oli suuri inspiraation lähde.




(Heh, nyt kun piiitkästä aikaa katsoin tuon trailerin, en voi kuin hymyillä =D Mutta silloin 80-luvun puolivälissä Red Sonja oli todella kova elokuva!)

Asiallisemmalla linjalla jos mennään, niin siinä tapauksessa suurin suosikkini on niinikään Arska-leffa Terminator 2, joka mielestäni on yksi harvoja tapauksia, joissa jatko-osa on jopa hiukkasen parempi kuin alkuperäinen. Siinäkin itse asiassa suuri idolini oli nainen, Linda Hamiltonin esittämä Sarah Connor, vaikka olihan se Arskan Terminaattorikin cool.

Lisäksi siinä oli mukana nuoruuteni suurin bändisuosikki Guns N' Roses. Hah, waste of ammo ;-)


torstai 25. elokuuta 2011

Conan 1982 vs. Conan 2011

Katselin mielenkiinnosta putkeen ensin uuden Conan The Barbarianin ja sen jälkeen muistin virkistämiseksi alkuperäisen Conan The Barbarianin vuodelta 1982, koska halusin verrata remakea alkuperäiseen. Ja kyllähän niissä huomattavia eroja oli, osa alkuperäisen kannalta positiivisia, ja osa -yllättävää kyllä- uuden version kannalta positiivisia.


Tarina

Mielenkiintoista oli nähdä, miten aika on muuttunut ja muuttanut samalla saman tarinan esitystapaa. Vuoden 1982 Conan on täynnä seikkailua ja ystävien välistä huumoria. Se on kokonaisuutena oikeastaan aika kevyt elokuva, sillä hahmojen dialogissa on mielekästä huumoria, ystävysten välistä kiusoittelua ja aitoa kaverihenkeä, mitä seikkailuissa pitääkin olla.

Uusi Conan puolestaan ei seikkaile vaan tuhoaa. Tarina on yllättävänkin vakava ja elokuva lähes pelkästään sotaa ja tuhoamista, ja siitä puuttuu alkuperäisen elokuvan seikkailun sympaattisuus. Siinä tappaminen ja mahdollisimman suuren tuhon aikaansaaminen tuntuu itsetarkoitukselta. Poissa on ystävysten välinen sanailu.

Uuden Conanin puolesta voi sanoa kuitenkin sen verran, että Conanin alkuperää valottava epilogi on siinä aikuiseksi kasvanutta Conania ajatellen jotenkin mielenkiintoisempi. Uudessa versiossa Conan orvoksi pikkupoikana jäätyään jätetään selviytymään yksinään ja sitä kautta hänestä kasvaa kostonhimoinen soturi. Alkuperäisessä tarinassa puolestaan Conan otetaan poikana vangiksi ja vuosikaudet hän kasvaa orjana, ja tässä kohtaa rinkiä kierrettäessä kaipasin hahmoon vähän enemmän kipinää ja kostonhimoa.

Alkuperäisessä Conanissa toisaalta pojan äidin surma on äärimmäisen karu ja sai melkein tipan linssiin, kun taas uudessa versiossa äidin kuolemasta puuttuu sama lapsen kannalta ajateltu dramatiikka, eikä se shokkiefektinäkään itse asiassa toiminut samalla tavalla kuin vanha versio.

Hahmot

Jason Momoan Conan on kova ja karkea kaveri, joka ehkä tietyllä tapaa vastaa paremmin Robert E. Howardin kertomusten Conania. Arnold Schwarzeneggerin Conanissa kun on huomattavasti enemmän pehmeyttä.

Oli jännä huomata kuinka vuoden 1982 versiossa keskeinen naishahmo on monimuotoisempi kuin uusintaversiossa. Valeria (Sandahl Bergman) on topakka mimmi, oikea soturi, joka lopulta saa soturin kohtalon. Hän ei huuda kurkku suorana miestä apuun vaan osaa huolehtia itsestään ja tuntuu muutenkin tasavertaiselta kumppanilta ja ystävältä miesten rinnalla.

Uuden version Tamara (Rachel Nichols) on puolestaan perinteinen vampula, joka tarvitsee apua koko ajan. Toisaalta, hän on prinsessa, eli tästä uudesta versiosta tasavertainen naishahmo onkin jätetty kokonaan pois.

Pahisnoita Marique (Rose McGowan) on näyttävä ja onkin sanottava, että tämä noita on huomattavasti alkuperäisen elokuvan noitaa (Cassandra Gava) vakuuttavampi. Harmi, että hänen kohtalonsa on lopulta hieman vaisu (päinvastoin kuin alkuperäisen noidan...).

Alkuperäistä Conania katsellessani en voinut olla naureskelematta Thulsa Doomin kahdelle apurille, jotka olivat kuin suoraan Spinal Tapista viiksineen ja otsatukkineen =D

Conanin näyttelijät

Jason Momoa vs. Arnold Schwarzenegger. Tämä täytyy myöntää: Momoa on "muodollisesti pätevämpi" kuin Schwarzenegger ;-) eli heteronaisen näkökulmasta ajateltuna häntä katselee mieluummin. Arskassa on kuitenkin jotain herttaista ja se kai se onkin yksi syy, mikä teki vanhasta Conanista jotenkin niin paljon pehmeämmän hahmon. Uskon, että Momoakin olisi saanut hahmoonsa huomattavasti enemmmän huumoria ja sitä kautta ulottuvuuksia, jos hänelle olisi annettu siihen mahdollisuus. Miehen monimuotoisemmasta ulosannista elokuva antaa nimittäin vihjeitä, mutta sitä ei vain oikein päästetä valloilleen. Kun pitää sen sijaan näyttää materian tuhoamista.

Summa summarum

Elokuvana John Miliuksen ohjaama Conan on kiehtovampi seurata sillä Marcus Nispelin tuhoamisvimmaan kyllästyy yllättävän äkkiä. Ja vaikka Momoa on Schwarzeneggeria miellyttävämpi silmälle, Schwarzeneggerin hahmossa on enemmän pilke silmäkulmassa kulkevaa seikkailijaa. Ilman rasittavaa 3D.tä uudenkin Conanin voi varmasti joskus katsastaa toistamiseenkin, mutta vanhassa Conanissa on sellaista seikkailun kauneutta, että sen voi katsoa uudestaan ja uudestaan vuosien varrella.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Nispel, Marcus: Conan the Barbarian (2011)


Uusintaversio sotureiden soturista, uljaasta pohjoisen barbaarista nimeltä Conan ei kovin suurta innostusta herättänyt, kun sen tekemisestä ensimmäisen kerran kuulin. John Miliuksen vuonna 1982 ohjaama Conan kun tuntui aivan riittävältä, ja jotain herttaistahan on myös jatko-osassa Conan tuhoaja (1986).

Luin nuorena tyttönä Robert E. Howardin Conan-kirjoja muutaman, mutta en niistä muista kovinkaan paljoa enää muuta kuin sen, että olihan se Conan aikamoinen barbaari niissä tarinoissa. Mutta kaikesta huolimatta oikeamielinen soturi.

Marcus Nispelin ohjaama Conan the Barbarian aloittaa Conanin tarun hieman eri vinkkelistä kuin mitä Miliuksen versio. Nispelin Conan on jo pikkupoikana soturi vailla vertaistaan. Taistelukentällä syntynyt, isänsä (Ron Perlman) kanssa kaksin kasvanut Conan ei luovuta edes ylivoimaisen vihollisen edessä vaikka muut pakenevat. Alkukohtauksessa nähtävä nuoren ja vihaisen Conanin taistelu kylään hyökkääviä vihollisia vastaan onkin varsin näyttävä.

Vihollisen tiedustelujoukon jälkeen saapuu kuitenkin kokonainen armeija, joka tuhoaa koko kylän ja orvoksi jäänyt Conan joutuu selviytymään elämästä itsekseen. Jason Momoan näköiseksi lihaskimpuksi kasvettuaan Conanista on kehkeytynyt varas, jota kuitenkin ajaa leppymätön kostonhimo isänsä murhaajaa ja kotikylänsä tuhoajaa (Stephen Lang) kohtaan.

Kostomatkallaan hän sekoittuu peliin, jossa vaakalaudalla on suuria asioita ja tärkeänä pelinappulana kaunis Tamara (Rachel Nichols). Pelin nappuloita siirtelee kukas muukaan kuin Conanin isän murhaaja sekä hänen noitamainen tyttärensä Marique (Rose MacGowan).

Nispelin Conan on visuaalisesti hyvin lähellä ohjaajan vuonna 2007 valmistunutta Pathfinderia, joka ei omalla kohdallani toiminut lainkaan. Pathfinder oli kaikin tavoin äärettömän yksioikoinen toimintarähinä, jossa vain juostiin ja tapettiin mahdollisimman paljon ihmisiä mahdollisimman verisesti ilman sen syvempää tarinaa.

Conanissa on hieman samaa vikaa kuin Pathfinderissa. Sen käsikirjoitus keskittyy näyttäviin taistelukohtauksiin ja muutoin tuntuu parin lauseen syvyiseltä. Taistelukohtaukset toimivat Conanissa kuitenkin enemmän kokonaisuuden kanssa yhdessä ja muodostavat sinänsä melkoisen suoraviivaiseen seikkailuun nähden jatkumon, jonka seurassa voi kokea viihdyttyvänsä.

Visuaaliset efektit kyllä uhkaavat syödä tarinan. Kun kohtauksessa, jossa hiekkahirviöt hyökkäävät Conanin ja Tamaran kimppuun, kamera kääntyy kolmannen kerran näyttämään katsojalle kuinka coolisti hiekkahirviö kaatuu miekan edessä ja murenee tuhansiksi osikseen, tuli allekirjoittaneelle jo hieman tuskainen olo. Olisin kaivannut tarinaan siinä vaiheessa jo jotain muuta.

Elokuvan suuri ansio lepää Momoan leveillä harteilla, sillä tämä muodollisesti pätevä näyttelijä tuo yllättävän paljon karismaa roolihahmoonsa. Momoa ei ole pelkästään kaunis katsella, vaan hän on ammattitaitoinen näyttelijä ja selkeästi uppoutunut rooliinsa, sillä hän tuo Howardin kuvaileman barbaarimaisen Conanin valkokankaalla lihaksi.

Pikkuisen enemmän syvennetty tarina ja henkilöhahmot, hieman vähemmän efekteillä kikkailua ja tarinan rauhallisempi vauhti olisivat saattaneet tehdä Conan the Barbarianista erinomaisen meikkaseikkailun. Nyt lopputuloksesta jää jälkeenpäin lähes hengästynyt olo ja muistikuva tarinasta on hyvin hatara.

Lisäksi minua harmitti suuresti alkuperäisessä elokuvassa nähtävän, Conanin naispuolisen soturiystävän, Valerian, jättäminen tarinasta kokonaan pois.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Conan the Barbarian
Ohjaus: Marcus Nispel
Käsikirjoitus: Thomas Dean Donnelly, Joshua Oppenheimer, Sean Hood, perustuu Robert E. Howardin luomaan hahmoon
Pääosissa: Jason Momoa, Stephen Lang, Rachel Nichols, Rose McGowan, Ron Perlman
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta / seikkailu
Ikäraja: 15
IMDb
Traileri (IMDb) >>

perjantai 12. elokuuta 2011

Hollywood girls say "I can't"

Aika ajoin palaan tähän suosikkiaiheeseeni naisten kuvaamisesta Hollywood-elokuvissa, sillä minusta aihe on tärkeä ja se tarvitsee huomiota. Monet ihmiset eivät tunnu kiinnittävän asiaan minkäänlaista huomiota, mutta siinä vaiheessa kun sen tajuaa, alkaakin nähdä epäkohtia joka suunnalla (ks. esim tämä testi).


Luin jokin aika sitten toimittaja Sarah Jane Stratfordin Guardianiin kirjoittaman kolumnin Hollywoodin muovaamista tytöistä ja varsinkin siis tyttöjen kuvista. Juttu sai alkunsa siitä, kun viimeisessä Harry Potterissa Hermione Granger (Emma Watson) sanoo "I can't" kohtauksessa, missä hänen pitäisi tuhota hirnyrkki. Sen sijaan, että hän itse reippaasti iskisi hirnyrkkiä basiliskin hampaalla, hänen pitää saada tehtäväänsä vahvistusta mieheltä, Ronilta.

Stratfordin mukaan Hermionen aikaisemmin älykäs ja aktiivisen sankarillinen hahmo on näin alennettu perinteiseen Hollywoodissa naiselle sopivaan muottiin ja tilaa on pitänyt antaa sankarilliselle mieshahmolle, joka tukee neitoa pulassa. Elokuvissa Hermione sai pikkutyttönä olla pomotteleva ja itsevarma, mutta nyt nuorena naisena hänen kuuluu olla kiltti ja söpö, mieheltä tukea hakeva hauras olento, joka ei voi mennä porskuttaa eteenpäin vaan jonka pitää sanoa "I can't". Muutenhan häntä aikuisena naisena pidettäisiin dominoivana.

Koskaan aikaisemmin (enkä muista näin tapahtuneen kirjoissakaan) Hermionen ei ole tarvinnut sanoa, ettei hän voi. Pikemminkin hän on ottanut ohjat käsiinsä ja vienyt poikia kuin pässiä narussa. Ja ainoa asia, mitä hän on pelännyt on jälki-istunto tai koulusta erottaminen, huonoon valoon joutuminen opettajien silmissä. Mutta kun pitää tehdä jotain oikein tai toimia jonkun puolesta (mikä elokuvissa on jätetty kokonaan pois, tämä Hermionen aktivismi), Hermione on tyttö tekemässä sen vailla pelkoa. Ehkä tällainen ei siis enää sopinut studiopomoille ja muottia piti muuttaa niin, ettei kukaan katsojista säikähdä liian vahvaa naishahmoa.

Samassa kolumnissa kirjoittaja mainitsee, että Pottereiden levittäjänä toimivan Warner Brosin johtaja oli muutama vuosi aikaisemmin sanonut, "ettei studio aio enää tehdä elokuvia, joissa on nainen pääosassa". Elokuvien naishahmojen vahvistamista peräänkuuluttavalle ihmiselle tällainen kuulostaa huolestuttavalta.

Huolestuttavaa on ollut nähdä tämä kehitys todella käytännössä, kun pääosa elokuvista edelleen viljelee mallia mieshahmosta lähes kaikissa tarinoissa, jotka koskevat henkilöhahmon kasvua ihmisenä. Olen kuullut, että parhaillaan leffassa pyörivä Bridesmaids olisi piristävä poikkeus tähän sääntöön ja kyseisen elokuvan olenkin suunnitellut meneväni katsomaan lähiaikoina.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

MovieMonday #11 - Ärsyttävin elokuvahahmo

Nyt mennään sitten ihan kokonaan tunteella...

MovieMondayn aiheena tällä viikolla on Ravenwavesin heittämä haaste ärsyttävimmistä elokuvahahmoista. Jouduin miettimään tätä jonkin aikaa ja lopulta tulin päätökseen, joka ei ole Jar-Jar Binks (minä en nimittäin koskaan ole vihannut sitä hahmoa samalla tavalla kuin monet muut). Kyselin vinkkejä jo Facebookissakin tuttaviltani ja siellä tuli monia erittäin varteenotettavia vaihtoehtoja, kuten vaikkapa Chris Tuckerin raivostuttava rooli muuten suloisessa The Fifth Elementissä.

Omassa valinnassani päädyin lopulta hahmoon, joka yksinkertaisesti hermostuttaa minua. Se saa minut kiemurtelemaan ärsytyksestä kyseisiä elokuvia katsoessani ja saa omalla kohdallani muuten hienon elokuvan muuttumaan piinaavaksi. Valinta ei varmasti ole suurin yksittäisen ärsytyksen aiheuttaja (hrrr, Tracy Morganin hahmo Cop Outissa tai Seth Rogenin hahmo Green Hornetissa ja mitä vielä), mutta se on "suuruudessaan" kuitenkin aiheuttanut minulle angstia senkin takia, että muuten äijän töistä tykkään.

Kyseessä on nimittäin suurin osa Woody Allenin omissa elokuvissaan esittämistä hahmoista.

Huh. Siinä se nyt tuli kakaistua ulos. Lähettäkää lynkkauspartio.

Minä pidän kovasti Woody Allenin elokuvista, varsinkin muutamasta hänen viime vuosiensa töistä, joissa hän ei itse näyttele mukana. Pidän hänen oivallisista käsikirjoituksistaan ja mielenkiintoisesta ohjaustyylistään. Ja elokuviensa visuaalisesta tyylistä.

Mutta minä en voi sietää Woody Allenin näyttelemiä hahmoja. Jos joku muu näyttelee ihan samaa hahmoa, en ärsyynny lähellekään samalla tavalla vaan usein jopa pidän niistä. Mutta Allenissa itsessään on jotain ylimaallisen paljon minun alitajuntaani ärsyttävää, että joudun suurin piirtein kiristelemään hampaita, kun hänen hahmonsa tulee kuvaan.

Tämä Woody-antipatia aiheutti sen, että en pystynyt katsomaan hänen klassisiakaan elokuviaan (siis niitä joissa hän itse näyttelee) vuosikausiin, sillä en osannut suhtautua mieheen neutraalisti. Rakastuin Match Pointiin ja Vicky Cristina Barcelonaan, pidin suuresti Cassandra's Dreamista, You Will Meet a Tall Dark Stranger sekä nyt tästä uusimmasta Midnight in Parisista. Mutta en pystynyt katsomaan Annie Hallia tai Manhattania ennen kuin jokin aika sitten pakotin itseni siihen. Ovathan ne hienoja elokuvia, mutta voi kun niissä Woody Allenin hahmoa esittäisi joku muu kuin Woody Allen ;-)


maanantai 8. elokuuta 2011

Terrence Malickin The Tree of Life (2011) (****)


1940-luvulla syntynyt ja uransa 70-luvulla aloittanut Terrence Malick ei ole kovin monta elokuvaa ehtinyt vielä tehdä, mutta silti hänen nimestään on kasvanut ilmiö, joka saa jokaisen itseään vähänkään elokuvien ystävänä pitävän höristämään korviaan. Malickin voittokulku alkoi vuonna 1973, kun hän ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan Julma maa (Badlands) - Martin Sheenin ja Sissy Spacekin tähdittämän väkivaltaisen draaman. Muutama vuosi myöhemmin tuli kuvauksestaan Oscarin voittanut Onnellisten aika (Days of Heaven), mutta sitten saatiinkin odottaa 20 vuotta ennen kuin Malick seuraavan kerran asettui kameran taakse.

Vuonna 1998 valmistunut sotadraama Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line) oli seitsemän Oscarin ehdolla, mutta ei voittanut niistä yhtään. Sitten jouduttiin taas odotettamaan -vuoteen 2005 asti ennen kuin intiaaniprinsessa Pocahontasin tarinaa soveltava The New World ilmestyi.

Koska kaikki Malickin työt ovat olleet kuvankauniita, vaikuttavia elokuvataideteoksia, The Tree of Lifea odotettiin suurella innolla. Kultaisen Palmun Cannesin elokuvafestivaaleilla tänä vuonna voittanut elokuva ei kuitenkaan ole kovin helppo elokuva. Se haastaa katsojaansa vielä enemmän kuin Malickin aikaisemmat työt, eikä avaudu hätäiselle, pelkkää helppoa toimintaa etsivälle katsojalle.

The Tree of Lifen synopsista on vaikea yksiselitteisesti kertoa, sillä elokuva on kuin unenomainen maalaus, joka täytyy kokea itse. Sen keskiössä on 1950-luvulla elävä perhe, sen kuria arvostava isä (Brad Pitt), armollinen äiti (Jessica Chastain) ja kolme poikaa. Pojista vanhimman kautta avautuva tarina kuvaa viattomuuden loppua ja sulkeutuu nykyaikana pojan ollessa aikuinen (Sean Penn).

Haasteellisinta elokuvan seuraamisessa on se, että siinä ei ole lähes lainkaan dialogia ja se on kuitenkin pituudeltaan yli kaksi tuntia. Katsojan pitää siis todella keskittyä näkemäänsä ja sen tulkitsemiseen. Tarinan tulkinnalle annetaan kuitenkin runsaasti tilaa, eikä Malick tarjoa yhtä ainoaa totuutta.

The Tree of Life kuljettaa katsojaa kauniiden, unenomaisten kuvien avulla läpi ihmiselämän ja tarjoaa elokuvaelämyksen, joka tunnelmaltaan paikoitellen muistuttaa jopa Gaspar Noen kuolemanjälkeistä elämää tutkiskelevaa Enter The Voidia.

The Tree of Life nähdään Suomessa ensimmäistä kertaa Espoo Cinén avajaiselokuvana 19. elokuuta.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: The Tree of Life
Ohjaus ja käsikirjoitus: Terrence Malick
Pääosissa: Brad Pitt, Jessica Chastain, Sean Penn
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: draama
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (IMDb) >>

perjantai 5. elokuuta 2011

Kotona katseltua: Anvil - The Story of Anvil (2008) (****)


"Liikuttava dokumentti 80-luvulla vaikuttaneesta hevibändistä"

Vuonna 1981 aloitti uransa kanadalainen hevibändi Anvil, joka kylpi pienen hetkisen musiikkimaailman huomiossa, kohahdutti lavaesiintymisellään ja toimi useiden aikalaistensa bändien esikuvana. Ja sitten se unohtui.

Huonoja managereita, huonoja levytyssopimuksia ja ennen kaikkea huonoa tuuria. Mutta Anvil ei itse unohtanut itseään. Laulaja ja kitaristi Steve 'Lips' Kudlow sekä hänen ystävänsä, rumpali Robb Reiner olivat päättäneet jo pikkupoikina rokkaavansa koko ikänsä. Kolmen vuosikymmenen ajan miehet ovat tehneet levyjä ja soitelleet keikkoja muutaman hengen yleisöille, ja siinä samalla tehneet töitä pitääkseen itsensä ja perheensä leivän syrjässä kiinni.

Vanhan rokkarin arki on karua ja siitä kertoo Sacha Gervasi, Anvilin alkuperäisiin kuuluva fanipoika, ohjaamassaan dokumentissa Anvil! The Story of Anvil. Tavattuaan viisissäkymmenissä olevat starat ja kuultuaan heidän edelleen tekevän musiikkia, Gervasi halusi kertoa Anvilin tarinan kaikelle kansalle. Hän haastatteli Anvilia esikuvanaan pitäviä Metallican Lars Ulrichia, Guns N' Rosesin Slashia ja Motörheadin Lemmyä, hän seurasi kameransa kanssa Lipsin ja Robbin elämää, kuunteli heidän perheitään ja lopulta matkasi bändin kanssa surulliselle Euroopan kiertueelle, jossa bändi soitti tyhjille saleille.

Gervasin dokumentti ei kerro niinkään musiikista vaan se kertoo tavallisista ihmisistä musiikin takana, heidän omistautumisestaan asialleen, rakkaudestaan musiikkiin ja samalla ystävyyden rakentamasta siteestä, joka kestää vuosikymmenistä toiseen ja jokaisen verisen riidan yli. Dokumentissa ei esimerkiksi kuulla yhtään Anvilin biisiä kokonaisuudessaan.

Anvilin tarina kerrotaan suurella sydämellä. Siinä on surkuhupaisia kohtauksia siitä, kuinka rokkirähjät eivät saa lippuja täyteen buukattuun junaan matkalla seuraavaan keikkakaupunkiin ja siitä kuinka he joutuvat taistelemaan Prahassa baarinpitäjän kanssa maksusta soitettuaan ensin kouralliselle yleisöä. Dokumentti ei kuitenkaan halua herättää myötähäpeää, vaan se antaa elämässään hieman huonommin pärjänneille, mutta elämäniloaan ja -uskoaan menettämättömille miehille äänen. Se on yhtä aikaa surullinen tarina ikääntymisestä, mutta samalla sympaattinen ja nostattava kokemus.

Dokumentin kuvauksen aikaan Anvil sai levynsä tuottajaksi pitkän linjan hevimiehen Chris Tsangaridesin, jonka avulla bändin 13. studioalbumi This is Thirteen! valmistui. Se ei kuitenkaan saanut levy-yhtiöitä innostumaan ja päätyi alunperin omakustanteena myyntiin bändin oman verkkosivun kautta.

Elokuva sai ilmestyessään erittäin hyvän vastaanoton ja siivitti pitkän historian Anvilin uuteen nousuun. Dokumentin näkemisen jälkeen tuota uutta nousua katsoo aivan uusin silmin ja lämpimin mielin suo sen näille asialleen omistautuneille rokkareille. Miten korkealle nousu tällä kertaa johtaa, jää nähtäväksi, mutta markkinointikoneisto ainakin toimii nykypäivänä ihan erilaisella volyymillä kuin 30 vuotta sitten.

Dvdllä on lisämateriaalina muutamia poistettuja kohtauksia sekä Lars Ulrichin puolituntinen haastattelu, jossa tämä kertoo suhteestaan Anviliin sekä Robb Reinerin vaikutuksesta häneen rumpalina. Mukana on myös pieni klippi siitä, missä Anvilin pari muuta alkuperäistä jäsentä on nykyisin sekä elokuvan ohjaajan oma hetki kameran etupuolella hevibändin rumpalina.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Anvil - The Story of Anvil
Ohjaus: Sacha Gervasi
Valmistusmaa: Kanada 2008
Genre: dokumentti
Ikäraja: sallittu
IMDb


Juttu julkaistu alun perin kesäkuussa 2011 Discshop.fi:ssä

torstai 4. elokuuta 2011

Luettua: Spike Omnibus

Eilen kirjoittelin lukemastani Angel-kokoelmasta ja nyt on sitten toisen Buffy-vampyyrin, Spiken vuoro. Tilasin molemmat kokoelmat samaan aikaan, mutta Spiken päädyin niistä lukemaan ensin -olihan hahmosta tv-sarjassa kehittynyt Angelia mielenkiintoisempi. Vaikka tarinat eivät virallista sarjajatkumoa olekaan, niissä on kuitenkin säilynyt sarjan henki ja dialogia lukiessa voi päänsä sisällä kuulla James Marstersin Spike-äänen selvästi.

Vuonna 2009 julkaistun Spike Omnibus -kokoelman 470 sivua sisältää seuraavat tarinat:

* Spike: Old Times
* Spike: Old Wounds
* Spike: Lost & Found
* Spike vs Dracula
* Spike: Asylum
* Spike: Shadow Puppets 

"Asylumin" ja "Shadow Puppetsin" on käsikirjoittanut Brian Lynch ja piirtänyt yksi suosikkipiirtäjistäni Franco Urru. Lynch päätyi näiden Spike-tarinoidensa jälkeen viralliseksi Buffy-maailman käsikirjoittajaksi, kun Joss Whedon otti hänet mukaan kirjoittamaan Angel tv-sarjan jatkoksi tehtyä Angel: After the Fall -sarjakuvaa.

"Old Timesin" ja "Spike vs. Draculan" on käsikirjoittanut Peter David, "Old Woundsin" ja "Lost & Foundin" puolestaan Scott Tipton. Näistä kolme on piirtänyt Fernando Goni ja "Spike vs. Draculassa" piirtäjiä on ollut useita.

"Old Times" kietoo yhteen Spiken menneisyyttä ihmisenä ja nykypäivänä vampyyrinä, joka ei edelleenkään ole antanut anteeksi häntä vastaan aikoinaan kieroilleille. Rankasti alkuperäistä käsittelevä tarina on kuitenkin kiva, joskin hieman epäsopiva Spiken historiaan nähden kokonaisuutena. Noh, olisihan se näinkin voinut mennä. Myös "Old Wounds" katsoo menneisyyteen ja antaa Spikelle lisää historiaa. Mukana häärivät myös Angel joukkioineen, mutta tarinassa nähtävästä realistisuuteen pyrkivästä piirrosjäljestä minä en oikein välitä. "Lost & Found" on Spiken ja Angelin yhteinen tarina, mutta sekä tarinaltaan että piirrosjäljeltään vähän mitäänsanomaton.

"Spike vs. Dracula" kertoo, miten Spikesta ja Draculasta tuli aikoinaan veriviholliset ja kuinka nämä kaksi ovat kohdanneet vuosikymmenten varrella useamminkin kuin kerran. Ihan hupaisia pikkutarinoita, joskin kaikkien piirrostyylistä en pitänyt.

"Asylum" on buffyverselle tyypillisempi ja synkempi tarina, joka sijoittaa sankarimme yliluonnollisille tyypeille tarkoitettuun mielisairaalaan, jonka tarkoituksena on parantaa sinne tulevia, mutta joka kuitenkin on jotain ihan muuta. "Shadow Puppets" taas ottaa käyttöön Angel-tv-sarjassakin nähdyn idean Smile Time -lastenohjelmasta, joka imaisee ohjelmaa katsovien lasten elinvoiman (ja tekee sankareistamme hassuja nukkeja). Sanotaan nyt näin, että mieluummin luen noita tarinoita, joissa hahmot ovat ihan itseään eivätkä nukkeja. Onhan näissä oma huumorinsa.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Luettua: Angel Omnibus, vol 1

Tilasin keväällä Buffy/Angel-addiktioni jatkoksi hieman sarjakuvia ja kun eteen sattui näppärä kokoelma edullisesti, niin nettikaupassa "buy"-nappulan painaminen on yllättävän helppoa.

Angel Omnibus, vol 1 (oletettavasti vol 2 on myös olemassa tai ainakin tulossa) sisältää seuraavat tarinat:

* The Curse
* Old Friends
* Angel: Spotlight
* Auld Lang Syne

Nämä Angel-tarinat sisältävät samoja hahmoja kuin tv-sarjassa ja viittauksia sarjassa nähtyihin tapahtumiin, mutta ne eivät kuitenkaan ole mitään virallista Joss Whedon -jatkumoa vaan ihan muiden käsikirjoittamia tarinoita. Vajaa 500 sivua Angel-tarinaa on kuitenkin sarjan fanille oikein mukava paketti.

Piirroksesta vastaa lähes kokonaan David Messina, jonka tyyliä ihailen suuresti. Ainoastaan kokonaisuudessa "Spotlight", joka kertoo Illyrian, Gunnin, Wesleyn, Doylen ja Connorin tarinat, on mukana muita piirtäjiä (Nicola Scott, Mark Pennington, Mike Norton ja Bob Gill). Tarinasta puolestaan vastaa pääosin Jeff Mariotte.

"The Curse" on kertomus Angelin matkasta Romaniaan, missä hän pyrkii löytämään hänet aikoinaan kironneen mustalaisryhmän ja sitä kautta apua kiroukselleen. Ei sille sielukiroukselle vaan sille onnellisuuskiroukselle. Tarina on hieno ja piirretty upeasti. Siinä on mukana Angelin angsti sataprosenttisesti. "Old Friends" puolestaan on vähän hömppä tarina sarjasta tuttujen hahmojen ilmaantumisesta Angelin elämään kummallisina kaksoisolentoinaan. Tästä tarinasta tuli mieleen enemmänkin se, että vanhoja, jopa jo kuolleita, hahmoja ja niiden välisiä jännitteitä haluttiin esitellä uudelleen. Ei oikein toiminut.

"Spotlightin" henkilötarinoissa puolestaan on enemmän itua. Ne kun tyyliltäänkin pyrkivät vain kasvattamaan hahmoja ja taustoittamaan niitä. Mukavia välipaloja, mutta lopulta ei sen kummempia.

"Auld Lang Syne" menee sitten asian ytimeen eli Angelin ja Spiken väliseen viha-rakkaus -suhteeseen. Molemmat sieluvampyyrit alkavat nähdä rajuja painajaisia ja päätyvät sekopäisinä ottamaan keskenään vähän käsirysyä ennen kuin tajuavat, että heillä onkin edessään yhteinen vihollinen.

Seuraavaksi Spike: Omnibus ;-)

tiistai 2. elokuuta 2011

Hotter Than Hell: Alexander Skarsgård

Joidenkin ihmisten mielestä ruotsalaiset naiset ovat maailman kauneimpia. Ei taida ruotsalaisissa miehissäkään olla haukkumista, ainakin kun katsoo Alexander Skarsgårdia, tuota viikinkivampyyri Eric Northmanina True Bloodissa ihastuttavaa yli 190-senttistä komistusta.

Minä olen aina ollut enemmän tummien miesten perään, mutta niin se vissiin maku muuttuu ja toisaalta, kaunis mies on kaunis mies, olipa minkä värinen tahansa. Skarsgård on saanut ainakin tässä osoitteessa kuolan valumaan sen verran ahkerasti, että tässä teillekin hieman sitä kuvasatoa, mitä googlatessani löysin. Ihan kiusaksi ;-)

Tiesittehän muuten, että Skarsgård, joka nähtiin keväällä Lars Von Trierin upeassa Melancholiassa, nähdään syksyllä Olkikoirat (Straw Dogs) -remaken pahiksena?


Lisää kuvia klikkaamalla >>

maanantai 1. elokuuta 2011

MovieMonday #10 - Who would you be?

Tämän viikon haasteeseen Movie Mondayssa oli Bubble heittänyt ajatusleikin siitä, kuka elokuvahahmo itse tahtoisi olla. Helppo juttu! mietin ensiksi. Ja sitten se pähkäily alkoi :)

Ensimmäinen mieleen tuli tietenkin, että tottahan toki haluaisin olla oikeutta puolustava Jediritari jossain kaukaisessa galaksissa. Sininen valosapeli ja kaikki. Sellainen kuin Obi-Wan Kenobi. Viisas, mutta silti omapäinen.

Sitten aloin miettiä, että kylmähän siellä kaukaisessa galaksissa saattaisi olla. Ja taistellakin aina vaan pitäisi kaiken maailman inhottavia Sithejä vastaan. Ja läheiset ihmissuhteetkin jäävät Jedeiltä aika vähiin. Ei minusta ehkä sittenkään Jediä tulisi.


Seuraavaksi mieleni harhautui täysin vastakkaiseen suuntaan, Keskimaahan, Galadrielin valtakuntaan, joka enemmän ehkä sittenkin soveltuisi minulle paremmin. Ajatella, sehän on lumoavan kaunis ja taianomainen paikka, jota hallitsevat eteerisen kauniit haltiat.

Toisaalta myös Harry Potterin taikamaailma kiinnostaisi. Ajatella, mitä kaikkea voisi tehdä yhdellä taikasauvan heilautuksella? Ja voisi asustella ihanassa Skotlannissa. Skotlannissa voisi asustella myös Highlanderina. Sitä olisi kuolematon, ikuisesti nuori ja kaunis, mutta ei kuitenkaan vampyyrien tavalla.

Mielenkiintoisia vaihtoehtoja on paljon, mutta onhan se päätös lopulta tehtävä. Viimeinen päätökseni kohdistuu sittenkin Keskimaahan, sillä Uusi-Seelanti on oikeastikin yksi maailman kauneimpia paikkoja elää. Haluaisin olla haltia, jolla on viisautta ja kauneutta kuin Galadrielilla, mutta rohkeutta ja rämäpäisyyttä kuin Legolasilla.

Kauaksi on meno karannut nuoruuden "live fast, die young" -asenteesta...

Mutta jos elämää ohjaisi vaikkapa Kevin Smith, ei siitä ainakaan tylsää tulisi ;-)

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Harry Potter ja kuoleman varjelukset - osa 2 (2011) (****)

Kävin eilen katsomassa viimeisen Potterin toistamiseen, sillä perinteeksi on muodostunut, että katsomme mieheni kanssa Potterit yhdessä - hänkin kun pitää sarjasta, niin pitihän minun viedä hänet elokuviin, kun kerrankin yhdessä sinne pääsimme :) Olin edelleenkin yhtä vaikuttunut näkemästäni kuin ensimmäisellä kerrallakin ja ainoa asia, mitä harmittelin, oli se, ettemme menneet sittenkin katsomaan 2D-versiota. Kyllä se on vaan niin, että hyvin harvaan elokuvaan 3D oikeasti tuo mitään lisäarvoa vaan enemmänkin negatiivisia fiiliksiä painavista laseista ja tummasta, värit syövästä kuvasta. Postaan tänne blogiinkin nyt Episodin verkkosivulla aikaisemmin julkaistun juttuni elokuvasta.


Nyt se sitten päättyi, 10 vuoden mittainen, huikean kasvun ja kehityksen kokenut velhomaailman seikkailu visuaalisessa muodossaan. Harry Potter ja kuoleman varjelukset - osa 2 keskittyy Harryn (Daniel Radcliffe) ja lordi Voldemortin (Ralph Fiennes) viimeiseen hyvän ja pahan väliseen taisteluun, kun ystäviensä Hermionen (Emma Watson) ja Ronin (Rupert Grint) kanssa Voldemortin sielun palasia sisältäviä hirnyrkkejä etsivä velhopoika joutuu lopulta kohtaamaan arkkivihollisensa, kaikkien aikojen suurimman pimeyden velhon eeppisiä mittoja saavassa elämän ja kuoleman taistelussa.

Maailman suosituimmaksi kasvaneen elokuvasarjan viimeisen ja odotetuimman osan harteille oli ladattu suuria paineita - pitihän sen toteuttaa katsojien toiveet ja unelmat J.K. Rowlingin lähes pyhäksi muodostuneesta sanasta. Seitsenosaisen kirjasarjan viimeisen osan jakamista kahdeksi elokuvaksi myös kritisoitiin. Päätös osoittautui lopulta toimivaksi, sillä tällä tavoin lopun ajan käsinkosketeltava dramatiikka on saatu viipyilevämmän Kuoleman varjelukset - osa 1:n jälkeen paremmin haltuun ja tärkeät tapahtumat saavat enemmän huomiota.

Kahtiajaon jälkeenkin tarinaa on niin paljon, että Harry Potter ja kuoleman varjelukset - osa 2 kiirehtii paikoitellen, eikä ehdi paneutua Rowlingin jokaiseen riviin. Kiireestä huolimatta kolme edellistäkin Potteria ohjanneen David Yatesin käsissä Steve Klovesin käsikirjoitus taipuu alkuperäiselle materiaalilleen uskolliseksi seikkailuksi, joka varmasti tyydyttää sarjan uskolliset ystävät, liikutuksesta puhumattakaan.

Viimeinen Potter nähdään kolmiulotteisena, mitä käytetään elokuvan tehokeinona hillitysti ja siististi. 3D korostaa elokuvan jo ennestään komeaa visuaalisuutta, mutta ei nosta itseään pääosaan. Kokonaisuudesta muodostuu yli kahden tunnin pituudesta huolimatta otteessaan pitävä seikkailu, joka antaa arvoa henkilöilleen ja liikuttaa juuri oikeissa kohdissa, sillä taistelun tuoksinasta irrotetut syventävät hetket nousevat vaikuttavuudessaan sarjan parhaimmistoon. Kaikkien Harry Potterin kanssa yhdessä vietettyjen tuntien jälkeen voi reilusti sanoa Yatesin onnistuneen luomaan syvällisen sekä laadultaan rikkaan ja toimivan päätöksen miljoonien rakastamalle tarinalle.

Jopa päätösepilogi nimittäin toimii elokuvassa kirjaa paremmin, sillä se tuntuu vetävän tarinan langat siististi yhteen ympyrän sulkeutuessa. Kaiken taistelemisen ja synkkyyden jälkeen se palauttaa elokuvaan sarjan alussa Chris Columbuksen vetovuoron aikana nähdyn värikylläisen suloisuuden ja viattomuuden.

Jokaisen Potter-elokuvan tapauksessa kuuluu tapoihin valitella sitä, että tiettyjä kohtauksia on elokuvaversiosta jätetty pois. Professori Dumbledoren (Michael Gambon) menneisyys on typistetty pieneksi sivulauseeksi ja velho Grindelwaldista kertova osuus on jätetty kokonaan pois, mikä saattaa harmittaa sarjan ystäviä. Loppua kohden sarjan mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousevan professori Kalkaroksen (Alan Rickman) rooli on kuitenkin onnistuttu sisällyttämään kaikessa liikkuttavuudessaan. Mukana on myös muutamassa aikaisemmassa elokuvassa hyvin pienelle huomiolle jäänyt professori McGarmiwa (Maggie Smith), joka pääsee viimeisessä osassa jälleen tositoimiin.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2
Ohjaus: David Yates
Käsikirjoitus: Steve Kloves, perustuu J.K. Rowlingin romaaniin
Pääosissa:Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Alan Rickman, Ralph Fiennes
Valmistusmaa: UK / USA 2011
Genre: seikkailu / fantasia
Ikäraja: 11
IMDb
Traileri (IMDb) >>

Juttu on julkaistu alun perin Episodin verkkosivulla ja siitä hieman muokattu blogia varten

Kuva: © 2011 Warner Bros. Ent.
Harry Potter Publishing Rights © J.K.R.

Harry Potter characters, names and related indicia are trademarks of and © Warner Bros. Ent. All Rights Reserved.  

torstai 28. heinäkuuta 2011

Bad Teacher (2011) (**)


Paljon on kerrottu tarinoita koulun rasittavuudesta oppilaiden näkökulmasta, mutta entäpä kun koulu tuntuu pakkopullalta jopa kansakunnan kynttilän eli opettajan mielestä? Pahan pukin (2003) koulumaailmaan sijoittuvassa vastineessa Elizabeth Halsey (Cameron Diaz) on ilkeä ja vastuuton opettaja. Hän on pinnallinen ihminen, joka on menossa naimisiin unelmiensa rikkaan prinssin kanssa, joka on luvannut ottaa hänet elätikseen, ettei hänen enää tarvitsisi tehdä kamalaa työtään. Kun sulhanen tuleekin häiden suhteen toisiin ajatuksiin ja heittää itsekkään Elizabethin pihalle, joutuu nainen palaamaan koulun piinapenkkiin kasvattamaan ennen kaikkea itseään.

Kesäkomediana nähtävä Bad Teacher on elokuva, jonka hahmoista on vaikea pitää. Diazin opettaja on tunteeton omaan napaansa tuijottaja, joka rikkoo lakeja ja pääsee silti -moraalisesti ajateltuna vähän liian helposti- pälkähästä.

Elokuvan huumoria kaivellaan Elizabethin epäkonservatiivisesta, pilveä koulun parkkipaikalla polttelevasta elämänasenteesta ja hänen suhtautumisestaan niin oppilaisiinsa kuin itseään perinteisempiin opettajakollegoihin. Huumori on ilkeämielistä, muttei kuitenkaan ylitseampuvan räävitöntä, ja sille nauramisesta tulee vaivaantunut olo. Fyysisen komedian taitava ja karismaattinen Diaz onnistuu kuitenkin luomaan hahmoonsa sen verran positiivisia piirteitä, että loppupuolelle mentäessä ja tarinan kaaren häntä kasvattaessa sympatiat alkavat lopulta olla hänen puolellaan.

Elizabethin miespuolisina kollegoina nähtävät Justin Timberlake ja Jason Segel loistavat hauskoissa sivuosissaan. Timberlaken Scott on täydellisen aivoton tollo, kun taas Segelin tuhdista jumppamaikasta löytyy mukavaa sosiaalista älykkyyttä. Yksi elokuvan riemastuttavimpia kohtauksia onkin näiden “kilpakosijoiden” kesken käytävä sanailu luokkaretken aikana. Myös Lucy Punch Elizabethin tunnollisena, mutta neuroottisuutensa vuoksi ratkeamispisteessä olevana kollegana onnistuu tuomaan elokuvaan muutaman hykerryttävän hetken lisää.

Lawrence Kasdanin poika Jake Kasdan on aikaisemmin ohjannut Suomessa hieman vähemmälle huomiolle jääneet komediat Walk Hard: The Dewey Cox Story (2007) ja Orange County (2002). Käsikirjoituksesta vastanneet Gene Stupnitsky ja Lee Eisenberg ovat puolestaan tuttuja kynäiltyään kammottavan luolamieskomedian Year One - Kaiken alku (2009).

Häijystä huumoristaan huolimatta Bad Teacher jää puolivillaiseksi. Se ei räväytä eikä yllätä kunnolla, mutta ei heppoisalla hahmonkasvatuksellaan onnistu myökään voittamaan katsojan sydäntä puolelleen -rankempaa kallistusta jompaan kumpaan suuntaan olisi nyt kaivattu. Suhteellisen viihdyttävän puolitoistatuntisen kesäauringon sulattamille aivosoluille se toki suo.
 
Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Bad Teacher
Ohjaus: Jake Kasdan
Käsikirjoitus: Gene Stupnitsky, Lee Eisenberg
Pääosissa: Cameron Diaz, Jason Segel, Justin Timberlake, Lucy Punch
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia
Ikäraja: 13
IMDb
Traileri (IMDb) >>

Juttu julkaistu alun perin Episodin verkkosivulla sekä lyhennettynä Episodissa #7/2011

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

MovieMonday #9 - Mikä fiilis!

Tämän viikon MovieMondayn aiheeksi oli Anzi heittänyt elokuvat, jotka herättävät tunteita siksi, että ne ovat esimerkiksi tulleet liitetyksi johonkin elämän tärkeään käänteeseen. Omalla kohdallani mieleen nousi heti yksi elokuva ylitse muiden. Elokuvaan liittyvä tarina on minulle hyvin henkilökohtainen, mutta hetken mietinnän jälkeen päätin kuitenkin jakaa sen kanssanne.

Oli tammikuinen päivä vuonna 2006 ja kävimme mieheni kanssa yhdessä elokuvissa. Katsomamme elokuva oli nimeltään Brokeback Mountain ja se sai minussa aikaan tunneryöpyn, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin elokuvan aikana kokenut, enkä itse asiassa myöskään sen jälkeen. Olin täysin huumaantunut tarinan vaikuttavuudesta, hullaantunut sen kauneudesta ja yhtäkaikkisesta kauheudesta, jotka Ang Lee niin hienosti yhdisti toisiinsa. Heath Ledgerin ja Jake Gyllenhaalin ansiokkaasti esittämä traaginen rakkaustarina ei päästänyt minusta irti moneen päivään. Se velloi mielessäni voimakkaammin kuin mikään tarina koskaan aikaisemmin.

9 kk tuon päivän jälkeen syntyi tyttäremme :)

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Kotona katseltua: Burleski (2010) (**)


Pikkukaupungin tyttö Ali (Christina Aguilera) muuttaa Kaliforniaan haaveenaan päästä isona laulavaksi ja tanssivaksi esiintyjäksi. Hän päätyy Tessin (Cher) omistamaan burleskiklubiin, jonka kiltti baarimikko Jack (Cam Gigandet) antaa söpölle ja sympaattiselle tytölle säälistä töitä tarjoilijana ja lopulta myös katon pään päälle.

Ali yrittää vakuuttaa Tessin ja tämän avustajan Seanin (Stanley Tucci) kyvyistään, mutta kaksikko ei halua antaa tytön edes yrittää. Heillä on jo tähtönen, Nikki (Kristen Bell), joka tosin on hieman liikaa viinaan menevä. Lopulta Ali saa mahdollisuuden -tai paremminkin ottaa sen väkisin- ja hurmaa vahvalla äänellään kaikki lähistöllä liikkuvat.

Neuvokkaasta tytöstä tulee show'n vetonaula ja myös Tessin luotettava neuvonantaja hetkellä, jolloin pankki -ja samalla bisnesmies Marcus (Eric Dane)- uhkaa viedä klubin Tessiltä maksamattomien velkojen takia.

Burleski vetoaa katsojaan enemmän Aguileran upean lauluäänen ja visuaalisesti komean ympäristönsä kautta kuin varsinaisesti tarinallaan. Tarina nimittäin on kevyt kuin mikä ja niin ennalta-arvattava, että välillä ärsyttää. Kunnollista jännitettä draamasta ei synny. Lisäksi esiintyminen, mikä ei vaadi laulamista tai tanssimista, on harmillisen jäykkää ja luonnotonta ja näyttelijöiden ulosanti töksähtelee pahemman kerran.

Musikaalissa nähdään paljon seksikästä tanssia (joka ei kuitenkaan taida kovin lähellä sitä oikeaa burleskia olla) ja koreiden asujen täyttämiä esityksiä, mutta suurin ansio lepää ehdottomasti Aguileran lauluäänessä. Se nimittäin oikeasti saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä! Mikäli rooliin olisi valittu joku vaatimattomammalla äänellä varustettu laululintunen, olisi elokuvasta kadonnut se viimeinenkin voima, mikä siinä nyt Aguileran syvän ja vahvan äänen kautta on.

Ei Burleski mikään Chicago ole, mutta (hyvin kilttiä) seksiä tihkuvia laulu- ja tanssiesityksiä ihaileville tässäkin riittää katsomista. Ja kepoisena hyvänmielen tuojana voi tätä suositella kertakatseluksi muillekin sellaisiin hetkiin, kun vakava draama on täysin pois suljettu genre. Ei vaan kannata odottaa mitään suurta ja hienoa, maailmoja syleilevää mahtavuutta. Söpön kevyt, erittäin ennalta arvattava elokuva, jolla on kuitenkin suuri ääni.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Burlesque
Ohjaus ja käsikirjoitus: Steve Antin
Pääosissa: Christina Aguilera, Cher, Cam Gigandet, Stanley Tucci, Eric Dane, Kristen Bell, Alan Cumming
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: musikaali / draama / romantiikka
Ikäraja: sallittu
IMDb
Traileri (IMDb) >>

maanantai 18. heinäkuuta 2011

MovieMonday #8 - Lapsuuden sankarille

MovieMondayn aiheena tällä viikolla ovat lapsuuden ja nuoruuden elokuvat. Ne sellaiset, jotka tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja mahdollisesti tekivät sinusta elokuvaharrastajan.

Minä en ollut leffafani vielä pienenä vaan enemmänkin lukutoukka ja musiikkifani. Osittain tämä saattoi johtua siitä, että meillä oli melkoisen pitkään ala-asteelle asti mustavalkoinen tv, josta näkyi kaksi kanavaa. Tuolta ajalta Lassien lisäksi mieleeni on jäänyt venäläinen elokuva Bim mustakorva, jonka nyt jokin aika sitten näin vihdoinkin uusiksi. Ja itkin edelleenkin (juttu leffasta täällä). Toki telkusta tuli katseltua kaikenlaista -kuukauden westernit olivat kova sana jossakin vaiheessa- mutta leffafani minusta tuli kunnolla vasta sitten, kun perheeseemme tuli vihdoinkin VHS-videot - kun olin 16-vuotias. Sitä ennen jouduin aina elokuvien vuokraamisen yhteydessä vuokraamaan myös niiden katseluun tarkoitetun laitteen ja tuolloin nuorena tyttönä sitä ainakin 10 kiloa painavaa laatikkoa raahatessa piti oikeasti haluta katsoa ne vuokratut elokuvat.

Vaikka en hirveän paljon siis pystynyt katsomaan varsinkaan uusimpia elokuvia, minuun suuren vaikutuksen tehneitä elokuvia on kuitenkin useita. Ehkä tämä johtuu siitä, että silloin harvoin kun oli rahaa niin paljon, että raski vuokrata läjän kasetteja ja katselulaitteen, sitä oikeasti keskittyi katsomaansa. Ja kun joku kovasti kolahti, se piti sitten aina vaan vuokrata uusiksi siinä viikon läjän mukana :)

Kaksi uudestaan ja uudestaan vuokrattua elokuvaa on kuitenkin ylitse muiden. Joel Schumacherin ohjaama The Lost Boys (IMDb) sekä Renny Harlinin ohjaama Prison (IMDb). Kaverini, jonka kanssa silloin tällöin vuokrasimme leffaläjän yhdessä, alkoi jo jossakin vaiheessa kyllästyä minuun, kun olin jompaa kumpaa aina ottamassa pinoon mukaan. Vaikka varsinaista kauhua hieman karsastankin, jännitys, seikkailu ja yliluonnolliset asiat ovat kuitenkin aina minua kiehtoneet (olihan lapsuuteni luetuin kirja kammottava Noidan käsikirja!). Lost Boysissa vetosi varmaankin tarinan viattomuus mutta samalla vampyyrien vaarallisuus. Ja Jason Patriciin rakastuin päätä pahkaa. Lisäksi elokuvassa soi aivan mahtava musiikki, yksi parhaita soundtrackeja, mitä olen koskaan kuullut.

Harlinin ensimmäinen Hollywood-tuotanto Prison puolestaan oli oikeasti hieman pelottava. Se on myös Viggo Mortensenin ensimmäisiä elokuvarooleja ja minäkin tajusin asian vasta kun muutama vuosi sitten näin elokuvan vuosien jälkeen uusiksi, kun se julkaistiin ensimmäistä kertaa dvd:llä.

Lost Boysin alkuperäinen traileri ei ihan iske enää, mutta onneksi varsinainen elokuva on laadukkaampaa tekoa:



Prisonin traileri vuodelta 1988 näyttää oikeastaan elokuvan kaikki parhaat kohdat:

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Kotona katselua: Zoolander (2001) (***)

Olen ollut viime aikoina jostain syystä hieman alamaissa ja kaivannut jotain todella kevyttä katseltavaa. Eräänä päivänä keksin, että haluan ehdottomasti katsoa uusiksi Ben Stillerin Zoolanderin. Kävelin dvd-hyllylle ja kauhukseni huomasin, että minullahan ei ollutkaan sitä omana! Play.comilta levy löytyi alle vitosella ja kerrankin posti toimi rivakasti, ja levy kopsahti eteisen lattialle alle viikko sen jälkeen kun tilauksen olin tehnyt.

Lauantai-ilta ja toiveena saada aivot narikkaan pariksi tunniksi - Zoolanderin avulla se onnistuu!

Zoolander kertoo veteraanimallista, Derek Zoolanderista (Stiller), jonka maailma järkkyy, kun hän menettää Vuoden Miesmalli -tittelinsä uudelle tulokkaalle Hanselille (Owen Wilson). Time -lehden toimittaja Mathilda (Christine Taylor) kirjoittaa hänestä vielä tylyn jutun lehteenkin. Masentunut Derek lähtee etsimään itseään, mutta kotikonnuilta, Jon Voightin esittämän kaivoksessa työtään tekevän isäukon luota sitä ei tahdo löytyä. Niinpä hän joutuu muotiguru Mugatun (Will Ferrell) näppeihin. Ja tämä mies ei olekaan mikään tavallinen muotisuunnittelija vaan hänellä on näppinsä pelissä myös politiikan likaisella areenalla, apunaan kylmä ja kova apurinsa Katinka (Milla Jovovich).

Zoolander on tolkuttoman hupaisa komedia, jota on ilo katsoa. Sen hauskuus on sydämellistä, vähän jokaiseen suuntaan irvuilevaa, mutta ketään suuremmin loukkaamatonta hauskuutta, joka naurattaa oikeasti. Stiller on oikeasti symppis lievästi sanottuna yksinkertaisena miesmallina, jonka palikkamaisuuden Stiller ihanan itseironisesti tuo omassa ohjauksessaan pinnalle.

Wilson ja Stiller ovat kilpailevana mallikaksikkona loistavia - kaksi erittäin fyysistä koomikkoa yhdessä toimii todella hyvin. Cameorooleissa nähdään suuri liuta populaarikulttuurin nimiä David Bowiesta Natalie Portmaniin, Lenny Kravitzista Billy Zaneen ja Paris Hiltoniin. Höpsön lisän mukaan tuovat Derekin kämppiksinä asustavat mallipojat Brint (Alexander Manning), Rufus (Asio Highsmith) ja Meekus (ei vielä mitään Eric Northman-piirteitä omistava Alexander Skarsgård), joiden kohtalo kelpaisi Darwinin palkintoihin kirkkaasti.

Toimittaja-Mathildana nähtävä Taylor muuten on Stillerin vaimo oikeassa elämässä. Niin, ja nähdäänhän elokuvassa myös "suomalaista" väriä, sillä Hanselin luona asustaa Suomesta kotoisin oleva bändillinen kääpiöitä.

Eihän Zoolander mikään elokuvahistorian merkkiteos ole, mutta kevyenä, aivottomana viihteenä se toimii erinomaisesti.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Zoolander
Ohjaus: Ben Stiller
Käsikirjoitus: Drake Sather, Ben Stiller, John Hamburg
Pääosissa: Ben Stiller, Owen Wilson, Will Ferrell, Christine Taylor, Milla Jovovich
Valmistusmaa: USA / Australia / Saksa 2001
Genre: komedia
Ikäraja: 11
IMDb

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Viimeinen Harry Potter (2011) (****)


Tänään viedään viimeistä Potteria, kun Harry Potter ja Kuoleman varjelukset - osa 2 saadaan vihdoin suuren yleisön nähtäväksi elokuvateattereihin. Nykytyyliin 3D:nä.

Onhan se mahtavaa katsottavaa, vaikka hieman haikea fiilis vanhalle fanitytölle tulikin. Se on nimittäin nyt loppu. Ei enää Pottereita, joskin toivottavasti jotain puuttuvaa materiaalia nähdään lisää sitten dvd-julkaisun aikaan. Ainakin itse nimittäin jäin kaipaamaan hieman lisää, varsinkin Dumbledorea.

Varsinainen arvioni luettavissa Episodissa ja sitten joskus myöhemmin myös tässä blogissa :)


Kuvat: © 2011 Warner Bros. Ent.
Harry Potter Publishing Rights © J.K.R.

Harry Potter characters, names and related indicia are trademarks of and © Warner Bros. Ent. All Rights Reserved.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

MovieMonday #7 - Gone but not forgotten

Tällä viikolla Ursula asetti Movie Mondayn aiheeksi edesmenneet filmitähdet. Kuka näyttelijä on tehnyt työllään lähtemättömän vaikutuksen ja tarjonnut katsojalleen unohtumattoman elokuvaelämyksen?

Uskon, että tämä kyseinen näyttelijä löytyy monen muunkin haasteeseen osallistuneen postauksesta (en ole vielä ehtinyt käydä muiden juttuja lukemassa), mutta minun oli aivan pakko valita tämä kolme vuotta sitten kuollut nuori tähti, sillä hänen kuolemansa uransa ollessa huikeassa nousussa oli liiankin traaginen.


Australian Perthissä huhtikuun 4. 1979 syntynyt Heath Ledger jysäytti itsensä yhdeksi suosikkinäyttelijäkseni vuonna 2005, kun hän antoi hahmon traagista traagisemmallekin Ennis Del Marille Ang Leen elokuvassa Brokeback Mountain. En ensin voinut uskoa, miten lahjakkaaksi tämä nuori aussi olikaan kasvanut ihan huomaamattani. Surffitukkainen nuorukainen oli muuttunut vakavasti otettavaksi näyttelijäksi kertaheitolla.

Brokeback Mountainin myötä Ledgerin ura lähti laatunäyttelijänä sellaiseen nousuun, että aloin odottaa innolla hänen jokaista elokuvaansa. Ja sitten hän kuoli. Hups vaan ja loistava tähti elokuvataivaalla oli sammunut kertaheitolla.

Oli jotenkin järkyttävää nähdä Ledger vielä kahdessa elokuvassa kuolemansa jälkeen. Christopher Nolanin Dark Knightista postuumisti luovutetun sivuosa-Oscarin olisi mielellään nähnyt annettavan lahjakkaalle Ledgerille itselleen hänen ollessaan elossa. Varsinkin kun nyt tiedetään hänen ottaneen sekopäisen Jokerin roolin niin tosissaan, että se tuli hänen uniinsakin - minkä takia hän sitten joutui turvautumaan lääkkeisiin, joiden vahingossa tapahtuneeseen yliannostukseen hän sitten kuoli.

Löysin juutuubista tällaisen erittäin kauniin Brokeback Mountain -videon:

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Kotona katseltua: Dokumentti-Oscarin voittanut Inside Job (2010) (****)

Dokumentteja pitäisi katsoa useammin. Ja dokumenttien tekijöille nostaa hattua useammin. Niin loistavia tutkimuksia monet näistä elokuvantekijöistä tekevät paljastaessaan maailman vääryyksiä ja tuoden niitä selkeän kuvallisessa muodossa meidän tavallisten ihmisten katsottavaksi.

Tänä vuonna dokumentti-Oscarin voittanut Inside Job on yksi niistä, jotka näyttävät katsojille tylyjä faktoja kieroilusta ja suoranaisesta pahuudesta ja joiden toivoisi muuttavan maailmaa edes hiukan. Charles Fergusonin ohjaamassa dokumentissa kerrotaan koko maailman talouden sekaisin laittaneesta ahneudesta eli mitä tapahtui vuonna 2008, kun maailmantalous romahti.

Viime vuosikymmenen lopun lama alkoi Fergusonin mukaan kourallisen, liiallisen vallan kahvaan päässeen ihmisen ahneuden takia. Hän selvittää syitä aina 80-luvulle asti, jolloin Yhdysvalloissa alettiin vapauttaa taloutta valtionhallinnon sääntelystä. Hän kertoo tämän johtaneen lopulta siihen, että mitään ei enää saanut säädellä, sillä lähes mafian lailla johtavien talousjohtajien vallan lonkerot ulottuivat lobbauksen kautta joka paikkaan. Vaikka tavalliset kansalaiset alkoivat tuntea talouden ongelmat omissa kukkaroissaan ja lopulta nahoissaan, ei valtiovallalla ollut enää voimia eikä välttämättä enää niin suurta kiinnostustakaan tehdä asialle mitään. Kansalaiset köyhtyivät ja menettivät kotinsa, Wall Streetin johtajat saivat miljardeja bonuksina ja palkkioina. Se, että Yhdysvaltain talouskriisin ei ymmärretty vaikuttavan koko maailman talouteen, tuntuu käsittämättömältä väitteeltä.

Dokumentissa haastatellaan useita asianomaisia, mutta suurimmat johtajat olivat kieltäytyneet haastatteluista.

Inside Job on järkyttävää katseltavaa, mutta sitä ei kuitenkaan ole tehty täysin ilman pilkettä silmäkulmassa. Se ei ole yhtä huumoripitoinen kuin vaikkapa Michael Mooren dokumentit, mutta se viihdyttää ja kauhistuttaa aivan samalla tavalla. Kertojaäänenä toimii Matt Damon, jonka ääni sopii tällaisen salaliittoteorian kertomiseen mitä mainioimmin. Aihe ei ole talousasioita tarkemmin tuntemattomalle kovinkaan yksinkertainen vaan Inside Job vaatii, että katsojan kaikki hoksottimet ovat mukana.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Inside Job
Ohjaus: Charles Ferguson 
Käsikirjoitus: Chad Beck, Charles Ferguson, Adam Bolt
Kertoja: Matt Damon
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: dokumentti
Ikäraja: sallittu
IMDb
Traileri (IMDb) >>

torstai 7. heinäkuuta 2011

MovieMonday #5 - Päässäni soi ja soi ja soi (leffasoundtrackit)

Lomareissun takia jäi osallistumatta viime viikon MovieMonday-haasteeseen, mutta halusin kuitenkin kantaa korteni kekoon, koska mieleeni tuli elokuva, jonka soundtrack on jäänyt elämääni ensi-iltansa jälkeen näköjään ikuisiksi ajoiksi :) Eli viidennen MovieMondayn aiheeksi Ravenwaves heitti elokuvasoundtrackit, mikä on sellainen elokuva, jota ei voi ajatella ilman musiikkiaan tai jonka muistaa pääasiallisesti juuri musiikkinsa vuoksi.

Omalla kohdallani valinta oli äärimmäisen helppo, sillä yksi parhaista soundtrackeista kuuluu kotimaiselle, Perttu Lepän vuonna 1999 ohjaamalle elokuvalle Pitkä kuuma kesä. Olen itse 70-luvulla syntynyt ja nuoruuteni 80-luvulla viettänyt ja siksipä Pitkä kuuma kesä kolahti omaan nostalgiasuoneeni ja kovaa. Se kertoo ajasta, jolloin Helsinki oli vielä kaukainen suuri kaupunki ja sinne pohjoisemmasta ja idemmästä Suomea meno oli jännittävää joka tavalla. Se kertoo ajasta, jolloin rokki oli sydämen asia ja rokkareiden kanssa hengaileminen elämäntapa. Ajasta jolloin punk tarkoitti hakaneulan pistämistä nenään.

Elokuvassa esiintyy Apulanta -yhtyeestä tuttu Toni Wirtanen punkbändissä The Vittupäät, joka hieman epätasaisesti kilpailee huomiosta toisen joensuulaisen yhtyeen, Kalle Päätalon kanssa. Molempien biisit jäävät kuitenkin päähän soimaan kertakuulemalla :) Kokeile vaikka!



keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Luettua: L.J. Smithin Vampire Diaries (The Awakening, The Struggle, The Fury & Dark Reunion)

Kaipasin kesälomareissulle lähtiessäni lukemista ja kiitos Ursulan avosydämisyyden, sain vampyyrisarjahuumassani luettavakseni Vampire Diaries -tv-sarjan taustalla olevan kirjasarjan. L.J. Smithin kirjoittama sarja koostuu neljästä osasta, jotka näissä Ursulan kirjoissa oli näppärästi niputettu niin, että The Awakening ja The Struggle löytyvät yksistä kansista ja The Fury sekä Dark Reunion samoin yhdestä paketista.

Vampire Diaries oli alun perin trilogia ja se julkaistiin jo vuonna 1991. Suuren suosion ja lukijoiden painostuksen jälkeen Smith kirjoitti sarjalle vielä neljännen osan, seuraavana vuonna julkaistun Dark Reunionin, joka kertoo tarinaa Elenan sijaan hänen ystävänsä Bonnien näkökulmasta.

Kirjat kertovat tv-sarjan tapaan pikkukaupungin suositusta tytöstä Elena Gilbertistä sekä häntä piirittävistä vampyyriveljeksistä Stefan ja Damon Salvatoresta. Kirjoissa Elenalla on kaksi hyvää ystävää, Britannian druideista periytyvä Bonnie sekä poikamainen Meredith, jota ei tv-sarjassa ainakaan toistaiseksi ole nähty.

Tv-sarjan katsomisen jälkeen kirjoihin oli hieman vaikea suhtautua, sillä niiden tarina sekä koko maailma on hyvin erilainen kuin mihin tv-sarjan yhteydessä oli ehtinyt tottua. Kirjan hahmot ovat niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin poikkeavia tv-sarjaversioistaan, yhtenä häiritsevänä erona esimerkiksi se, että kirjan Elena on vaalea ja hänen vaaleutensa säihkettä korostetaan kirjassa jatkuvasti. Kun Elenaa ajatellessaan näkee silmiensä edessä vain Nina Dobrevin tummat kutrit, kontrasti on iso.

Tv-sarjassa nähty tarina on huomattavasti monipuolisempi kuin mitä kirjoissa kerrotaan, mikä tekee Vampire Diaries-kirjoista hieman yksioikoisia. Smithin kirjoitustyyli on erittäin kevyttä ja tarinaan ei pääse syntymään samanlaista jännitettä kuin tv-sarjassa, sillä yllättäviä tarinankäänteitä tulee hyvin harvakseltaan. Tv-sarjassa yhdeksi mielenkiintoisimmista hahmoista nousevan Damonin rooli on kirjoissa hyvin pieni, eikä hänen monitahoista persoonaansa päästetä valloilleen samalla tavalla. Lisäksi kirjan tapahtumat tapahtuvat jotenkin töksähtämällä, usein vailla kunnon pohjustusta tai sen ihmeempää selitystä, aivan kuin kirjailijalla olisi ollut hyvä idea, mutta sen auki kirjoittamisessa idea olisi loppunut kesken ja hän olisi tehnyt helpon ratkaisun ja vetänyt mutkat suoriksi.

Vampire Diaries on kuitenkin oivaa aivohömppää kesäkuumalle, fantasiapainotteista teiniromantiikkaa, jota ei ole tarkoitus ottaa mitenkään vakavasti. Kirjat ovat nopealukuisia ja 90-luvun alun vaikutus näkyy tarinassa hauskasti. Mutta täytyy myöntää, että tv-sarja on tässä tapauksessa onnistuttu tekemään alkuperäisiä kirjoja paremmaksi.

Kirjat on myös suomennettu. Ne on julkaistu nimillä Korpinmusta, Sielunkumppani, Verivala ja Pimeän piiri. Lisäksi suomennettuna on myös L.J. Smithin sarjaa jatkava kirja The Return: Nightfall, joka on suomeksi Sudenhetki. Tämä kirja kuuluu Smithin toiseen vampyyripäiväkirjojen trilogiaan nimeltä The Return ja joka jatkaa tarinaa Damonin näkökulmasta. Se koostuu kirjoista Nightfall, Shadow Souls ja Midnight. Smithiltä oli tulossa myös kolmas trilogia, joka kulkee nimellä The Hunters ja siihen kuuluvat kirjat Phantom, Moonsong ja Eternity. Sarjan julkaisu on kuitenkin vaakalaudalla Smithin ja kustannusyhtiön erimielisyyksien vuoksi. Tv-sarjan suosion johdosta uusia Vampire Diaries -kirjoja on kuitenkin melko varmasti tulossa jatkossakin, ne vain eivät välttämättä ole Smithin kirjoittamia.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

MovieMonday #6 - Tylsä klassikko

Tämän viikon MovieMondayn aiheeksi Tiinanen heitti "Tylsät klassikot" - "Elokuva on klassikkomaineessa. Se sai hyvät arvostelut ja kaveritkin kehuivat. Se voitti kenties myös liudan palkintoja. Odotukset olivat korkeat. Kun vihdoin näit sen, se oli mielestäsi typerä, turha, tylsä tai jotenkin muuten pettymys."

Aihe on siinä mielessä hankala, että harvaa klassikoksi rankattua elokuvaa voi pitää suoranaisesti turhana, mutta tylsistymiseen asti jotkut klassikotkin pääsevät. Yksi tällainen omalla kohdallani oli vuonna 1963 mm. parhaan elokuvan Oscarin voittanut Lawrence of Arabia. David Leanin ohjaama kolme ja puoli tuntia kestävä eepos, jossa Peter O'Toolen esittämä brittisoturi T.E. Lawrence tutustuu sodan aikana arabialaiseen kulttuuriin niin syvästi, että se ravistelee hänen lojaalisuuttaan omalle maalleen.


Ehkä Arabian Lawrence toimisi eri tavalla elokuvateatterissa, mutta kotioloissa dvd:ltä katsottuna tämä eepos väliaikansakin kanssa oli suoranaista pakkopullaa omalla kohdallani. Eihän se missään nimessä huono elokuva ole, ja voin hyvin ymmärtää sen maineen klassikkona. Onhan aihe mielenkiintoinen ja omana aikanaan erikoinen, ja kuvaus ehdottoman komeaa.

Aiheeseensa suhteutettuna elokuva oli kuitenkin minun kohdallani yksinkertaisesti liian pitkä jaksaakseen pitää yllä mielenkiinnon. Katsoin sen kuitenkin kokonaan läpi, vaikka monta kertaa mielessä kävi jättää koko eepos kesken... mutta elokuvan kesken jättäminen ei vaan sovi minun pirtaani ;-)

Jaossa kaksi pikkuruista t-paitaa - kuvassa Charlie St. Cloud (Zac Efron)

Sain sattumalta käsiini kaksi kappaletta Charlie St. Cloud -t-paitoja ja ajattelin laittaa ne jakoon tänne, kun ovat niin pieniä, etteivät itselle päälle mahdu ;-)

Paidat ovat valkoisia ja kokoa XS, ja niissä on kuvana tuollainen oheinen kuva söpöstä Zac Efronista sekä elokuvan nimi. Mikäli paita kiinnostaa, jätä kommentti tähän postaukseen, ja mikäli halukkaita on enemmän kuin kaksi, arvon voittajat tulevana viikonloppuna.

Suomessa vähälle huomiolle jäänyt Charlie St. Cloud on tarina nuoresta Charliesta (Efron), joka laittaa veljensä kuoltua onnettomuudessa koko elämänsä tauolle. Draama kuolemasta ja tuonpuoleisesta elämästä on sentimentaalisuudestaan huolimatta kaunista katsottavaa (***).

Elokuvasta lisää IMDb:ssä ja trailerin voi vilkaista täältä >>

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Kun ei katso yhtä ainutta elokuvaa yli viikkoon

Tervehdys blogiystäväiset!

Olen palannut pikkulomaseltani Pohjois-Suomesta ja voin sanoa, että se oli erittäin rentouttavaa. Kun paljon katsoo elokuvia, huomaa senkin joskus tuntuvan lähes työltä. Siksipä olikin oikein jännä viettää yli viikko katsomatta yhtä ainoaa elokuvaa! Tajusin asian laidan vasta tänään ja olin aivan ällistynyt, sillä suhteutettuna siihen, että olen tähän mennessä tätä vuotta katsonut kuitenkin jo 136 itselleni uutta elokuvaa ja tv-sarjan tuotantokautta - mikä tekee kesäkuun loppuun mennessä 0.75 elokuvaa (tai tv-sarjan tuotantokautta!) per päivä - yli viikko ilman yhtään elokuvaa on melkoinen saavutus ;-)


Mutta kävinpä pohjoisessa ihmettelemässä keskiyön aurinkoa ja yllätyin siitä, miten suuri ero onkaan Helsingin ja vaikkapa Rovaniemen välillä kesän valoisuudessa. Kun Rovaniemen leirintäalueella lähdin kolmen aikaan yöllä käymään vessassa, oli fiilis jotenkin uskomaton, kun aurinko mollotti taivaalla ja piti olla muka yö. Voin hyvin ymmärtää niitä ulkomaalaisia, jotka tulevat Suomeen kesällä ja yllättyvät öiden valoisuudesta, kun ainakin jonkinasteiseen valoisuuteen tottuneena suomalaisenakin yötön yö on jotain käsittämättömän komeaa. Suomen kesä on kaunis!

Nyt on kuitenkin kesän ensimmäinen lomanen pidetty ja minäkin olen takaisin blogien parissa. Nyt kesällä blogin päivitystahti tosin saattaa hieman hidastua, mutta täällä kuitenkin ollaan.

Ensi viikolla päästään sitten katsomaan viimeistä Harry Potteria :) Sitä innolla (ja pienellä kaihollakin) odotellaan!

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Coenin veljesten True Grit (****) dvdlle ja blu-raylle tänään


Coenin veljesten Charles Portisin romaaniin pohjalta ohjaama kostotarina True Grit julkaistaan dvdllä ja bly-rayllä tänään. Kirjoitin tästä ihastuttavan omalaatuisesta länkkäristä arvion keväällä, kun elokuva tuli teattereihin - sen jutun voi lukaista täältä >> True Grit oli tänä keväänä Oscar-ehdolla huikeat 10 kertaa (mm. paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, miespääosa [Jeff Bridges], naissivuosa [Hailee Steinfeld] ja kuvaus), mutta yhtään pystiä se ei kuitenkaan voittanut.

Nyt kotiversioilla julkaistavalla elokuvalla on mukana yli tunnin verran lisämateriaaleja, joissa tutustutaan muun muassa näyttelijöihin ja elokuvan tekemiseen, aikakauden asuihin ja aseisiin sekä lahjakkaaseen erakkokirjailijaan Charles Portisiin.

Blu-raylla mukana on seuraavaa:
- Mattien True Grit
- 1880-luvun asut
- Colt, Winchester ja Remington: sisällissodan jälkeisen ajan aseet
- Fort Smithin jälleenrakennus
- Elokuvan näyttelijät
- Charles Portis, tuntematon kirjailijasuuruus
- True Gritin elokuvataide
- Teatteritraileri

Yhden levyn DVD-julkaisu lisämateriaaleja on hieman laihemmin:
- Mattien True Grit
- 1880-luvun asut
- Fort Smithin jälleenrakennus
- Elokuvan näyttelijät

Elokuvan pääosassa olevan JEFF BRIDGESIN haastattelun voit lukaista eilisen päivämäärän alta :)

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Haastattelu: Jeff Bridges ja Kova kuin kivi


Kova kuin kivi - True Grit -elokuvan dvd- ja blu-ray -julkaisun tiimoilta Elokuvablogi.comilla oli ilo ja kunnia saada julkaistavakseen elokuvassa jäyhän kovaa Rooster Cogburnia näyttelevän JEFF BRIDGESIN haastattelu.

Q: Hei Jeff. Sinua pidetään yhtenä Hollywoodin mukavimmista ihmisistä, mutta olet myös loistava näytellessäsi kovanaamaa kuten Rooster Cogburnia True Gritissä tai Bad Blakea Crazy Heartissa. Onko Jeff Bridgesillä kovanaamainen puolensa?
A: (Nauraa) Ei, en minä ole mikään kovanaama. Voin kyllä näytellä sellaista, sillä se on hauskaa. Pidän kovanaamojen näyttelemisestä.

Q: Oletko sitä mieltä, että Roosterin hahmo kuuluu tähän kategoriaan?
A: En usko, että hän itse kutsuisi itseään kovanaamaksi, mutta kyllä, luulen, että muut ihmiset pitävät häntä koviksena. Hän kun on sellainen jörö alkoholisti jolla on usein krapula. Se tekee ihmisestä kovanaaman.

Q: Kuinka valmistauduit Roosterin rooliin?
A: Vertasin Roosterin hahmoa Charles Portisin romaanissaan kirjoittamaan hahmoon, enkä verrannut sitä lainkaan John Wayne -elokuvan versioon hahmosta. Siihen suuntaan Coenin veljekset minua ohjasivat menemään ja seurasin tätä ohjetta.

Q: Kun tiesit, että John Wayne voitti tuosta kyseisestä roolista Oscarin vuonna 1969, nostiko se paineita roolin esittämisen suhteen?
A: Ei, teen vain parhaani joka kerralla. Itse asiassa ensimmäinen ohje, jonka Coenit minulle antoivat oli “Me emme ole tekemässä lännenelokuvan uudelleenfilmatisointia. Me olemme tekemässä elokuvaa Charles Portisin romaanista”. En siis viitannut roolissani John Wayne-elokuvaan ollenkaan. Luin kirjan ja silloin tiesin, mitä Coenit ohjeellaan ajoivat takaa. Kirja on upea ja hyvin paljon sen tyylinen, minkä Coenin veljesten voisikin uskoa tekevän elokuvaksi.

Q: Osa elokuvasta kuvattiin Austinissa Teksasissa, mikä on kivan musiikillinen kaupunki. Esiinnyitkö missään konserteissa sinä aikana kun olitte kuvausryhmän kanssa siellä?
A: Tyttäreni Jessica toimi apulaisenani tässä elokuvassa ja hän oli mukanani jokaisella askeleella. Hän myös soittaa kitaraa, laulaa ja kirjoittaa lauluja, ja olemme tehneet yhdessä muutamia konsertteja. Teimme pari myös Santa Fessä. Yksi näistä konserteista oli erityisesti tarkoitettu maskeerausosaston päällikölle Tarra Daylle, joka oli mukana Crazy Heartissa. Hän nimittäin halvaantui ja me halusimme avustaa häntä rahallisesti pitämällä hänen kunniakseen konsertin. Se oli mahtavaa. Lyöttäydyimme yhteen erään paikallisen yhtyeen kanssa, nousimme lavalle ja teimme oman osuutemme.

Q: Millaista oli työskennellä jälleen Coenin veljesten kanssa?
A: Coenit tekevät omalaatuisia, hyvin uniikkeja elokuvia. He ovat fantastisia. Olen työskennellyt useiden mahtavien ohjaajien kanssa ja jokainen on erilainen. Katsotaan vaikka Scott Cooperia, joka ohjasi Crazy Heartin. Hän oli nimittäin ohjaajana ensikertalainen. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ohjannut edes lukionäytelmää, eikä ollut koskaan kirjoittanut yhtään käsikirjoitusta ja hän teki elokuvan 24 päivässä. Hän oli erittäin innostunut ja se tarttui koko kuvausryhmään, koska innostus oli niin aitoa. Siinä ei ollut mitään keinotekoista.
On siis näitä Cooperin kaltaisia ohjaajia ja sitten on näitä coolimpia ohjaajia, niin kuin Coenin veljekset. Mukana ei ole sitä jättiläismäistä innostusta, mutta jokaisena päivänä mukana on kuitenkin tietynlainen coolius. Molemmat saavat aikaan upeita tuloksia. Katsotaan vaikka, mitä he tekivät Big Lebowskin kanssa. Voisi kuvitella, että Coenit ovat hauskoja tyyppejä, mutta ei, eivät he ole sen ihmeemmin hauskoja. Ei sillä, etteikö heillä olisi huumorintajua, mutta eivät he ole alituiseen laukomassa vitsejä. He ovat hyvin mukavia ja ympäröivät itsensä ihmisillä, joiden kanssa ovat työskennelleet aikaisemminkin, jotta kuvauspaikalla olisi kodinomainen tunnelma.

Q: Näyttelit alkoholistia Crazy Heartissa ja nyt uudestaan True Gritissä. Kuinka olet itse pysynyt järjissäsi ja selvänä kaikki nämä vuodet Hollywoodissa?
A: Olen tietenkin ollut krapulassa tarpeeksi monta kertaa itsekin (nauraa). Luulen, että se on hyvää tuuria. Ymmärrän miksi jotkut ihmiset ratkeavat, mutta minusta se on liian tuskallista. Vai mitä luulet? Itse sitä oppii asian aina vain uudestaan ja uudestaan, mutta on olemassa ihmisiä, jotka eivät koskaan opi. He joutuvat mukaan oravanpyörään, mutta itse onneksi olen välttynyt siltä. Voisin toki olla vähän paremmassa kunnossa. Ihailin todella paljon omaa isääni, sillä hän oli terveysintoilija ja aihe oli aina esillä keskusteluissamme. Tapasin sanoa “Isä, jokaisen hetken pitää olla uusi. Jokainen hetki pitää elää kuin se olisi ainutlaatuinen”. Ja hän sanoi “Kyllä, tuo on ihana ajatus, mutta elämä ei toimi niin. Me olemme tapojemme orjia ja kehitämme itsellemme niin hyviä kuin pahojakin tapoja. Sinä haluat kehittää hyviä tapoja.” Vasta nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, tajuan mitä hän ajoi tällä takaa (nauraa).

Q: Millä tavalla Coenin veljekset työskentelevät yhdessä?
A: He ovat kertoneet, että uransa alussa he halusivat toisen heistä ottavan haltuunsa tuottajan pestin, koska he eivät halunneet kenenkään ulkopuolisen tulevan väliin. Minusta heidän työskentelynsä näyttää siltä, että he käsikirjoittavat, tuottavat ja ohjaavat kaiken yhdessä. Ethan kävelee ympäriinsä kepin kanssa, enkä tiedä mitä hän ajattelee. Joel on heistä se vanhempi ja luulen, että hän on se joka sanoo “action”. Molemmat heistä tulevat antamaan ohjeita aivan kuin tavallinen ohjaaja tekisi. Minusta on ihan luonnollista kysyä neuvoa kummalta tahansa. Kaikki on erittäin rentoa, enkä ole koskaan nähnyt heidän riitelevän keskenään, mikä on oikeastaan aika uskomatonta. Rakastan heidän elokuviaan.

Q: Ovatko he muuttaneet ohjaustyyliään vuosien varrella?
A: No eivätpä oikeastaan. Joel leikkasi poninhäntänsä ja siinäpä se oikeastaan onkin (nauraa)

Haastattelu on käännetty suomeksi alun perin englanninkielisestä haastattelusta. 

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Etsin töitä - osa 2 ja Hyvän kesän toivottelut. Blogi lähtee viikoksi pienelle lomaselle!

Olen lähdössä viikoksi pienelle lomaselle pohjoisempaan Suomeen ja päätin pistää Elokuvablogi.cominkin siksi aikaa huilaamaan. Uusia juttuja alkaa tulla enemmän taas heinäkuun puolella, mutta ensi viikolla tulossa sentään pari juttua. Toinen niistä ei yhtään sen vähempi kuin JEFF BRIDGESIN haastattelu True Grit -elokuvan tiimoilta.

Siihen asti toivottelen kaikille oikein iloista ja mukavaa Juhannusta sekä aurinkoista kesää! Pitäkää huoli toisistanne :)

Postaan myös uusiksi tämän työkyselyni blogin ykköspostiksi, sillä nyt alan olla tarpeeksi elänyt vapaana kuin sika pellossa ja alkaisin olla valmis palaamaan sorvin ääreen :) Edellisen työpaikkani mentyä toukokuussa konkurssiin (uransa huipulla, sillä juuri eilen sain kuulla, että kampanjamme [jossa minäkin olin mukana] oli voittanut Cannesissa Cyber-sarjan Pronssileijonan), olen ollut vapaalla jalalla ja etsin nyt uusia haasteita. Ajattelin postata avoimen ja epämuodollisen hakemuksen myös tänne blogiini, koska täällä kuitenkin käy päivittäin niin monta silmäparia, ettei sitä koskaan tiedä, kenen silmiin viestini osuukaan.

Viestiäni saa välittää eteenpäin, mikäli satut tietämään jonkun, joka sattuu juuri etsimään minun kaltaistani ihmistä joukkoihinsa. Samoin kaikki asialliset vinkit ja muut yhteydenotot otetaan vastaan sähköpostiin elokuvablogi.com (at) gmail.com
Myös osa-aika- ja freelance-työ kiinnostavat!

****

Olen digitaalisten palveluiden projektipäällikkö ja tuottaja sekä elokuviin ja viihteeseen erikoistunut freelancetoimittaja, jolla on yli 10 vuoden kokemus digitaalisesta markkinoinnista, palvelukehityksestä ja viestinnästä online- ja mobiili-internetissä. Tämä pitkä aika pitää sisällään globaaleiden ja lokalisoitujen palveluiden ja markkinointikampanjoiden tuotantoa sekä sisällön ja projektien hallinnointia kansainvälisessä ympäristössä, sekä sen ohella hankittua toimittajakokemusta.

Etsin nyt uusia tuulia aloilta, joissa voin a) käyttää hyväksi kokemustani projektinhallinnassa ja viestinnässä sekä asiantuntijuuttani varsinkin elokuva-aiheisen sisällön parissa tai b) toimia elokuva/viihdetoimittajana. Viestintää kohtaan tuntemani innostuksen vuoksi etsin töitä ensisijaisesti media-alalta, joskin suurin haaveeni olisi päästä työskentelemään elokuvien, niistä kirjoittamisen ja/tai niiden markkinoinnin kanssa. Digitaalisten palveluiden projektipäällikkö ja tuottaja, mobiilimarkkinoinnin ja -sisällön asiantuntija, tuotepäällikkö, (verkko)tiedottaja/toimittaja ovat esimerkkejä tehtävistä, joita olen etsiskelemässä, mutta olen avoin kaikelle uudelle.

8,5 vuoden ajan työskentelin suurille kansainvälisille yrityksille digitaalista markkinointia tuottavassa yrityksessä ja osallistuin maailmanlaajuisesti miljoonia käyttäjiä tavoittavien mobiili- ja verkkopalveluiden sekä markkinointikampanjoiden suunnitteluun. Työhöni on kuulunut projektin koko elinkaari sen jokaisessa työvaiheessa, asiakkaalta tulleesta briiffistä tuotannon hallintaan ja lopulta raportointiin. Olen työskennellyt maailmanlaajuisesti tunnettujen asiakkaiden ja sisällönomistajien kanssa yhteistyössä, pääkielenä englanti. Aikaisemmista työpaikoistani voin mainita työskennelleeni mm. www-tuotesuunnittelijana, kehittämässä verkkoviestintää ja tuottamassa sisältöä verkkopalveluihin sekä tätä ennen opintojeni päättymisen jälkeen 1,5 vuotta tutkijana yliopistolla.

Päivätyöni ohella olen vuodesta 2004 lähtien kirjoittanut elokuva-aiheisia artikkeleita, arvioita ja palstoja Elokuvalehti Episodiin sekä sen sisarjulkaisuihin, ja nyt reilun kahden vuoden ajan pitänyt yllä omaa elokuvablogiani, rakkaudesta elokuviin ja kirjoittamiseen. Uusin "aluevaltaukseni" on toukokuussa 2011 alkanut elokuvabloggarin pesti Discshop.fi:ssä. Tein lehtijuttuja jo teinivuosinani, jolloin usean vuoden ajan haastattelin ja valokuvasin bändejä, ja kirjoitin muita, pääasiallisesti musiikkia ja nuoria koskevia artikkeleita paikalliseen sanomalehteemme.

Ihmisenä olen organisointikykyinen, vastuullinen ja luotettava, jolla on halua kehittyä työssään, unohtamatta kuitenkaan nuorekasta ja fanityttömäistä mielenlaatua. Olen kiinnostunut uusista teknologioista ja niiden sekä sosiaalisten verkostojen avaamista mahdollisuuksista ja pidän erittäin tärkeänä kuluttajalähtöistä ajattelutapaa ja sitä, että tuotettu palvelu on sen käyttäjälle kiinnostava, innostava ja toimiva.

Mikäli sinulla on tietoa tätä profiilia vastaavasta työpaikasta, otathan yhteyttä! Tarkempia tietoja sekä yhteystiedot saa pyytämällä.

Kiitos ja kumarrus :)
Päivi / Elokuvablogi.com - elokuvablogi.com (at) gmail.com

torstai 23. kesäkuuta 2011

Kotona katseltua: Another Year - Vuosi elämästä (2010) (****)


Kaiken kaikkiaan viidestä ohjaamastaan tai käsikirjoittamastaan elokuvasta Oscar-ehdolla Mike Leigh (Happy-Go-Lucky, Vera Drake) on tunnettu elämänmakuisista elokuvistaan. Vuosi elämästä keskittyy vuodenaikojen ohi soljuessa kertomaan kaikkien yhteisten vuosien jälkeen edelleen onnellisesti naimisissa olevasta iäkkäästä pariskunnasta ja heidän ei-niin-onnekkaasta lähipiiristään.

Tom (Jim Broadbent) ja Gerry (Ruth Sheen) elävät leppoisaa elämää töiden, kodin ja pienen viljelypalstansa välillä. Heidän elämänasenteensa on kohdillaan ja he osaavat nautiskella elämän pienistä iloista täysin siemauksin. Aivan yhtä hyvin ei ole kuitenkaan käynyt heidän lähipiirilleen. Gerryn työtoveri Mary (Lesley Manville) on keski-ikään ehtinyt, elämänkumppania kaipaileva nainen, joka hukuttaa yksinäisyyttään viinilasiin. Tomin vanha ystävä Ken (Peter Wright) on myös yksinäinen ja onneton, samoin kuin Tomin veli Ronnie (David Bradley), jonka poika (Martin Savage) on isälleen vihainen mies.

Kun nuorekkaaksi itsensä tunteva Mary alkaa haikailla Tomin ja Gerryn 30-vuotiaan pojan, Joen (Oliver Maltman) perään, ystävysten välit alkavat rakoilla. Pariskunnan muodostama kivijalka kuitenkin pysyy pystyssä murtumatta.

Vuosi elämästä on aito, elämänmakuinen ja elämänmyönteinen elokuva. Sen ihmiset ovat kuin suoraan oikeasta elämästä, herkkiä rikkoutumaan, mutta usein ystävyydellä korjattavissa. Broadbentin ja Sheenin muodostama kaksikko on elokuvan sydän, mutta sydäntäsärkevimmän suorituksen tekee Manville raastavan yksinäisessä roolissaan, jonka rempseä olemus henkii kuitenkin epävarmuutta ja hyväksymisen tarvetta. Maryn luhistumisen seuraaminen Manvillen ilmeikkäiden silmien kautta on kipeän aitoa.

Leigh on kirjoittanut tarinansa lempeän raadollisella kynällä ja ohjaa sen samanlaisin vedoin. Tomin ja Gerryn keittiössä teekupposen ja viinilasin äärellä vietetyt hetket tuovat elokuvan ihmiset iholle aidoimmillaan. Säälimättömien hetkien jälkeen nähdään kuitenkin pieni pilkahdus toivosta. Takaiskuista huolimatta kaikki ei ole menetetty vaan elämä jatkuu. Eikä koskaan tiedä, millaisia yllätyksiä elämällä onkaan vielä takataskussaan.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Another Year
Ohjaus ja käsikirjoitus: Mike Leigh
Pääosissa: Jim Broadbent, Ruth Sheen, Lesley Manville, Oliver Maltman, Peter Wright, David Bradley
Valmistusmaa: UK 2011
Genre: draama / komedia
Ikäraja: sallittu
IMDb
Traileri (Apple) >>