Me and Orson Welles kertoo nuoresta Richardista (Zac Efron), joka halajaa näyttelijäksi ja pääsee sattuman kautta yhteistyöhön legendaarisen Orson Wellesin (Christian McKay) kanssa. Welles on parhaillaan työstämässä näytelmäänsä nimeltä Caesar ja on irtisanonut näytelmänsä Luciuksen, ja kun Richard sattumalta osuu paikalle ja osoittaa osaavansa laulaa, hän saa paikan.
Richard ihastuu Wellesillä töissä olevaan Sonjaan (Claire Danes) ja ihastus on molemminpuoleista. Sonja on kuitenkin uranainen, jolla ei lopulta ole varaa hengailla nuoren koulupojan kanssa, kun isommatkin kalat uivat lähistöllä.
Wellesin näytelmän työstämisen ilojen ja surujen seuraaminen on mielenkiintoista ja tarina on punottu hauskalla ja maanläheisellä tavalla. Me and Orson Wellesin parhautta on kuitenkin McKayn esittämä ohjaajanero. Mies näyttää aivan Wellesiltä ja käyttäytyy kuin ohjaaja konsanaan. Söpöliini Efron, vaikkakin nimellisesti elokuvan pääosanesittäjä, jää armottomasti McKayn varjoon.
Richardin ystävää Grettaa näyttelevä Zoe Kazan on muuten legendaarisen Elia Kazanin pojantytär.
Tuomio: *****
F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Me and Orson Welles
Ohjaus: Richard Linklater
Käsikirjoitus: Holly Gent Palmo, Vincent Palmo Jr. perustuu Robert Kaplowin romaaniin
Pääosissa: Zac Efron, Christian McKay, Claire Danes, Ben Chaplin, Zoe Kazan, Kelly Reilly, Eddie Marsan, Leo Bill
Valmistusmaa: UK USA 2008
Genre: komedia, draama, romantiikka
IMDb
Traileri >>
4 kommenttia:
Olenkin miettinyt, että kannattaako tämä katsoa ja ilmeisesti kannattaa! Katsomista odottavien leffojen yhä vaan venyvälle listalle siis... Ja enpäs tiennytkään että tämä on Before Sunrise/Sunsetin ohjaajan, yhä vaan enemmän syitä katsomiseen! Ja kieltämättä ihan mielenkiinnolla odotan miltä näyttää Efronin "oikea" näytteleminen.
Eeva, kyllä kannattaa katsoa! Efronhan osaa ihan näytellä, todisti sen jo 17 againin suloisessa komediassa :) Tämä ei tosin ole vain Efronin leffa vaan tuo McKay on ihan uskomaton roolissaan.
Tänään tuoreeltaan katsottuna on hyvä kommentoida... Tai sitten ei. En vielä ole ihan sulatellut mitä elokuvasta ajatella.
Se oli hyvä leffa. Näyttelijät oli taitavia (ja Efron kiitettävän silmänilo). Aikakausi oli mahtavasti esitetty, vaatteet ja autot ja ihana musiikki. Ja kaikesta huolimatta jäi jotenkin etäinen olo.
Koko elokuva pohtii tavallaan neroutta. Miten voi olla tavallinen ihminen, jos kukaan muu ei pidä sinua sellaisena, et ehkä enää itsekään. Orson Welles tekee häikäilemättä mitä tahansa että sen näkemys tulee oikein esille. Se kehuu, pelottelee, juonii, odotuttaa, diivailee... Ja kaikki vain hyväksyy sen tekemiset, koska se on nero.
Päähenkilö Richard on ulkopuolinen (kuten me katsojat), joka ehkä huomaa koko pyörityksen sen takia paremmin. Hän hyppää mukaan, koska saa työskennellä neron kanssa, mutta joutuu miettiä uudestaan, onko kaikki sen arvoista.
Olen samaa mieltä että McKay oli todella hyvä Orson. Kaikesta egoilsta huolimatta häntä ei missään vaiheessa inhonnut.
Yksi paljastavimpia kohtauksia minusta oli kun teatterin omistaja ja Welles väittelevät yötreeneistä Mercuryn ulkopuolella. Omistaja antaa lopulta periksi, kuten aina, ja kävelee pois. Orson sanoo kiitos, mutta kukaan ei kuule.
Nerot ei kiittele. Niitä kiitetään koska saadaan olla mukana tekemässä Suuria. Wellesin imago on muuri, joka irrottaa ohjaajan kaikesta ja antaa vapauden olla täysin omavaltainen, mutta toisaalta estää toisten kohtaamisen. Koko illuusio murtuisi jos Orson Welles olisi ihminen.
Kiitos pitkästä ja analyyttisestä kommentista Mielikuvittelija! Minustakin tuo kohtaus, jossa Welles sanoo äänettömästi kiitos teatterin omistajan selälle, oli hieno. Niin pieni kohtaus ja se antoi koko elokuvalle tai ainakin Wellesin hahmolle ihan erilaisen sävyn.
Lähetä kommentti