perjantai 29. lokakuuta 2010

Nuoret miljardöörinörtit - The Social Network (2010) (****)


David Fincherin ohjaama "Facebook-elokuva" on kerännyt paljon kehuja vähän joka suunnalta. Eikä suotta, sillä kyseessä on mainio elokuva mielenkiintoisista ihmisistä tämän hetken tärkeimmän internetilmiön takana. Ben Mezrichin kirjaan "Accidental Billionaires" pohjautuva The Social Network on kuorensa alla tarina maineesta, kunniasta, ystävyydestä ja petoksesta - ja sen synnyttämistä oikeusjutuista.

Vahvasti älykkääseen dialogiinsa nojaava elokuva kertoo Facebookin perustajista, nettivelho Mark Zuckerbergista (jota ansiokkaasti esittää Jesse Eisenberg) sekä hänen mahdollisesti ainoasta ystävästään Eduardo Saverinista (Andrew Garfield). Se kertoo siitä, kuinka Zuckerberg sai kenkää tyttöystävältään Ericalta (Rooney Mara) ja sen pohjalta sai kipinän luoda Harvardin naisopiskelijoita vertailevan verkkopalvelun, joka puolestaan toimi ponnahduslautana thefacebookin (sittemmin pelkkä Facebook) synnylle - matkalla tosin katalyyttinä toimi urheilijakaksosten Cameron ja Tyler Winklewossin (Armie Hammer) idea Harvardin sisäisestä sosiaalisesta (deitti)palvelusta.

Heti julkaisunsa jälkeen Facebook oli menestys ja Zuckerberg joutui kääntymään talousasioissa pätevän ystävänsä Saverinin puoleen saadakseen rahoitusta palvelun laajentamiselle. Pojista tuli yhtiökumppaneita ja hyvin pian Facebook alkoi levitä muihin yliopistoihin - mutta sitten alkoivat ongelmat yhteistyössä. Zuckerbergille Facebook oli kuin oma lapsi, kaikki kaikessa, Saverinille se oli yksi projekti muiden joukossa ja Zuckerbergille tämä ei riittänyt. Kun hän tapasi Sean Parkerin (Justin Timberlake), Napsterin perustajan, hän selvästikin koki tavanneensa vertaisensa, jolla olisi mahdollisuus auttaa Facebook menestykseen. Niinpä Saverin sai siirtyä syrjään.

Saverinin ja Winklewossin veljesten nostamien syytteiden ryydittämä elokuva on äärimmäisen mielenkiintoinen katsaus ensinnäkin Harvardin huippuyliopiston suljettujen ovien taakse, toisaalta perinteinen kuvaus ystävyydestä ja petoksesta - mutta ennen kaikkea se on elokuva sosiaalisesti rajoittuneesta nörtistä, joka muutamassa vuodessa nousi maailman nuorimmaksi miljardööriksi.

Mezrichin kirja kertoo tarinan enemmänkin Saverinin näkökulmasta, Fincher puolestaan ottaa yhden askeleen taaemmaksi ja ulkopuolisemman katsantakannan. Saverinin kohtalo säälittää, mutta toisaalta hän oli mies ihan väärässä paikassa, liian isoissa saappaissa, joita ei olisi pystynyt täyttämään yksin. Zuckerbergista maalattava kuva ei ole kaunis, mutta mielenkiintoinen se on.

Katsoin eilen muutaman jakson tv-sarjaa The Big Bang Theory, enkä voinut olla vertaamatta The Social Networkin antamaa kuvaa Zuckerbergistä sarjan Sheldon Cooperiin. Molemmat ovat neroja omalla tahollaan, mutta sosiaalisesti he eivät oikein tunnu ymmärtävän ympäröivää maailmaa. Mikä onkin ironista kun ajattelee, että Zuckerberg on maailman suosituimman sosiaalisen verkkoyhteisön luoja...

Tämä elokuva pitäisi nähdä toistamiseen, sillä nyt kolmen leffan päivän viimeisenä elokuvana se ei ehkä päässyt enää täysiin oikeuksiinsa.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: The Social Network
Ohjaus: David Fincher
Käsikirjoitus: Aaron Sorkin, perustuu Ben Mezrichin romaaniin
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Andrew Garfield, Justin Timberlake, Rooney Mara, Armie Hammer, Brenda Song, Joseph Mazzello
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: draama / biografia
IMDb
Traileri >>

torstai 28. lokakuuta 2010

Kauhulle karaistumisprojektin väliaikatietoja ;-)

Jotkut pitkään blogiani seuranneet lukijat saattavat muistaa, että minä, kauhuelokuvien suhteen onneton reppana, päätin viime keväänä alkaa karaista itseäni kauhun suhteen. Nyt kun Night Visions -leffafestarit ovat täydessä vauhdissa, ajattelin kirjoitella pientä väliaikaraporttia tästä projektistani. Minullehan kauhu elokuvissa on ollut pienestä pitäen liian pelottavaa, eli siis sellaisia, mitä en ole halunnut katsoa - yksinkertaisesti siitä syystä, että mielikuvitukseni alkaa laukata liikaa ja kauhukokemuksen jälkeen pelkään pitkään esimerkiksi liikkua yksin pimeässä.

Muutamat nuorena nähdyt kauhuelokuvat ovat jättäneet elinikäiset traumat, ja edelleenkin esimerkiksi tropiikissa matkustellessa mennessäni mereen uimaan, minut saattaa vallata käsittämätön pakokauhu ja vedestä on pakko päästä pois. Ja kaikki tämä sen takia, että pienenä olen nähnyt Tappajahain ;-) Tuo pelko on epälooginen, enkä ymmärrä sitä ollenkaan näin tavallisessa elämässä ja haaveilen korallien ja värikkäiden kalojen katselusta snorklatessa - mutta auta armias, kun sinne veteen sitten pääsen...

Olen nyt vajaan vuoden aikana katsonut yllättävän paljon kauhuksi luokiteltavaa materiaalia ja huomannut toleranssini hieman vahvistuneen. Olen katsonut mm. elokuvat The Others, Orpokoti, My Bloody Valentine, Splice ja Jennifer's Body, eikä niiden katsominen tuottanut suuriakaan vaikeuksia.

Suurin kunnia kuuluu kuitenkin tv-sarjalle Supernatural, jonka varsinkin ensimmäinen tuotantokausi oli kuin pieni kauhutarina per jakso! Sarjan ensimmäinen kausi on sarjan historiassa pelottavin, ja kun katsoin muutamia jaksoja ollessani yksin kotona, täytyy myöntää, että menin nukkumaan valot päällä... mutta kun vähän aikaa sarjaa oli seurannut, kauhuelementteihin alkoi selkeästi turtua, eivätkä ne enää vaikuttaneet niin pelottavilta kuin alussa.

Olen nyt siis alkanut ymmärtää, että paljon kauhuleffoja katsoville varmasti kasvaa toleranssi sille, mikä pelottaa ja mikä ei. Kun tarpeeksi paljon katsoo vaikkapa pimeässä taskulamppujen kanssa hiippailevia ihmisiä, jotka tämän tästä törmäävät johonkin hirviöön, katsojakin alkaa osata odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Minulla esimerkiksi oli aiemmin suuri ahdistus sellaisia hahmoja kohtaan, joilla oli elokuvissa mustat silmät, siis sellaiset "demonisilmät", joissa ei näy silmän valkuaista ollenkaan - nyt Supernaturalia katsottuani tuo ei tunnu enää missään (sarjaa seuranneet tietävät, mistä puhun) ;-)

Karaistumisprojektini on siis jonkin verran kantanut hedelmää, mutta edelleenkin tutkin todella tarkkaan elokuvan tiedot, ennen kuin päätän katsoa sen, mikäli siihen on genreksi merkitty "kauhu". Ja "kidutuspornoa" en suostu edelleenkään katsomaan, sillä jo Saw -elokuvien posteritkin saavat minussa aikaan inhon väristyksiä. Mutta kaikkea kai ei tarvitsekaan katsoa, eihän?

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Kotona katseltua: Valentine's Day (2010) (***)

Useiden romanttisten komedioiden (mm. Pretty woman, Prinsessapäiväkirjat) isä Garry Marshall on kasannut yhteen huikean määrän tähtinäyttelijöitä ja koostanut heidän kanssaan sympaattisen, joskin osittain melkoisen tavanomaisista tarinoista koostuvan episodielokuvan ystävänpäivästä eli amerikkalaisittain rakkaudentunnustusten ja kosimisten Valentine's Daystä.

Elokuvassa nähdään kokoelma ihmissuhteiden soppaa eroineen ja rakastumisineen paketoituna rakkaudenväriseen rasiaan. Ashton Kutcher on kukkakauppias, joka elää vuoden vilkkainta päivää ja samalla kosii Jessica Alban näyttelemää tyttöystäväänsä, Jennifer Garner on hänen paras ystävänsä, jolla on suhde hieman luihun Patrick Dempsey-kirurgin kanssa, Anne Hathaway puolestaan tekee kyseenalaista työtä puhelimessa, mikä järkyttää häneen ihastunutta Topher Gracea. Julia Roberts on rintamalta lentokoneessa pikaiselle kotilomalle rakkaansa luokse palaava nainen, jonka vierustoverina istuu ystävällinen ja sympaattinen Bradley Cooper. Iäkkäämpää sarjaa edustaa Hector Elizondon ja Shirley MacLainen pariskunta, nuorta polvea puolestaan Bryce Robinsonin rakkaudesta riutuva koulupoika.

Nimekkäät ja karismaattiset näyttelijät tekevät elokuvasta helposti katsottavan, kepeän kokonaisuuden, josta jää jälkeenpäin mukavan iloinen fiilis. Mukana olevista tarinoista osa (kuten vaikkapa Julia Robertsin hahmon kotiinpaluu) on oikeasti koskettavia, osa enemmänkin vain vaaleanpunaista, perinteisen romanttisella kaavalla tehtyä täytettä.

Vaaleanpunaiseen boxiin puetulla blu-raylla on lisämateriaalina mm. söpö kooste, jossa elokuvan tähdet kertovat omia ystävänpäivätarinoitaan, mokaotoksia sekä The Garry Factor-kooste, jossa elokuvan tähdet suitsuttavat omaperäistä ohjaajaa. Lisäksi mukana on runsas läjä ylimääräisiä kohtauksia, jotka ovat mukana myös dvd:llä.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Valentine’s day
Ohjaus:  Garry Marshall
Käsikirjoitus: Katherine Fugate
Pääosissa:  Anne Hathaway, Jennifer Garner, Ashton Kutcher, Jamie Foxx, Jessica Alba, Bradley Cooper, Patrick Dempsey, Eric Dane, Taylor Lautner, Taylor Swift, Julia Roberts, Shirley MacLaine, Emma Roberts, Queen Latifah, Topher Grace, Hector Elizondo, Bryce Robinson, Jessica Biel...
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: komedia / romantiikka
IMDb


[tekstiä muokattu alunperin Episodissa #9/2010 julkaistusta]

tiistai 26. lokakuuta 2010

Klassikko: Billy Wilderin Foreign Affair (1948) (*****)

Billy Wilder -elokuvien katselu jatkui romanttisella draamakomedialla Berliinin raunioitten keskellä (A Foreign Affair), jota sotaan kytkeytyvästä aiheestaan huolimatta tähdittää kaksi upeaa naista - Jean Arthur ja Marlene Dietrich. Elokuva sijoittuu sodan jälkeiseen Berliiniin ja käytännöllisesti pommitetun kaupungin raunioiden keskelle. Kaupunkiin majoittuneet Yhdysvaltain armeijan joukot alkavat lipsua moraalissaan kaiken puutteessa elävien saksalaisten keskellä - yhdellä suklaapatukalla kun saa ostettua ihmeitä. Yhdysvaltain kongressi lähettää edustuston tutkimaan miestensä moraalia. Miesvaltaisessa lähetystössä on mukana vain yksi nainen, Iowasta kotoisin oleva neiti Frost (Arthur), jonka täräkkä asenne vastaa koko läjää tossukoita miesedustajia.

Nuttura tiukalla kulkeva Frost näkee kaikkialla moraalin rappiota, ja ottaa silmätikukseen kapakkalaulaja Erikan (Dietrich), jolla huhutaan olevan suhde amerikkalaisen upseerin kanssa, mutta myös kyseenalainen menneisyys Hitlerin lähipiirissä. "Avukseen" tutkimuksiinsa Frost saa kapteeni Pringlen (John Lund), joka nyt sattuu olemaan juuri se Frostin etsimä upseeri.

Berliinin raunioitten keskellä on romanttinen draamakomedia, joka Wilderille omalaatuisella tyylillä onnistuu tuomaan aihepiiriinsä niin paljon muutakin. Sodan jälkeisen Saksan ongelmia kuvataan hyvin aidolla tyylillä ja runneltu kaupunki tuo ympäristön mukaan kuin yhtenä päähenkilönä. Ihastuttavinta elokuvassa on sen kaksi pääosanaista - tiukan asiallinen ja erittäin aikaansaava Frost pehmenee elokuvan aikana menettämättä kuitenkaan särmäänsä sen suhteen, mitä hän haluaa. Siinä on nainen, jota ei pysty kuvittelemaan hellan ja nyrkin väliin! Dietrichin eteerinen Erika von Schlütow puolestaan on yhtä aikaa upea viettelijätär ja toisaalta herkän haavoittuva, sodassa kaupunkinsa tavoin kärsinyt nainen, joka on löytänyt omanlaisensa, monen mielestä kyseenalaisen tavan selviytyä sodan kauhuista.

Useassa Wilderin elokuvassa on mukana media ja sen vaikutus - tässäkin se on, pienenä mainintana, mutta selkeästi huomattavana kuitenkin. Jo vuosikymmeniä sitten median ja toimittajien vaikutusvalta oli huomattava, kuten käy ilmi neiti Frostin kommentista, jossa hän uhkaa viedä raporttinsa kongressiin, pääministerille ja presidentille asti - tai jos sekään ei riitä, radiotoimittajalle.

Ja ken loistavaa dialogia elokuvissa rakastaa, sille voin näitä Wilderin elokuvia suositella koko sydämestäni, sillä jokaisessa näkemässäni juuri dialogi on ollut se ratkaiseva asia, joka on saanut minut näihin komeisiin klassikoihin niin suuresti rakastumaan.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: A Foreign Affair
Ohjaus: Billy Wilder
Käsikirjoitus: Charles Brackett, Richard L. Breen, Billy Wilder
Pääosissa: Jean Arthur, Marlene Dietrich, John Lund, Millard Mitchell
Valmistusmaa: USA 1948
Genre: komedia / romantiikka
IMDb

torstai 21. lokakuuta 2010

Lokakuun tyttö - Carrie Fisher (synt. 21.lokakuuta, 1956)


Lokakuun tytöksi vuoden 2010 kalenterissa valikoitui yhtä elokuvahistorian hienointa naisroolia, Star Warsin prinsessa Leiaa, esittänyt Carrie Frances Fisher. Hän syntyi näyttelijä-muusikkoperheeseen Beverly Hilsissä Kaliforniassa lokakuun 21. päivä 1956 - äitinsä on näyttelijä Debbie Reynolds ja isänsä laulaja Eddie Fisher.

Koko ikänsä showbisneksessä mukana ollut Fisher ei ikinä päässyt kunnolla Leian roolin yli, vaan kuuluisuuden myötä takertui päihteisiin. Star Wars -rooliensa jälkeen hänet on nähty pääasiassa pienehköissä rooleissa, kuten Ron Reinerin ihanassa Kun Harry tapasi Sallyn... -elokuvassa Sallyn ystävänä. Lisäksi hän on ollut mukana useissa Star Warsia ihailevissa elokuvissa, kuten Kevin Smithin ohjamassa Jay and Silent Bob Strike Back sekä pari vuotta sitten ilmestyneessä fanileffassa Fanboys.

70-luvulla rankkaan lääke-, viina- ja huumekierteeseen jäänyt Fisher suuntautui myöhemmin kirjalliselle uralle "käsikirjoitustohtoriksi" eli korjailemaan jo tehtyjä käsikirjoituksia. Lisäksi hän on julkaissut useita romaaneja, joista omaelämäkerrallinen Wishful Drinking julkaistiin vuonna 2008. Hänen vuonna 1990 julkaistusta romaanistaan Postcards from the Edge (Terveisiä unelmien reunalta) on tehty myös Fisherin itsensä käsikirjoittama elokuvaversio, jossa pääosaa näyttelevät Meryl Streep ja Shirley MacLaine.

Carriesta lisää IMDb:ssä >>

perjantai 15. lokakuuta 2010

Tuhkimot ja Rumat ankanpoikaset

Rumasta, pilkatusta ja yksin jätetystä ankanpoikasesta kasvoi kaunis ja uljas joutsen, rääsyisestä Tuhkimosta kuoriutui ihastuttava prinsessa (joskin hyvän haltiatarkummin pienoisella avustuksella), Carriessa kaikkien pilkkaama Sissy Spacek muuttui tanssiaisten kuningattareksi (joskaan tämä tarina nyt ei kovin hyvin lopulta päättynyt), Miss Congenialityssä poikamaisesta, huonotapaisesta Sandra Bullockista löytyi pinnan alta missi (joskin Michael Cainen avustuksella), Twilightissa ujo ja kömpelö Kristen Stewart sai itselleen koulun komeimman pojan (joskin tässä auttoi hieman hänen verensä magneettinen tuoksu)...

Näitä tuhkimotarinoita on elokuvamaailma puolillaan, ellei jopa ylikin. On ruma ja yksinäinen nörtti, josta kuoriutuu kaikkien ihailema kaunotar tai kylän coolein jätkä, jonka kavereita haluavat olla kaikki. Ja nämä tyypit eivät edes ole ainoastaan kauniita, vaan myös älykkäitä ja lopulta myös sosiaalisesti äärettömän fiksuja.

Miksi tuntuu, ettei tällaista tapahdu oikeassa elämässä kuin äärimmäisen harvoin (esimerkkinä vaikkapa Facebookin perustaja Mark Zuckerberg, jonka tuhkimotarina nähdään piakkoin David Fincherin ohjaamassa elokuvassa The Social Network)? Käytännössä kuitenkin tuntuu siltä, että epäsuositut pysyvät epäsuosittuina läpi elämän, epäsosiaaliset epäsosiaalisina (ainakin oikeassa elämässä, netissä asia voi olla toisin), yksinäiset yksinäisinä, nuorempana sisäpiireistä pois jätetyt sellaisina myös aikuisena.


Johtuuko tämä siitä, että nuorena kohdattu hyljeksintä saattaa jättää ihmiseen niin syvät jäljet, että ihminen alkaa itsekin uskoa kaikkien niiden negatiivisten asioiden olevan totta, että hän alkaa kuvitella olevansa jotenkin huonompi kuin muut jäädessään piirien ulkopuolelle, eikä uskalla edes yrittää tuoda itseään esille, ja päättää sen sijaan selviytyä elämässä yksin? Olen nimittäin miettinyt joskus omalta kohdaltani tätä asiaa - lapsena olin aika ujo ja hiljainen, ja edelleenkin minut jätetään helposti sisäpiirien ulkopuolelle, mutta sen lisäksi jättäydyn ehkä liian helposti itsekin ulkopuolelle.

Tietyllä tavalla minä kuitenkin uskon elokuvien tuhkimotaikaan, siihen että meissä jokaisessa on sellaisia positiivisia ominaisuuksia, mitä emme itse välttämättä tiedä meissä olevan. Juuri siihen, mitä vastaan käytiin viime kesän komediassa She's out of my league että muka eri "luokassa" olevat ihmiset eivät voi muodostaa paria ja siihen, mikä niin monissa elokuvissa on keskeisenä aiheena, että yksin jätetyistä nörteistä löytyy mahtavia ihmisiä kun heille antaa mahdollisuuden. Aina on niitä elitistejä, jotka kuvittelevat olevansa parempia kuin muut, hyljeksimällä ujoja, hiljaisia ja omissa silmissään mahdollisesti rumia tai tyhmiä lajitovereitaan. Mutta aina on myös niitä maan hiljaisia, jotka Feeniksin lailla jossain vaiheessa nousevat tuhkasta. Ollapa yksi heistä :)

Löytyykö sinun lähipiiristäsi yhtään tuhkimotarinaa?

Tuhkimo-kuva © Disney
Toinen kuva Jesse Eisenbergista elokuvassa The Social Network 

torstai 14. lokakuuta 2010

Suomalaista sielunmaisemaa - Napapiirin sankarit (2010) (****)


Aina silloin tällöin sitä ihan yllättyy, kun löytää itsensä leffateatterista nauraa höröttämästä ihan ääneen. Se yllättyminen, samoin kuin se nauraminenkin, tuntuu ihan hemmetin hyvältä. Dome Karukosken ohjaama ja Pekko Vatasen käsikirjoittama Napapiirin sankarit on juuri tällainen elokuva.

Janne (Jussi Vatanen) on työtön luuseri, joka jostain syystä on saanut pokattua itselleen kauniin ja ei-niin-luuserin naisen, Inarin (Pamela Tola). Jo kolme vuotta Jannen on ollut tarkoitus hankkia perheeseen digiboksi, ja nyt kun illalla on telkkarista tulossa Titanic, Inari päättää, että sellainen on hankittava. Hän jättää aamulla töihin lähtiessään Jannelle 50 euroa rahaa ja ohjeet hakea tarjouksessa oleva digiboksi läheisestä kodinkoneliikkeestä. Janne kuitenkin nukkuu puolille päivin ja päätyy sitten kavereidensa Kapun (Jasper Pääkkönen) ja Räihäsen (Timo Lavikainen) kanssa paikalliseen tuopille. Ja kodinkoneliike ehtii mennä kiinni.

Pohja se on Inarinkin säkissä ja nainen laittaa miehensä seinää vasten - joko tämä hankkii digiboksin aamuyhdeksään mennessä tai hän muuttaa pois. Tästä saa alkunsa koko yön kestävä hurja reissu Rovaniemelle ja takaisin. Matkalla tavataan niin exiä (Kari Ketonen), poliiseja kuin venäläisiä turistejakin - ja siinä samalla koitetaan löytää oma itsensä ja se samperin digiboksi.

Napapiirin sankarit on oiva farssi suomalaisesta sielunmaisemasta. Sen alussa nähtävä prologi on mustaan huumoriin puettu kuvaus kansakuntamme tilasta. Siinä Kapun ääni kertoo jo viiden sukupolven ajan hirttäytymispuuna käytetystä pystyyn kuolleesta männystä sekä kansalaisidentiteetistämme, joka saa aikaan sen, että jos Suomi valitaan maailman parhaimmaksi maaksi, suomalaiset tekevät uuden tutkimuksen, jossa tutkimus todistetaan vääräksi.

Elokuva on kertakaikkisen sympaattinen ja viihdyttävä genrensä edustaja. Sen älykästä dialogia on herkullista seurata, vaikka Lapin murre ei aivan täydellisesti etelän miesten suuhun aina sovikaan. Lisäksi sen toimintakohtaukset ovat tarpeeksi älyttömiä, mutta ihmiset tuntuvat silti aidoilta, herkiltä, sellaisilta tavallisilta suomalaisilta, joilla ei aina asiat mene ihan niinkuin oli suunniteltu.

Napapiirin sankarit oli kunniakkaasti Suomen edustajana mukana myös tämän vuoden Toronton elokuvajuhlilla.



Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Napapiirin sankarit
Ohjaus: Dome Karukoski
Käsikirjoitus: Pekko Pesonen
Pääosissa: Jussi Vatanen, Jasper Pääkkönen, Timo Lavikainen, Pamela Tola, Kari Ketonen
Valmistusmaa: Suomi / Islanti / Ruotsi 2010
Genre: komedia
IMDb
Traileri >>

Kuvat: (c) 2010 Helsinki-filmi.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Lokakuun poika: Hugh Jackman (synt. 12. lokakuuta 1968)


Vuoden 2010 kalenterissa lokakuun pojaksi valikoitui Australian Sydneyssä 12. lokakuuta 1968 syntynyt Hugh Michael Jackman. Jackman nousi omaan tietoisuuteni vuonna 2000, kun näin ensimmäisen X-men -elokuvan. X-men (tai silloin aikoinaan suomalaisittain Ryhmä-X) oli suurin Marvel-suosikkini silloin teini-iässä, aivan loistava sarjakuva, josta suosikkihahmoikseni nousivat Storm ja tietenkin Wolverine. Kun näin Jackmanin X-menissä Wolverinena, mietin, että tällä kertaa valinta oli osunut täydellisesti kohdalleen. Siinä missä Halle Berryn Storm on hieman aneeminen ja hahmosta puuttuu sen sarjakuvassa nähtävä rankkuus, Jackman ON Wolverine.

Vaikka Jackman osaa tanssia ja laulaa, ja onnistuu smoothilla asenteellaan vakuuttamaan vaikkapa kieroilevana taikurina Christopher Nolanin fantasiatrillerissa The Prestige, on hän silti parhaimmillaan hieman karheissa hahmoissaan - Wolverinen lisäksi vaikkapa Baz Luhrmanin Australia-eepoksen partasuisena karjapaimenena.


lauantai 9. lokakuuta 2010

Klassikko: Billy Wilderin Poikamiesboksi (1960) (*****)


Toinen tämän viikon Wilder-klassikko on Jack Lemmonin ja Shirley MacLainen tähdittämä komedia Poikamiesboksi (The Apartment) vuodelta 1960. Tämäkin elokuva voitti läjän Oscareita - viisi kaikenkaikkiaan, mm. parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot.

Lemmon on C.C. Baxter, suuressa firmassa työskentelevä duunari, jonka etu työpaikallaan on se, että hän lainaa omaa asuntoaan firman isokenkäisille paikaksi, jossa nämä voivat tavata tyttöystäviään omilta vaimoiltaan salassa. Lopulta homma alkaa lipsua käsistä, eikä Baxter tahdo päästä kotiinsa enää ollenkaan. Ulkona kärvistellessään hän vilustuu ja työteho kärsii, mutta kun hän päättää tehdä asiasta lopun, tarjolla oleva ylennys kuitenkin houkuttaa liikaa.

Omaa elämää Baxterilla ei suuremmin ole, ennen kuin hän ihastuu hissiä kuljettavaan neiti Kubelikiin (MacLaine). Siinäpä sitten onkin pähkinä purtavaksi, sillä neidillä on salainen rakastaja - ja eräänä iltana hän löytyy makaamasta Baxterin asunnolta epäonnisten treffien päätteeksi.

Näkemistäni Wilderin elokuvista yksikään ei ole ollut yksiulotteinen. Vaikka elokuvan teema olisi kovinkin perinteinen, kuten Poikamiesboksin romanttinen komedia, siinä on aina mukana jokin koukku, jokin asia, joka erottaa sen isosta massasta edukseen. Poikamiesboksin erittäin vakavat draamaelementit, kuten työpaikkakiusaaminen ja itsemurhan yritys, vahvistavat komediaa kuin yin ja yang.

Lemmon on suloinen häseltäjä, jonka ylinäyteltyyn tyyliin ihastuin jo ensimmäisessä näkemässäni Wilder-elokuvassa Piukat paikat (Some like it hot). Elokuvan sydän on kuitenkin ihastuttava MacLaine, jonka koko olemus henkii itsenäisyyden kaipuuta, mutta myös toivetta tulla hyväksytyksi omana itsenään.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: The Apartment
Ohjaus: Billy Wilder
Käsikirjoitus: Billy Wilder, I.A.L. Diamond
Pääosissa: Jack Lemmon, Shirley MacLaine, Fred MacMurray, Ray Wahlston, Jack Kruschen
Valmistusmaa: USA 1960
Genre: komedia / romantiikka
IMDb

perjantai 8. lokakuuta 2010

Kotona katseltua: Greenberg (2010) (****)


Noah Baumbachin The Squid and the Whale (2005) oli vaikuttavan aito kertomus kahden veljeksen eri tavoista toipua vanhempien avioerosta. Margot at the Wedding (2007) puolestaan avautui minulle hieman vaikeammin, enkä saanut siitä niin otetta. Hänen jännän realistinen tyylinsä kuitenkin kiinnosti niin paljon, että miehen nimi jäi muistiin, ja kun huomasin häneltä olevan tulossa uuden elokuvan, odotin sitä erityisellä mielenkiinnolla.

Greenberg on tarina Roger Greenbergistä (Ben Stiller), joka jonkinasteisen hermoromahduksen sairastettuaan ja parantolassa elämäänsä paranneltuaan palaa ihmisten ilmoille, ulkomaille reissuun lähtevän veljensä (Chris Messina) perheen talo- ja koiravahdiksi. Veljen perhettä juoksevissa asioissa auttava, lievästä itsetunto-ongelmasta kärsivä Florence (ihastuttavan luonnollinen Greta Gerwig) päätyy auttamaan myös Rogeria, jolla on vaikeuksia selviytyä pienistäkin asioista.

Ihmisten kanssa toimeen tuleminen on elämään pettyneelle nelikymppiselle Rogerille hankalaa, hän on kaikille tyly ja inhottava, muttei tajua olevansa sellainen. Hänen ainoa ystävänsä Ivankaan (symppis Rhys Ifans) ei tunnu enää viihtyvän hänen seurassaan. Lopulta Rogerin pitää itse kohdata itsensä ja ymmärtää, että elämässä eteenpäin pääsee vain katsomalla eteenpäin eikä vellomalla menneisyyden virheissä.

Greenberg on jännä elokuva siinä mielessä, että se tuntuu siltä kuin Rogerin elämästä olisi leikattu pätkä ja näytetty se sellaisenaan katsojille. Tarinassa ei ole selkeää kaarta, alkua ja loppua, mutta se ei tunnu lainkaan keskeneräiseltä vaan siitä jää fiilis, että Roger mahdollisesti on oppinut jotain.

Stiller sopii kuivan koomisen ja ilkeän, mutta samalla haavoittuvaisen Rogerin rooliin loistavasti.

Rogerin veljen ihanan saksanpaimenkoiran, Mahlerin, takia elokuvalle vielä tähtien perään papukaijamerkki :) Harmi etten mistään löytänyt kuvaa koirasta.

Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Greenberg
Ohjaus: Noah Baumbach
Käsikirjoitus: Noah Baumbach ja Jennifer Jason Leigh
Pääosissa: Ben Stiller, Greta Gerwig, Rhys Ifans, Jennifer Jason Leigh
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: draama / komedia
IMDb
Traileri >>

torstai 7. lokakuuta 2010

Klassikko: Billy Wilderin Tuhlattuja päiviä (1945) (*****)

Aloin jokin aika sitten käydä läpi Billy Wilderin elokuvia (tai ainakin osaa niistä), koska olin nähnyt niitä aivan liian vähän, mutta kuitenkin pitänyt aina näkemistäni. Nyt vuorossa oli vuodelta 1945 Tuhlattuja päiviä (The Lost Weekend) - neljä Oscaria (mm. paras elokuva, ohjaus ja miespääosa) aikoinaan voittanut film noir.  

Löysin kirjastosta myös Wilderin edellisen elokuvan, 7 Oscarin ehdokkaan (joista elokuva ei kuitenkaan voittanut yhtäkään) Nainen ilman omaatuntoa (Double Indemnity), mutta se oli niin huonossa kunnossa, ettei suostunut soittimessani pelittämään. Se sitten harmillisesti jäi näkemättä tällä kertaa.

Tuhlattuja päiviä sijoittuu yhteen viikonloppuun, jolloin Donin (Ray Milland) on tarkoitus lähteä veljensä (Phillip Terry) kanssa rentouttavalle viikonloppureissulle maaseudun rauhaan. Kirjailijana epäonnisella Donilla on kuitenkin ongelma, alkoholiongelma, eikä hän malta jättää pulloaan ja myöhästyy matkasta. Viikonlopun aikana hän käy läpi alkoholistin elämän laidasta laitaan - iloinen, kaikkivoipa nousuhumala muuttuu pian krapulapeikkojen kautta kaikenkattavaan viinahirviön murinaan.

Wilderin elokuva on yksi realistisimmista alkoholismikuvauksista, mitä olen koskaan nähnyt, ja oli omana aikanaan hyvinkin radikaali. Milland rapakuntoisena juoppona, miehenä, joka lopulta tekee mitä tahansa viinatilkkansa eteen, tekee upean roolisuorituksen. Takaumissa näytettävä mukavan ja älykkään miehen muutos täysin kontrolloimattomaksi heittiöksi on surullista katsottavaa, mutta onneksi hänellä on vahva nainen (Jane Wyman) rinnallaan. Nainen, joka uskoo alkoholistin pinnan alla uinuvan edelleenkin miehen niistä takaumista.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: The Lost Weekend

Ohjaus: Billy Wilder
Käsikirjoitus: Billy Wilder, Charles Brackett, perustuu Charles R. Jacksonin romaaniin
Pääosissa:Ray Milland, Jane Wyman, Phillip Terry, Howard Da Silva, Doris Dowling
Valmistusmaa: USA 1945
Genre: draama / film noir
IMDb

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Kotona katseltua: The Runaways (2010) (***)


Kun ensimmäisen kerran kuulin The Runaways -bändistä tehtävästä elokuvasta, vanha rokkityttö kun olen itsekin, aloin heti odottaa leffaa saapuvaksi teatteriin. Mutta eipä se sitten teattereihin saapunutkaan, vaan suoraan videolle. Onneksi sentään niin, koska muuten odottavan aika olisi ollut liian pitkä.

The Runaways kertoo 1975 perustetusta samannimisestä hard rockia soittavasta yhtyeestä, jonka jäsenet olivat kaikki ajalle epätyypillisesti naisia - tai tyttöjä. Elokuva pohjautuu bändin laulajan, Cherie Currien omaelämäkertaan "Neon angel" ja sen on ohjannut ja käsikirjoittanut tuon kirjan pohjalta aikaisemmin pääasiassa musiikkivideoita ohjannut italialaissyntyinen Floria Sigismundi.

Kitaraa rämpyttävä, tummatukkainen Joan Jett (jota elokuvassa esittää Twilight-elokuvista paremmin tunnettu Kristen Stewart) bongaa Los Angelesin yössä kuuluisan tuottajan Kim Fowleyn (Michael Shannon) ja menee juttusille. Tuosta jutustelusta saa alkunsa yhteistyö, jossa Joan ja rumpali Sandy West (Stella Maeve) sekä toisen kitaran varressa Lita Ford (Scout Taylor-Compton) alkavat treenata yhdessä. Fowleyn mielestä bändi kaipaa kuitenkin seksiä, ja porukkaan napataan laulajaksi suloinen 15-vuotias sakkoliha Cherie Currie (Dakota Fanning).

Fowleyn paikoitellen varsin omalaatuisella opastuksella The Runawaysista kehittyy raju ja estoton, mutta samalla ammattitaitoinen tyttöbändi, joka saa levytyssopimuksen Mercury Recordsilta ja keikkamatkan Japaniin. Menestys ei kuitenkaan tule ilman kolhuja, ja nuori Cherie sortuu huumeisiin.

Sigismundin musiikkivideotausta näkyy The Runawaysissa selvästi, sillä musiikki ja sen oheisilmiöt ovat elokuvassa etusijalla. Elokuvassa käydään läpi bändin synty, kasvu, suosion huippu ja lopulta tuho. Hahmot sen sijaan jäävät hieman ohuiksi ja niihin olisi kaivannut enemmän lihaa luiden ympärille. Revolutionary Roadin huikeasta roolistaan miessivuosa-Oscar-ehdolla pari vuotta sitten ollut Shannon tekee itsekkäänä ja laskelmoivana Fowleynä loistavan suorituksen antaen miehen toimille raadollisen sävyn kun ottaa huomioon bändin tyttöjen nuoren iän ja sen, miten heidän elämällään leikitellään.

The Runaways keskittyy pääasiassa Joaniin ja Cherieen, ja ainoa heidän lisäkseen massasta eroava hahmo on juurikin Fowley (harmillisesti esimerkiksi edelleenkin musiikkirintamalla vaikuttava Lita Ford jää kokonaan taustalle). Stewart ja Fanning toimivat erinomaisesti yhteen ja olen erittäin iloinen Stewartin suorituksesta, sillä kaikissa elokuvissa, missä olen hänen näyttelemistään nähnyt tähän mennessä, hän on ollut yhden ilmeen ynseä tyttö. Joan Jettinä hän uskaltautuu revittelemään, antautuu rokkiroolin vietäväksi ja paljastaa pintansa alta aktiivisen, ilmeikkäämmän puolensa. Tälle naiselle pitää antaa rooleja, joissa hänen ei tarvitse olla ainoastaan angstinen teini, sillä niissä Stewartia ei enää oikein jaksa katsella.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: The Runaways
Ohjaus: Floria Sigismondi
Käsikirjoitus: Floria Sigismondi, Cherie Currien romaanin pohjalta
Pääosissa: Kristen Stewart, Dakota Fanning, Michael Shannon, Stella Maeve, Scout Taylor-Compton, Alia Shawkat, Riley Keough
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: draama / biografia
IMDb
Traileri >>

Oikeasta The Runaways -bändistä voi lukea lisää Wikipediasta Suomeksi täällä >> ja laajemmin englanninkielisellä sivulla >>

perjantai 1. lokakuuta 2010

Ryan Reynolds mullan alla - Haudattu (2010) (****)


Yhdeksän kuukautta Irakissa siviilinä autonkuljettajana työskennellyt Paul Conroy (Ryan Reynolds) herää - ja tajuaa olevansa jossakin pimeässä ja ahtaassa paikassa. Taskustaan löytämän sytkärin avulla hän saa hieman valoa pimeyteen ja pikkuhiljaa ymmärtää joutuneensa haudatuksi elävältä. Ensipaniikin jälkeen mies löytää arabiankielisen matkapuhelimen, jolla saa yhteyden ulkomaailmaan - sekä myös sieppaajiinsa.

Pelkkä yhteys ei kuitenkaan riitä hänen pelastumiseensa, sillä miehellä ei ole mitään käsitystä siitä, missä päin Irakia hänen hautapaikkansa sijaitsee. Ihmiset toisella puolen matkapuhelinverkkoa työskentelevät pelastaakseen Conroyn, samalla kun mies itse yrittää selvitä hengissä vielä edes pienen hetken. Mutta happi vähenee uhkaavasti ja aika käy vähiin.

Espanjalaisen Rodrigo Cortésin ohjaama Haudattu on erittäin mielenkiintoinen elokuva. Se on kuvattu kokonaan Conroyn haudassa - elokuvassa ei siis nähdä mitään muuta kuin mitä Conroy itse näkee ja kaikki ulkomaailman ihmiset ovat vain ääniä matkapuhelimessa tai hahmoja puhelimeen tulevassa videopätkässä.

Kaikista uskomattominta on se, että vaikka elokuvan miljöö on vain yhden hauta-arkun kokoinen, elokuva saa pidettyä mielenkiinnon ja jännityksen yllä koko puolentoista tunnin kestonsa ajan. Olo on paikoin varsin klaustrofobinen katsojanakin ja voi vain kuvitella, millaista Reynoldsilla on ollut elokuvaa kuvattaessa maatessaan tuntikausia arkussa. Mies tekeekin yhden uransa tehokkaimmista rooleista kohtaloonsa taipumattomana Conroyna, joka kuitenkin välillä murtuu täysin.

Kuvauksensa puolesta Haudattu näyttää huikealta, sillä haudan ahtaus on saatu mukaan käsinkosketeltavan karuna. Lisäksi kuvakulmat korostavat Conroyn täydellistä yksinäisyyttä ja epätoivoa siellä jossain syvällä. Muutamat kohtaukset tuntuivat hieman itsetarkoituksellisen inhottavilta, mutta kokonaisuutena Haudattu on todella tehokas jännitysnäytelmä.


Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Buried
Ohjaus: Rodrigo Cortés
Käsikirjoitus: Chris Sparling
Pääosissa: Ryan Reynolds, José Luis Garcia Peréz, Ivana Miño, Samantha Mathis, Robert Paterson, Stephen Tobolowsky
Valmistusmaa: Espanja 2010
Genre: draama / trilleri
IMDb
Traileri >>