torstai 17. kesäkuuta 2010

When 900 years you reach...

Kirjoittelen harvemmin henkilökohtaisuuksia, mutta nyt ajattelin tavoistani poiketen avautua hieman. Jo viime viikolla asia alkoi mieltäni painaa ja olikin sitten hassua, kun blogiystäväni Mikaela ehti siinä samoihin aikoihin hieman samaa asiaa sivuta. Aihe kun on monille tuttu. Nimittäin ikä, ja miten eri tavoin ihmiset siihen suhtautuvat ja miten se vaikuttaa eri tavalla eri ihmisiin.

Minä nimittäin aloin tuntea itseni viime viikolla hyvin, hyvin vanhaksi ja väsyneeksi. Enhän minä nyt mikään vanha ole, mutta aloin miettiä monenlaisia ikään liittyviä asioita - pääasiassa uran ja työelämän näkövinkkelistä. Olen nimittäin jo pitkään haaveillut erilaisen työn tekemisestä kuin mitä nyt päivätyökseni teen, mutta alanvaihto tuntuu hankalalta ja siihen on monta syytä. Yksi niistä tuntuu olevan juurikin ikä.

Jos haluaisin jatkaa tällä nykyisellä urallani, mutta vaikkapa vaihtaa työpaikkaa, en kokisi ikääni ongelmaksi, sillä minulla on sen verran monen vuoden työkokemus digitaalisesta markkinoinnista ja palvelunkehityksestä takanani. Mutta mikäli haluaisin vaihtaa alaa kokonaan, uudessa tehtävässä aloittaisin lähestulkoon nollasta - olisin siis tehtävien suhteen "juniori". Siispä olenkin alkanut miettiä, mitä ajattelevat työnantajat, jotka saavat hakemuksen neljääkymppiä lähenevältä ihmiseltä, kun tehtävä soveltuisi hyvin vasta muutaman vuoden työelämässä olleelle alle kolmekymppiselle. Ajattelevatko he jo hakemuksen nähdessään, että olen liian vanha?

Tämä on hankala asia, sillä itse pidän itseäni ainakin henkisesti nuorekkaana, joissakin asioissa jopa nuorekkaampana kuin mitä olin 10 vuotta sitten. Mutta cv:ssäni lukee syntymäajan kohdalla jotain muuta kuin mitä pääni sisällä tuntuu. Ihmisille, jotka minua eivät tunne, ikäni on numero, kun taas minut tuntevat ihmiset tietävät paremmin.

On alkanut tuntua, että sitä on työelämän kannalta aina väärän ikäinen. Alle kolmekymppisenä sitä ei ollut minkäänlaista kokemusta, kolmekymppisenä taas parhaassa lapsentekoiässä ja alkaako sitä neljää kymppiä lähestyessä olla liian vanha? Silti tuntuu, että tähän ikään mennessä kaikki jo olettavat, että sitä ihminen tietäisi mitä haluaa olla isona ja että ei haikaile muutoksia. No mutta entäs jos ei vieläkään oikein tiedä, miksi haluaa isona?

Tällainen väärien valintojen ihminen (opiskellut esim ihan väärää alaa) olen ollut koko ikäni ja yrittänyt sitten kokemuksen kautta saada kredibiliteettiä aloilla, jotka kiinnostavat, mutta joille en ole kouluttautunut. Ihan sitä joskus kadehtii niitä, jotka ovat aina tienneet mitä haluavat ja ovat jo pienestä pitäen suuntautuneet tekemään sydämen asiaansa ihan työkseenkin asti eikä heidän ole tarvinnut kulkea kaikkia polkuja mutkien kautta. Jotkut taas kiertää jokaisen kiven ja kannon. Menevät kantapään kautta.

Ikä on vain numero ja eniten merkkaa se, miltä itsestä tuntuu ja mitä pään sisällä liikkuu. Mutta ajattelevatko kaikki näin?