keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Hauhauhau - koiraelokuvien kyynelvoima


Katsoin viime viikolla tosipohjaisen elokuvan Hachiko - tarina uskollisuudesta (arvio täällä), jossa akita-rotuinen Hachiko -koira odottaa isäntäänsä juna-asemalla uskollisesti yhdeksän vuotta tämän kuoleman jälkeen. Itkeä pillitin solkenaan elokuvaa katsellessa ja huomasinpa siinä sitten, että tämähän alkaa ihan käydä tavaksi tämä pillitys koiraelokuvia katsoessa. Olen kyllä vanhemmiten pehmennyt (muutenkin kuin fyysisesti) ja vaikka nuorempana olin varsinainen kovanaama, enkä itkenyt elokuvissa lähes koskaan, nykyisin ei tarvitse kovin kummoinen liikutus valkokankaalla näkyä, kun minä jo saan kuivailla silmänurkkiani.

Olen koiraihminen ja aina rakastanut koiraelokuvia ja tv-sarjoja - Lassie, Susikoira Roi, Poliisikoira Rex, K-9, Turner ja täystuho, aikoinaan jopa Ruusun aika (koska siinä oli se ihana puhuva labradorinnoutaja)... ovat aina kolahtaneet minulle. Mutta koiraelokuvat ovat myös niitä "pahimpia" kun ajatellaan elokuvassa koetun potentiaalisen liikutuksen määrää. Osittain tämä varmaankin johtuu siitä, että edelleenkin ikävöin pitkäaikaista saksanpaimenkoiraystävääni, joka reilu kaksi vuotta sitten lähti vihreämmille metsästysmaille. Liikutusta eivät nykyisin nimittäin aiheuta enää pelkästään elokuvien koirat, vaan huomaan räpytteleväni silmiäni tiuhempaan jo silloin, kun vastaan kadulla tulee harmaantunut karvakuono.


Katsoin viime keväänä komedian nimeltä Marley & me (jonka kirvoittama juttu löytyy täältä), joka aiheutti meidän sohvalla sellaisen tulvan, että aloin miettiä, kuka näitä elokuvia oikein genrettää? Kyseessähän piti olla komedia, ja minä itkeä pillitin kuin mikäkin, kun elokuvan labradorinnoutaja Marley vanheni - niin kuin kaikki vanhenee, koirat vain sinne loppuun asti yleensä nopeammin kuin ihmiset.

Yksi mieleenpainuvimpia koiraelokuvia on venäläinen Bim Mustakorva, jonka näin ensimmäisen kerran joskus ihan pikkutyttönä. Elokuva oli niin raastavan liikuttava, että muutamat sen kohtaukset paloivat verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Luin silloin aikoinaan Bimin tarinan myös kirjana ja yksi rakas kouluaikainen ystäväni aina muistaa, kuinka annoin kyseisen kirjan hänellekin syntymäpäivälahjaksi - ja kuinka liikuttunut hän, koiraihminen, oli siitä tarinasta. Katsoin Bim Mustakorvan uudelleen viime keväänä (arvio täällä) ja edelleenkin se oli aivan yhtä liikuttava kuin silloin pienenä - nyt varmaan pillitin tosin enemmän.

Nykyisin minä itken animaatioissakin: kun Toy Story3:ssa kuvaan löntysteli Andyn ikääntynyt Buster -koira, tippa tuli vääjäämättä linssiin. Mietin, että johtuukohan se osittain siitä, että itsekin vanhenee ja kaiken - siis ihan kaiken - vanhenemisen huomaa nykyisin helpommin ja sitä tajuaa niin kovin konkreettisesti, että elämä ei ole ikuista. Jossain vaiheessa saattaa joutua jättämään hyvästejä niin rakkaille eläinystäville kuin ihmisystävillekin.


Onko sinulla täydellistä itkupuristinta koiraelokuvien joukossa?


Kuvat Googlen kuvahausta. Ylin kuva elokuvasta Lassie palaa kotiin (1943), keskimmäinen kuva elokuvasta Marley & me (2008) ja alimmainen elokuvasta Hachiko - tarina uskollisuudesta (2009).