keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Kiehtova, kauhistuttava kauhu

Tuolla Supernatural tv-sarjaa koskevien juttujen kommenteissa on sivuttu kauhun genreä ja sitä, kuinka eri ihmiset niin kovin eri tavalla suhtautuvat kyseiseen genreen - osalle kauhu tuo pelottavuudessaan nautintoa, osa taas pelkää ja ahdistuu. Ajattelinpa sitten tehdä ihan oman postauksensa asiasta :)

Minä itse henkilökohtaisesti kuulun tuohon jälkimmäiseen porukkaan eli en yleensä katso minkäänlaisia elokuvia, joiden genre yhtään viittaa kauhuun. Minä kun alan märehtiä niitä tapahtumia liikaa, otan ne henkilökohtaisesti ja ahdistun, kun kuvittelen mörköjä jokaisessa komerossa. Tosin kauhussakin on erilaisia tyylejä ja osa niistä menee minullakin helpommin läpi kuin toiset. Yliluonnolliset ilmiöt sulatan helpommin, lasten tai eläinten kautta rakennettava kauhun tunne taas saa minulta jyrkän ei:n. Nuorena nähty Tappajahai kun edelleen kummittelee mielessä meressä uidessa ja Uinu, uinu lemmikkini pieni Gage on yksi kauhistuttavimpia lapsia.

Silpomiskauhu on yksi osa-alue, johon en koske pitkällä tikullakaan. Jo Saw -elokuvien posterit saavat minussa aikaan kylmiä väreitä. Minun mielestäni kun kaiken punaisen pitäisi pääsääntöisesti kuulua ihmisen ihon sisäpuolelle ja silpominen kidutustarkoituksessa on vaan yksinkertaisesti niin kammottava ajatus, että en halua sellaista katsoa. Silpominen itsepuolustustarkoituksessa a la Kill Bill vol 1 on eri asia ja sen ymmärrän paremmin, mutta jo Sin Cityn kannibalismi ja sitten toisaalta kannibalin syöttäminen elävänä sudelle olivat sellaisia asioita, että mahassa väänsi, vaikka graafisia ja sarjakuvamaisia olivatkin. Mielikuva on siis se tärkein tässä, millaisen ajatuksen kohtaus jättää päähän pyörimään.

Yksi pisimpään mielessäni pyörineitä kohtauksia on elokuvan Se7en Himo -murha. Murhaahan ei näytetä elokuvassa, mutta murha-ase näytetään ja kerrotaan miten se tehtiin. Tätä pyörittelin pitkään päässäni. Se7en on loistava elokuva, mutta niin ahdistava, etten ikinä halua katsoa sitä toistamiseen.

Pimeässä (metsässä) poukkoilu ja taskulampun keilassa yllättäen näkyvät kauheudet jätän myös mielelläni katsomatta. Muistan kun nuorena katsoin ystävättäreni kanssa hänen pienestä matkatelevisiostaan teinikauhun Verisisaret (jossa kaikki kuolevat) ja taisinpa sen jälkeen vältellä pimeässä haahuilua ja jopa vuosien jälkeen autossa peruutuspeiliin vilkaistessa aina sitä mietti, että jos takapenkillä onkin joku...

Millainen suhde sinulla on kauhuelokuviin?