keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Kasarimeininkiä - Youngblood

Jännä miten aika muuttaa mielipiteitä ja käsityksiä asioista. Näin Rob Lowen ja Patrick Swayzen tähdittämän lätkäelokuvan Youngblood joskus ehkä vuonna 1987. Mielestäni Rob Lowe oli suurin piirtein maailman kaunein poika ja tykkäsin leffasta teinitytön innolla.

Sitten kului yli 20 vuotta ja Patrick Swayzekin kuoli. Olin aina silloin tällöin ajatellut, että Youngblood pitäisi varmaan kaivaa jostain - ihan kuin Tom Cruisen tähdittämä Riskibisnes piti katsoa tässä parisen vuotta sitten nostalgian takia. Swayzen kuolema toimi katalysaattorina ja kun bongasin dvd:n Play.comilla reilun viiden euron hintaan, se oli siinä. Maanantaina makoilin kotosalla flussassa ja ajattelin, että nyt onkin loistava hetki uppoutua nostalgian pauloihin ja katsoa tämä nuoruuden "klassikko".

Elokuva kertoo nuoresta isänsä maatilalla asuvasta Dean Youngbloodista (Lowe), jonka elämässä ei ole muuta kuin jääkiekko. Ainakin maalta pitää päästä pois, vaikka samalla tavalla lätkään hurahtanut isoveli Kelly (Jim Youngs) onkin jo tullut maailmalta häntä koipien välissä takaisin, yksisilmäisenä.

Dean päättää menestyä, ja pääseekin pelaamaan kanadalaiseen joukkueeseen - vieden paikan väkivaltaisen Rackin (George Finn) nenän edestä. Joukkueen johtajana häärii Swayzen esittämä Derek ja taustalla pienessä roolissa mm. Keanu Reeves. Deanin matkaan tulee kuitenkin mutkia, kun hän ihastuu joukkueen valmentajan tyttäreen Jessieen (Cynthia Gibb) ja joutuu lopulta kaukalossa vastatusten Rackin kanssa.

Olin yllättynyt Youngbloodin väkivallan ihannoinnista, olin unohtanut sen täysin. Tarina nimittäin painottaa nyrkkien voiman tärkeyttä, sitä että saa kostettua vastustajalleen fyysisesti. Tätä ominaisuutta korostetaan koko tarinan ajan, eikä henkiselle kehitykselle anneta tilaa lainkaan.

Ymmärrän kyllä hyvin sen, miten olin niin ihastunut tähän elokuvaan silloin pikkutyttönä - onhan siinä söpöjä poikia läjäpäin (ja Rob Lowen paljas peppu) ja ihan sympaattinen teinirakkaus, mitä nykyaikana muuten harvoin näkee. Nykyelokuvissa teinienkin ensirakkaus on kuumaa ja sähköistä, eikä haparoivaa ja kömpelöä kuin "ennenvanhaan". Liekö teinitkin kehittyneet niin, että ekat kerratkin mennään kuin vanhat konkarit, vai onko epävarmuus edelleenkin kuvioissa ja elokuvien luoma kuva vain illuusiota.


Tuomio: (nostalgiasta huolimatta) *****