torstai 30. syyskuuta 2010

Syyskuun tyttö: Marion Cotillard (synt. 30. syyskuuta 1974)


Syyskuun tytöksi tämän vuoden kalenterissa valikoitui jo toinen ranskatar, 30. syyskuuta 1974 Pariisissa syntynyt Marion Cotillard.

Alun perin suunnittelin valitsevani syyskuun tytöksi pitkäaikaisen suosikkini, 27. syyskuuta 1972 syntyneen Gwyneth Paltrow'n, mutta päätin kuitenkin antaa kunnian elokuun Audrey Tautoun jälkeen toiselle ranskattarelle, naispääosa-Oscarin vuonna 2007 Edith Piafin hienosta roolistaan elokuvassa Pariisin varpunen (La vie en Rose) saaneelle Marion Cotillardille.  

Lyhyessä ajassa Cotillard on näytellyt tiensä sydämeeni. Viime keväänä Suomessa ilmestyneessä Rob Marshallin musikaalissa Nine Cotillard pääsi taas laulamaan ja niinpä hän lauloi tiensä suoraan katsojan sisimpään yhdessä kauniin äänensä ja ilmeikkäiden silmiensä avulla. Cotillardin roolisuoritus oli jotain todella kaunista tuossa muuten hyvin keskinkertaisessa elokuvassa.

Hieman erilaista puolta Cotillardista nähtiin kesällä ensi-iltansa saaneessa, Christopher Nolanin ohjaamassa jännärissä Inception samoin kuin myös Johnny Deppin rinnalla Michael Mannin loistavassa gangsteridraamassa Public Enemies.

Seuraavaksi Cotillard nähdään mm. Woody Allenin ohjauksessa elokuvassa Midnight in Paris, jonka julkaisuksi on kaavailtu syksyä 2011.

Etsiessäni kuvia Cotillardista, tajusin, että hänessä on ulkonäöksellisesti jotain samaa kuin Asia Argentossa.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Hyvän käsikirjoituksen taika


[Varoitus, sisältää asioita, joita jotkut saattavat pitää spoilereina. Lukeminen siis omalla vastuulla!]

Minusta ei varmaan koskaan tulisi elokuvakäsikirjoittajaa. Ainakaan hyvää sellaista, sillä minä olen huomannut olevani niin lälly, että tuskin uskaltaisin kirjoittaa tarpeeksi dramaattista loppua. Sanottakoon nyt heti alkuun, että en minä kyllä käsikirjoituksia ole meinannutkaan alkaa kirjoitella, tulipahan vaan mieleen ;-)

Olen nimittäin huomannut sellaisen jutun, että sen, millainen elokuvan loppu on ja sen, millainen toivoisin sen olevan sillä hetkellä, kun elokuvaa katson ja sen, onko se loppu sitten kaikenkaikkiaan hyvä, ei ole minkäänlaista korrelaatiota. Otetaan nyt heti ensimmäiseksi laskuista pois elämänkertaelokuvat, joista jo ennestään tietää, että se päähenkilö kuolee lopussa, ja keskitytään näytelmäelokuviin, joille on kirjoitettu ihan oma käsikirjoitus tai jotka vähintäänkin pohjautuvat johonkin romaaniin (jota en ole lukenut ja näin ollen en tiedä sen loppua).

Vaikuttavan draaman ollessa kyseessä hyvin usein käy niin, että suurin piirtein puristan teatteripenkin käsinojia kaksin käsin, kun toivon sydämeni kyllyydestä, että pääosan henkilöt saisivat toisensa tai eivät kuolisi. Mutta petynkö, kun ne eivät saakaan? Tai kun ne kuolevat? Yleensäpä en, vaan elokuvan suurin vaikutus tuleekin juuri siitä, että loppu ei olekaan täysin onnellinen. Itkua saatan tihrustaa, mutta tunnen kokeneeni jotain, että jokin oikeasti kosketti minua.

Kuinka toivoinkaan Jack Twistin ja Ennis Del Marin saavan toisensa, Butch Cassidyn ja Sundance Kidin selviävän voittajana, Guido Oreficen selviävän hengissä keskitysleiriltä, jopa Jack Dawsonin selviävän hyisessä vedessä ja saavan Rosensa omakseen. Mutta jos näin olisi käynyt, tuskin muistaisin näitä elokuvia niin hyvin kuin muistan ne nyt - esimerkiksi juuri Butchin ja Kidin tarinan olen nähnyt elämäni aikana vain kerran, mutta sen legendaarinen loppukohtaus on säilynyt mielessäni erinomaisen hyvin vaikka muuten kärsinkin hatarapäisyydestä. Tragedia näyttää siis säilyvän mielessä huomattavan paljon komediaa tiukemmin, ainakin minulla. On toki totta, että todella hyvän komedian tekeminen on äärimmäisen vaikeaa, kun taas tragedia on helpompi tehdä vaikuttavaksi ja sydämeen käyväksi.

Olen siis loppujen lopuksi melkoisen hyvilläni, etteivät elokuvien tarinat aina lopu juuri niin, kuin niiden itse toivoisi päättyvän. Onkos sinulla elokuvia, joita katsoessa toivoit niiden päättyvän jollakin tavalla, mutta joiden katsomisen jälkeen olit kuitenkin tyytyväinen, ettei toiveesi toteutunut?

Nyt joku varmasti sanoo minulle, että elokuva Butchista ja Kidista perustui elämänkertaan. Kyllä, on totta, että Butch Cassidy ja Sundance Kid ovat oikeasti olemassa olleita lainsuojattomia, mutta heidän kuolemastaan ei ole varmaa tietoa, joten siksi heidän hyväksytään tälle listalle ;-)

maanantai 27. syyskuuta 2010

Pariisin kuulumisia ja muistutus arvonnasta!

Pikkulomanen Pariisissa on nyt sitten ohi. Paljon tuli käveltyä ja nähtyä, mutta jäihän tuota nähtävää ensi kerraksikin ;-) Saavuimme kaupunkiin siis viime keskiviikkoiltana. Pikkuruinen hotellimme sijaitsi Maraisin kaupunginosassa, Hotel de Villen lähellä ja siitä pääsi mukavasti kävelemällä lähes kaikkialle. Ensimmäisenä iltana kävimme iltakävelyllä Seinen rannalla ja ihailemassa mm. Louvren iltavalaistusta. Torstaina oli vuorossa varsinainen kävelypäivä: aamulla metrolla Riemukaarelle, mutta siitä sitten ensin Champs-Elyseesiä pitkin ja Seinen yli, ja lopulta päädyimme kävelemään kierrellen ja kaarrellen Notre Damelle asti. Siitä sitten hyppäsimme joella liikennöivän Batobusin kyytiin ja ajoimme Eiffel-tornille juuri ennen auringonlaskua - eli ehdimme ihailemaan kaupungin valojen syttymistä sieltä ylhäältä.

Perjantaina ajateltiin pitää hieman vähemmän kävelyä sisältävä päivä, mutta eihän se nyt ihan onnistunut. Kahden päivän Batobus-lippu tosin auttoi, sillä Seineä pitkin pääsee todella näppärästi paikasta toiseen. Kävimme vilkaisemassa luksustavaratalo Lafayetten ja drinksuilla paikallisen Hard Rock Cafen terassilla (nämä HRC:t ovat meidän traditio...), sitten viinikauppaan ostamaan evästä ja tarkoituksena mennä piknikille johonkin kivaan puistoon, mutta sade sotki suunnitelmat. Onneksi kohdalle sattui St-Eustachen kirkko, jonne menimme sadetta pitämään - ihan sitä viinipulloa nyt ei kuitenkaan viitsitty siellä avata ;-)

Lauantaina kiertelimme puolestaan kenkäkauppoja ja mukaan lähti yhdet kivat nilkkurit, kun sellaisia en Suomesta oikein ole löytänyt. Tarkoituksena oli vielä myös käydä Pere Lachaisen hautausmaalla, mutta kun vihdoin pääsimme paikalle hieman yli kuuden, paikka olikin laitettu kiinni jo kuudelta. Kävelymatka Lachaiselle kulki Bastillen aukion kautta, missä hirvittävän suuri nuorisojoukko oli mellastamassa - ja poliisit heitä kyynelkaasulla taltuttamassa. Saimme sitten itsekin siinä ohikulkeissamme haistaa kyynelkaasua ja koko illan tuntui nenä siltä kuin limakalvot olisivat palaneet pois. Kun emme päässeet hautuumaalle, suuntasimme Seinen rannalle nautiskelemaan nyt sen edellisenä päivänä väliin jääneen viinipiknikin - keli oli melkoisen viileä, mutta päätimme ettei se saa haitata :) Viini oli loistavaa, samoin kuin patonki ja juusto - ja maisemat!

Sunnuntaina ennen paluumatkalle lähtöä kävimme sitten kierroksella Pere Lachaisella ja kunnioitimme siellä legendaarisen Jim Morrisonin muistoa.

Mutta nyt olen back in business - tai en siis varsinaisesti vielä business, sillä lomalla töistä olen vielä pari päivää, mutta blogihommissa taas! Siksipä muistuttelenkin kaikkia siitä, että Helinä-keiju -arvontaan voi osallistua vielä viikon ajan :) Muistahan osallistua! Arvonnasta voi voittaa mukavan paketin vaikkapa jouluksi pukinkonttiin, jos ei itse animaatioista suuremmin välitä :)


Helinä -kuva: © Disney | Jim Morrisonin hauta © Elokuvablogi.com

perjantai 24. syyskuuta 2010

Jared Leto 118-vuotiaana - Mr. Nobody (2009) (***)


Vihdoinkin Suomeen saapuva Mr. Nobody on ollut katsomislistallani pitkään. Yritin päästä katsomaan sitä jo vuosi sitten Sitgesin elokuvafestivaaleilla, kun satuin samaan aikaan lomaselle Barcelonaan, mutta elokuvan näytöksiä ei sitten ollutkaan juuri niinä päivinä, kun siellä päin olin. Vuoden verran ehti kulua, ennen kuin tämä fantasiaelokuva rantautui vihdoin Suomeen, ensin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien päätöselokuvaksi ja sen jälkeen vihdoin myös tavallisiin teattereihin.

Belgialaisen Jaco Van Dormaelin ohjaama Mr. Nobody kertoo Jared Leton näyttelemästä Nemo Nobodystä, 118-vuotiaasta miehestä, jonka kerrotaan olevan viimeinen luonnollisesti kuoleva ihminen. Hänen viimeisiä päiviään seuraa koko maailma. Samalla hänen lääkärinsä (Allan Corduner) pyrkii saamaan häneltä vastauksia salaisuuksien verhoamasta menneisyydestä, mutta huonolla menestyksellä. Kun nuori toimittaja (Daniel Mays) saapuu salaa haastattelemaan Nemoa, tämän muisti alkaa palailla menneisyyteen - tai aika moneen eri versioon sellaisesta. Menneisyyden muisteloissa ovat mukana niin Nemon äiti (Natasha Little) ja isä (Rhys Ifans) kuin hänen kolme ihastustaankin (Sarah Polley, Diane Kruger ja Linh Dan Pham).

Pitkän matkaa Mr. Nobodyä huokailin ihastuksesta - monikerroksinen juoni on mielenkiintoista seurattavaa ja monet kohtaukset dialogiltaan messeviä. Lisäksi elokuva on visuaalisesti varsinaista karkkia. Mutta sitten jossain vaiheessa huomasin alkavani kiemurrella penkissä ja miettiä, että vieläkinkö tämä jatkuu. Pituutta fantasialla on tarinaansa suhteutettuna nimittäin hieman liikaa - siinä missä esimerkiksi monikerroksinen Inception (josta juttu täällä) sai pidettyä mielenkiinnon yllä koko pitkän kestonsa ajan, Mr Nobody väsähtää loppua kohden. Tuntuu kuin tarinasta haluttaisiin kertoa vähän liian paljon, kun vähemmänkin riittäisi.

Hieman tiiviimmässä paketissa lopputulos olisi voinut olla mestarillinen. Näissä rinnakkaisten todellisuuksien tarinoissa kun on kuitenkin aina oma vetovoimansa ja Mr. Nobodyssä lopun oivallus on jännä. Ja tässä on lisäksi mukana Jared Leton kauniit silmät.

Maskeeraus on huippuhienoa ja 118-vuotias Leto vetää vertoja Brad Pittin Benjamin Buttonille!


Tuomio: ★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Mr. Nobody
Ohjaus ja käsikirjoitus: Jaco Van Dormael
Pääosissa: Jared Leto, Sarah Polley, Diane Kruger, Linh Dan Pham, Natasha Little, Rhys Ifans, Toby Regbo, Juno Temple, Daniel Mays, Allan Corduner
Valmistusmaa: Kanada / Belgia / Ranska / Saksa 2009
Genre: fantasia / draama / romantiikka
IMDb
Traileri >>

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Supernaturalin kuudes kausi alkaa tällä viikolla!

Olen ihan innoissani! Tällä viikolla perjantaina 24.9. jatkuu ihana Supernatural -sarja kuudennella kaudellaan. Viime keväänä vedin sarjan viisi ensimmäistä kautta lähes maratonina (jutut löytyvät tuolta Supernatural -tunnisteen alta) noin kolmen kuukauden aikana sen jälkeen, kun Mikaela ja Anzi olivat houkutelleet minua sarjan pariin muutamaankin otteeseen blogeissaan. Ja ihan hyvä niin, sillä Supernatural sattui olemaan yksi parhaista sarjoista, joita olen pitkiin aikoihin nähnyt.

Viidellä tuotantokaudella sarja kävi läpi suuren tarinan kaaren ja hetken aikaa mietin, että onkohan jatkossa enää mitään järkeä. Viime viikolla julkaistiin sarjan kuudennen kauden traileri (tsekkaa täällä >>) ja nyt olen ihan varma, että jatkossa *on* järkeä. Traileri nimittäin näyttää ihan sairaan hyvältä - mukana vaikuttaa taas olevan enemmän ensimmäisellä tuotantokaudella tutuksi tulleita yliluonnollisia monstereita ja näyttää siltä, että sarja palaa elämää suuremman tarinansa jälkeen lähemmäs maan pintaa. Sam ja Dean Winchester (Jared Padalecki ja Jensen Ackles) ovat taas vauhdissa veljeksinä, joskin heidän suhteensa on väkisinkin muuttunut viiden kauden aikana. Huhut kertovat, että kuudennella kaudella miesten roolit muuttuisivat hieman päinvastaisiksi kuin ennen.

Jos Supernatural kiinnostaa, tsekkaa Anzin  aiheeseen vihkiytynyt blogi Saving people, hunting things, jossa uutisia tästä ihanaisesta sarjasta lähes päivittäin.

Itse suuntaan pidennetyn viikonlopun pikkulomaselle Pariisiin, ensimmäistä kertaa elämässäni eli pääsen vihdoinkin eroon Pariisi-neitsyydestäni ;-) Pari postausta on tulossa tässä loppuviikolla ajastuksella, mutta vastailen kommentteihin taas ensi viikolla. Mukavia syyspäiviä kaikille!

tiistai 21. syyskuuta 2010

Kahden äidin perhe - The kids are all right (2010) (****)


Lisa Cholodenkon ohjaama ja yhdessä Stuart Blumbergin kanssa käsikirjoittama The kids are all right tarttuu ristiriitaisia tunteita herättävään aiheeseen, jota aiemmin ei paljoa ole elokuvissa nähty. Parisuhteessa elävät Nic (Annette Bening) ja Jules (Julianne Moore) sekä heidän lapsensa Joni (Mia Wasikowska) ja Laser (Josh Hutcherson) muodostavat perheen, jota kaikki meidänkään yhteiskunnassa eivät yhä edelleenkään pitäisi oikeana perheenä.

Sekä Jonilla että Laserilla on sama spermanluovuttaja eli he ovat biologisesti sisarpuolia kahden äidin taloudessa. Aikuistunut Joni on lähdössä opiskelemaan, mutta isästä tietoa kaipaava pikkuveli pyytää häneltä palvelusta - täysi-ikäinen kun saa pyytää yhteyttä spermanluovuttajaan. Näin sisarukset tapaavat luomutilaa ja ravintolaa pitävän Paulin (Mark Ruffalo), joka nuorena miehenä hankki lisätienestiä luovuttamalla veren lisäksi spermaansa.

Paulin astuminen perheen elämään aiheuttaa sekasotkun. Ikänsä ilman omaa perhettä elänyt Paul kun alkaa tuntea liiankin suurta kiintymystä yllättäen löytyneisiin lapsiinsa, ja varsinkin toiseen äitiin.

Erittäin sydämellinen The kids are all right tarkastelee mielipiteitä jakavaa vakavaa aihetta kevyesti pilke silmäkulmassa. Samaa sukupuolta olevista vanhemmista huolimatta se on pääasiallisesti tarina perheestä ja arjen vuosien mukana tuomista haasteista. Niin homo- kuin heterosuhteissakin pyörivät samantyyppiset ongelmat - arjessa ei enää muista kuka rakastaakaan ja ketä, eikä aina muista tukea toista silloin kuin tämä sitä tarvitsisi. Keski-iän kriisi kolkuttelee ovea, kun lapset ovat lähdössä maailmalle.

Sekä Moore, Bening että Ruffalo tekevät loistotyötä antaen hahmoilleen aidon oman persoonan ja sydämen. Beningin Nic on järkevä ja järjestelmällinen lääkäri, joskin hieman viinaan menevä, Jules puolestaan edelleen paikkaansa elämässä hakeva sydämen ääntä kuunteleva maisemasuunnittelija ja Paul sympaattinen, jäyhän komea ikipoikamies, joka vihdoin keski-iässä alkaa kaivata elämäänsä muutakin pysyvää kuin ravintolansa.

The kids are all right on sympaattinen ja ihana elokuva, joka ravistelee perinteisiä heterokäsityksiä ja mielipiteitä perheestä. Oli jännä huomata, kuinka omatkin tuntemukset paikoitellen menivät omaksi omaksutun perhekulttuurin mukaisesti ja kuinka hyvää teki saada hieman muistutusta siitä, että kaikki eivät elä - eikä tarvitse elää! - samojen normien mukaisesti. Tämä elokuva on ehdottomasti omaan hyllyyn hankittava ja katsottava vielä uudelleen mieltä lämmittämään.

Lapset kun voivat kuitenkin hyvin, kaikesta huolimatta.


Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: The kids are all right
Ohjaus: Lisa Cholodenko
Käsikirjoitus: Lisa Cholodenko ja Stuart Blumberg
Pääosissa: Julianne Moore, Annette Bening, Mark Ruffalo, Mia Wasikowska, Josh Hutcherson
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: draama / komedia
IMDb
Traileri >>

maanantai 20. syyskuuta 2010

Osallistu Helinä-keiju -arvontaan!


Disney julkaisi perjantaina 17. syyskuuta 2010 elokuvan Helinä-keiju ja suuri keijupelastus Disney-DVD:nä ja Blu-ray -levynä. Sen kunniaksi Disney ja Elokuvablogi.com yhdessä järjestävät jälleen kerran arvonnan!

Arvonnan palkintona on 3 kpl Helinä-keiju dvd-boksia (sisältää 1. ja 2. Helinä-keiju elokuvat Helinä-keiju sekä Helinä-keiju ja kadonnut aarre)!

Arvontaan voit osallistua vastaamalla kysymykseen joko jättämällä kommentin tähän viestiin nimimerkin kanssa (älä kuitenkaan yksityisyytesi suojaamiseksi jätä sähköpostiosoitettasi) tai laittamalla sähköpostia osoitteeseen: elokuvablogi.com (at) gmail.com.

Kilpailu kestää kaksi viikkoa - ja päättyy maanantaina 4. lokakuuta kello 18.00. Kaikki tähän mennessä kilpailuun ilmoittautuneet osallistuvat arvontaan, jonka kolme voittajaa julkaistaan tiistaina 5. lokakuuta tässä blogissa - muistathan saapua silloin tarkistamaan, osuiko arvontaonni sinun kohdallesi!

Kuten edellisessäkin Disneyn kanssa järjestetyissä arvonnoissa, myös tässä palkinnot lähetetään voittajille suoraan Disneyltä, minä toimin tietojen välittäjänä :)

Arvonnan tehtävä:  


Jos tapaisit oikean keijun tai hyvän haltiattaren ja voisit toivoa kolme toivomusta, mitä ne olisivat? Älä mieti liian pitkään vaan kerro kolme asiaa, jotka ensimmäisenä tulevat mieleesi :)

Kuvat: © Disney

Helinä-keiju ja suuri keijupelastus / Tinker Bell and the Great Fairy Rescue

Mitä jos voisit löytää oikean keijun? Jo kauan ennen kuin Helinä tapasi Leenan ja Kadonneet pojat, hän tapasi Liisin, pienen tytön, joka uskoi keijupölyyn ja taianomaiseen keijujen maailmaan. Kun keijut viettävät kesää Englannin maaseudulla, kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa ensimmäistä kertaa, ja Helinä kiintyy tähän uteliaaseen tyttöön, joka kaipaa ystävää. Muiden keijujen suunnitellessa massiivista pelastusoperaatiota, Helinä ottaa suuren riskin, ja laittaa peliin itsensä ja koko keijukunnan tulevaisuuden. Helinä-keiju ja suuri keijupelastus on uusi koko perheen elokuva täynnä taikaa ja jännitystä kaukana Keijupoukamasta.

Ikäraja: 3

Kesto: 77 min

lauantai 18. syyskuuta 2010

People are strange - am I?

Anzi haastoi jo joskus kauan aikaa sitten meikäläisenkin osallistumaan blogeissa kiertäneeseen haasteeseen ja kertomaan viisi kummallista asiaa itsestäni. Hankala tehtävä, koska eihän minussa ole mitään kummallista! Ainakaan omasta mielestäni... ;-) Minä en tällä kertaa osaa laittaa haastetta eteenpäin, koska niin moni on jo tehnyt tämän - jokainen haluava voi toki haasteen ottaa vastaan!

1. Vihaan pitkiä kynsiä... itselläni.
Ihailen pitkiä kauniita kynsiä, mutta vihaan niitä itselläni. Aina kun kynnet alkavat rapista liikaa näppiksellä, leikkaan ne lyhyeksi, koska muuten alan naputella ihan vääriä kirjaimia. Lisäksi en voi sietää lohjenneita tai repeilleitä kynsiä, koska ne tarttuvat joka paikkaan ja aiheuttavat kaikella tavalla kylmiä väristyksiä selkäpiissä.

2. Kiroilen ihan liikaa. 
Varsinkin omassa mielessäni ja varsinkin ollessani liikenteessä joko autolla tai polkupyörällä. Kiroan syvimpään helvettiin kaikki pyörätiellä kävelijät, pyörä/jalkakäytävälle autonsa pysäköivät tollot, bussipysäkeillä aivottomina hengailevat, jotka eivät tajua, että siinä pysäkin ja tien välissä kulkee pyörätie, autoilijat jotka eivät osaa käyttää vilkkua... Se tajunnanvirta ei todellakaan ole lasten kuultavaa, vaikka ikävä kyllä joskus mutisen niitä ääneenkin, jopa silloin kun tyttäreni on kyydissä. Jotain voi päätellä siitä, että neiti kohta 4v. osaa päräyttää suomalaiskansallisen kirosanan ihan oikealla hetkellä...

3. Käytän lasten laastareita
Minusta ne vaan ovat niin hauskoja. Kaapista löytyy niin Star Warsia, Disneyn satuhahmoja kuin Muumejakin, eivätkä ne todellakaan ole käytössä pelkästään perheemme pienimmällä ;-)

4. Olen koti- ja sisäihminen
Jos minua ei huvita lähteä ulos kauniilla ilmalla, en lähde. Jotkut yrittävät syyllistää minua kotona istumisesta aurinkoisella kelillä ja se tuntuu välillä ikävältä, varsinkin kun he vetoavat siihen, että "eihän kukaan järkevä ihminen ole sisällä tällaisella kelillä". Mutta se on sitten tietysti ihan oma asiani, että olenko järkevä vai en.


5. Olen kielipoliisi
Mielestäni suomalaisten pitäisi osata kirjoittaa suomea edes suurin piirtein oikein ja ahdistun heti, kun huomaan, että esimerkiksi yhdyssana on kirjoitettu erikseen. Pilkkuja en aina jaksa enää itsekään niin kovasti viilata ja jätän niitä laiskuuksissani itsekin välillä nettiin kirjoittamastani tekstistä pois.

Iloista viikonloppua kaikille! :)

perjantai 17. syyskuuta 2010

Blogin kävijäkyselyn tulokset


Muutama viikko sitten blogissa oli kysely teille kävijöille siitä, miten usein käytte blogissani. Vastaajia oli kaikenkaikkiaan 40 ja tämän otannan tulos oli bloginpitäjälle oikein mieluisa, sillä 70% vastanneista käy täällä ainakin kerran viikossa. Ja vain yksi vastaajista sanoi, ettei aio tulla toiste. Tämä yksi ääni tuli ihan kyselyn loppumetreillä, sillä ehdin jo mielessäni tuuletella, että viimeiseen kohtaan ei tulisikaan yhtään vastausta ;-) mutta eihän kaikkia voi miellyttää.

Melkolailla päivittäin...21 (52%)
Ehkä kerran viikossa...7 (17%)
Satunnaisesti...5 (12%)
Olen ekakertalainen, en vielä tiedä...6 (15%)
Tuskinpa tulen toiste...1 (2%)
Votes total: 40

Lisäksi lupasin kyselyssäni arpoa vastaajien kesken pienen leffa-aiheisen palkinnon. Tuohon kyseiseen postaukseen vastasi 14 henkilöä - Timo, Suvi, Susanna, M-M, Harri, Eeva, cinefiliaa, Anzi, Siiri, Pia, Marjo66, Chatrin, M-link ja Dalai. Heidän joukostaan arpaonni osui tällä kertaa Anzin kohdalle, jolle olisi lähdössä seuraavanlainen palkinto:

- yhden suurimmista ohjaajasuosikeistani Tim Burtonin ihastuttava Ed Wood -dvd
ja
- pussillinen elokuvaherkkuja :)

Anzi, pistätkö ystävällisesti viestiä, että miten haluat palkinnon toimitettavan sinulle? :)

***

PS. Ensi viikolla tulossa on sitten taas ihan oikea arvonta Disneyn kanssa yhteistyössä - ihanan Helinä -keijun tiimoilta! :)

torstai 16. syyskuuta 2010

Kotona katseltua: I am legend (2007) (***)


Katsoin joku aika sitten Boris Sagalin ohjaaman, Richard Mathesonin romaanin pohjalta tehdyn maailmanloppuelokuvan The Omega Man vuodelta 1971, missä Charlton Heston esitti maailman ainoaa elossa olevaa ihmistä, Robert Nevilleä. Jostain syystä karttelin pitkään vuonna 2007 tehtyä uusintaversiota samasta romaanista, vaikka olinkin siitä ihan positiivisia kommentteja kuullut. Yksi syy haluttomuuteeni katsoa kyseinen elokuva saattaa olla siinä, että jostain ihmeen syystä minulla on jokin ihmeellinen antipatia Will Smithiä kohtaan... Smithin nimi elokuvan pääosassa aiheuttaa minulle jostakin syystä samanlaisen reaktion kuin Russell Crowen nimi - molemmat ovat ihan päteviä näyttelijöitä ja Crowen elokuvista olen monista pitänytkin sitten kun vihdoin olen ne katsonut. Pitäisi siis päästä eroon tästä invalidisoivasta päähänpinttymästä ;-)

Mutta asiaan. I am legendin päätin lopulta ottaa käsittelyyn ihan muusta syystä, syystä jota joku voi pitää lapsellisena. Siinä on nimittäin kakkospääosassa ihana koira, ja saksanpaimenkoirafani ei nyt yksinkertaisesti voi olla katsomatta elokuvaa, jossa pääosassa on sakemanni. Elokuva kertoo The Omega Manin tapaan Robert Nevillestä (Smith), tutkijasta, joka on jäänyt New Yorkiin (Omega Manissa kaupunkina oli Los Angeles) saarroksiin yksin koiransa Samin kanssa sen jälkeen, kun kaikki muut ihmiset ovat joko kuolleet tai muuttuneet kammottaviksi vampyyrin ja zombien risteytyksiksi, jotka karttavat auringonvaloa.

Vuosikaudet Neville asustaa linnoituksessaan koiransa kanssa pyrkien löytämään vastalääkkeen virukselle, joka alunperin muutti ihmiset hirviöiksi. Mutta ikuisuuksia ei ihminen sosiaalisena eläimenä järjissään pysy kaiken tämän kammotuksen keskellä. Onko maailmassa enää ketään muuta ihmistä hengissä?

I am legend on hieman helpommin soljuva ja näin ollen myös mukavampi katsottava kuin 70-luvulla tehty versio, mutta tämä johtuu osittain siitä, että 70-luvun alusta efektit ovat kehittyneet huomattavasti (ensimmäistä Mathesonin romaanista tehty elokuvaversiota, vuonna 1964 tehtyä The last man on Earthia en ole nähnyt). Sekä Omega man että I am legend poikkeavat sekä toisistaan että alkuperäisestä romaanista jonkin verran, mutta toimivat silti omina kokonaisuuksinaan ihan kohtalaisesti.

I am legendissä suurin hämmästyksen aiheuttaja on täydellisen tyhjät New Yorkin kadut. Autio suurkaupunki näyttää aavemaiselta, mutta samalla todella kauniilta, kun rikkaruohot alkavat puskea katukiveyksien läpi ja peurat hyppelivät keskellä katuja. Sitä kyllä mietiskelin, että miksihän muut eläimet eivät olleet saaneet tartuntaa kuin vain ihmiset, koirat ja labrarotat?

Suurin plussa elokuvassa on ihanaakin ihanampi saksanpaimenkoira Samantha, joka ymmärtää isäntäänsä kuin ajatustenlukija.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: I am legend
Ohjaus: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Mark Protosevich ja Akiva Goldsman, perustuu Richard Mathesonin romaaniin
Pääosissa: Will Smith, Abbey ja Kona -nimiset saksanpaimenkoirat, Alice Braga, Charlie Tahan, Salli Richardson, Willow Smith
Valmistusmaa: USA 2007  
Genre: draama / sci-fi / trilleri
IMDb
Traileri >>

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Haaveilua Afrikasta ja yhdennäköisyyden ihmettelyä

Vanhuus ei tule yksin eikä kello kaulassa. Jumiutin ensin selkäni viime viikolla niin, että henki salpautui kylkeä kääntäessä. Hain siihen lopulta lääkäriltä troppia, joka tuntui auttavan selkäkipuun, mutta sen kivun lientymisen jälkeen iski migreeni - toista kertaa kahden viikon sisällä, mikä ei ole tavallista meikäläiselle. Hieman puolikuntoisena olen siis viime päivät ollut ja selkäni takia välttänyt istumista paikallaan. Onneksi selkä ei kuitenkaan yhtä pahaan kuntoon mennyt kuin Mikaelalla, jolle kaikki sympatiani potemiseen!

Toissa päivänä makoilin sohvalla ja katselin teräväpiirtona Sydney Pollackin ohjaamaa elokuvaa Out of Africa (1985), jossa Meryl Streepin näyttelemä kirjailija Karen Blixen rakastuu safareja vetävään Robert Redfordiin. Olin sen joskus vuosia sitten nähnyt, mutten muistanut siitä käytännössä enää mitään ja siksi tuntuikin kuin olisi katsonut elokuvaa uusin silmin. Ihanahan se oli, varsinkin matkailua ja luontoa rakastavalle, ja Afrikkaan tekisi ehdottomasti mieli matkustaa joskus, nähdä ne Tansanian tai Kenian tasangot ja norsut ja kirahvit. Yksi entinen opiskelutoverini toimii luonto-oppaana tuolla seudulla ja olen hänen kuviaan noilta reissuilta kateudesta vihreänä katsellut Facebookissa. Pakko tuonne on joskus itsekin päästä!

Olin joskus aikaisemminkin kiinnittänyt huomiota siihen, että Brad Pitt on hyvin paljon samannäköinen kuin nuori Robert Redford. Nyt tätä elokuvaa katsoessa se jotenkin korostui Redfordin työskentelyä seuratessa ja en voinut kuin ihmetellä näiden kahden näyttelijän yhdennäköisyyttä, sillä Redfordin ulkonäkö jopa ilmeitä ja eleitä myöten oli kuin nykyisin Pittillä - liekö nuorempi mies ottanut mallia legendasta näyttelijäksi opiskellessaan? Monella näyttelijällähän on aina joku vanhempi esikuva, jota he käyttävät "mallina" opetellessaan näyttelemisen jaloa taitoa. En yhtään ihmettelisi, vaikka Pittillä se olisi ollut Redford, sillä niin samanlaisilta nämä kaksi miestä näyttävät.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Jackie Chan rocks!

Minulla on hienoinen heikko kohta martial arts -elokuviin, vaikka en niitä aktiivisesti seuraakaan. Nuorena olin kovasti innostunut lähes kaikista itsepuolustuslajeista ainakin filosofisella tasolla, joskin itse harrastin aikani vain aikidoa ja sitten aikuisena jonkin aikaa korealaista sin moo hapkidoa. Olen kuitenkin aina ihannoinut upeita martial arts -koreografioita, joita noissa elokuvissa voi nähdä, ja yksi suurimmista suosikeistani on Hong Kongissa 7. huhtikuuta 1954 syntynyt Jackie Chan (syntymänimeltään Kong-sang Chan).

Chan näyttelee uudessa Karate Kidissä (josta juttu täällä) nuorta Dreniä (Jaden Smith) opastavaa kung-fu-mestaria ja tämä jo miehen ikään ehtinyt veteraani sulatti sydämeni taas kokonaan. Iästään huolimatta Chan on edelleen ketterä ja koreografioissaan vertaansa vailla. Olen aina ihaillut varsinkin hänen tapaansa käyttää hyväkseen huonekaluja ja vaatteita taistellessaan vastustajiaan vastaan. Rakastan guilty pleasuremaisen voimakkaasti elokuvaa Shanghai Noon (2000), missä hän näyttelee Villiin Länteen joutuvaa kiinalaissoturia, joka joutuu yhteistyöhön Owen Wilsonin näyttelemän cowboyn kanssa.

Mittavan uransa aikana Chan on näytellyt lähes sadassa elokuvassa, mutta huomattavasti harvemmassa hän on pääosassa. Hänhän aloitti uransa stunt-miehenä ja esiintyi pienissä rooleissa mm. legendaarisen Bruce Leen kanssa. Chan pelastaa usein heikommankin elokuvan eloisalla olemuksellaan ja mahtavan fyysisellä komediallaan. Karate Kidissä nähdään puolestaan Chanin vakavampi puoli, mikä on haastatteluiden mukaan hänelle uusi ja vaikeahkokin aluevaltaus, sillä hän on tottunut olemaan hauska.

Ohessa klippi yhdestä suurimmista Jackie Chan -suosikeistani, taistelukohtaus elokuvasta Legend of Drunken Master:

lauantai 11. syyskuuta 2010

Elokuvaton viikonloppu

Tänä viikonloppuna on tiedossa täydellistä nollausta kaikesta normaalista elämästä. Yhtään elokuvaa en nimittäin katso ja tietokoneen ääreltäkin olen pois (huu, onko elämää, jos on offline?). Suuntaan nimittäin perheen ja tuttavaperheen kanssa mökkeilemään Keski-Suomeen, haistelemaan raikasta metsäilmaa, katselemaan löytyisikö mahdollisesti sieniä (vai löytyykö metsästä vain hirvikärpäsiä) ja muutenkin vaan olemaan, saunomaan, paistamaan nuotiomakkaraa ja olemaan sosiaalinen IRL. Kyllä se niin taitaa olla, että ihminen tarvitsee välillä irtioton kaikesta kiireestä ja hässäkästä ja jopa teknologiasta :)

Hyvää ja rentouttavaa viikonloppua kaikille! Nähdään taas ensi viikolla :)

Uuden-Seelannin pinkkukuva © Elokuvablogi.com

perjantai 10. syyskuuta 2010

Klassikko: Ace in the hole (1951) (*****)


Jokin aika sitten eräs toimittajatuttavani hehkutti kovasti näkemäänsä Billy Wilderin elokuvaa Ace in the hole ja sai minutkin innostumaan siitä. Olen pitänyt kaikista näkemistäni Wilderin tuotoksista, mutta niitä on näkemättä vielä aika monta. Siksipä olin innoissani, kun Ace in the hole löytyi näppärästi kirjastosta. Olen aikaisemmin iloinnut kirjaston tarjonnasta varsinkin tällaisten klassikoiden suhteen, ja taas voin antaa yhden pisteen lisää Suomen toimivalle kirjastolaitokselle!

Ace in the hole kertoo uutistoimittaja Chuck Tatumista (Kirk Douglas), joka on saanut potkut useammasta kuin yhdestä sanomalehdestä, milloin juopottelun, milloin pomon vaimon vikittelyn takia. Hän rantautuu Albuquerqueen ja myy itsensä töihin paikalliseen sanomalehteen, tarkoituksenaan etsiä juttu, joka nostaa hänet maan halutuimpien toimittajien joukkoon.

Pienessä kaupungissa ei kuitenkaan paljoa tapahdu ja vuoden jälkeen turhautunut Chuck meinaa heittää kirveen kaivoon. Sitten se tapahtuu - läheisessä intiaanien luolastossa sortuu ja paikallinen mies, Leo Minosa (Richard Benedict) jää luolaan loukkuun. Herkkävainuinen Chuck vaistoaa tässä inhimillisen tarinan ainekset ja ottaa komennon turmapaikalla. Hän kirjoittaa tapahtumasta ja siihen liittyvistä ihmisistä niin, että pian uutinen leviää koko maahan. Ihmisiä alkaa virrata paikalle, kaikki kiinnostuneita Leon pelastusyrityksestä - ja osa samalla kiinnostuneita hyötymään julkisuudesta.

Ace in the hole on erittäin mielenkiintoinen tutkielma ihmismielen pimeimmistä sopukoista sekä journalistisesta etiikasta. Leon täysin myötätunnoton vaimo Lorraine (Jan Sterling) näkee tilanteessa vain mahdollisuuden paeta ankeaa avioliittoa, paikallinen sheriffi (Ray Teal) saa mahdollisuuden saada ilmaista julkisuutta juuri ennen äänestystä ja Chuckin silmissä puolestaan kiiluvat Pulitzer-palkinnot. Eniten liossa on kuitenkin luolassa kuolemankielissä viruvalla Leolla, joka ei tiedä ulkona hänen vuokseen pyörivästä karnevaalista mitään.

Elokuvan tarina koukuttaa, ja se kasvaa trillerimäisesti pienestä matkamuistoputiikista tuhansien silmien karnevaaliksi. Elokuva on edellä aikaansa, sillä vaikka nykyisinhän tämän tyyppinen toiminta on arkipäivää sensaatiohakuisessa mediassa, Wilderin synkkä kritiikki ihmisten itsekkyyttä ja maallisen mammonan haalimista kohtaan osuu maaliinsa täydellisesti.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Ace in the hole (tunnetaan myös nimellä The Big Carnival)
Ohjaus: Billy Wilder
Käsikirjoitus: Billy Wilder, Lesser Samuels, Walter Newman
Pääosissa: Kirk Douglas, Jan Sterling, Robert Arthur, Porter Hall, Richard Benedict, Frank Cady, Ray Teal, Frank Jaquet
Valmistusmaa: USA 1951
Genre: draama / film noir  / trilleri
IMDb

torstai 9. syyskuuta 2010

Suomalaista mielisairaalakuvausta - Prinsessa (2010) (***)


Dokumentaristina tunnetun Arto Halosen ohjaama Prinsessa perustuu maamme tunnetuimman mielisairaalapotilaan, Kellokosken Prinsessan elämään. Prinsessa, oikealta nimeltään Anna Lappalainen (1896–1988) oli skitsofreenikko, ammatiltaan hieroja ja kabareetanssija, jota elämä oli lapsena heitellyt sijaiskodista toiseen. Lopulta hänen äitinsä päätti jättää hänet kokonaan yhteiskunnan vastuulle ja kirjoitti tyttären sisään Kellokosken mielisairaalaan, mistä tuli Annan koti 50 vuodeksi.

Kellokoskella Anna otti ilmeisesti omaksi suojakseen kuninkaallisen roolin ja alkoi kutsua itseään Prinsessaksi. Tuon roolin turvin hän sai lopulta kunnioitusta, mitä mielisairaalapotilaille tuohon aikaan ei suuremmin annettu, ja lisäksi hän jakoi ympärilleen ystävyyttä ja elämäniloa koko elämänsä ajan.

Elokuvassa Prinsessaa esittää ansiokkaasti Katja Kukkola, joka saa hovineidokseen itsetuhoon ja ekshibitionismiin taipuvaisen Christina von Heyrothin (Krista Kosonen). Prinsessan ystävyyden avulla Christinan itsetuhoiset ajatukset pysyvät jonkin aikaa aisoissa ja nuoressa, kauniissa naisessa pilkahtaa pieni elämänhalun liekki, kun naiset karkaavat sairaalasta ja matkaavat Tukholmaan tapaamaan muita kuninkaallisia.


Muutaman vuosikymmenen takainen suomalainen mielisairaalamiljöö on mielenkiintoista seurattavaa, sillä Suomessakin useat silloiset hoitomuodot eivät ole olleet kovin inhimillisiä nykytiedolla ajateltuna. Prinsessa vältti lobotomialeikkauksen, mutta kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita - elokuvassa Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämä toisinajattelija surullisena esimerkkinä.


Prinsessa kärsii hieman suomalaiselle elokuvalle tyypillisestä näytelmällisyydestä, sillä se vie jonkin verran vakuuttavuutta muuten erittäin mielenkiintoiselta aiheelta. Kiinnostava tarina ja henkilöhahmot pitävät otteessaan, mutta elokuvan toteutus tuntuu paikoitellen töksähtelevältä ja sen virtaus hieman karikkoiselta. Näyttelijät tekevät loistavaa työtä - Kukkolan Prinsessa on aito, hahmoonsa skitsofrenista kuninkaallisuutta hengittävä, Kososen aatelisneito sekavuudessaan kaunis, Samuli Edelmannin johtava lääkäri yksioikoisuudessaan ahdistava, Peteliuksen potilas sydäntäsärkevän surullinen ja Paavo Westerbergin lääkäri puolestaan oikeamielisyydessään sympaattinen.


Prinsessa korostaa erilaisuuden hyväksymistä ja sitä, että aina ei ole tarpeen yrittää muuttaa toista ihmistä, sekä muistuttaa miten suuri voima ystävällisyydellä ja positiivisuudella on. Elokuva on hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta mieltä lämmittävä tarina ihmisestä mielisairautensa takana sekä erityisesti mielenkiintoinen katsaus suomalaiseen mielisairaalaelämään muutama vuosikymmen sitten.


Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa juuri kaikkein uskomattomimmat tapahtumat ovat suoraan Prinsessan oikeasta elämästä. Mm. edellä mainittu matka Tukholmaan sekä kohtaus pankkisalissa ovat tekijöiden mukaan todellisuuteen vahvasti pohjautuvia.


Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Prinsessa
Ohjaus: Arto Halonen
Käsikirjoitus: Pirjo Toikka, Arto Halonen, Paavo Westerberg
Pääosissa: Katja Kukkola, Krista Kosonen, Samuli Edelmann, Paavo Westerberg, Pirkka-Pekka Petelius, Peter Franzén, Antti Litja, Ulla Tapaninen, Tapio Liinoja, Irma Junnilainen, Paula Vesala, Joanna Haartti, Pertti Koivula
Valmistusmaa: Suomi 2010
Genre: draama
IMDb
Traileri >>

Kuvat (c) 2009 Art Films Production. Kuvaaja: Terhi Kokkonen

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Hauhauhau - koiraelokuvien kyynelvoima


Katsoin viime viikolla tosipohjaisen elokuvan Hachiko - tarina uskollisuudesta (arvio täällä), jossa akita-rotuinen Hachiko -koira odottaa isäntäänsä juna-asemalla uskollisesti yhdeksän vuotta tämän kuoleman jälkeen. Itkeä pillitin solkenaan elokuvaa katsellessa ja huomasinpa siinä sitten, että tämähän alkaa ihan käydä tavaksi tämä pillitys koiraelokuvia katsoessa. Olen kyllä vanhemmiten pehmennyt (muutenkin kuin fyysisesti) ja vaikka nuorempana olin varsinainen kovanaama, enkä itkenyt elokuvissa lähes koskaan, nykyisin ei tarvitse kovin kummoinen liikutus valkokankaalla näkyä, kun minä jo saan kuivailla silmänurkkiani.

Olen koiraihminen ja aina rakastanut koiraelokuvia ja tv-sarjoja - Lassie, Susikoira Roi, Poliisikoira Rex, K-9, Turner ja täystuho, aikoinaan jopa Ruusun aika (koska siinä oli se ihana puhuva labradorinnoutaja)... ovat aina kolahtaneet minulle. Mutta koiraelokuvat ovat myös niitä "pahimpia" kun ajatellaan elokuvassa koetun potentiaalisen liikutuksen määrää. Osittain tämä varmaankin johtuu siitä, että edelleenkin ikävöin pitkäaikaista saksanpaimenkoiraystävääni, joka reilu kaksi vuotta sitten lähti vihreämmille metsästysmaille. Liikutusta eivät nykyisin nimittäin aiheuta enää pelkästään elokuvien koirat, vaan huomaan räpytteleväni silmiäni tiuhempaan jo silloin, kun vastaan kadulla tulee harmaantunut karvakuono.


Katsoin viime keväänä komedian nimeltä Marley & me (jonka kirvoittama juttu löytyy täältä), joka aiheutti meidän sohvalla sellaisen tulvan, että aloin miettiä, kuka näitä elokuvia oikein genrettää? Kyseessähän piti olla komedia, ja minä itkeä pillitin kuin mikäkin, kun elokuvan labradorinnoutaja Marley vanheni - niin kuin kaikki vanhenee, koirat vain sinne loppuun asti yleensä nopeammin kuin ihmiset.

Yksi mieleenpainuvimpia koiraelokuvia on venäläinen Bim Mustakorva, jonka näin ensimmäisen kerran joskus ihan pikkutyttönä. Elokuva oli niin raastavan liikuttava, että muutamat sen kohtaukset paloivat verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Luin silloin aikoinaan Bimin tarinan myös kirjana ja yksi rakas kouluaikainen ystäväni aina muistaa, kuinka annoin kyseisen kirjan hänellekin syntymäpäivälahjaksi - ja kuinka liikuttunut hän, koiraihminen, oli siitä tarinasta. Katsoin Bim Mustakorvan uudelleen viime keväänä (arvio täällä) ja edelleenkin se oli aivan yhtä liikuttava kuin silloin pienenä - nyt varmaan pillitin tosin enemmän.

Nykyisin minä itken animaatioissakin: kun Toy Story3:ssa kuvaan löntysteli Andyn ikääntynyt Buster -koira, tippa tuli vääjäämättä linssiin. Mietin, että johtuukohan se osittain siitä, että itsekin vanhenee ja kaiken - siis ihan kaiken - vanhenemisen huomaa nykyisin helpommin ja sitä tajuaa niin kovin konkreettisesti, että elämä ei ole ikuista. Jossain vaiheessa saattaa joutua jättämään hyvästejä niin rakkaille eläinystäville kuin ihmisystävillekin.


Onko sinulla täydellistä itkupuristinta koiraelokuvien joukossa?


Kuvat Googlen kuvahausta. Ylin kuva elokuvasta Lassie palaa kotiin (1943), keskimmäinen kuva elokuvasta Marley & me (2008) ja alimmainen elokuvasta Hachiko - tarina uskollisuudesta (2009).

tiistai 7. syyskuuta 2010

Vuoden parhaita elokuvia - Toy Story 3 (2010) (*****)


[Tekstini on julkaistu alunperin Episodissa #9/2010]

Lucasfilmin digitaalisen tuotannon osastosta alkunsa saanut Pixar loi vuonna 1995 ensimmäisellä Toy Storyllä taikuutta, joka nosti rimaa kaikille sen jälkeen tuotetuille animaatioille niin tekniikassa kuin sisällössäkin. Enää eivät Hollywoodinkaan animaatiot olleet vain perheen pienimmille suunnattuja, teemoiltaan yksiulotteisia piirrettyjä, vaan niiden tarinat alkoivat vetää vertoja näytellyille elokuville - niistä tuli aidosti koko perheen elokuvia.

Neljä vuotta myöhemmin samainen John Lasseter jatkoi ensimmäisessä Toy Storyssä esiteltyjen hahmojen, sheriffi-Woodyn ja avaruusmies-Buzzin seikkailua. Jatko-osa oli jälleen mestarillista digianimaatiota yhdistettynä mielenkiintoiseen tarinaan, ja se viimeistään sinetöi Pixarin paikan animaatioiden huipulla.

Elokuvien - ja varsinkin animaatioiden- jatko-osat aiheuttavat helposti reaktion, jossa yhdistyy epäusko alkuperäisen uudelleenlämmittelystä, mutta toisaalta myös pieni toivonkipinä siitä, että jatko-osassa voisi kokea edes pienen osan alkuperäisestä tunnelmasta. Nyt, 15 vuotta ensimmäisen Toy Storyn jälkeen, Disneyn kanssa yhdistynyt Pixar tuo Woodyn ja Buzzin jälleen valkokankaalle, ajalle tyypillisesti kolmeulotteisena.

Aikaa on kulunut myös lelujen maailmassa, sillä lelujen isoksi kasvanut omistaja Andy (äänenä Max Wiberg / John Morris) on muuttamassa pois kotoa ja suuntaamassa opiskelemaan. Andyn tutuksi tullut huone on siis tyhjennettävä pikkusiskon käyttöön ja niin poika joutuu äidin käskystä tekemään päätöksen, mitä tehdä lapsuutensa rakkailla leluilla.


Leluystävämme odottavat kauhulla mahdollista tulevaisuutta kaatopaikalla, mutta kiltti Andy pakkaa heidät jemmaan ullakolle. Sekään ei ole leikkimistä kaipaavien lelujen näkökulmasta kovin hyvä, mutta sentään kaatopaikkaa parempi vaihtoehto.

Matkalla ullakolle lelut kuitenkin vahingossa joutuvat lahjoitetuksi Päivänpaisteen päiväkotiin. Aluksi täydelliseltä vaikuttava tulevaisuus päiväkodin kaikkien lasten leikkitovereina on täynnä yllätyksiä, niin hyviä kuin huonojakin.

Päiväkodissa Woody (äänenä Antti Pääkkönen / Tom Hanks) ja Buzz (äänenä Santeri Kinnunen / Tim Allen) ystävineen tapaavat uusia leluja kuten mansikalta tuoksuvan pehmonalle Tuhti Karhunhalin (äänenä Markku Huhtamo / Ned Beatty) sekä muotia ymmärtävän Kenin (äänenä Eppu Salminen / Michael Keaton), joka pehmenee täysin nähdessään Barbien (äänenä Krisse Salminen / Jodi Benson). Leluja eivät kohtele kaltoin pelkästään Sidin (Toy Story) kaltaiset “kauhukakarat” vaan myös toiset, huonosti pidetyt lelut voivat olla vinoon kasvaneita ja siksi ilkeitä toisilleen. Ja niin joutuvat Andyn lelutkin hurjaan seikkailuun paetessaan päiväkodista kuin vankilasta ikään.

On lähes käsittämätöntä, miten lelujen elämästä kertova animaatio voi olla yhtä aikaa uskomattoman hellyttävä ja hauska, mutta vaikuttavuudessaan sydämeen käypä. Toy Story 3 kumoaa yleisesti vallalla olevan käsityksen, “ettei jatko-osa voi olla hyvä”, sillä sen tarina on raikas, inspiroiva ja liikuttava, mutta se ei missään vaiheessa unohda aikaisemmille osilleen tyypillistä huumoria ja tietynlaista itseironiaa. Se on taustavireeltään vakava elokuva, vaikka ei sellaiselta ulospäin näytäkään, sillä se käsittelee niin kuolevaisuutta kuin ihmisarvoakin samaan tapaan kuin esimerkiksi animaatio-Oscarin tänä vuonna voittanut Up - Kohti korkeuksia.

Toy Story 3 on visuaalisesti upea - mitä muuta Disney/Pixarilta voisi odottaakaan? - mutta visuaalisuus toimii vain tärkeimmän ainesosan, tarinan, tukena ja esimerkiksi kolmiulotteisuus on pelkästään mukavaa plussaa. Elokuva on kaunis, älykäs, syvällinen ja täynnä hersyvää, aitoa huumoria, joka viihdyttää koko kestonsa ajan ja saa nauramaan ääneen, joskin loppupuolella saattaa joutua kuivailemaan hieman silmänurkkiaankin. Vielä jälkeenpäinkin liikuttava animaatio on sarjan ehdottomasti syvällisin.

Ne, jotka pelkäsivät Pixarin luovuuden kärsivän sen yhtyessä Disneyyn, voivat nyt viimeistään huokaista helpotuksesta. Toy Story 3 on yksi kuluvan vuoden parhaista elokuvista.


Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Toy Story 3
Ohjaus: Lee Unkrich
Käsikirjoitus: Darla K. Anderson
Englanninkielisissä ääniosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Joan Cusack, Michael Keaton, Jodi Benson, Ned Beatty
Suomenkielisissä ääniosissa: Antti Pääkkönen, Santeri Kinnunen, Nina Tapio, Eppu Salminen, Krisse Salminen, Markku Huhtamo
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: animaatio
IMDb
Traileri >>

Kuvat © Disney / Pixar

maanantai 6. syyskuuta 2010

Elämän ja kuoleman valinta - Triage (2009) (***)


[Teksti julkaistu alunperin Episodissa #9/2010 ja on siitä pidennetty ja muokattu blogia varten]

Triagessa sotavalokuvaajat Mark (Colin Farrell) ja David (Jamie Sives) matkaavat Dublinista Kurdistaniin ja kohtaavat siellä syttyvän sodan useita sotia läpikäyneinä siltikin uusin silmin. Davidia nimittäin odottaa kotona  raskaana oleva Diane (Kelly Reilly), mutta Markia johdattaa edelleenkin jo tutuksi tullut kunnianhimo ja tietynlainen ulkopuolisuuden tunne kameran linssin takana. Sota-alueella Markinkin silmät avautuvat uudella tavalla kun hän tutustuu yhtä aikaa kauhistuttavaan ja kiehtovaan, triageksi kutsuttuun tapaan, jossa kenttäsairaalan lääkäri Talzani (Branko Djuric) päättää, kuka saa elää ja kuka kuolla.

Sodan keskellä ystävysten tiet eroavat ja kotiuduttuaan vakavasti niin fyysisesti kuin henkisestikin haavoittunut Mark huomaa, ettei David olekaan palannut kotiin. Selvittääkseen eroamisen jälkeiset tapahtumat sekä itselleen että läheisilleen Mark joutuu elämään uudelleen kokemansa kauhut. Tässä häntä auttaa vaimonsa (Paz Vega) isoisä, Espanjan sisällissodassa psykiatrina työskennellyt Joaquin (Christopher Lee).

Scott Andersonin romaaniin pohjautuva Triage porautuu ihmisluonteen syvyyksiin elämän ja kuoleman hetkellä ja kuvaa sodan verisyyttä siviilin näkökulmasta. Se kertoo ammatillisen kunnianhimon ajamista ihmisistä ja siitä, miten kuolemanpelko muuttaa ihmisen, miten henkensä viimeisistä rippeistä haluaa pitää kiinni silloin kun joku uhkaa ne säikeet katkaista. Mutta se kertoo myös ystävyydestä, siitä mitä kaikkea on valmis tekemään ystävänsä puolesta. Lisäksi se terävöittää, miten sodan kauhut vaikuttavat myös kriisialueilla työskenteleviin siviileihin - yleensähän sotaelokuvien traumat koskettavat sotilaita ja heidän läheisiään.

Farrell vakuuttaa kärsivänä, mieleltään järkkyneenä Markina, ja vaikuttava elokuva järkyttää rankalla kuvastollaan, mutta kokonaisuutena kärsii pienoisesta epätasaisuudesta. Ohjaaja Denis Tanovic palkittiin vuonna 2002 ulkomaisen elokuvan Oscarilla elokuvasta No man’s land.

Tuomio: ★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Triage
Ohjaus: Danis Tanovic
Käsikirjoitus: Danis Tanovic, Scott Andersonin romaanin pohjalta
Pääosissa: Colin Farrell, Jamie Sives, Paz Vega, Kelly Reilly, Branko Djuric, Christopher Lee
Valmistusmaa: Irlanti / Espanja / Belgia / Ranska 2009
Genre: draama
IMDb
Traileri >>

lauantai 4. syyskuuta 2010

Kotona katseltua: Hachiko - tarina uskollisuudesta (2009) (****)


 Kyynelkanavat avautuvat kertaheitolla Lasse Hallströmin ohjaaman Hachiko - tarina uskollisuudesta -elokuvan myötä. Se on varsinkin koiraihmisille takuuvarma itkupuristin, sillä ei tällaista sympaattisen-surullisen-lämminhenkistä elokuvaa yksinkertaisesti voi katsoa kuivin silmin.

Hachiko - tarina uskollisuudesta kertoo tositapahtumiin pohjautuvan tarinan akita -rotuisesta Hachiko -koirasta, joka päätyy aivan vahingossa Richard Geren esittämän professorin luokse asumaan. Professorista ja koirasta tulee erottamattomat ystävät, ja pian Hachiko alkaa saattaa professoria aamuisin juna-asemalle, kun tämä on matkalla töihin - ja palata asemalle odottamaan aina iltaisin, kun professori on tulossa kotiin. Uskollinen Hachiko saa ystäviä aseman työntekijästä, hodarimyyjästä ja monista muista matkan varren ihmisistä, jotka ihailevat koiran päättäväisyyttä.

Kun professori sitten yllättäen menehtyy, koira osoittaa ehdotonta uskollisuuttaan ystävälleen palaamalla joka päivä odottamaan isäntäänsä asemalle - yhdeksän vuoden ajan.

Hachiko - tarina uskollisuudesta ei edes yritä olla kerronnallisesti jotenkin erikoinen tai yllättävä, vaan sen pääasiallinen tarkoitus on kertoa hellyttävä ja katsojan sydäntä liikuttava tarina ihmisen parhaan ystävän pyyteettömästä rakkaudesta ja uskollisuudesta. Ja siinä se onnistuu todella hyvin. Lisäksi Gere sopii yllättävän hyvin ikääntyvän professorin rooliinsa, kun hän konttailee pihamaalla koiranpennun kanssa. Välillä tarinaa kuvataan koiran silmien kautta, mikä antaa hauskaa perspektiiviä koiran elämään.

Alkuperäinen tarina on tapahtunut Japanissa Shibuyan asemalla, minne Hachikon kuoleman jälkeen pystytettiin pronssipatsas uskollisen koiran kunniaksi. Hachikon tarinasta on tehty elokuva myös aikaisemmin, japanilainen versio vuonna 1987.


Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Hachiko: A dog's story
Ohjaus: Lasse Hallström
Käsikirjoitus: Stephen P. Lindsey, Kaneto Shindon alkuperäiskäsikirjoituksen pohjalta
Pääosissa: Richard Gere, Joan Allen, Cary-Hiroyki Tagawa, Sarah Roemer, Jason Alexander, Erick Avari
Valmistusmaa: USA / UK 2009
Genre: draama
IMDb
Traileri >>

Alkuperäisestä Hachiko -koirasta voi lukea lisää vaikkapa täältä (Wikipedia) >>

perjantai 3. syyskuuta 2010

Vampires Suck sucks (2010) (*)


Vampyyrit ovat nyt in - on Twilightia, True Bloodia, Vampire diariesia ja ties sun mitä. Ja nyt on sitten myös vampyyri"parodia" Jason Friedberg &Aaron Seltzer - tyyliin (Scary movie, Date movie, Epic movie, Disaster movie...). Vanhat vampyyritarinat on tästä komediasta jätetty kokonaan pois, vaikka ehkäpä enemmän olisi voinut saada ideaa, jos mukaan olisi otettu hieman Draculaa, Lost Boysia, Interview with the Vampirea...? Nyt nimeksi olisi sopinut paremmin pelkkä Twilight sucks, koska elokuva käy läpi ainoastaan sitä ja on tarinallisestikin sen kopio.

Becca Crane (Jenn Proske) muuttaa isänsä Frankin (Diedrich Bader) luo pieneen kaupunkiin, jossa tapahtuu outoja. Koulussa hän iskee silmänsä Edward Sulleniin (Matt Lanter), joka niinikään on outo. Samalla häntä kosiskelee korvantauksiaan rapsutteleva, kissoja jahtaava intiaaniystävänsä Jacob White (Chris Riggi). Sitten Becca meinaa joutua syödyksi syntymäpäiväjuhlillaan Sulleneilla ja Edward päättää jättää tämän, mutta seudullepa saapuu pahisvampyyreja, jotka myös janoavat Beccan verta...

Vampires suck - Vampyyrien imussa käy läpi Twilight-saagan kaksi ensimmäistä osaa ja pistää sekaan hieman True bloodia ja Buffyakin (noh, ainakin yhdessä kohtauksessa). Samalla se eräässä kohtauksessa spoilaa loput Twilightit.

Mutta... miksi tehdä komedia, joka ei naurata? Joka niinsanotusti parodioi elokuvaa, joka jo itsessään on melkoinen parodia? Beccan kaikki ilmeet ja eleet ovat suoraan Kristen Stewartin - miksi tehdä sama toistamiseen, jos siihen ei saada mitään uutta, mitään komediaa, mitään parodiaa lähentelevääkään? Muutama viikko sitten lueskelin ...noirin arvion Top Secret! -komediasta 80-luvun puolesta välistä. Samassa jutussa hän ruoti ongelmaa, että joskus tehtiin vielä parodioita, jotka naurattivat ja olivat oikeasti hauskoja - nyt suurin osa on vain epämääräistä pyllyhuumoria, josta tulee vain vaivaantunut olo.

Ainoa tähti tulee lopun "Team Jacob - bitch!" -kohtauksesta. Sille myönnän hieman hymähtäneeni, mutta se ei ole paljoa, jos koko muu elokuva tuntuu pelkältä pakkopullalta. Kai näistä jotkut tykkää, koska näitä tehdään.


Tuomio: ★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Vampires suck
Ohjaus ja käsikirjoitus:  Jason Friedberg, Aaron Seltzer
Pääosissa: Jenn Proske, Matt Lanter, Chris Riggi, Diedrich Bader, Ken Jeong
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: komedia
IMDb
Traileri >>

torstai 2. syyskuuta 2010

Syyskuun poika: Keanu Reeves (synt. 2. syyskuuta 1964)


Syyskuun pojaksi tämän vuoden kalenterissa valikoitui Beirutissa, Libanonissa, 2. syyskuuta 1964 syntynyt Keanu Charles Reeves, joka siis täyttää tänään 46 vuotta. Keanu on Johnny Deppin ohella pitkäaikaisin suosikkini näyttelijärintamalla, ja edelleen going strong. Keanun näyttelijänlahjoista voidaan sanoa mitä sanotaan, mutta minä pidän hänen hieman jäykästä, mutta jollakin tavalla viattomuutta uhkuvasta tyylistään. Lisäksi minulle tämä suklaasilmä on ollut pitkäaikaisin valkokangasihastukseni, jota katson elokuvassa kuin elokuvassa.

Keanun eksoottinen ulkonäkö tulee hänen geenisekoituksestaan - äitinsä on britti, mutta isänsä havaijilais-kiinalainen. Hänen nimensä tulee havaijista ja tarkoittaa kutakuinkin "vuorten yli nousevaa viileää tuulta". Libanonissa syntymänsä jälkeen hän asui lapsuutensa ja nuoruutensa Kanadassa, missä myös sai innostuksen pelata jääkiekkoa.

Keanu on aina pitänyt yksityiselämänsä visusti omana tietonaan, eikä ole antanut paljoakaan itsestään medialle. Tämän salailun takia hänestä on liikkunut monenlaisia huhuja. Keanun lähipiirissä on kuitenkin tapahtunut paljon ikäviä asioita: hänen paras ystävänsä River Phoenix kuoli huumeisiin 31. lokakuuta 1993, hänen lapsensa syntyi kuolleena joulukuussa 1999, minkä jälkeen myös hänen tyttöystävänsä kuoli auto-onnettomuudessa. Lisäksi hän auttaa voimakkaasti sisartaan Kimiä, joka sairastaa leukemiaa.

Suosikkini Keanun elokuvista: The Matrix (se ensimmäinen), Point break, Speed, Devil's advocate.
Bubbling under: Thumbsucker, The Lake house, Private lives of Pippa Lee, Bill & Ted's excellent adventure, Scanner darkly, Constantine.

Keanun sanomaa, joista ensimmäinen kuvastaa ihanaa itseironian tajua:


"I'm a meathead, man. You've got smart people, and you've got dumb people. I just happen to be dumb."


"I used to have nightmares that they would put "He played Ted" on my tombstone."




Kuvat Googlen kuvahaulla

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Menneisyyden piinaamana - Submarino (2010) (****)


Espoo Cinen päätöselokuvana nähty tanskalaisen Thomas Vinterbergin ohjaama Submarino on järkyttävä draama lapsuuden traumojen varjostamasta elämästä.

Nickin (nuorena Sebastian Bull Sarning, aikuisena Jakob Cedergren) ja hänen koko elokuvan ajan nimettömänä pysyvän pikkuveljensä (nuorena Mads Broe, aikuisena Peter Plauborg) lapsuus on yhtä traumaa alkoholistin yksinhuoltajaäidin kodissa. Kun teini-ikäisten poikien elämän draama nousee huippuunsa, kuka tahansa käsittää, että sellaisen jälkeen on vaikea kasvaa kokonaiseksi ihmiseksi.

Vuosien päästä veljesten polut risteävät jälleen. Molemmat ovat omalla tahollaan erkaantuneet kaidasta tiestä, mutta isoveljellä suunta on kuitenkin parempaan, tai ainakin yritys, tai edes toive. Sama toive on periaatteessa pikkuveljelläkin, mutta hänen elämällään on kuitenkin isäntä, joka ei ihmisen rationalisia toiveita kuuntele. Pikkuveljellä on pieni poika, Martin (Gustav Fischer Kjærulff), mutta vaimon kuoltua yksinhuoltajaisänä olo on haastavaa. Ja kaikkea varjostaa edelleenkin lapsuudessa koettu kauheus.

Submarino on erittäin vaikuttava ja vahva elokuva, mutta se on emotionaalisesti niin rankka, että sen katsomista ei kaipaa heti uudestaan. Elokuvan prologissa on kuvattu toisaalla erittäin kauniisti heitteillejätettyjen veljesten huolehtimista toisistaan, mutta toisaalla karmiva kuvasto kummittelee katsojan mukana vielä pitkään elokuvan jälkeen.

Elokuva tutkiskelee ihmissielua mielenkiintoisista lähtökohdista ja kuvakulmista. Kaiken taustalla on lapsuudessa koetut traumat, heitteillejättö sellaisen aikuisen suunnalta, jonka pitäisi olla lapsen turva. Nämä vaikuttavat ihmismieleen niin syvälle, että niistä syvyyksistä on vaikea päästä pinnalle. Pitää olla todella tahdonvoimaa päästä pintaan, sillä sinne syvyyksiin on lopulta myös helppo jäädä, olla edes yrittämättä pintaan, vaikka kaikki edellytykset paremmalle elämälle olisikin. Se ruotii sekä itsekkyyttä että toisen puolesta uhrautumista, lapsen ja vanhemman välistä rakkautta, lojaaliuutta ja mahdollisesti itselle jopa huomaamatonta itsekkyyttä.

Suosittelen ihmisille, jotka pitävät vahvoista draamoista, eivätkä halua päästä helpolla elokuvaa katsoessaan. Submarino on rankka, mutta se ei ole täysin synkkä elokuva, sillä lopussa siinä kuitenkin nähdään pienoinen toivonkipinä.


Tuomio: ★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Submarino
Ohjaus: Thomas Vinterberg
Käsikirjoitus: Tobias Lindholm, Jonas T. Bengtssonin romaanin pohjalta
Pääosissa: Jakob Cedergren, Peter Plaugborg, Gustav Fischer Kjærulff, Patricia Schumann, Morten Rose, Kate Kjølbye
Valmistusmaa: Tanska / Ruotsi 2010
Genre: draama
IMDb
Traileri >>