torstai 28. lokakuuta 2010

Kauhulle karaistumisprojektin väliaikatietoja ;-)

Jotkut pitkään blogiani seuranneet lukijat saattavat muistaa, että minä, kauhuelokuvien suhteen onneton reppana, päätin viime keväänä alkaa karaista itseäni kauhun suhteen. Nyt kun Night Visions -leffafestarit ovat täydessä vauhdissa, ajattelin kirjoitella pientä väliaikaraporttia tästä projektistani. Minullehan kauhu elokuvissa on ollut pienestä pitäen liian pelottavaa, eli siis sellaisia, mitä en ole halunnut katsoa - yksinkertaisesti siitä syystä, että mielikuvitukseni alkaa laukata liikaa ja kauhukokemuksen jälkeen pelkään pitkään esimerkiksi liikkua yksin pimeässä.

Muutamat nuorena nähdyt kauhuelokuvat ovat jättäneet elinikäiset traumat, ja edelleenkin esimerkiksi tropiikissa matkustellessa mennessäni mereen uimaan, minut saattaa vallata käsittämätön pakokauhu ja vedestä on pakko päästä pois. Ja kaikki tämä sen takia, että pienenä olen nähnyt Tappajahain ;-) Tuo pelko on epälooginen, enkä ymmärrä sitä ollenkaan näin tavallisessa elämässä ja haaveilen korallien ja värikkäiden kalojen katselusta snorklatessa - mutta auta armias, kun sinne veteen sitten pääsen...

Olen nyt vajaan vuoden aikana katsonut yllättävän paljon kauhuksi luokiteltavaa materiaalia ja huomannut toleranssini hieman vahvistuneen. Olen katsonut mm. elokuvat The Others, Orpokoti, My Bloody Valentine, Splice ja Jennifer's Body, eikä niiden katsominen tuottanut suuriakaan vaikeuksia.

Suurin kunnia kuuluu kuitenkin tv-sarjalle Supernatural, jonka varsinkin ensimmäinen tuotantokausi oli kuin pieni kauhutarina per jakso! Sarjan ensimmäinen kausi on sarjan historiassa pelottavin, ja kun katsoin muutamia jaksoja ollessani yksin kotona, täytyy myöntää, että menin nukkumaan valot päällä... mutta kun vähän aikaa sarjaa oli seurannut, kauhuelementteihin alkoi selkeästi turtua, eivätkä ne enää vaikuttaneet niin pelottavilta kuin alussa.

Olen nyt siis alkanut ymmärtää, että paljon kauhuleffoja katsoville varmasti kasvaa toleranssi sille, mikä pelottaa ja mikä ei. Kun tarpeeksi paljon katsoo vaikkapa pimeässä taskulamppujen kanssa hiippailevia ihmisiä, jotka tämän tästä törmäävät johonkin hirviöön, katsojakin alkaa osata odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Minulla esimerkiksi oli aiemmin suuri ahdistus sellaisia hahmoja kohtaan, joilla oli elokuvissa mustat silmät, siis sellaiset "demonisilmät", joissa ei näy silmän valkuaista ollenkaan - nyt Supernaturalia katsottuani tuo ei tunnu enää missään (sarjaa seuranneet tietävät, mistä puhun) ;-)

Karaistumisprojektini on siis jonkin verran kantanut hedelmää, mutta edelleenkin tutkin todella tarkkaan elokuvan tiedot, ennen kuin päätän katsoa sen, mikäli siihen on genreksi merkitty "kauhu". Ja "kidutuspornoa" en suostu edelleenkään katsomaan, sillä jo Saw -elokuvien posteritkin saavat minussa aikaan inhon väristyksiä. Mutta kaikkea kai ei tarvitsekaan katsoa, eihän?