keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Leffatäti valittaa teatterikäyttäytymisestä...

Vali vali ja vänkyti vänkyti, mutta kun ottaa pattiin joidenkin ihmisten käyttäytyminen leffateatterissa. Käyn nykyisin melkoisen harvoin, ehkä noin kerran kuussa, normaaleissa elokuvanäytännöissä, sillä pyrin näkemään suurmman osan (ainakin itseäni kiinnostavista) elokuvista lehdistönäytöksissä. Niissä ihmiset yleensä osaavat käyttäytyä, ovathan he elokuvaihmisiä sekä toimittajia, jotka istuvat teatterin pimeydessä näytettävän elokuvan takia, eivät terrorisoidakseen muita katsojia tai sosialisoidakseen kavereiden kanssa.

Pari viikkoa sitten kävin katsomassa normaalinäytöksessä Kick-Assin. Näytös oli Tennarin pienessä salissa päivänäytöksessä, katsojia oli alle puolet salista. Mutta silti siellä oli mukana muutama yksilö, joilla oli suuri tarve esittää kovaa itsetuntoaan muille katsojille. Toki ääneen saa nauraa silloin kun naurattaa, mutta on eri asia, nauraako oikeasti itsekseen vai haluaako sillä nauramisellaan esittää jotain. Salin takaosassa nimittäin istui ryhmä tyttöjä, jotka todellakin nauroivat huutamalla. Ja. Joka. Ikisessä. Kohtauksessa.

Tänään kävin puolestaan päivällä katsomassa Prince of Persian Tennarin ykkössalissa. Yleensä välttelen suuria saleja, koska niissä tapaa suurimman osan näistä raivostuttavista persoonista. Nyt päivänäytöksessä sali näytti todella väljältä ja valitsin paikkani alueelta, joka vielä siinä vaiheessa oli suhteellisen kaukana muista katsojista.

Kun elokuva alkoi, salissa oli tilaa vaikka kuinka paljon, mutta juuri minun taakseni sattui istumaan ryhmä tyttöjä, joilla oli kovasti asiaa toisilleen, ja totta kai kovaan ääneen. Lisäksi heillä oli suuri tarve kommentoida kaikkea valkokankaalla näkyvää alkutrailereiden ja mainosten aikaan. Ajattelin, että jospa mimmit kuitenkin hiljenisivät kunhan leffa alkaa, enkä vaihtanut paikkaa, koska olin niin mukavasti keskellä salia, enkä viitsinyt alkaa hyppiä penkkien yli vaihtaakseni riviä.

Laiskuudesta sakotettiin, sillä vaikka nämä mimmit nyt saivat suunsa suurin piirtein pidettyä kurissa elokuvan ajan, heistä oli mukava leikkiä pieniä terroristeja potkimalla edessä olevien penkkien selkämyksiä. Varsinkin juuri minun takanani istuvalla tytöllä tämä tuntui olevan suurta hupia.

Siirryin kesken elokuvan sitten istumaan viereiselle paikalle välttääkseni tuota pikkusieluista terrorismia.

Jos joku näistä mimmeistä (tai muista vastaavista elokuvateatteriterroristeista) sattuu blogiani lukemaan ja tunnistamaan itsensä, voin opastaa, että kannattaa opetella käytöstapoja, sillä niistä ei ole kenellekään haittaa, päinvastoin.

Vänkyttäminen silloin tällöin helpottaa :)