keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Hyvän käsikirjoituksen taika


[Varoitus, sisältää asioita, joita jotkut saattavat pitää spoilereina. Lukeminen siis omalla vastuulla!]

Minusta ei varmaan koskaan tulisi elokuvakäsikirjoittajaa. Ainakaan hyvää sellaista, sillä minä olen huomannut olevani niin lälly, että tuskin uskaltaisin kirjoittaa tarpeeksi dramaattista loppua. Sanottakoon nyt heti alkuun, että en minä kyllä käsikirjoituksia ole meinannutkaan alkaa kirjoitella, tulipahan vaan mieleen ;-)

Olen nimittäin huomannut sellaisen jutun, että sen, millainen elokuvan loppu on ja sen, millainen toivoisin sen olevan sillä hetkellä, kun elokuvaa katson ja sen, onko se loppu sitten kaikenkaikkiaan hyvä, ei ole minkäänlaista korrelaatiota. Otetaan nyt heti ensimmäiseksi laskuista pois elämänkertaelokuvat, joista jo ennestään tietää, että se päähenkilö kuolee lopussa, ja keskitytään näytelmäelokuviin, joille on kirjoitettu ihan oma käsikirjoitus tai jotka vähintäänkin pohjautuvat johonkin romaaniin (jota en ole lukenut ja näin ollen en tiedä sen loppua).

Vaikuttavan draaman ollessa kyseessä hyvin usein käy niin, että suurin piirtein puristan teatteripenkin käsinojia kaksin käsin, kun toivon sydämeni kyllyydestä, että pääosan henkilöt saisivat toisensa tai eivät kuolisi. Mutta petynkö, kun ne eivät saakaan? Tai kun ne kuolevat? Yleensäpä en, vaan elokuvan suurin vaikutus tuleekin juuri siitä, että loppu ei olekaan täysin onnellinen. Itkua saatan tihrustaa, mutta tunnen kokeneeni jotain, että jokin oikeasti kosketti minua.

Kuinka toivoinkaan Jack Twistin ja Ennis Del Marin saavan toisensa, Butch Cassidyn ja Sundance Kidin selviävän voittajana, Guido Oreficen selviävän hengissä keskitysleiriltä, jopa Jack Dawsonin selviävän hyisessä vedessä ja saavan Rosensa omakseen. Mutta jos näin olisi käynyt, tuskin muistaisin näitä elokuvia niin hyvin kuin muistan ne nyt - esimerkiksi juuri Butchin ja Kidin tarinan olen nähnyt elämäni aikana vain kerran, mutta sen legendaarinen loppukohtaus on säilynyt mielessäni erinomaisen hyvin vaikka muuten kärsinkin hatarapäisyydestä. Tragedia näyttää siis säilyvän mielessä huomattavan paljon komediaa tiukemmin, ainakin minulla. On toki totta, että todella hyvän komedian tekeminen on äärimmäisen vaikeaa, kun taas tragedia on helpompi tehdä vaikuttavaksi ja sydämeen käyväksi.

Olen siis loppujen lopuksi melkoisen hyvilläni, etteivät elokuvien tarinat aina lopu juuri niin, kuin niiden itse toivoisi päättyvän. Onkos sinulla elokuvia, joita katsoessa toivoit niiden päättyvän jollakin tavalla, mutta joiden katsomisen jälkeen olit kuitenkin tyytyväinen, ettei toiveesi toteutunut?

Nyt joku varmasti sanoo minulle, että elokuva Butchista ja Kidista perustui elämänkertaan. Kyllä, on totta, että Butch Cassidy ja Sundance Kid ovat oikeasti olemassa olleita lainsuojattomia, mutta heidän kuolemastaan ei ole varmaa tietoa, joten siksi heidän hyväksytään tälle listalle ;-)