Sam alkaa nähdä painajaisia, jotka viittaavat samanlaisiin oireisiin poikien kotikaupungissa kuin silloin aikoinaan, kun The Demon tappoi poikien äidin - kotiin Kansasin Lawrenceen käy suunta. Uusi perhe on muuttanut poikien vanhaan kotitaloon ja perheen äiti on alkanut kuulla outoja ääniä, ja tytär näkee öisin liekehtivän hahmon vaatekaapissa. John Winchesterin vanhan meedioystävän avulla talon demoneita aletaan ajaa ulos, mutta vastassa onkin yllätys - Mary Winchesterin hahmossa.
Tässä jaksossa poikien tunteet alkavat nousta pintaan, sillä kotiin paluu on tunteisiin vaikuttavaa. Deanin salassa tehty itkuinen puhelu isälleen (joka ei edelleenkään vastaa) on ensimmäinen kunnon osoitus siitä, että tuonkin kovan nahkan alla sykkii sydän. Jakson kammottavin kohtaus oli se, kun sen samperin huoltomiehen piti ihan väkisin tunkea koko kätensä sinne jätesilppuriin vaikka kuinka se leluapina säksätti taustalla...
Kansasista pojat suuntaavat kohti hylättyä mielisairaalaa Illinoisissa. Paikallisten nuorten pelottelupaikkana toimiva sairaala kun tuottaa aika ajoin mielisairaita siellä kävijöistä, sellaisia, jotka saattavat yhtäkkiä posauttaa hengiltä perheensä ja itsensä. Sam & Dean keksivät, että sairaalan johdossa ollut Dr. Ellicot on tehnyt potilaillaan kokeita, ja että kyseinen tohtori siellä edelleenkin "parantaa" ihmisiä.
Jakson todella häiriinnyttävä kohtaus on se, kun poikien pinnan alle patoutuneet turhaumat purkautuvat Ellicotin vähän käsiteltyä Samia. Velipoika kun ei epäröi vetää liipasimesta vaikka kohdalla on oma veli. Selkeästi siis Samin turhautumat Deania kohtaan alkavat ottaa jalansijaa, vaikkakin näin kärjistetysti toisen hahmon provosoimana. Tässä jaksossa nähdään myös erilainen naishahmo (jep, minua varoitettiin tämän sarjan naiskuvasta!), kun pieni sairaalan sisälle vangiksi jäänyt tyttönen ottaa hommaan ihan eri asenteen, kun käteen tarjotaan haulikko :D
Tässä jaksossa tapahtuukin paljon - pienessä Burkitsvillen kaupungissa tapahtuu kummia. Se nimittäin on vauras ja hyvinvoiva, kun taas lähikaupungit kuolevat - mutta sillä on myös tapana ajoittain saada katoamaan ovikulkevia matkalaisia, varsinkin pariskuntia. Sitten veljesten tiet eroavat - Sam saa tarpeekseen Deanin pomottelusta ja hän päättää lähteä jatkamaan isän etsimistä Kalifornian suuntaan ja Dean jää yksin selvittämään kammottavan linnunpelätin -jumalan salaisuutta.
Matkallaan Sam tapaa nuoren ja nätin tytön, Megin (Nicki Aycox), joka myös on karkumatkalla. Jotenkin heti tuli tästä mimmistä sellainen olo, että kaikki ei ole ehkä ihan sitä miltä näyttää. Megiä siis näemme jatkossakin! Mutta sitten Dean pyytää epä-Deanimäisesti veljeltään apua ja veljesrakkaus voittaa - Sam jättää Megin matkan päälle ja palaa auttamaan veljeään. Onneksi, koska muuten sarja olisi varmaan loppunut tähän, kun isoveli olisi uhrattu erittäin creepylle pakanajumalalle.
Faithissa Dean saa sähköiskun, joka vahingoittaa hänen sydäntään niin, että luvattu elinaika lasketaan viikoissa. Pikkuveli ei kuitenkaan anna isompansa (siis iällisesti) kuolla vaan etsii apua - ja sitä löytyy sokealta ihmeparantajalta. Mutta mutta, ihmeparannus ei olekaan niin yksinkertaista, sillä oikeasti pappismiehen takana seisoo itse Viikatemies, joka ottaa samalla kun antaa, eli jokaista pelastettua henkeä kohti luvassa on myös raatoja. Ja eräässä tähän Viikatemieheen liittyvässä kohtauksessa kun soi Blue Öyster Cultin Don't fear the Reaper, ei voi kuin hymyillä.
Söpöä veljesrakkautta, uhrautuvaisuutta, kasvavaa syyllisyyttä... vahvoja tunteita täynnä tämä jakso. Ja jos olin tähän mennessä ihmetellyt poikien isukin kummallista poissaoloa, niin viimeistään tässä tuli lopullinen WTF fiilis - kun Sam soittaa isälle, että Dean on kuolemassa, ei isää näy eikä kuulu. Tähän mennessä ei isä Winchester ole tehnyt minuun kovinkaan positiivista vaikutusta.
Deanin entinen rakas Cassie (Megalyn Echikunwoke) ottaa yhteyttä, koska hänen isänsä on kuollut mysteerisesti. Niinpä pojat suuntaavat apuun selvittämään mustan monsterirekan ja paikallisten afro-amerikkalaisten kuolemien välistä yhteyttä.
Tämä jakso on vähän höpsö. Ehkä sillä haluttiin tuoda esille myös Deanin pehmeämpää puolta naisten suhteen, ehkä vain korostaa, että myös tämä sarja ottaa rasismin vakavasti pahana asiana, mutta käytännössä se jää melkoisen kliseiseksi läjäksi. Mutta, kuten Anzi aikaisemmin huomautti, tässä nähdään Deania vähemmissä vaatteissa ;-) (mikä, pinnallinen, minäkö?)
Season 1, Episode 14 - Nightmare
Samin yliluonnolliset kyvyt jatkavat kasvuaan ja hän alkaa nähdä näkyjä, joissa mies kuolee, mutta kuolema lavastetaan näyttämään itsemurhalta. Ja yllättäen pojat löytävät Maxin (Brendan Fletcher), nuoren pojan, jonka äiti on kuollut samalla tavalla kuin Winchestereidenkin äiti, ja Maxillä on vahvoja telekineettisiä kykyjä, eli veljekset eivät olekaan ainutlaatuisia.
Minun käy vähän sääliksi Deania, isoveljeä, joka yrittää kaikin tavoin suojella pikkuveljeään, mutta joka selvästi uhkaa jäädä koko ajan voimakkaammaksi käyvän pikkuveljensä varjoon. Kun ennen oli Dean, joka oli duon lihakset ja Sam, joka oli se fiksumpi, niin nyt alkaa kääntyä niin, että myös "lihashommat" alkaa mennä Samin osastolle...
Bendersissä Winchestereillä ei olekaan vastassa demoneita vaan ihmisiä, jotka harrastavat metsästystä - ihmisten metsästystä. Sam sitten joutuu heidän vangikseen ja Dean lähtee paikallisen lainvalvojan (joka on aikaisemmin menettänyt veljensä kyseiselle porukalle) kanssa selvittämään tilannetta.
Häiriinnyttävä jakso, sillä kuten Deankin asian ilmaisee "Demons I get. People are crazy.". Tässä ihmismetsästäjien perheeseen kuuluu jopa nuori tyttö. Deanin kaverina toimiva poliisi Kathleen (Jessica Steen) on kiva naishahmo, joka ei pelkää hommassaan ja joka käyttää asetta silloin kun siihen on tarve. Niin olisin käyttänyt minäkin.
***
Kirjoittelen näitä yksin kotona keskellä yötä, 3-vuotias tyttäreni nukkuu viereisessä huoneessa ja huomaan säpsähteleväni jokaista rasahdusta... se siitä karaistumisesta ;-) Viimeinen satsi ykköskaudesta tulee lähipäivinä!
13 kommenttia:
Vitsinkekka, miulla on ikävä ykköskautta. Huoh.
Kääk se saamarin Scarecrow! Isompi juonen kaari on lähtenyt käyntiin, tervetuloa kyytiin ;O) Tässä onkin koottuna muuten harvinaisen monta hiukset nostattavaa jaksoa putkeen, näin vuosia myöhemmin sitä ei muistanutkaan että se 1 kausi oli näin karmiva ;O)
Meinasinkin udella kuinka siedätyshoito etenee, mutta viimeiset lauseet selvensivätkin :D Muuten en oikein uskalla lueskella tätä, sillä haaveilen vieläkin uskaltavani joku päivä nämä katsella... Toivotaan parasta!
Home, Asylum Scarecrow ja Faith ovat kaikki aivan huippujaksoja.
Homen aikana muistan itkeä tirauttaneeni ensimmäistä kertaa tämän sarjan aikana. Ja minä nyt itkeskelen Supernaturalin seurassa aina vähän väliä.
Route 666 tunnetaan myös nimellä "Racism is bad, kids. Mmmmkay?" Rasistinen tappajarekka, kuka ihme senkin jutun on keksinyt? :-D
Ja olet oikeassa, Meg palaa kuvioihin. Koska Meg on mahtava.
Ja jos isompia juoni- ja tarinankaaria haet, niin mikään ei ole sen isompi kuin että John Winchester on kusipää. Luoja paratkoon, sinulla ei ole aavistustakaan millaisia kusipäisyyden asteita siitä jätkästä vielä paljastuukaan.
Merenahti, ainahan sinne pääsee takaisin :)
Mikaela, kieltämättä Scarecrow oli aika häijyläinen. Hyvä sitten säikytellä oikein kunnolla ekassa kaudessa ja ottaa oksat pois, jos siis minäkin olen vielä mukana, niin ilmeisesti siis ei kannata pelätä jatkoakaan?
Vee, suht hyvin siedätyshoito etenee :) Pystyn jo melkoisen hyvin katsomaan pimeässä hiippailua taskulamppujen kera, mutta kieltämättä tuolloin yöllä yksin alkoi kuunnella jokaista ääntä...
Anzi, kävinkin lukemassa blogistasi kommentit ykköskaudesta ja huomasin tuon "John Winchester on kusipää" -asian melkoisen voimakkaasti siellä. Jo nyt se äijä tuntuu melkoisen raivostuttavalta ja jos se siitä vielä pahenee, jaahas...
Juu, olen huomannut että se lause toistuu blogissani aika usein. :-)
Tosin mitäpä sitä totuutta peittelemään. Johnin kusipäisyys tulee uusintakatselulla vielä selkeämmin ilmi.
Toinen toistuva teema on: "Winchesterin perhe on tärähtänyt."
Anzi, ei siinä mitään, sillä niinhän se on kusipää :) ja selvästi tärähtänyt perhe on jo näin ekan kauden perusteella arvioituna! Käyn lueskelemassa blogissasi aina silloin tällöin näkemieni jaksojen juttuja, mutta vältän tiiviisti muualle vilkuilemista, sillä en halua spoilaantua (liikaa).
Mulla oli muuten tuosta sinun Supernatural -blogista muutenkin asiaa, mutta laitan viestiä sulle muuta kautta :)
Hihih, John Winchesterin kusipäisyys on tosiaan aika eeppistä. Jokohan kohta paikalle ilmestyy joku, jonka mielestä John on vain väärinymmärretty, parhaansa tehnyt isä, jotta saadaan kunnon tappelu aikaiseksi?
Toinen sarjan läpi leikkaava teema löytyy tästä lauseestasi:
"Deanin salassa tehty itkuinen puhelu isälleen (joka ei edelleenkään vastaa) on ensimmäinen kunnon osoitus siitä, että tuonkin kovan nahkan alla sykkii sydän."
Woobie!Dean, tuo yksinäisen kyyneleen mestari. :D
Ykköskautta ikävöin eniten siksi, että siinä Sammy on vielä tasaveroinen päähenkilö, joka saa sarjalta sympatiaa. :/
Merenahti, huoh, minä jo toivoin että jossain vaiheessa J.W. paranisi, mutta jos te kaikki minua pidemmällä olevat pitävät häntä *edelleen* kusipäänä, niin taitaa olla turha toivo.
Nyt en ihan ymmärtänyt tuota Dean -kommenttia samoin kuin en tuota Samia koskevaakaan, mutta eivätköhän ne minulle valkene pikkuhiljaa. Tulisi vaan se boxi postissa... ;-)
Itse asiassa, ainakin minun mielestäni, JW:ssä on paljonkin lieventäviä piirteitä, mitä enemmän hänestä opimme... Joten kannattaa vaan muodostaa se oma mielipide sitten aikanaan.
Minä taidan olla ainuita jotka eivät pidä pappa-Winchesteriä täysin kusipäänä vaan miehenä joka tekee mitä pitää ja pystyy. En ikinä oppinut inhoamaan miestä tai tuomitsemaan hänen tekojaan täysin, joten täällä ollaan hyvin neutraalilla alueella ;O)
Olen kyllä siinä mielessä samaa mieltä merenahdin ja Mikaelan kanssa siitä, että ei John Winchester läpeensä paha ole. Todellakaan. Hän kyllä ihan aidosti rakastaa lapsiaan ja välittää heistä. Se pakkomielle vaan tahtoo joskus jyrätä kaiken muun yli.
Merenahti, Mikaela ja Anzi, no hyvä, ettei pappa ihan totaalisen menetetty ole tai läpeensä paha :) Kyllähän tuossa ykköskaudessa huomaa, että äijä poikiaan rakastaa, mutta sen ilmaiseminen saa outoja muotoja ;-) Ja jotkut prioriteetit isukilla on vähän sekaisin.
Lähetä kommentti