perjantai 30. huhtikuuta 2010

Corey Haimin säestyksellä Iloista Vappua!

Kuluva viikko on ollut ihan älyttömän kiireinen - päivätöitä on riittänyt iltoihin asti ja sen lisäksi olen kärsinyt ärsyttävästä päänsärystä melkein koko viikon. Postaukset ovat siksi jääneet vähemmälle, mutta ensi viikolla olisi taas tarkoitus tuottaa enemmän tekstiä (monta juttua kun on muhimassa, ne vaan pitäisi saada naputeltua pään sisältä tietokoneelle :).

Nyt kuitenkin haluan toivottaa kaikille erinomaista ja iloista Vappua, ja samalla postata pienen tribuutin edesmenneelle teinitähdelle Corey Haimille. Haimhan kuoli reilu kuukausi sitten, maaliskuun 10. päivä, vain 38-vuotiaana ja uutisten mukaan lääkkeiden yliannostukseen. Muistan hänet aina yhdestä suosikkielokuvistani The Lost Boysista ja alla oleva kohtaus on mielestäni hänen hauskimpiaan ja samalla myös muistettavimpiaan.



Mikäli video ei toimi, tässä suora linkki siihen YouTubessa >>

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Elokuvablogilla ikää tänään 1 vuosi :)

Tänään huhtikuun 28. päivä 2010 Elokuvablogi täyttää tasan yhden vuoden! =)

Aloitin bloggaamisen ystäväni Sarin innoittamana syksyllä 2008 englanninkielisen leffablogini MovieBabblingsin (joka sittemmin on jäänyt hunnigolle...) kanssa, mutta kun olin päässyt bloggaamisen makuun, halusin jotain enemmän, ja enemmän voin tehdä kirjoittamalla omalla äidinkielelläni. Niin sai alkunsa leffablogi The Hangman's Joke, joka sai nimensä Eric Dravenin bändin mukaan (niille, jotka eivät tiedä, kuka tai mikä on Eric Draven - klikatkaa tästä). It can't rain all the time. Yksi suosikkielokuvistani kautta aikojen. Ja jos jonkun mielestä tämä ei ole äärettömän kaunis rakkaustarina niin irvistän siihen suuntaan! ;-)


Blogini tyyli on sisällöllisesti säilynyt koko vuoden ajan melkoisen samanlaisena - leffa-arvosteluja, leffauutisia, höpönpöpön juttua näyttelijöistä ja komeista miehenpuolista (ja vähän naisistakin) sekä hieman häröilyä, hehkutusta ja henkilökohtaisuuksia. Viime aikoina olen koittanut kehitellä enemmänkin kolumnin tyyppisiä juttuja, koska olen huomannut niiden kiinnostavan ihmisiä - ainakin kommenttien määrän perusteella. Joskus hyviä ideoita vaan joutuu odottamaan hetkosen :)

Lukijoiden määrä blogissani on hitaasti kasvanut ja nykyisin täällä Google Analyticsin tietojen perusteella käy satakunta kävijää päivittäin, joinain päivinä reilusti enemmän, joinain vähemmän. Se on kuitenkin mielestäni todella hieno luku, varsinkin kun ottaa huomioon, että nämähän ovat *minun* kirjoittamia höpinöitä, mitä ihmiset tänne tulevat lukemaan!

Rakastan kommentteja ja pyrin vastaamaan kaikkiin blogiin tuleviin kommentteihin, sillä vastavuoroinen kommunikaatio on bloggaamisen suola. Harmillisesti domainin muutoksen myötä vanhemmat kommentit katosivat kuin tuhka tuuleen (tai viime aikaisten tulivuorituhkahässäköiden varjossa ehkä voisi paremminkin verrata "kuin pieru Saharaan") ja ovat tallella enää sähköpostilaatikkoni varastossa.

Kiitos kaikille vanhoille ja uusille lukijoilleni ja erityisesti innokkaille kommentoijille kuluneesta vuodesta! Ilman teitä ei olisi Elokuvablogiakaan :)

Onko sinulla kommentteja, parannusehdotuksia, juttuehdotuksia, mitä haluaisit Elokuvablogissa nähdä? Jos on, niin kerrothan niistä minulle :)

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Huhtikuun tyttö - Penélope Cruz (s. 28.4. 1974)

Viime vuonna tekemässäni Hollywood-kalenterissa huhtikuun tytöksi valikoitui ihana espanjatar Penélope Cruz Sánchez. Minua päivän nuorempi Penélope on syntynyt 28. huhtikuuta 1974 Madridissa ja täyttää huomenna 36 vuotta.

Tavalliseen työläisperheeseen syntynyt Penélope haaveili nuorena tanssijan urasta, mutta 15-vuotiaana päätyi näyttelijäksi. Espanjalaisten tv-sarjojen kautta hän päätyi työskentelemään arvostettujen ohjaajien Pedro Almodovarin ja Bigas Lunan kanssa. 16-vuotiaan Penélopen eroottinen esiintyminen Lunan elokuvassa Jamón, jamón (Kinkkua, kinkkua) vuonna 1992 on hänen omien sanojensa mukaan painanut häneen lähtemättömän jälkensä. Elokuvan kuvausten aikana hän myös tutustui nykyiseen miesystäväänsä Javier Bardemiin, joskin heidän suhteensa alkoi vasta lähes 20 vuotta myöhemmin Woody Allenin ohjaaman Vicky Cristina Barcelonan kuvauksissa.


Vuonna 1997 Penélope aloitti pitkän yhteistyönsä legendaarisen ohjaajan Pedro Almodovarin kanssa elokuvalla Carne tremula (Lihan värinä), jota seurasi Todo sobre mi madre (Kaikki äidistäni) vuonna 1999. Tämän jälkeen Penélope ryövättiin Hollywoodiin, missä hän näytteli mm. Tom Cruisen rinnalla elokuvassa Vanilla Sky (2001), jossa hän esitti samaa roolia kuin saman elokuvan espanjalaisessa versiossa, Alejandro Amenábarin ohjaamassa Abre los ojos vuonna 1997, Johnny Deppin kanssa elokuvassa Blow (2001), Matthew McConaugheyn kanssa Saharassa (2005) ja toisen latinokaunottaren Salma Hayekin kanssa naisenergiaa pursuavassa länkkärissä Bandidas (2006).

Hollywoodin hurjien, mutta ei välttämättä niin laadukkaiden vuosien jälkeen Penélope palasi Almodovarin leipiin ja härkähdytti elokuvamaailmaa rankalla roolillaan tämän elokuvassa Volver, mistä hän myös sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa.
 

Vuonna 2009 Penélopesta tuli historiassa toinen espanjalainen, joka voitti näyttelijä-Oscarin, ensimmäinen tapaus oli hänen miesystävänsä Javier Bardem, joka sai Oscarin vuotta aikaisemmin kylmäverisen tappajan roolistaan Coenin veljesten elokuvassa No country for old men.

Ensi kesänä Penelope nähdään Sex and the City 2:ssa sekä sen jälkeen 2011 julkaistavaksi suunnitellussa Pirates of the Caribbean 4:ssa, eli suuntana näyttää olevan jälleen Hollywoodin suurtuotannot. Uskon kuitenkin, että näemme Penélopea vielä useassa hienossa ja koskettavassa draamassakin, joissa hän on parhaimmillaan.



Penélopen sanomaa:

"I'm strong and opinionated. Those qualities brought me a lot of problems since I was a little girl in school, saying 'I don't agree' and fighting with the children. It's part of my curiosity for life."


"There's so much more I want to do. I refuse to get to 50 and wait at home for the phone to ring. In Spain, actresses work until they are old. That's my plan."

Kuvat Annie Leibovitz, Vanity Fair

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Kotona katseltua: 1974 Tappajan jäljillä (Red Riding -trilogian 1. osa)

Brittiläinen jännitysdraamatrilogia Red Riding perustuu David Peacen kirjasarjaan, joka kertoo sarjamurhista sekä niiden taustalla lymyävästä korkean tason korruptiosta. Sarjan ensimmäinen osa 1974 - Tappajan jäljillä kertoo Andrew Garfieldin esittämän nuoren rikosjournalistin Eddien tutkimuksista.

Pieni tyttö katoaa ja löytyy pian kuolleena joutsenen siivet selkäänsä ommeltuna. Tappajaa ei kuitenkaan löydy. Eddie alkaa kaivella tietoja vähän sieltä sun täältä ja löytää yhtymäkohtia muutaman vuoden takaisiin samankaltaisiin lastenmurhiin. Tutkimuksilla on selvät vaikutukset, sillä Eddietä aletaan uhkailla, hänen kolleegansa kuolee ja hän saa outoja ehdotuksia korkealta taholta.

Ei uskoisi, että tämä elokuva on kuvattu vuonna 2009! Täydellisesti 70-luvun värimaailman ja ilmapiirin vangitseva tarina näyttää hienolta ja tehokeinona tekee reilusti lisää vaikuttavuutta. Korruption kiemurat ovat niin laajalla ja syvällä, että katsoja joutuu tiiviisti seuraamaan tapahtumia, jottei putoaisi kärryiltä.

1974 ei ole mikään mukava jännäri vaan jopa lohduttoman synkkä kuvaus totuuden etsinnästä ja ihmisen perustaavaalaatua olevasta pahuudesta. Loistavat näyttelijät, Garfieldin ohella mm. Rebecca Hall murhaajalle lapsensa menettäneenä äitinä ja Sean Bean paikallisena teollisuuspamppuna, tekevät oivaa työtä.


Tuomio: *****

F A C T  F I L E:
Ohjaus: Julian Jarrold
Käsikirjoitus: Tony Grisoni, perustuu David Peacen romaaniin
Pääosissa: Andrew Garfield, David Morrissey, Anthony Flanagan, Rebecca Hall, Sean Bean
Valmistusmaa: UK 2009
Genre: trilleri, jännitys, draama
IMDb

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Picspam: Jensen Ackles


Jensen Ross Ackles, syntynyt maaliskuun 1. päivä vuonna 1978 Teksasin Dallasissa. Vuonna 2009 valittu Entertainment Weeklyn lukijoiden äänestyksessä vuoden toiseksi seksikkäimmäksi miesnäyttelijäksi (Robert Pattinsonin jälkeen). Vei sydämeni sini(ja viher)tukkaisena punkkarina viime syksynä katsomassani keskinkertaisessa komediassa Ten Inch Hero ja nyt lopullisesti Dean Winchesterin roolissa tv-sarjassa Supernatural.

Supernatural -veljensä, 193-senttisen Jared Padaleckin rinnalla ihan tapilta näyttävä Ackles on kuitenkin pitkä mies itsekin - 185 cm (tiedot IMDb:n mukaan).

Kaikki tytöt (ja miksei pojatkin) - nauttikaa kanssani kauniista kuvista! :)

Lisää kuvia hypyn jälkeen! (kuvat kaivettu Googlen kuvahaulla)


perjantai 23. huhtikuuta 2010

Supernatural, Season 2 - Jaksot 9 - 15


Supernaturalin kakkoskauden katselu on edennyt hieman yli puolen välin ja nyt nähty on jaksot 9 - 15. Vähän hirvittää, että mitenkähän pitkään joudunkaan sitä Briteistä tilaamaani kolmoskautta odottelemaankaan tuon Islannin tuhkapilven takia - kun olen ymmärtänyt, että lentokielto vaikuttaa myös postiliikenteeseen.

Katkon jälkeen juttua nyt nähdyistä jaksoista SPOILERIVAROITUKSELLA!

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Kotona katseltua: Metropolis (1927) (****)


Tieteiselokuvien äiti, saksalaisen Fritz Langin ohjaama Metropolis on pitkään kaivertanut mieltäni, sillä elokuvasivistyksessäni on ollut tämän klassikon kokoinen ammottava aukko. Viime viikolla älysin katsastaa, että olisikohan tätä kirjastosta saatavilla ja siellähän se oli. Nyt siis vihdoin voin huokaista helpotuksesta ja sanoa vihdoin nähneeni tämän sci-fin uranuurtajan.

Vuonna 1927 tehty mustavalkoinen ja mykkä Metropolis ei ole säilynyt kokonaisena, vaan siitä löydetyistä osasista kootusta restauroidusta versiosta puuttuu palasia. Nämä palaset on korvattu selittämällä puuttuvat kohtaukset tekstein, jotka on erotettu alkuperäisistä väliteksteistä erilaisella fontilla. Tämä ei kuitenkaan merkittävästi vaikuta katsontakokemukseen.

Metropolis on Joh Fredersenin (Alfred Abel) rakentama tulevaisuuden kaupunki, joka jakaantuu selkeästi kahtia koneita käyttäviin, maan alla työskenteleviin työläisiin sekä juhlivaan ja elämästä nautiskelevaan ylöluokkaan. Kun Fredersenin poika Freder (Gustav Frölich) näkee sattumalta kuvankauniin naisen, Marian (Brigitte Helm), hän seuraa tätä alamaailmaan ja näkee omin silmin työläisten kauheat olot. Alamaailmassa Maria saarnaa rauhasta ja etsii Välittäjää, sydäntä, joka toimisi välittäjänä aivojen (=tehtaan johtaja) ja käsien (=työläiset) välillä.

Freder haluaa aikaan muutoksen, mutta ennen kuin ehtii tehdä mitään, hänen isänsä yhdessä hullun keksijän Rotwangin (Rudolf Klein-Rogge) kanssa päästää valloilleen vihaa lietsovan koneihmisen, josta he rakentavat Marian kaksoisolennon.

Elokuvan tarina on kuvaus diktatuurista, kapinasta, välinpitämättömyydestä ja aidosta rakkaudesta ja hyvyydestä. Tarinan kannalta lapset ovat suuressa asemassa, vaikkei heitä monessa kohtauksessa nähdäkään - pyhimysmäinen Maria resuisten lasten ympäröimänä yläluokan huvittelukeskuksessa ja varsinkin kapinan jälkeinen lasten pelastaminen vedenpaisumukselta ovat vaikuttavia kohtauksia. Metropoliksen hienoimpia puolia ovatkin sen upeat kuvat, jotka tuovat tarinaan niin paljon lisää syvyyttä ja vaikuttavuutta.

On käsittämätöntä, että tällainen elokuva on voitu tehdä melkein sata vuotta sitten. Sen visuaaliset efektit ovat yllättävän näyttäviä - varsinkin koneihmisen lopullinen silaus - ja vetävät vertoja jopa monille viime vuosikymmeninä tehtyjen tieteiselokuvien efekteille.

Lang oli auktoriteetit kyseenalaistavasta Metropoliksestaan huolimatta Hitlerin suuressa suosiossa, mistä Lang ei ollut kovin mielissään ja mikä vaikutti myös siihen, että ohjaaja muutti Saksasta pois Yhdysvaltoihin.

Tuomio: *****

F A C T  F I L E:
Ohjaus: Fritz Lang 
Käsikirjoitus: Thea von Harbou
Pääosissa: Gustav Frölich, Brigitte Helm, Rudolf Klein-Rogge, Alfred Abel, Theodor Loos, Fritz Rasp
Valmistusmaa: Saksa 1927
Genre: sci-fi, toiminta
IMDb

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Kysymys blogin toiminnasta

Hei rakkaat lukijat!

Pikainen kysely blogin toiminnasta - olen saanut pari kommenttia, että blogini latautuu erittäin hitaasti ja sen perusteella olen jo karsinut melkoisen paljon sisältöä etusivulta (mm. vähentänyt etusivulla näytettävien postien määrän vain viiteen sekä poistanut sivuelementtejä). Itse en ole huomannut latautumisessa mitään kummallista, siksipä pyydänkin apua teiltä:

Onko sinulla ongelmia Elokuvablogin lukemisessa? Latautuuko se tavallista hitaammin tai toimiiko jotenkin hankalammin kuin muut blogit, joilla vierailet? Onko sydämelläsi jotain muuta toimivuuteen liittyvää? Kaikenlainen palaute on tervetullutta!


Haluan kartoittaa asiaa, koska totta kai haluan tarjota lukijoille blogin, jota on helppo ja mukava lukea ja seurata :)

Supernatural, Season 2 - jaksot 1 - 8

Jos olet ihmetellyt sitä, että leffa-arvosteluja on Elokuvablogissa tullut viime aikoina hitaampaan tahtiin, tässä on syy - Supernatural. Kakkoskausi tuli viime viikolla "pitkän" (no kahden viikon) odottelun jälkeen Playltä postiin ja pääsi samantien katseluun. Nyt on ensimmäiset kahdeksan jaksoa katsottu ja täytyy sanoa, että toistaiseksi tämä on ollut ykköskautta syvällisempää ja sitä kautta myös tietyllä tapaa mielenkiintoisempaa seurattavaa. Lisäksi kakkoskausi ei vaikuta läheskään niin pelottavalta kuin ykkönen!

VAROITUS! SISÄLTÄÄ SPOILEREITA

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Kotona katseltua: The Others (****)

Mikaela kirjoitteli vähän aikaa sitten kauhuelokuvista, joita myös me heikkohermoisemmat voisimme katsoa, tai joista kannattaisi aloitella, jos kauhulle suhteen luuseri koittaa karaista itseään, niin kuin itselläni on nyt tämä projekti menossa. The Others oli Mikaelan listalla ensimmäisenä, ja koska kyseinen leffa on mietityttänyt minua aikaisemminkin, päätin rohkaista itseni ja katsastaa sen - varsinkin kun kirjastosta mukavasti sattui lainaan löytymään.

 The Others kertoo Nicole Kidmanin esittämästä äidistä, Gracesta, joka asuu kahden lapsensa kanssa suuressa kartanossa keskellä sumuista Jerseyn saarta. Perheen isä on kadonnut sodassa ja palveluskunta edellisellä viikolla. Lapsilla on erikoinen sairaus, eivätkä he kestä lainkaan auringonvaloa. Siispä kartanossa eletään verhot ikkunoissa lähes täydellisessä pimeydessä.

Uusi palveluskunta ilmestyy aivan yllättäen oven taakse, mutta perheen ongelmat eivät siihen lopu. Kartanossa kun selvästi tapahtuu jotain kummallista - tytär Anna (Alakina Mann) kertoo näkevänsä öisin oudon pojan, Viktorin, liikkumassa talossa ja Grace itse kuulee askeleita ullakolta. Sitten myös muutakin kuin vain askeleita.
 
Palveluskuntakin iäkkäämmän Rouva Millsin (Fionnula Flanagan) johdolla alkaa käyttäytyä kuin he tietäisivät jotain, mitä Grace perheineen ei tiedä. Jännitys tiivistyy ja pimeässä kartanossa hortoillaan ihan urakalla.

Ja sitten - aivan loistava lopputwisti, joka tuli ainakin minulle yllätyksenä! Oli ihanaa pitkästä aikaa tulla "huijatuksi" noinkin hyvin, sillä minulle se on yksi hyvän elokuvan merkki, ettei ihan kaikkea kerrota heti ja yllätetään katsoja kunnolla.

The Others on jännä elokuva siinäkin mielessä, että en ihan suoraan olisi edes laittamassa sitä kauhu -kategoriaan. Tokihan tässä pimeässä hiipparoidaan ja hieman pelotellaankin, mutta enemmänkin tämä oli minusta jännitysdraamaa. Gracen suhde lapsiinsa on toisaalta suojeleva, mutta kuitenkin hän käyttäytyy heitä kohtaan melkoisen kovakouraisesti - Gracen muutos jämäkästä perheen päästä jopa omaa mielenterveyttään epäileväksi naiseksi on hienosti toteutettu. Lapsista varsinkin Annan näyttelijä suoriutuu roolistaan erinomaisesti - kapinallinen ja rohkea tyttö on kuitenkin sisältä nuori ja hauras. Fionnula Flanaganin esittämä taloustäti Mills on kuitenkin elokuvan jännittävin hahmo - kiltti ja ystävällinen, mutta koko ajan hänen yllään on selkeä salaperäisyyden kehä.

The Others on loistavasti käsikirjoitettu elokuva - se ei pyri shokeeraamaan perinteisillä säikytyksillä vaan vasta lopun twistillään. Lähes kokonaan sisätiloissa, pehmeässä ja salamyhkäisessä kynttilänvalossa kuvattu elokuva pitää jännityksen päällä koko kestonsa ajan. Hienoa, kerrassaan hienoa jännitysdraamaa.

Chileläinen ohjaaja-käsikirjoittaja Alejandro Amenábar ohjasi The Othersin jälkeen Javier Bardemin tähdittämän elokuvan Meri sisälläni (2004).

Tuomio: *****

F A C T  F I L E:
Ohjaus ja käsikirjoitus: Alejandro Amenábar
Pääosissa: Nicole Kidman, Fionnula Flanagan, Alakina Mann, James Bentley, Christopher Eccleston, Eric Sykes, Elaine Cassidy
Valmistusmaa: USA / Espanja / Ranska / Italia 2001
Genre: kauhu, draama
IMDb



Suora linkki traileriin YouTubessa >>

Kuvat © Miramax Films

Star Wars tulossa teräväpiirtona :)

Empire kertoi tänä aamuna, että Star Wars -saaga on vihdoin tulossa markkinoille teräväpiirtona :)

Lucasfilmin "fanipäällikön" Steve Sansweetin kanssa tehdyn haastattelun mukaan teräväpiirtojulkaisua alettiin suunnitella viime vuonna. Sansweet vihjaili haastattelussa, että kyseessä olisi kattava paketti, jossa mukana elokuvat koko saagasta (huhu ei kerro, olisiko vanhasta trilogiasta mukana ne alkuperäiset(kin) versiot, mutta epäilen, että kyse on siitä uuden trilogian julkaisun jälkeen muokatusta ja osin rikotusta [esim Sebastian Shaw'n korvaaminen Hayden Christensenillä Jedin paluun lopussa] setistä).

"We have been at work for a couple of years working on – I won't call it the Ultimate Set because we keep finding stuff – but, a very full set of all six movies on Blu-ray with lots of extra material. We're finding all kinds of scenes from dailies that have never been seen before. Beyond all of those things that you know about… there are some real treasures." - Steve Sansweet

Tänä vuonna settiä ei vielä kannata odotella - huhujen mukaan mahdollinen julkaisupäivä saattaisi olla lokakuussa 2011.

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Hyvät ja huonot elokuvat sekä guilty pleasuret

Olen huomannut että usein hyvän ja huonon elokuvan ero on itse asiassa melkoisen häilyvä, koska se riippuu niin paljon katsojasta ja hänen subjektiivisesta näkemyksestään. Aloin miettiä asiaa erään Facebookissa käydyn lyhyen keskustelun perusteella, kun tuttavani ihmetteli legendaarisen elokuvakriitikon Roger Ebertin Kick-Ass -elokuvalle antamaa yhtä tähteä (kyseinen elokuvahan on tällä hetkellä reitattu Rottentomatoesissa 75% freshiksi, Empire antoi sille peräti viisi tähteä ja Suomessakin Riskalan Tuomas Iltalehdestä neljä). Itse en vielä pysty ottamaan kantaa, sillä en ole elokuvaa nähnyt, mutta ideana tällainen arvostelujen totaalinen polarisoituminen kuulostaa mielenkiintoiselta.

Minulle on joskus suurten elokuvaklassikoiden kanssa käynyt niin, että olen kyllä tiedostanut elokuvan olevan upea klassikko, ainakin omana aikanaan, mutta että itse en millään vain pidä siitä (tasolla: suurinpiirtein tylsistyn kuoliaaksi). Silloin usein mietin onko vika minussa, että en vain ymmärrä elokuvan hienoutta vaiko siinä, että aika on ajanut tarinan ohi, eikä se nykyaikana enää vain näytä yhtä henkeäsalpaavalta kuin aikoinaan.


Näin minulle kävi esimerkiksi Arabian Lawrencen (1962) kanssa. Seitsemän Oscarin voittaja (mm. Paras elokuva) ja IMDb:ssä sijalle #42 rankattu tuntikausia kestävä eepos oli mielestäni kuolettavan tylsä kun näin sen ensimmäistä (ja näillä näkymin myös viimeistä) kertaa muutama vuosi sitten. Hienoltahan se näytti, mutta minä en vain päässyt siihen sisälle niin että olisin siitä pitänyt.

(seuraavasta kommentista minut varmasti lynkataan...)

Samoin minulle uhkasi käydä Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun (1968) kanssa. Muistan nähneeni siitä osia nuorempana telkkarista, mutta koskaan en sitä silloin jaksanut loppuun asti katsoa. Muutama vuosi sitten päätin paikata tämän aukon sivistyksessäni ja otin hyllystäni käsittelyyn siellä jo pitkään odottaneen elokuvan. Suurimmaksi osaksi siitä pidinkin (alkuosahan on ihan huikea), mutta se lopun puolen tunnin mittainen värihärdelli oli vaan meikäläiselle liikaa. Olin lukenut kyseisen kirjan ja pitänyt siitä, mutta Kubrickin näkemyksen loppupuoli ei vaan toiminut minulle. Johtuiko se siitä, että 2000-luvulla tuollaiset tietokone-efektit eivät vaan enää tunnu missään?


(...jään odottelemaan huppupäistä teloittajaa saapuvaksi)

Toinen ääripää ovat ne niinsanotut "guilty pleasuret", usein yleisellä mittapuulla huonot elokuvat, joiden katsomisesta nauttii kerta toisensa jälkeen. Niiden elokuvallisen arvon ymmärtää olevan alhainen, niissä näyttelijätyö saattaa olla jäykkää, käsikirjoitus kliseinen, ohjaus huolimatonta, ja kokonaisuutena ne saattavat olla hölmöjä, mutta jokin aspekti niissä on, joka koskettaa itseä. Jotkut guilty pleasuret saattavat olla ihan yleisestikin ottaen ainakin jollakin tasolla ihan hyviäkin elokuvia, mutta hyvin usein ne ovat niitä, joille oikeat kriitikot antavat arvosteluissaan yksi tai kaksi tähteä.

Omia guilty pleasureitani on paljon komedioissa sekä fantasiassa - joitain mainitakseni vaikkapa mahtavaan sarjakuvaan perustuva Tank Girl (1995), komedia jossa Albert Einstein onkin kotoisin Australiasta - Young Einstein (1988) tai vaikkapa Kevin Smithin ohjaama uskontoparodia Dogma (1999). Jokaisen näistä olen nähnyt monen monta kertaa ja nautin niiden tarjoamasta viihdearvosta ja sen kautta katselusta huomattavasti enemmän kuin vaikkapa edellämainitusta Arabian Lawrencesta.

Elokuvataide voidaankin jakaa varsinaiseen taiteeseen ja sitten toisaalta täydelliseen viihteeseen. On ihana, että voi nauttia molemmista puoliskoista aina riippuen fiiliksestä ja olotilasta :)


Onko sinulla ns. "hyviä elokuvia", joista et ole pitänyt tai toisaalta guilty pleasureiksi luettavia elokuvia?

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Leffauutisia

Suomessa jo lähes 50 000 katsojaa kerännyt Jim Carreyn ja Ewan McGregorin tähdittämä veijarikomedia I love you Phillip Morris on edelleen julkaisematta USAssa. Elokuva kertoo tosielämän huijarin Steven Russellin sateenkaaren värisestä elämästä ja vankilavuosista, sekä erityisesti hänen suuresta rakkaudestaan McGregorin esittämään Phillip Morrisiin.

Konservatiivisia amerikkalaisia järkyttäväksi arvellun homoseksuaalisen sisällön takia elokuvan ensi-iltaa on nimittäin taas siirretty eteenpäin hamaan tulevaisuuteen. Varietyn artikkeli asiasta täällä ja minun omat kommenttini elokuvasta täällä.

***

Suomessakin tykätään katsoa dokumentteja, sillä viime viime viikonloppuna ensi-iltansa saanut huumedokumentti Reindeerspotting oli viikonlopun katsotuin elokuva. Samalla se teki parhaan kotimaisen dokumenttielokuvan avauksen. Joonas Neuvosen dokumentti kuvaa Rovaniemeltä kotoisen olevan 19-vuotiaan Janin huumehuuruista matkaa maailmalle.

Kuvauspaikkakunnallaan Rovaniemellä dokumentti on saanut kuhinaa aikaiseksi paikallisessa nuorisossa. Finnkino ei esitä elokuvaa Rovaniemellä enää klo 18 jälkeen, jotta mahdolliset järjestyshäiriöt saadaan pidettyä kurissa.

Ofelia kirjoitti dokumentin kohua herättäneestä ikärajasta blogissaan maanantaina mielenkiintoisen postauksen.

Itse en ole kyseistä dokumenttia vielä nähnyt, mutta aiheensa sekä hyvien arvostelujen takia tämä vaikuttaa tärkeältä elokuvalta, joka kannattaisi jossain vaiheessa katsastaa!

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Suomihevin vientiä - Rautaa rajan taa (***)




Suomessa on viime vuosina tehty mielenkiintoisia ja hauskoja musiikkidokumentteja. Lähimuistissa on parin vuoden takainen punk-dokumentti Punk - tauti joka ei tapa, joka esitteli suomipunkin nykytilannetta ja vertasi sitä "entisiin hyviin aikoihin". Hevimieheksi lukeutuvan Kalle Kujalan dokumentti pureutuu humoristisella otteella suomimetalliin ja varsinkin sen vientiin ulkomaille. Rautaa rajan taa on Kujalan esikoisohjaus ja se tietyllä tapaa näkyy elokuvassa - hieman liikaa henkilökohtaista häröilyä vie särmää muuten ihan mukavalta ja viihteelliseltä hevidokumentilta, jossa on myös asiaa.

Kujala on selvästikin Michael Moorensa katsonut, sillä hänen dokumenttinsa tyyli muistuttaa kovin amerikkalaisen ammattiveljensä vastaavaa - huumorilla mennään ja naureskellaan valtaapitäville, mutta samalla kaivellaan faktaa.

Rautaa rajan taa kertoo Suomen kulttuuriviennistä hevimetallin näkökulmasta. Suomen musiikkiviennissähän suuret nimet ovat hevivoittoisia - Children of Bodom, Nightwish, HIM, Apocalyptica, Stratovarius, Sonata Arctica, Amorphis... Kujala haastattelee useita suomihevareita, mutta mielenkiintoisimmat keskustelut käydään erittäin fiksun kuuloisen Eicca Toppisen (Apocalyptica) sekä hevitoimittaja Jone Nikulan kanssa.

Hevimiehille vastapainoa tulee kulttuuriasioista päättävien haastatteluista - kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin ja elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen joutuvat vastaamaan siihen, miksi Kansallisooppera saa tukea 46 miljoonaa euroa, kun bändeille myönnetty kiertuetuki on vain 120 000 euroa, vaikka bändien markkina-arvo on huomattavasti suurempi. Kristillisdemokraattien Päivi Räsäsen kanssa puolestaan spekuloidaan hevimusiikin vaikutuksia kansaan.

Varsinkin meille hevareille tämä dokumentti tuo hymyn naamalle. Ja Michael Monroen sekä Andy McCoyn juttuja ei voi seurata liian vakavalla fiiliksellä, sillä nuo suomirokin legendat nyt vain ovat elämää suurempia.

Tuomio: *****

F A C T  F I L E:
Ohjaus: Kalle Kujala
Käsikirjoitus: Kalle Kujala, Joni Koivuniemi
Pääosissa: Kalle Kujala, Jone Nikula, Eicca Toppinen, Korpiklaani, Michael Monroe, Andy McCoy, Stefan Wallin, Mauri Pekkarinen, Päivi Räsänen, Tuomas Holopainen...
Valmistusmaa: Suomi 2010
Genre: dokumentti
Ensi-ilta: 16. huhtikuuta 2010
IMDb
Traileri:


Jos embeddaus ei toimi, tässä suora linkki traileriin YouTubessa >>

Kuvat lehdistökuvia

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Kotona katseltua: Jennifer's Body (**)

Kaksi vuotta sitten Oscarin teiniraskautta käsitelleen Junon käsikirjoituksesta pokanneen Diablo Codyn käsikirjoittama kauhukomedia Jennifer's Body on jotain ihan muuta. Megan Fox näyttelee koulun suosituinta tyttöä, Jenniferiä, joka parhaan ystävänsä, nörtähtävän Needyn (Amanda Seyfried) kanssa lähtee Low Shoulder -nimisen bändin keikalle läheiseen räkälään - ja tämä ilta muuttaa monen ihmisen elämän.

Saatanan kanssa sopimuksen tehnyt bändi uhraa neitsyenä pitämänsä Jenniferin paholaiselle, mutta koska tämä ei olekaan neitsyt, hän ei kuole vaan saa ylleen kirouksen, joka laittaa hänet kerran kuukaudessa lahtaamaan ihmisen (mieluiten pojan, josta Needy pitää) ja syömään tämän veren. Tyttöjen ystävyys hieman kärsii tästä yllättävästä muutoksesta.

Tulos on melkoisen aivotonta teinikauhua, joka ei oikeastaan mitään kauhua olekaan, eikä edes kunnolla komediaakaan. Dialogissa on muutamia hauskoja heittoja ja visuaalisestihan elokuva on kaunista katsella, lisäksi pidin lopputekstien mukana nähtävästä loppuratkaisusta. Megan Fox on toki hot, mutta en suoranaisesti ihmettele hänen roolistaan saamaansa Razzie -ehdokkuutta.

Tuomio: *****

F A C T  F I L E:
Ohjaus: Karyn Kusama
Käsikirjoitus: Diablo Cody
Pääosissa: Megan Fox, Amanda Seyfried, Johnny Simmons, Adam Brody, J.K. Simmons
Valmistusmaa: USA 2009
Genre: kauhu, komedia
IMDb
Traileri:


Jos videon embeddaus ei toimi, tässä suora linkki traileriin YouTubessa >>

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Kotona katsottua: Белый Бим черное ухо - Bim Mustakorva (*****)

Muistan lapsuudestani vain harvoja elokuvia kunnolla, mutta yksi niistä mieleeni syvälle syöpyneistä on neuvostoliittolainen elokuva vuodelta 1977, nimeltään Bim Mustakorva. Elokuva oli ehdolla seuraavana vuonna vieraskielisen Oscarin kategoriassa, enkä ehdokkuutta lainkaan ihmettele - ajoittaisesta yltiösentimentaalisuudestaan huolimatta Bim Mustakorva kun on äärimmäisen surullinen, joskin kauniilla tavalla kerrottu tarina ihmisen parhaan ystävän uskollisuudesta. Kun vihdoin vuosikymmenten jälkeen näin tämän elokuvan nyt toistamiseen, kyynelkanavat tuli taas putsattua...

Bim Mustakorva perustuu Gavriil Trojepolskin samannimiseen kirjaan (jonka myös luin silloin pienenä ja joka löytyy myös kirjahyllystäni). Se kertoo kuinka värivirheellinen setteri Bim päätyy eläkkeellä olevan sotaveteraanin Ivan Ivanovitsin (Vjatsheslav Tihonov) kumppaniksi ja herättää leskeksi jääneen miehen taas eloon. Ivanin sodassa sydämeensä saama sirpale saattaa miehen kuitenkin sairaalaan Moskovaan asti ja Bim jää yksin kotiin odottamaan isäntänsä paluuta. Koira ei kuitenkaan ymmärrä isäntänsä poissaoloa ja lähtee etsimään tätä, huonoin tuloksin.


Matkallaan Bim tapaa ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä, mutta myös itsekeskeisiä, ilkeitä ja jopa julmia ihmisiä, jotka eivät kaida mitään tekoja saadakseen tahtonsa läpi. Lähes kolmetuntisen kestonsa aikana Bimin matkan varrella nähdään hyvin monenlaisia ihmisiä, jotka vaikuttavat koiran elämään - mutta silti elokuva ei tunnu liian pitkältä.

Bim Mustakorva on täydellinen koiraihmisen itkupuristin. Bimin näyttelijäkoira tekee uskomattoman suorituksen ja kuvastaa lähes inhimillisiä tunteita, eleitä ja ilmeitä. Liekö näyttelijäkoiran olot olleet minkälaiset, siitä ei ole tietoa, mutta esimerkiksi eräässä mieleeni syöpyneessä ratakiskokohtauksessa koiran hätä on lähes liian aitoa.


Bim Mustakorva kuvaa myös mielenkiintoisella tavalla entisen Neuvostoliiton tapakulttuuria sekä ihmisiä tavalla, joka mitä ilmeisemmin ei ollut kovin yleistä vielä tuohon aikaan, vailla tiukkaa poliittista paatosta. Se kuvastaa ihmisten totaalista pahansuopuutta, mutta myös pyyteetöntä hyvyyttä - ja siinä rinnalla kulkee sydäntäsärkevä tarina rakasta isäntäänsä etsivästä Bimistä, joka oli "viisas ja järkevä".

Finnkino on nyt helmikuussa julkaissut tämän venäläisklassikon dvd:nä. Kuvanlaatu on melkoisen ikääntyneen näköinen, mikä hieman vaikuttaa katsomiskokemukseen elokuvan alussa. Sitten silmä jollain tapaa tottuu nuhjuiseen ja rakeiseen kuvaan, ja elokuvasta sekä sen hienosta värimaailmasta pääsee myös nauttimaan.

Huom! Sallitusta ikärajastaan ja tietynlaisesta lastenelokuvan statuksestaan huolimatta en pitäisi tätä varsinaisena lastenelokuvana, vaikka esimerkiksi samanteemainen Lassie palaa kotiin sellainen onkin.

Tuomio: *****

F A C T  F I L E:
Ohjaus: Stanislav Rostotski
Käsikirjoitus: Stanislav Rostotski, perustuu Gavriil Trojepolskin romaaniin
Pääosissa: Vjatsheslav Tihonov, Valentina Vladimirova
Valmistusmaa: Neuvostoliitto 1977
Genre: draama
IMDb

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Jenkkimimmi romantisoi Irlannissa - Leap Year (**)

Itselleni tuntemattoman ohjaajan Anand Tuckerin ohjaama romanttinen komedia Karkausvuosi - Leap Year on ihanista Irlannin maisemistaan huolimatta melkoista ajanhukkaa. Tuckerin edellinen työ toisaalta, brittitrilleritrilogia Red Ridingin keskimmäinen osa 1983, kiinnostaa minua kovasti ja tuota trilogiaa parhaillaan odotan nähtäväksi dvd-muodossa.

Karkausvuosi kertoo järjestelmällisyyden perikuvasta Annasta (Amy Adams), joka neljän seurusteluvuoden jälkeen odottaa kosintaa kardiologi-poikaystävältään Jeremyltä (Adam Scott). Kun sormusrasian sisältö paljastuukin "vain" korvakoruiksi, Anna päättää tehdä asialle jotain itse - kun Jeremy matkaa työreissuun Dubliniin, lähtee Anna perään, sillä nyt on karkausvuosi ja karkauspäivänä naiset saavat kosia (en ymmärrä, mikseivät muulloinkin? Mitä väliä sillä on kuka kosii ja ketä?).

Annan matka ei suju niin yksinkertaisesti kuin hän odottaa ja kone laskeutuu myrskyn takia Dublinin sijaan Walesiin. Sieltä sisukas nainen vuokraa laivakyydin Irlannin puolelle, jossa taas koittaa saada jonkinlaisen taksikyydin pääkaupunkiin. Hän "haaksirikkoutuu" komean Declanin (Matthew Goode) pubiin ja rahavaikeuksissa oleva Declan lupaa kyyditä Annan Dubliniin palkkiota vastaan. Ja kaikkihan arvaavat, miten sitten käy.

Karkausvuosi on joka suhteessa ennalta-arvattava, mutta se pelkästään ei tee komediasta huonoa. Yleensä pidän Amy Adamsin raikkaasta ja iloisesta tyylistä, mutta Karkausvuodessa hänen hahmonsa menee niin rankasti raivostuttavuuden puolelle, ettei mitään rajaa. Olen miettinyt, että ovatko amerikkalaiset naiset oikeasti kaikki tällaisia kontrollifriikkejä naimisiinmenokoneita, vai mistä johtuu se, että lähes jokaisessa Hollywoodista tulevassa romanttisessa komediassa on tällainen nainen pääosassa? Adamsin oma aito persoona pääsee näkyville vasta aivan lopussa, kun hän jännityksestä täristen tunnustaa miehelle, miltä hänestä oikeasti tuntuu.

Aivan upeita Irlannin maisemia elokuvassa kyllä riittää, mutta sen tarina on yksinkertaisesti lattea ja hahmot ärsyttävyyteen asti kliseisiä.

Tuomio: *****

F A C T  F I L E:
Ohjaus: Anand Tucker
Käsikirjoitus: Deborah Kaplan, Harry Elfont
Pääosissa: Amy Adams, Matthew Goode, Adam Scott, John Lithgow
Valmistusmaa: USA / Irlanti 2010
Genre: romanttinen komedia
Ensi-ilta: 16. huhtikuuta 2010
IMDb



Suora linkki traileriin YouTubessa >>


Kuvat Googlen kuvahausta

torstai 8. huhtikuuta 2010

Jumalan pojan kosto - Clash of the Titans (***)

Clash of the Titans on juuri sitä, mitä trailerikin lupaa - vauhdikasta toimintaa alusta loppuun, jumalia, puolijumalia ja kaikkea siltä välin. Kuten eräs tuttavani asian ilmaisi: "pikkupoikaelokuvien" genressä asiansa pätevällä tavalla ajava elokuva.

Elokuvan keskiössä on Perseus (Sam Worthington), jumala Zeuksen (Liam Neeson) ja ihmisnaisen poika, mutta joka pitää itseään pelkkänä ihmisenä. Kun hänen kasvattiperheensä kuolee Zeuksen hylkiöveljen, maanalaiseen ajetun Hadeksen hyökkäyksessä ja hän itse joutuu ihmisten sotajoukkojen vangiksi, joutuu hän kasvotusten oikean minuutensa kanssa.

Ihmiset ja jumalat julistavat sodan toisiaan vastaan ja tässä välissä taistelee puolijumala Perseus kostaakseen kasvattiperheensä kuoleman Hadekselle (jota näyttelee Ralph Fiennes). Mutta Perseuksen viha yltää kaikkiin jumaliin saakka, eikä hän hyväksy isänsä Zeuksen tarjoamaa apua. Hades janoaa verta, kuninkaallista verta, ja hän uhkaa vapauttavansa kammottavan Kraken -hirviön tuhoamaan Argosin kaupungin ellei kaupungin prisessaa Andromedaa (Alexa Davalos) uhrata hänelle.

Perseus liittyy Mads Mikkelsenin näyttelemän Dracon johtamaan iskujoukkoon, joka lähtee Krakenia vastaan, mutta matkalla tielle sattuu niin jättimäisiä skorpioneja, beduiinityyppistä hiekkakansaa sekä Meduusa, käärmehiuksinen jumalatar, jonka katse kivettää miehen kuin miehen. Mutta ei pahaa jos ei jotain hyvääkin - Perseus saa avukseen mm. upean Pegasoksen sekä iättömän Ion (Gemma Arterton).

Clash of the Titans 3D:nä ei suoranaisesti tuo lisäpotkua tarinalle. Välillä jopa hieman liian vauhdikkaissa toimintakohtauksissa nimittäin tuntuu, ettei silmät ehdi seurata kaikkea mukana tarpeeksi nopeasti ja välillä ehdin jo ihmetellä, että mitä tapahtui ja kenelle. Visuaalisesti elokuva on hieno tyypilliseen toimintatyyliin, mutta myös tarina on kasattu ihan mukavaksi vailla ihan tolkuttomia ylilyöntejä tai loputtoman pitkiä taistelukohtauksia. Hieman on kyllä alkanut jo turtua näille jättisuurille hirviöille sun muille, jotka tuntuvat elokuva toisensa jälkeen olevan ihan samanlaisia. Mielenkiintoisimman näköisiä otuksia olivatkin oikeastaan perinteisellä maskeerauksella toteutetut noidat tai mystiset "hiekkamiehet".

Suositellaan kaikille kunnon toiminnasta pitäville "pikkupojille" - ikään ja sukupuoleen katsomatta :)

Tuomio: *****

F A C T  F I L E:
Ohjaus: Louis Leterrier
Käsikirjoitus: Travis Beacham, Phil Hay, Matt Manfredi, perustuu Beverley Crossin 1981 käsikirjoitukseen Pääosissa: Sam Worthington, Mads Mikkelsen, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Gemma Arterton, Alexa Davalos, Jason Flemyng
Valmistusmaa: UK / USA 2010
Genre: toiminta
Ensi-ilta: 9. huhtikuuta 2010
IMDb
Traileri:


Jos traileri ei näy, tässä suora linkki siihen YouTubessa >>

Kuvat lehdistökuvia + Googlen kuvahausta

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Sateisen saaren haamu - The Ghost Writer (****)

Pitkään hiljaiseloa elokuvarintamalla pitäneen, henkilökohtaisten asioidensa takia maailman ristiriitaisimman ohjaajan Roman Polanskin ohjaama The Ghost Writer kertoo Richard Harrisin romaaniin pohjautuvan draamatrillerin Britannian entisen pääministerin elämänkerran kirjoittamisen salaperäisyyksistä. Ex-pääministeri Adam Lang (Pierce Brosnan) käyttää elämänkertansa kirjoittamisessa apuna haamukirjoittajaa, mutta yllättäen hänen kirjoittajansa löytyykin hukkuneena merestä ja hänen käyttämänsä auto pääministerin saariasunnon ja mantereen väliseltä lautalta.

Poliittisten skandaalien saattelemana Lang tarvitsee uuden haamukirjoittajan ja sellaiseksi hän saa Ewan McGregorin näyttelemän maanmiehensä, jota elokuvassa kutsutaan vain Haamuksi (Ghost). Uusi kirjoittaja saapuu pääministerin saariasunnolle Yhdysvaltain rannikolle ja joutuu heti jetlagissaan tutustumaan ensiksikin erikoislaatuiseen pääministeriin, mutta myös tämän äksyilevään vaimoon Ruthiin (Olivia Williams) kuten myös tämän tiukkaan, kurin ja järjestyksen assistenttiin Ameliaan (Kim Cattrall).

Tutustuttuaan edeltäjänsä kesken jääneeseen tekeleeseen uusi Haamu tuntee olevansa suuren työn edessä, sillä edeltäjän tyyli ei vastaa ollenkaan hänen kaavailemaansa. Sitten hän alkaa löytää vihjeitä siitä, että edeltäjän kuolema ei ehkä sittenkään ollut vahinko tai itsemurha - ehkä hän vain tiesi liikaa ja hänet murhattiin?

Tässä vaiheessa elokuvan tyyli muuttuu erittäin mielenkiintoiseksi jännäriksi, kun uusi Haamu alkaa tutkia edeltäjänsä vaiheita ja selvittää, miksi tämä raivattiin tieltä, mitä salaisuuksia hän selvitti ennen kuolemaansa.

Kun pääministeriä ryvetetään vielä vähän lisää kansainvälisessä mediassa erinäisten sotaan liittyvien skandaaleiden muodossa, kuvio alkaa pikkuhiljaa valjeta, mutta käy myös vaaralliseksi.

The Ghost Writer on jo kolmas tänä vuonna ensi-iltansa saanut elokuva, jossa McGregor näyttelee, mutta jokaiseen rooliinsa hän on sopinut yhtä hyvin. Ghost Writerissa hänen peruskansalaisen olemuksensa sopii loistavasti hiljaisen taustapirun, haamukirjoittajan rooliin, mutta kun salapoliisin vaistot heräävät, herää myös mies.

Ghost Writer ei mässäile jännityksellä ja trillerimäisyydellä missään vaiheessa. Tapahtumat vyöryvät valkokankaalle pikkuhiljaa ja jännitys kasvaa itsestään. Sateinen, kylmä ja kurja sää korostavat salaperäisyyden verhoa, joka peittää pääministerin asuinsaarta ja toimivat elokuvassa kuin yhtenä sen hahmoista. Mielenkiintoinen ja otteessaan pitävä pikkutrilleri, jossa on hieno loppuhuipennus.



Tuomio: *****

F A C T  F I L E:
Ohjaus: Roman Polanski
Käsikirjoitus: Robert Harris, perustuu hänen omaan romaaniinsa
Pääosissa: Ewan McGregor, Pierce Brosnan, Olivia Williams, Tom Wilkinson, Kim Cattrall, Jon Bernthal
Valmistusmaa: Ranska / Saksa / UK 2010
Genre: draama, trilleri
Ensi-ilta: 9. huhtikuuta 2010
IMDb
Traileri:


Mikäli trailerin embeddaus ei toimi, tässä suora linkki traileriin YouTubessa >>

Kuvat lehdistökuvia

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Supernatural, 1. kausi - osat 16 - 22

Ja niin se on loppu se Supernaturalin ykköskausi! Hyvää sairaspäivien viihdettä tämä oli, kun 39 asteen kuumeessa tuijotin jakson toisensa perään sohvan pohjalta... Taas varoituksen sana näihin muistiinpanoihini, että lukeminen omalla vastuulla, spoilereita on :)


Season 1, Episode 16 - Shadow
Winchesterin veljekset matkaavan Chicagoon, jossa paljastuu, että mystisten murhien takana onkin Samin vanha tuttu Meg. Meg ei siis olekaan mikään ihan turha hepsankeikka vaan kunnollinen pahis juurtajaksain ja tämä pahis janoaa Winchestereiden verta. Kuinka ollakaan, isä-Winchester ilmaantuu (vihdoinkin!) kuvioihin mukaan, mutta vain astuakseen ansaan...

Aikamoiset naarmut poitsuilla oli kasvoissaan tämän varjodemoneita ja Megiä käydyn taistelun jälkeen ja jo mietin, että minkähänlaiset arvet niistä jää (ks. Samin naama kuvassa yllä). Mutta hah, Winchestereillä on vissiin Wolverineen verrattavat paranemisvoimat, koska seuraavassa jaksossa arpia ei näy! Samin ja Megin keskusteluita oli hauska seurata, Megin näyttelijä Nicki Aycox osaa olla söpö ja viaton, ja seuraavassa hetkessä pirullisen viettelevän PAHA. Grrr....

Season 1, Episode 17 - Hell House
Teksasilaisessa pikkukaupungissa on vanha ränsistynyt hökkeli, jossa kerrotaan kummittelevan erään perheensä murhanneen isän haamu. Matkalla arvoituksen selviämiseen Sam ja Dean kohtaavat parin "Ghostbusterseja", jotka antavat mukavan kevennyksen tarinalle.

Tämä oli tällainen hauska välijakso. Ainakaan minussa ei kovin suuria tunteita herättänyt, vaikka ne "Ghostbustersien" ja Winchestereiden kohtaamiset hupia antoivatkin.

Season 1, Episode 18 - Something Wicked
Pienessä Wisconsinilaisessa kaupungissa lapsia alkaa vaipua kummalliseen, äkilliseen koomaan ja veljekset hurauttavat katsomaan mistä on kyse. Selviää, että ilkeä Shtriga-noita hiipii lasten makuuhuoneisiin ikkunan kautta ja varastaa heidän elinvoimansa, hyvin paljon samaan tapaan kuin Ankeuttajat Harry Potterissa. Takaumien kautta selviää, että Sam on uhannut joutua kyseisen ankeuttajan uhriksi pienenä ja saamme selityksen Deanin kyselemättömälle uskollisuudelle isänsä käskyjä kohtaan (mitä olen tähän asti kovasti ihmetellyt).

Jakso antaa mukavasti lisätietoa veljesten suhteen taustoista, mutta myös lisää ihmetystä isä-Winchesterin käytöksestä - äijähän kun silloin aikoinaan jätti pienet poikansa moneksi päiväksi pärjäämään kahden ja ryökäle vielä tiesi, että sellainen Shtriga on lähiseudulla väijymässä... Ihme isä.

Season 1, Episode 19 - Provenance
Riivattu taulu herää öisin henkiin ja eräs sen hahmoista käy katkaisemassa yöpuhteikseen muutaman kaulan. Erään tällaisen tapahtuman jälkeen taulu päätyy taidekauppiaiden varastoon ja uudelleen myyntiin, ja Samin ja Deanin tehtäväksi muodostuu uusien murhien ehkäisy eli jollakin ilveellä taulun ja siihen sidoksissa olevan hengen tuhoaminen. Samin ja taidekauppiaan tyttären Sarahin (Taylor Cole) syntyy sähköä, mikä tuo vihdoin aidon hymyn Deanin kasvoille.

Sarah on sen verran asiallisen oloinen mimmi, että kelpuuttaisin hänet hyvin Samin tyttöystäväksi. Harmi vaan, ainakaan en IMDb:ssä huomannut hänen nimeään kuin tämän yhden jakson kohdalla...

Season 1, Episode 20 - Dean Man's Blood
Vampyyrejä! Isä-Winchesterin vanha kamu Daniel (Terence Kelly) joutuu vampyyreiden uhriksi ja koko perhe toisistaan tietämättä kokoontuu paikalle. Johnilla on mielessä kosto, mutta myös erityisen Danielin omistaman erikoislaatuisia voimia sisältävän pistoolin hankkiminen - tämän Coltin kun on kerrottu tappavan mitä vain. John kun arvelee sen olevan ainoa apu taistelussa Maryn tappajaa vastaan.

Oli hauska nähdä sarjassa myös vampyyreitä ainaisten demonien sijaan. Ja Luther-vampyyri (Warren Christie) oli muuten söpö (niin, mitä sanoittekaan siitä meikäläisen pinnallisuudesta?). Taas vaan ihmettelen, isä-Winchester ei kiinnostanut ilmaantua paikalle, kun Dean oli kuolemassa (jakso "Faith"), mutta nyt sitten raahautuu paikalle, kun vanha kamu kuolee... ihme prioriteetit äijällä.
 
Season 1, Episode 21 - Salvation
Ensimmäinen osa ykköskauden viimeisestä kokonaisuudesta. Nämä kaksi viimeistä jaksoa ovat hienoja ja koukuttavia, I want more, and I want it now. Koko Winchestereiden perhe matkaa Salvationiin, missä on aihetta epäillä itsensä The Demonin iskevän seuraavaksi. John saa kuitenkin puhelun Megiltä, joka vaatii mystistä Coltia itselleen. Ja jos sitä ei tule, lisää Johnin kavereita kuolee kaulavaltimot auki. John lähtee kohtaamaan Megiä vale-Coltin kanssa, Sam ja Dean jäävät odottamaan The Demonia - mutta eipä se kuole Coltillakaan ihan yksinkertaisesti. Kohteeksi joutunut perhe onneksi pelastuu.

Meg puolestaan huomaa Johnin huijausyrityksen ja ottaa tämän vangiksi... ooh, jännittävää! Onneksi on dvd, josta voi laittaa uuden jakson pyörimään saman tien :)

Season 1, Episode 22 - Devil's Trap
Viimeisessä jaksossa pojat hakevat apua vanhalta perhetutulta Bobby Singerilta (Jim Beaver) matkallaan Johnin pelastamiseksi Megiltä ja järjestävät naikkoselle siinä samalla ansan, johon tämä hyväuskoisesti vielä sipsuttaa. Meg paljastuu olevankin vain riivattu nainen, ei itse demoni, ja kun demoni manataan manan majoille, se on sitten bye bye Megille. Sinänsä harmi, sillä Meg oli aika mielenkiintoinen persoona. Pojat pelastavat isukin - mutta hui, pelastavatko sittenkään? Isukin sisällä majaileekin The Demon! Siinä sitten joutuvat pojat miettimään, että ampuvatko demonin taika-Coltilla, koska silloin kuolisi isäkin. Ja aika hurjaan cliffhangeriin jätetään tämä jakso! Voi autoparkaa... :(

***

Yhteenvetoa: mielestäni on ollut hyvä katsoa nämä jaksot putkeen, sillä siten sarjaan on syntynyt ihan erilainen ihmissuhteiden dynamiikka, joka olisi saattanut ainakin minulta, hatarapäältä, jäädä huomaamatta odotellessa uutta jaksoa aina viikon verran. Poikien välinen suhde sekä heidän suhde isäänsä saa koko ajan uutta syvyyttä, joskus vain pienten sanoissa käytettävien vivahteiden tai ilmeiden kautta.
Ja nyt vaan odottelen, että posti tuo minulle uuden paketin Playltä... :)

Suosittelen kaikkia sarjan faneja tutustumaan Anzin erittäin kattavaan ja laadukkaaseen Supernatural -blogiin!

***

PS. Vielä siitä omasta "karaistu kauhuun" -projektistani: eilen illalla tyttäreni 3v. ilmoitti nukkumaan ruvetessa: "Äiti, tuolla minun komerossa on hirviö". Ouch!

Kotona katseltua: Nuori Victoria (****)

Olen pitänyt todella paljon Britannian monarkiasta kertovista, oikeaan historiaan ja oikeisiin ihmisiin perustuvista elokuvista kuten Elizabeth (1998), Elizabeth - The Golden Age (2007) ja The Queen (2006). En nimittäin tiedä /muista koulun historiantunneilta paljoakaan, ja on tällaisten historiallisten draamojen kautta mukava oppia jotain uutta historiasta, vaikkakin elokuvan fiktiivispainotteisen linssin läpi värjättynä.

Puvustuksestaan tänä vuonna Oscarin voittanut Nuori Victoria kertoo Britannian pisimpään hallinneen monarkin hallintakauden alkuajoista. Victoria (Emily Blunt) elää vankilamaisissa olosuhteissa äitinsä (Miranda Richardsson) ja Sir Johnin (Mark Strong) pitäessä häntä valtansa alla, tarkoituksena hyötyä nuoresta tytöstä jollain tavalla. Victoria on valtaapitävän kuningas Williamin (Jim Broadbent) suosikki ja niinpä kuninkaan kuoltua valtaan nousee nuori ja kokematon, 18-vuotias Victoria.

Vankilatyyppisestä lapsuudestaan huolimatta Victoriasta on kasvanut huomattavan selväpäinen nainen, joka haluaa olla tehtävässään Englannin kuningattarena hyvä ja on päättänyt onnistua. Pelkkä halu ei kuitenkaan aina riitä valtion johdossa ja kokemattomuus politiikassa ajaa hyvän tahdon yli. Victoria nimittäin jyrää kansan tahdon ja nostaa takaisin pääministeriksi lähimmän neuvonantajansa Lordi Melbournen (Paul Bettany), mikä ärsyttää kansaa. Lopulta Victoria päättää mennä naimisiin pitkäaikaisen kirjeystävänsä ja nuoruuden rakastettunsa prinssi Albertin (Rupert Friend), joka muistuttaa nuorta kuningatarta kaiken kuolevaisuudesta sekä tasapainottaa yksinäisen ja nuoren kuningattaren elämää ja päätöksentekoa.

Nuori Victoria keskittyy pääasiassa Victorian ja Albertin rakkaustarinaan, mutta näyttää myös valtaa pitävän naisen kasvutarinan nuoresta ja kokemattomasta vahvaksi ja oikeudenmukaiseksi kuningattareksi. Blunt rakentaa Victoriastaan samalla herkän ja hauraan, mutta myös aidon ja vahvan, unohtamatta hymyä ja huumorintajua. Friendin Albert on yksi-ilmeisempi ja vakavampi, mutta hän sopii ihanasti nuoreksi rakastetuksi ja uskotuksi mieheksi. Mark Strong Victorian nuoruuden "vankilanjohtajana" on ärsyttävän tylyksi karrikoitu, mutta toisaalta, ainahan Strong tuntuu vetävän roolinsa samalla ilmeellä ja muka-uhkaavalla äänensävyllä.

Kaunista pukudraamaa, suloinen rakkaustarina ja mielenkiintoinen naiskohtalo - me likes.

Tuomio: *****

F A C T  F I L E:
Ohjaus: Jean-Marc Vallée
Käsikirjoitus: Julian Fellowes
Pääosissa: Emily Blunt, Rupert Friend, Paul Bettany, Miranda Richardson, Mark Strong, Jim Broadbent
Valmistusmaa: UK / USA 2009
Genre: draama, biografia
IMDb

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Supernatural, 1. kausi - osat 9 - 15

Supernatural -addiktio syvenee... ohessa taas pieniä muistiinpanoja katsotuista jaksoista. Ja tälläkin kertaa, lukeminen omalla vastuulla, koska sisältää spoilereita.

Season 1, Episode 9 - Home
Sam alkaa nähdä painajaisia, jotka viittaavat samanlaisiin oireisiin poikien kotikaupungissa kuin silloin aikoinaan, kun The Demon tappoi poikien äidin - kotiin Kansasin Lawrenceen käy suunta. Uusi perhe on muuttanut poikien vanhaan kotitaloon ja perheen äiti on alkanut kuulla outoja ääniä, ja tytär näkee öisin liekehtivän hahmon vaatekaapissa. John Winchesterin vanhan meedioystävän avulla talon demoneita aletaan ajaa ulos, mutta vastassa onkin yllätys - Mary Winchesterin hahmossa.

Tässä jaksossa poikien tunteet alkavat nousta pintaan, sillä kotiin paluu on tunteisiin vaikuttavaa. Deanin salassa tehty itkuinen puhelu isälleen (joka ei edelleenkään vastaa) on ensimmäinen kunnon osoitus siitä, että tuonkin kovan nahkan alla sykkii sydän. Jakson kammottavin kohtaus oli se, kun sen samperin huoltomiehen piti ihan väkisin tunkea koko kätensä sinne jätesilppuriin vaikka kuinka se leluapina säksätti taustalla...

Season 1, Episode 10 - Asylum
Kansasista pojat suuntaavat kohti hylättyä mielisairaalaa Illinoisissa. Paikallisten nuorten pelottelupaikkana toimiva sairaala kun tuottaa aika ajoin mielisairaita siellä kävijöistä, sellaisia, jotka saattavat yhtäkkiä posauttaa hengiltä perheensä ja itsensä. Sam & Dean keksivät, että sairaalan johdossa ollut Dr. Ellicot on tehnyt potilaillaan kokeita, ja että kyseinen tohtori siellä edelleenkin "parantaa" ihmisiä.

Jakson todella häiriinnyttävä kohtaus on se, kun poikien pinnan alle patoutuneet turhaumat purkautuvat Ellicotin vähän käsiteltyä Samia. Velipoika kun ei epäröi vetää liipasimesta vaikka kohdalla on oma veli. Selkeästi siis Samin turhautumat Deania kohtaan alkavat ottaa jalansijaa, vaikkakin näin kärjistetysti toisen hahmon provosoimana. Tässä jaksossa nähdään myös erilainen naishahmo (jep, minua varoitettiin tämän sarjan naiskuvasta!), kun pieni sairaalan sisälle vangiksi jäänyt tyttönen ottaa hommaan ihan eri asenteen, kun käteen tarjotaan haulikko :D

Season 1, Episode 11 - Scarecrow
Tässä jaksossa tapahtuukin paljon - pienessä Burkitsvillen kaupungissa tapahtuu kummia. Se nimittäin on vauras ja hyvinvoiva, kun taas lähikaupungit kuolevat - mutta sillä on myös tapana ajoittain saada katoamaan ovikulkevia matkalaisia, varsinkin pariskuntia. Sitten veljesten tiet eroavat - Sam saa tarpeekseen Deanin pomottelusta ja hän päättää lähteä jatkamaan isän etsimistä Kalifornian suuntaan ja Dean jää yksin selvittämään kammottavan linnunpelätin -jumalan salaisuutta.

Matkallaan Sam tapaa nuoren ja nätin tytön, Megin (Nicki Aycox), joka myös on karkumatkalla. Jotenkin heti tuli tästä mimmistä sellainen olo, että kaikki ei ole ehkä ihan sitä miltä näyttää. Megiä siis näemme jatkossakin! Mutta sitten Dean pyytää epä-Deanimäisesti veljeltään apua ja veljesrakkaus voittaa - Sam jättää Megin matkan päälle ja palaa auttamaan veljeään. Onneksi, koska muuten sarja olisi varmaan loppunut tähän, kun isoveli olisi uhrattu erittäin creepylle pakanajumalalle.

Season 1, Episode 12 - Faith
Faithissa Dean saa sähköiskun, joka vahingoittaa hänen sydäntään niin, että luvattu elinaika lasketaan viikoissa. Pikkuveli ei kuitenkaan anna isompansa (siis iällisesti) kuolla vaan etsii apua - ja sitä löytyy sokealta ihmeparantajalta. Mutta mutta, ihmeparannus ei olekaan niin yksinkertaista, sillä oikeasti pappismiehen takana seisoo itse Viikatemies, joka ottaa samalla kun antaa, eli jokaista pelastettua henkeä kohti luvassa on myös raatoja. Ja eräässä tähän Viikatemieheen liittyvässä kohtauksessa kun soi Blue Öyster Cultin Don't fear the Reaper, ei voi kuin hymyillä.

Söpöä veljesrakkautta, uhrautuvaisuutta, kasvavaa syyllisyyttä... vahvoja tunteita täynnä tämä jakso. Ja jos olin tähän mennessä ihmetellyt poikien isukin kummallista poissaoloa, niin viimeistään tässä tuli lopullinen WTF fiilis - kun Sam soittaa isälle, että Dean on kuolemassa, ei isää näy eikä kuulu. Tähän mennessä ei isä Winchester ole tehnyt minuun kovinkaan positiivista vaikutusta.

Season 1, Episode 13 - Route 666
Deanin entinen rakas Cassie (Megalyn Echikunwoke) ottaa yhteyttä, koska hänen isänsä on kuollut mysteerisesti. Niinpä pojat suuntaavat apuun selvittämään mustan monsterirekan ja paikallisten afro-amerikkalaisten kuolemien välistä yhteyttä.

Tämä jakso on vähän höpsö. Ehkä sillä haluttiin tuoda esille myös Deanin pehmeämpää puolta naisten suhteen, ehkä vain korostaa, että myös tämä sarja ottaa rasismin vakavasti pahana asiana, mutta käytännössä se jää melkoisen kliseiseksi läjäksi. Mutta, kuten Anzi aikaisemmin huomautti, tässä nähdään Deania vähemmissä vaatteissa ;-) (mikä, pinnallinen, minäkö?)

Season 1, Episode 14 - Nightmare
Samin yliluonnolliset kyvyt jatkavat kasvuaan ja hän alkaa nähdä näkyjä, joissa mies kuolee, mutta kuolema lavastetaan näyttämään itsemurhalta. Ja yllättäen pojat löytävät Maxin (Brendan Fletcher), nuoren pojan, jonka äiti on kuollut samalla tavalla kuin Winchestereidenkin äiti, ja Maxillä on vahvoja telekineettisiä kykyjä, eli veljekset eivät olekaan ainutlaatuisia.

Minun käy vähän sääliksi Deania, isoveljeä, joka yrittää kaikin tavoin suojella pikkuveljeään, mutta joka selvästi uhkaa jäädä koko ajan voimakkaammaksi käyvän pikkuveljensä varjoon. Kun ennen oli Dean, joka oli duon lihakset ja Sam, joka oli se fiksumpi, niin nyt alkaa kääntyä niin, että myös "lihashommat" alkaa mennä Samin osastolle...

Season 1, Episode 15 - The Benders
Bendersissä Winchestereillä ei olekaan vastassa demoneita vaan ihmisiä, jotka harrastavat metsästystä - ihmisten metsästystä. Sam sitten joutuu heidän vangikseen ja Dean lähtee paikallisen lainvalvojan (joka on aikaisemmin menettänyt veljensä kyseiselle porukalle) kanssa selvittämään tilannetta.

Häiriinnyttävä jakso, sillä kuten Deankin asian ilmaisee "Demons I get. People are crazy.". Tässä ihmismetsästäjien perheeseen kuuluu jopa nuori tyttö. Deanin kaverina toimiva poliisi Kathleen (Jessica Steen) on kiva naishahmo, joka ei pelkää hommassaan ja joka käyttää asetta silloin kun siihen on tarve. Niin olisin käyttänyt minäkin.

***

Kirjoittelen näitä yksin kotona keskellä yötä, 3-vuotias tyttäreni nukkuu viereisessä huoneessa ja huomaan säpsähteleväni jokaista rasahdusta... se siitä karaistumisesta ;-) Viimeinen satsi ykköskaudesta tulee lähipäivinä!