keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Kasarimeininkiä - Youngblood

Jännä miten aika muuttaa mielipiteitä ja käsityksiä asioista. Näin Rob Lowen ja Patrick Swayzen tähdittämän lätkäelokuvan Youngblood joskus ehkä vuonna 1987. Mielestäni Rob Lowe oli suurin piirtein maailman kaunein poika ja tykkäsin leffasta teinitytön innolla.

Sitten kului yli 20 vuotta ja Patrick Swayzekin kuoli. Olin aina silloin tällöin ajatellut, että Youngblood pitäisi varmaan kaivaa jostain - ihan kuin Tom Cruisen tähdittämä Riskibisnes piti katsoa tässä parisen vuotta sitten nostalgian takia. Swayzen kuolema toimi katalysaattorina ja kun bongasin dvd:n Play.comilla reilun viiden euron hintaan, se oli siinä. Maanantaina makoilin kotosalla flussassa ja ajattelin, että nyt onkin loistava hetki uppoutua nostalgian pauloihin ja katsoa tämä nuoruuden "klassikko".

Elokuva kertoo nuoresta isänsä maatilalla asuvasta Dean Youngbloodista (Lowe), jonka elämässä ei ole muuta kuin jääkiekko. Ainakin maalta pitää päästä pois, vaikka samalla tavalla lätkään hurahtanut isoveli Kelly (Jim Youngs) onkin jo tullut maailmalta häntä koipien välissä takaisin, yksisilmäisenä.

Dean päättää menestyä, ja pääseekin pelaamaan kanadalaiseen joukkueeseen - vieden paikan väkivaltaisen Rackin (George Finn) nenän edestä. Joukkueen johtajana häärii Swayzen esittämä Derek ja taustalla pienessä roolissa mm. Keanu Reeves. Deanin matkaan tulee kuitenkin mutkia, kun hän ihastuu joukkueen valmentajan tyttäreen Jessieen (Cynthia Gibb) ja joutuu lopulta kaukalossa vastatusten Rackin kanssa.

Olin yllättynyt Youngbloodin väkivallan ihannoinnista, olin unohtanut sen täysin. Tarina nimittäin painottaa nyrkkien voiman tärkeyttä, sitä että saa kostettua vastustajalleen fyysisesti. Tätä ominaisuutta korostetaan koko tarinan ajan, eikä henkiselle kehitykselle anneta tilaa lainkaan.

Ymmärrän kyllä hyvin sen, miten olin niin ihastunut tähän elokuvaan silloin pikkutyttönä - onhan siinä söpöjä poikia läjäpäin (ja Rob Lowen paljas peppu) ja ihan sympaattinen teinirakkaus, mitä nykyaikana muuten harvoin näkee. Nykyelokuvissa teinienkin ensirakkaus on kuumaa ja sähköistä, eikä haparoivaa ja kömpelöä kuin "ennenvanhaan". Liekö teinitkin kehittyneet niin, että ekat kerratkin mennään kuin vanhat konkarit, vai onko epävarmuus edelleenkin kuvioissa ja elokuvien luoma kuva vain illuusiota.


Tuomio: (nostalgiasta huolimatta) *****

tiistai 29. syyskuuta 2009

MovieMonday: elementti: ilma - Tuulen laakson Nausicaä

Tämän viikon MovieMondayn aiheena on Neljä klassista alkuainetta - elokuvat, joissa esiintyy tuli, ilma, vesi tai maa tavallista suuremmassa roolissa.


Valinta oli hankala, mutta lopulta päädyin Hayao Miyazaki -suosikkiini Tuulen laakson Nausicaän, jossa edustettuna ovat aikalailla kaikki elementit, joskin ilma ehkä jonkin verran korostetummin - onhan elokuvan prinsessa Tuulen laakson tyttöjä.





Nausicaä on ympäristötietoisimpia animaatioita, mitä olen koskaan nähnyt - ja se sentään on tehty jo vuonna 1984! Tarinassa tuhansia vuosia maapalloa kohdanneen ydinkatastrofin jälkeen purjelentokoneen tapaisella lentohärvelillään lentelevä prinsessa Nausicaä oppii, että myrkyllisessä viidakossa elävät jättimäiset ja petomaiset Ohm -ötökät ovat erittäin tärkeitä ekologisen tasapainon kannalta ja niitä pitäisi tappamisen sijaan suojella. Samalla prinsessa pyrkii lopettamaan vihamielisyydet kahden sotaisan valtion välillä.

Miyazakin tapa kertoa vakava tarina ei paasaa, vaan suhtautuu sekä hahmoihinsa että katsojiinsa lämmöllä ja suurella sydämellä. Nausicaä on kaunis, opettavainen ja viihdyttävä animaatio, jonka voi aina katsoa uudestaan. Miyazakin tavaramerkkinä toimivat lentohärpäkkeet ovat suuressa osassa tässäkin elokuvassa ja ilmaa käytetään hyväksi monin tavoin - näistä kuitenkin vaikuttavin prinsessa Nausicaän ympäristöystävällisen näköinen, kaunis purjelentovehje.


Tuulen laakson Nausicaä on minulle täyden viiden tähden elokuva!






PS. Juuri satuin huomaamaan uutisen, että Studio Ghiblin seuraava tuotanto on julkistettu - Isao Takahata ohjaa tarinan yhdestä Japanin vanhimmista kansantaruista, The Tale of the Bamboo Cutter. Samassa uutisessa mainitaan, että Hayao Miyazakilta olisi jopa kolme uutta elokuvaa tuloillaan!!

Leffalistojen tekoa flunssapäivänä

Kaikki muut ovat tuntuneet jo syysflunssan sairastaneen ja luulin jo säästyneeni kyseiseltä vitsaukselta. Mutta ei, lauantaiyönä heräsin kurkku karheana yskimään ja siitä lähtien on ollut jomotusta ja kolotusta vähän siellä sun täällä, kurkussa on ollut kaktus ja nyt on sitten alkanut nenä vuotaa. Kuumetta ei meikäläiselle ihan vähässä tingassa nouse, siksipä vietin vain eilisen päivän sairastamassa kotona.

Sairaspäivänä ei pää pumpulissa hyvin ihmeitä pysty tekemään, joten päädyin veivaamaan blogiini listoja ;-) Olen joskus tuskaillut, kun en itsekään löydä helposti kirjoittamiani juttuja, joten päätin tehdä leffa-arvosteluista pari listaa - toisessa on listattu kaikki kirjoittamani leffa-arvostelut aakkosjärjestyksessä, toisessa tähditysjärjestyksessä. Toivottavasti tämä helpottaa myös lukijoitani!

Katsoin sairaspäivänä myös kasarileffan Youngblood - jonka olen viimeksi nähnyt lähemmäs 20 vuotta sitten ;-) Kirjoittelen siitä lisää lähiaikoina!


Loppuviikosta suuntaan pidennetyn viikonlopun pikkulomaselle Barcelonaan ja tarkoitus olisi pistäytyä samalla reissulla myös Sitgesissä, sillä siellä alkaa Sitgesin fantasiaelokuvafestivaalit 1.10.

lauantai 26. syyskuuta 2009

Laatuanimaatiota Pixarilta - Up - Kohti korkeuksia

Odotettu Disney-Pixarin animaatio Up - Kohti korkeuksia saapuu vihdoin myös Suomen elokuvateatteriin - ensi-ilta on lokakuun 9. päivä.

Kyseessä on jälleen kerran ihastuttava tarina, joka on toteutettu taidokkaalla animaatiolla. Lapsille tarjolla on värikästä toimintaa ja hauskoja hahmoja, aikuisille puolestaan lähes sydäntäsärkevä taustatarina, joka antaa vauhdikkaan sympaattiselle elokuvalle syvyyttä.



Carl Fredricksen on entinen ilmapallokauppias, joka haaveili vaimonsa kanssa seikkailusta Etelä-Amerikkaan koko elämänsä. Elämä kuitenkin kului, seikkailuun säästetyt rahat hupenivat milloin katon korjaukseen, milloin mihinkin. Sitten Carlin elämän valo, vaimo Ellie, nukkuu pois ja Carl jää taloineen yksin.

Kun ulkomaailmasta alkaa tulla vaateita suuntaan jos toiseenkin, Carl päättää olosuhteiden pakosta nostaa kytkintä - hän kiinnittää talonsa tuhansiin ilmapalloihin ja lähtee seilaamaan taivaalla kohti Etelä-Amerikkaa - ja seikkailua! Mukaan sattuu vahingossa nuori partiolaispoika Rasmus, jonka kanssa Carl päätyy uskomattomiin seikkailuihin puhuvien koirien ja moa-tyyppisten lintujen maassa.


Up - Kohti korkeuksia on jännä tarina siinäkin mielessä, että lapsille suunnatussa elokuvassa pääosassa on vanha mies. Silti tarina vetää ja toimii myös nuoremmille katsojille. On loistavaa, että nykyisin niin monet animaatiot sisältävät monia tasoja, jotka tarjoavat viihdettä ja sisältöä monenikäisille. Aikuisemmille katsojille Up on surullissävytteinen tarina nuoruuden toteuttamatta jääneistä unelmista, mutta se myös muistuttaa, että niin pitkään kuin on elämää, ei ole liian myöhäistä. Lisäksi unelmat saattavat muuttua matkan varrella.

Paikoitellen jopa lähes tipan linssiin nostattava taustatarina antaa syvyyttä perinteisemmälle animaatiokohellukselle, joka sekin on hauskaa katsottavaa! Tässä on jälleen kerran taidonnäyte Pixarilta - animaatiot osaavat olla Hollywoodissakin suloisia, hauskoja, ja vielä syviä tunteita ja ajatuksia herättäviä. Suosittelen ihan kaikille!


Tuomio: *****


Up - Kohti korkeuksia ääninä kuullaan (suomeksi dubattu / originaali versio):
Karl Fredrickson ANTTI LITJA / EDWARD ASNER
Charlez Muntz ISMO KALLIO / CHRISTOPHER PLUMMER
Rasmus AARNI HYÖKKI / JORDAN NAGAI
Dogi HEIKKI PAASONEN / BOB PETERSON
Beta JARPPI LEPPÄLÄ / DELROY LINDO
Gamma HP PARVIAINEN / JEROME RANFT
Alfa JUKKA HILDEN / BOB PETERSON
Työnjohtaja Tomi EERO SAARINEN / JOHN RATZENBERGER
Uutistenlukija ARTO NYBERG / DAVID KAYE
Ellie ADELIINA SANKARI / ELIE DOCTER
Nuori Karl MATIAS HANGASMAA / JEREMY LEARY
Poliisi Eeva CARLA RINDELL / MICKIE MCGOWAN
Rakennustyöläinen Sipe / Omega SASU MOILANEN / JOSH COOLEY
Hoitaja Jori AKU LAITINEN / DONALD FULLILOVE
Hoitaja AJ KARI TAMMINEN / JESS HARNELL
Partionjohtaja Strauch RAUNO AHONEN / PETE DOCTER

perjantai 25. syyskuuta 2009

Vaativaa katsottavaa - The Stoning of Soraya M.


Jo kahtena viikkona peräkkäin olen istunut elokuvateatterissa kauhistuneena ihmisen raakuudesta. Tunne on erittäin ahdistava, mutta kuvaa sitä, että elokuva on saavuttanut tarkoituksensa. Kaikkien elokuvienhan ei ole tarkoituksena viihdyttää katsojaansa, vaan myös herättää ajatuksia, kyseenalaistaa asioita, herätellä.

Keskiviikkona 23.9. näin pitkään odottamani, tositapahtumiin perustuvan elokuvan Naisen kivitys (The stoning of Soraya M.). Sen jälkeen olin järkyttynyt ja äärimmäisen pahan olon vallassa. Silti olin sitä mieltä, että olin nähnyt loistavan elokuvan. Olin hyvilläni noin kahden tunnin "lounastauosta" tuossa kokemuksen jälkeen, jolloin sain aivan omassa rauhassa käydä läpi kokemaani ja omia järkyttyneitä tuntemuksiani.

Kuten jo nimikin kertoo, Naisen kivitys on tarina Iranilaisesta naisesta nimeltä Soraya, joka kivitettiin kuoliaaksi Sharia-lain antamin edellytyksin. Tarina perustuu toimittaja Freidoune Sahebjamin (jota elokuvassa esittää Jim Caviezel) samannimiseen kirjaan, jonka hän kirjoitti tavattuaan Iranissa sattumalta naisen, joka halusi jakaa kammottavan tarinan veljentyttärensä kohtalosta koko maailmalle.

Freidounen auto hajoaa pienen kylän lähellä ja hän joutuu jäämään odottamaan auton korjausta. Iäkäs Zahra (Shohreh Aghdashloo) huomaa miehen laukussa nauhoituslaitteen, arvaa hänet toimittajaksi ja pyytää tätä kuuntelemaan uskomattoman tarinansa ja viemään äänensä maailmalle.

Zahra kertoo edellisenä päivänä kivittämällä teloitetusta veljentyttärestään Sorayasta (Mozhan Marnò), kahden pojan ja kahden tyttären äidistä, jonka aviomies Ali (Navid Negahban) halusi raivata tieltään päästäkseen naimisiin 14-vuotiaan tytön kanssa. Kieroudella ja uhkailulla Ali sai kylän miehet uskomaan vaimonsa uskottomuuteen ja uudelleen käyttöön otetun Sharia -lain mukaan naiselle langetettiin tuomiona kuolema kivittämällä, koska hänellä ei ollut todisteita syyttömyydestään kahden miehen todistusta vastaan. Lain mukaan naisen pitää pystyä todistamaan syyttömyytensä ollessaan syytettynä - tai vastaavasti todistaa miehen syyllisyys, jos itse on syyttävänä puolena. Miehen todistukseksi riittää toisen miehen sana.

Elokuva on sydäntäsärkevä tarina syyttömästi tuomitusta äidistä, hänen hädästään, lastensa puolesta kärsimisestä, voimasta ja tuskasta. Se on myös tarina vahvasta, feministisestä naisesta, joka uskaltaa nousta kieroilevia ns. auktoriteetteja vastaan, uskaltaa kertoa tarinansa eteenpäin. Elokuva jättää kyllä pohtimaan, miten Zahralle kävi, saivatko oikeat rikolliset (aviomies Ali sekä paikallinen Mullah) minkäänlaisia tuomioita valehtelusta ja murhasta.


Kaikkein vaikuttavimpia ovat kohtaukset, joissa ovat osallisena lapset: Kun iloinen Soraya on suloisten tytärtensä kanssa kauniilla kukkaniityllä. Kun Sorayan aivopestyt pojat kääntyvät äitiään vastaan. Kun kylän lapset keräävät kiviröykkiöitä innolla kuin markkinoita odottaessaan.

Kivityskohtaus on yksi kokemani elokuvahistorian verkkokalvolle palavimpia. Kohtaus on pitkä ja äärimmäisen yksityiskohtainen, niin visuaalisesti kuin tunnelmallisesti - osallisena tuomioon täytäntöönpanoon kun on niin Sorayan aviomies, pojat kuin isäkin. Kun Sorayan isä heittää ensimmäisen kiven, se lentää ohi, ja osa ihmisistä on valmiita uskomaan siihen, että jumala pitää Sorayaa syyttömänä, eikä halua häneen osuvan. Aviomies Alin kättä ei kuitenkaan ohjaa jumala vaan itsekkyys, ja hänen kivensä osuu.

Suuri osa tarinan miehistä kuvataan kaikkensa miesten ylivallan eteen tekeviksi kieroilijoiksi. Miesten solidaarisuus on tärkeintä, vaikka sitten väärin perustein. Osa puolestaan kuvataan onnettomina tuhveloina, jotka tekevät niin kuin heitä "vahvemmat" käskevät, vaikka kyseessä olisi ihmishenki.

Soraya oli kiltti ja kaikille ystävällinen nainen, joka hyväksyi väkivallankin suojellakseen lapsiaan ja siksi ei antanut avioeroa miehelleen, koska ero olisi jättänyt hänen tyttärensä puille paljaille. Naisen aseman yhdentekevyyttä Sharia -lain alaisessa kulttuurissa kuvaa se, että aidosta Sorayasta on jäljellä yksi ainoa valokuva. Hän on siinä 9 -vuotias. Yritin googlata tuota elokuvan lopuksi näytettyä kuvaa, mutten löytänyt sitä.

Tuomio: *****

Elokuvan virallinen sivu täällä  - siellä on myös traileri sekä klippejä elokuvasta.

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Ponyo - Miyazakin Pieni Merenneito

Japanilainen animaatiovelho Hayao Miyazaki on antanut länsimaistenkin ihailtavaksi mestariteoksia kuten vaikkapa Tuulen laakson Nausicaa, Prinsessa Mononoke, Totoro, Henkien kätkemä ja Liikkuva linna. Mielestäni Miyazakilta ei ole tullut vielä yhtään huonoa tarinaa, eikä tule nytkään - Ponyo rantakalliolla on ihastuttava versio Pienestä Merenneidosta.


Pieni merenneitotyttönen elää isänsä Fujimoton (suomenkielisenä äänenä Ismo Alanko) vankina merenalaisessa maailmassa. Häntä kuitenkin kiinnostaa maailma veden pinnan yläpuolella ja näin hän päätyy kosketuksiin nuoren Sosuke -pojan kanssa. Sosuke antaa merenneidolle nimen Ponyo.

Fujimoto ei kuitenkaan salli tyttärensä karkumatkaa ja nostattaa suuret aallot huuhtomaan Ponyon takaisin kotiin rantakaupungista. Vesi saartaa Sosuken äidin ja pikkuruiset Ponyo ja Sosuke joutuvat sekä huolehtimaan itsestään, että keksimään keinon Fujimoton lepyttämiseksi.


Ponyo on jälleen kerran ihastuttava tarina ystävyydestä, pääosassaan pieni tyttönen. Olen aina ihaillut Miyazakin tapaa nostaa tarinan naishahmot keskeiseen ja aktiiviseen asemaan. Se tuntuu kuin vastaiskulta Disneyn mieskeskeiselle animaatiomaailmalle. Ponyon lisäksi hänen kuvankaunis äitinsä nousee lopussa keskeiseen rooliin, kuten myös Sosuken äiti kuvataan vahvana lähes-yksinhuoltajana (Sosuken isä kun on pitkät ajat merillä).


Ponyo, niin kuin kaikki Miyazakin animaatiot, on todiste siitä, että perinteisellä kaksiulotteisella tyylillä voi luoda ihanan tarinan. Aina ei tarvita erikoistehosteita tai kolmiulotteisuutta. Miyazakin uskomattoman mielikuvituksen myötä syntyneet huimat maisemat ja vekottimet kyllä lähes menevät erikoistehosteista ;-)

Tuomio: *****

Miyazaki on yksi suosikkiohjaajiani ja voin suositella hänen animaatioitaan ihan kaikille! Monet animaatioista, kuten esimerkiksi Totoro, soveltuvat myös perheen pienimmille. Omakin tyttäreni (kohta 3 v.) rakastaa Totoroa :)

tiistai 22. syyskuuta 2009

The Cove - meren salaisuus

Sundancen elokuvajuhlilla yleisön suosikiksi noussut dokumentti The Cove esitettiin viime viikolla Helsingin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla ja se saa Suomessa yhtenä maailman ensimmäisistä maista myös suuren teatterilevityksen festivaalien lisäksi. Isomman levityksen ensi-ilta on ilmoitettu olevan 9. lokakuuta.


Kohutun dokumentin on ohjannut Louie Psihoynos, entinen National Geographicin valokuvaaja. Hänen mukanaan lähes trillerimäisiä piirteitä saavaa elokuvaa on ollut tekemässä niin Industrial Light and Magicin tehostepajan jengiä (kehittämässä naamioituja kameroita salaisen operaation kuvaamiseksi) kuin mestarisukeltajia.


Projektin taustalla on Ric O'Barry, joka koulutti 60-luvulla supersuosituksi tulleessa Flipper -tv-sarjassa esiintyneet delfiinit. Sarjasta sai alkunsa delfiinien pyydystäminen huvipuistoihin ja delfinaarioihin ja ajan mittaan delfiineistä tuli maailmanlaajuinen miljardibisnes.

O'Barry eli delfiiniensä kanssa vuosia ja oppi kuinka älykkäitä ne ovatkaan. Hän tajusi, etteivät ne kuulu vankeuteen ja aloitti nyt jo kymmeniä vuosia kestäneen eläinaktivistin uransa ja alkoi ajaa delfiinien vapauttamiseen tähtäävä toimintaa tietynlaisena sovitustyönä, koska pitää itseään osasyyllisenä delfiinien ahdinkoon.


The Coven tarina sijoittuu Japaniin Taijin pikkukaupunkiin, jossa pyydetään delfiinejä kouluttajille. Delfinaarioihin valituista eläimistä voidaan maksaa jopa 150 000 dollaria kappaleelta. Ne, joita ei valita, teurastetaan, syödään tai myydään kaupoissa "luvallisena valaanlihana" (tai jopa syötetään kouluruokana paikallisille koululaisille!) – huolimatta lihan huimasta elohopeapitoisuudesta. Pelkästään Taijin kaupungissa tapetaan 23 000 delfiiniä vuodessa.

Psihoynosin keräämä monista eri ammattilaisista koottu ”Ocean's 11” sai paikallisten viranomaisten ja valaanpyytäjien vastustuksesta huolimatta salakuvattua Taijin delfiinipoukaman karmivat tapahtumat.

 

Dokumentti on muistutus siitä, miten paljon eläimiin kohdistuvaa vääryyttä maailmassa edelleen tapahtuu ja kuinka aktivismi edelleen on tarpeen. Se on dokumentti, joka pysäyttää ja saa paatuneimmankin sielun haukkomaan henkeä. Kuvasto on rajua katsottavaa, eivätkä kyyneleet ole kaukana. Raakuudesta huolimatta dokumentissa on myös paljon kaunista - mm. sukellukset valaiden kanssa ovat käsittämättömän upeaa katsottavaa - ja se muistuttaa meitä, että olemme vastuussa tuon kauneuden säilyttämisestä maapallollamme. O'Barryn tavoin yksittäinen ihminen voi tehdä paljon.

 

Tämä on taas sellainen dokumentti, mikä jokaisen pitäisi nähdä. Maailmassa ummistetaan silmät tärkeille asioille liian usein, ja mikäli asioista ei tiedetä, ei niille myöskään voida tehdä mitään. Mitä enemmän tietoisuutta jaetaan, sitä enemmän ihmisillä on mahdollisuuksia vaikuttaa asioiden kulkuun.

Tuomio: *****

maanantai 21. syyskuuta 2009

MovieMonday: naurettava komedia

Tämän maanantain MovieMonday -aiheena on komedia, tuo elokuvan ylituotettu mutta tietyllä tavalla aliarvostettu genre. Elokuvamaanantain tarkoituksena oli tällä kertaa "muistella hauskoja elokuvia, jotka ovat saaneet sinut nauramaan mahdollisesti jopa ääneen".

Komedia on äärimmäisen hankala aihe tehdä todella hyvin. Kuten tuossa mainitsin, genre on ylituotettu kaiken maailman muka-parodioilla, romanttisilla komedioilla ja toimintakomedioilla, jotka eivät täytä perimmäistä komedian tehtävää eivätkä naurata, tuskin edes hiukkasen huvittavat.

Silloin tällöin taivaalta tipahtaa komediahelmiä, jotka kutkuttavat aidosti nauruhermoja ja saavat hekottamaan ääneen sekä pyyhkimään naurun kyyneliä silmistä.

Yksi omia komediasuosikkejani on Marilyn Monroe - Jack Lemmon - Tony Curtis -ilottelu vuodelta 1959 eli Piukat paikat (Some like it hot). Tämä klassikko jaksaa ilahduttaa jokaisella katsontakerrallaan. Viimeistään Piukat paikat todisti, että Marilyn ei ollut pelkkä seksisymboli vaan ihastuttava komedienne. Elokuvasta hehkuu ihana kemia pääkolmikon väliltä ja nauru on herkässä monessa kohdassa. Täydellinen hyvän mielen elokuva!



Uudempia nauruhermojen kutkutteljoita on ollut mm. viime vuonna ilmestynyt, Robert Downey Jr:n, Jack Blackin ja Ben Stillerin tähdittämä sotakomedia Tropic Thunder. Nauroin vedet silmissä jo kyseisen elokuvan "esittelytrailereiden" aikana.


Kesäkomedia Kauhea kankkunen (The hangover) oli pitkästä aikaa aidosti hauska komedia. Neljä kundia sekoilemassa Las Vegasissa polttareissa ei kuulosta miltään maailman omaperäisimmältä idealta, mutta toteutus oli aivan loistava. Tiikeri kylppärissä, vauva komerossa ja kadonnut sulhanen olivat niin kaistapäisiä ideoita, ettei niille voinut kuin nauraa.


Minulla on ehkä hieman kieroutunut huumorintaju, mutta toimintakomediat tuntuvat kiehtovan minua kaikista eniten. Seth Rogenin ja James Francon tähdittämä huumehäröilykomedia Pineapple Express on oivallista ja nautittavaa viihdettä. Rogenista olen koomikkona tykännyt jo jonkin aikaa, mutta oli hauska huomata aikaisemmin niin jäykkiksen rooleissa kukkoilleen Francon pitävän sisällään ihan pätevän koomikon myös.

perjantai 18. syyskuuta 2009

(500) days of Summer

Romanttisen komedian voi tehdä kahdella tavalla: hyvin tai huonosti. (500) days of Summer kuuluu tuohon ensimmäiseen ryhmään, vaikka se väittääkin ettei ole rakkaustarina. Se on kuitenkin tarina rakkaudesta, ja siitä, kun rakkautta ei sitten olekaan.

Tom (Joseph Gordon-Levitt) on söötti romantikko, pikkuisen reppana onnittelukorttien copywriter, joka on oikeasti arkkitehti, mutta joka ole vielä oikein koskaan päässyt työskentelemään unelmiensa ammattissa. Mutta haaveilla aina voi ja piirrellä. Tomin elämän pistää sekaisin toimistolle uudeksi työntekijäksi tuleva, kaunis ja sinisilmäinen Summer (Zooey Deschanel), nainen, joka "ei kuitenkaan etsi mitään vakavaa”. Kuin kohtalon oikusta nämä kaksi aluksi täysin erilaiselta persoonalta vaikuttavaa ihmistä lyöttäytyy yhteen...


... mutta kuten odottaa saattaa, Tomin ja Summerin intressit eivät ole aivan samanlaiset, ja Tomin kauhuksi suhde päättyy ja mies masentuu täysin.

Elokuva kuvaa heidän yhdessä viettämiään 500 päivää löytääkseen syyn, mikä meni vikaan. Koomisia ja varsinkin tragikoomisia tilanteita, herkkyyttä ja lämpöä tihkuvalta muistelumatkalta löytyy paljon onnellisia hetkiä, ja lopulta Tomkin oppii näkemään elämän todellisen hienouden.


Aina ihana ja suloinen Dechanel sopii rooliinsa elämäniloisena ja sympaattisena Summerina kuin nakutettu, samoin kuin Gordon-Levitt ressukkana, joka 500 päivän aikana kasvaa epävarmasta poikasesta itseensä luottavaksi nuoreksi mieheksi. Miesparkaa käy kyllä välillä kovasti sääliksi...

 

Elokuvan on ohjannut Marc Webb, joka on tullut tunnetuksi erityisesti musiikkivideoistaan. Hänen vahva musikillinen otteensa näkyykin läpi elokuvan. Tapa, jolla (noin) 500 päivää käydään läpi, on ihastuttavan tyylikäs - ajassa pompitaan mielenkiintoisesti edestakaisin. Sekä kuvaustekniikka että materiaalien käyttö on hyvin monipuolista, mikä antaa elokuvalle omanlaisensa säväyksen ja tekee siitä mielenkiintoisen seurata. Kokonaisuutena tarjolla on siis erittäin tyylikkäässä paketissa tarjottu, hieman surullissävyinen, mutta kuitenkin hyvin sympaattisesti kerrottu rakkaustarina, joka ei sitten rakkaustarina ollutkaan.


Tuomio: *****

Suosittelen kaikille, jotka kaipaavat vaihtelua suoraviivaisen romanttiselle komedialle, jotka tahtovat kokea raikkaan ja lämminhenkisen tuulahduksen.

(500) days of Summer nähdään R&A -festivaaleilla lauantaina 19.9. ja teatteriensi-iltansa se saa Finnkinon mukaan 30. lokakuuta.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Neil Gaimanin jumaltarinat

Luin peräkkäin kaksi Neil Gaimanin romaania: Unohdetut jumalat (American gods) sekä Hämähäkkijumala (Anansi boys). Hämähäkkijumala jatkaa samaa teemaa kuin Unohdetut jumalat, mutta Gaiman oli halunnut tehdä siitä kokonaan oman kirjansa.


Unohdetut jumalat - American gods, 2001

Oli kulunut aivan liian pitkä aika siitä, kun olin viimeksi lukenut Gaimania. Olen rakastanut hänen uskomatonta mielikuvitustaan pitkään - Tähtisumua - Stardust ja Neverwhere - Maanalainen Lontoo ovat loistavaa fantasiaa ja Sandman -piirretyt yksinkertaisesti mahtavia.

Jokin oli pidätellyt minua lukemasta Gaimanin hienoa Unohdetut jumalat -romaania, mutta nyt se on luettu, ja olen iloinen siitä. Kyseessä on nimittäin loistavan mielikuvituksellinen tarina vanhoista jumalista, jotka heihin uskovien ihmisten mukana ovat siirtyneet Amerikkaan, mutta jotka ovat alkaneet painua unohduksiin.

Tarina kerrotaan vankilasta vapautuvan Shadow'n kautta. Vapauduttuaan hän päätyy työskentelemään miehelle nimeltä Wednesday, joka ei ole ihan kuka tahansa mies. Wednesdayn mukana hän tapaa vanhoja ja jo raihnaisia jumalhahmoja sekä uusia, virtaviivaisia jumaluuksia, ja pääsee tutustumaan paikkoihin, joihin ihan jokainen kuolevainen ei pääse.

Gaimanin mielikuvitusta ei voi kuin ihailla. Unohdetut jumalat on lumoava fantasiakirja.


Hämähäkkijumala - Anansi Boys, 2005

Hämähäkkijumala kertoo Unohdetuissa jumalissa sivutun Hämähäkkijumala Anansin, Mr. Nancyn, tai paremminkin Nancyn poikien tarinan. Se ei kuitenkaan ole millään tavalla jatko-osa, vaan kokonaan itsenäinen tarina vekkulista jumalasta, joka omistaa kaikki tarinat, saatuaan ryöstettyä ne Tiikeriltä.

Tarinan päähenkilö, Paksu Charlie Nancy, asuu Briteissä ja on piakkoin menossa naimisiin Rosien kanssa, kun saa tietää Floridassa asuvan isänsä kuolleen. Isä-poika -suhde ei ollut kovin läheinen, mutta Charlie matkustaa kuitenkin isänsä hautajaisiin, mikä aloittaa tapahtumaketjun, joka muuttaa aika monen ihmisen elämän.

Unohdettuja jumalia tietyllä tavalla "maanläheisempi" kirja on hauska sekoitus fantasiaa, dekkaria, ihmissuhteita ja perinteistä gaimanilaisuutta. Kuka muu nyt voi keksiä, että limetin kanssa kulkeva mies voisi olla jotenkin mielenkiintoinen?

Ihana kirja Gaimanilta tämäkin. Ja ihanaa, että olen taas päässyt näiden fantasioiden makuun. Tai kirjojen yleensäkin, sillä lukeminen on mahtava harrastus.




Aiheeseen liittyen: Luin juuri, että Gaimanin kirja Hautausmaan poika  - The Graveyard Book, 2008 aiotaan filmata elokuvaksi. Ohjaajaksi Wikipedia ilmoittaa maineikkaan Neil Jordanin (Crying game).

Lisäksi IMDb:ssä Gaimanin filmografiassa tulevissa tuotannoissa on mainittu myös ihana Neverwhere - Maanalainen Lontoo, joka on 1996 tehty BBC:n televisiosarjaksi, muttei vielä koskaan elokuvaksi. Neverwhere on yksi ehdottomia Gaiman-suosikkejani ja tämä tieto lämmitti sydäntäni kovasti :) Tarkemmin kyseisistä elokuvista voi lukea maksullisen IMDb Pron kautta.

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Sunnuntain supinat

Twilight: New Moonista on julkaistu uusia promokuvia Yahoossa. Voit tsekata ne kaikki täältä - pari maistiaista alla. Mukana on pääasiassa kuvia Volturi-vampyyreistä, jotka minun mielestäni näyttävät noissa promokuvissa vähän kummallisilta.


New Moonista on myös julkaistu uusi traileri (joka näyttää kieltämättä aika kivalta :)

Edit: Traileri oli poistettu YouTubesta, joten tässä linkki Yahoon saitille traileriin.

Spike Jonzen ohjaamasta, Maurice Sendakin lastenkirjaan (voit lukea kirjasta lisää Sarin esittelystä Teksasin taivaan alla -blogissa) perustuvasta Where the wild things are -elokuvasta on julkaistu uusia ylisöpöjä julistekuvia. Nämä jos mitkä houkuttavat varsinkin satufantasioiden ystävät katsomaan tuota elokuvaa! Kaikki neljä julistetta voi tsekata Empireonlinesta.

 
Hassut hurjat hirviöt julkaistaan USAssa lokakuun 16. päivä, Suomen ensi-illasta ei ole muuta varmaa tietoa kuin "syksyllä 2009".

lauantai 12. syyskuuta 2009

Tiedotus lukijoilleni!

Tiedoksi blogieni Hangman's Joken ja Movie Babblingsin lukijoille, että saatan jatkossa julkaista samoja leffa-arvioita molemmissa blogeissa - Movie Babblingsissa vain suomea ymmärtämättömiä lukijoitani ja ystäviäni varten käännettynä englanniksi. Älkää siis ihmetelkö, mikäli näätte saman arvion molemmissa blogeissa, vain eri kielellä. Haluan palvella myös englanninkielisiä ystäviäni elokuva-arvosteluilla ja viime aikoina olen laiminlyönyt heidät kokonaan.

En siis myöskään odota, että suomenkieliset lukijani kävisivät kommentoimassa samoista kirjoituksista molempiin blogeihin, mutta toki saatte niinkin tehdä! :) Kirjoitan oletettavasti edelleenkin arvion ensin suomeksi tänne Hangman's Jokeen ja käännän sen myöhemmin englanniksi Movie Babblingsiin - jokaiselle jotakin!

PS. Luin juuri Hollywood Reporterista, että Johnny Depp on suostunut uusimaan roolinsa kapteeni Jack Sparrow'na neljännessä Pirates of the Caribbean -elokuvassa. Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides on ilmoitettu julkaistavaksi vuonna 2011.

perjantai 11. syyskuuta 2009

Tyttö joka leikki tulella - Lisbeth Salanderin seikkailu jatkuu

Stieg Larssonin Millenium -trilogiaan perustuvan elokuvasarjan kakkososa Tyttö joka leikki tulella tulee teattereihin samaan aikaan (18.9.) romanttisen komedian The Ugly Truthin  kanssa. Voin vain kuvitella, kumpi elokuvista saa paremmat arvostelut ;-)

Tyttö joka leikki tulella jatkaa Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvassa alkanutta hakkeri Lisbeth Salanderin ja Millenium -lehden päätoimittaja Mikael Blomkvistin tarinaa. Lisbeth (Noomi Rapace) palaa Ruotsiin reilun vuoden "maanpaon" jälkeen ja saa heti jäljilleen miehiä, jotka vihaavat naisia. Mikael (Michael Nyqvist) puolestaan saa toimitukseensa freelancer-toimittajan, joka on asiasta väitöskirjaa tekevän tyttöystävänsä kanssa selvittänyt naiskauppaa sekä uhrien että ostajien kantilta. Tutkimuksessa on ilmennyt raflaavia seikkoja mm. korkeiden virkamiesten osallisuudesta asiaan.


Kun Dag tyttöystävineen murhataan, ja murha-aseesta löytyy Lisbethin sormenjäljet, alkaa maanlaajuinen ajojahti sekä virallisen poliisin että rikollisten taholta. Lisbethin menneisyydestä paljastuu lisää karmivia yksityiskohtia ja lopulta hän joutuu kasvotusten menneisyytensä kanssa. Tämän enempää tarinasta ei voikaan kertoa spoilaamatta :)

Tyttö joka leikki tulella ei aivan yllä edeltäjänsä mahtavuuden tasolle. Miehet jotka vihaavat naisia oli kokonaisuutena loistava kaikin osin ja siinä osaset loksahtelivat paikoilleen sellaisella intensiteetillä, että heikompaa hirvitti. Lisäksi temaattisesti se oli feministisyydessään ja rasisminvastaisuudessaan vertaansa vailla. Kakkososa jatkaa samalla tyylillä, mutta on kokonaisuutena rikkonaisempi.


Itselläni ruotsin kuullunymmärrys on vähän huonoissa kantimissa ja jouduin vahvasti tukeutumaan tekstityksiin. Kompleksisen tarinan seuraaminen pelkän tekstityksen avulla oli paikoin hankalahkoa ja tämä yhdistettynä rikkonaisempaan kokonaisuuteen tarinassa oli välillä vaikea pysyä mukana.

Mukana on kuitenkin edelleen samaa feminististä energiaa kuin edeltäjässään ja Rapace vetää uskomattoman rankan roolinsa toistamiseen taidolla, jota ei voi kuin ihailla. Tämä on vielä edeltäjäänsäkin enemmän Rapacen elokuva, joskin näin olikin odotettavissa jo tarinan nimen perusteella.

Kirjasarjaa en ole edelleenkään saanut luettua, joten vertauksien tekeminen originaaliin on mahdotonta. Elokuvaa voi kuitenkin suositella lämpimästi laatutrillereiden ystäville.

Tuomio: *****

torstai 10. syyskuuta 2009

Ruma totuus

Ensi viikolla (18.9.) ensi-iltaan tuleva The Ugly Truth on jälleen kerran ennalta-arvattava romanttinen komedia miehestä ja naisesta, jotka ovat erilaisia kuin yö ja päivä, mutta lopulta huomaavat, että heillä onkin yllättävän paljon yhteistä. En usko spoilanneeni tarinaa keneltäkään, sillä jo leffan posteri antaa niin selkeän kuvan siitä, mitä lopussa tapahtuu.

Komedia kertoo Katherine Heiglin esittämästä telkkarituottajasta Abbysta, joka on työssään fiksu, mutta yllätys yllätys henkilökohtaisessa elämässään neuroottinen täydellisyyden tavoittelija. Treffeiltä ei löydy unelmien miestä - varsinkin kun hän on printannut keskustelunaiheet valmiiksi paperille, ja vielä jakaa tuon listan treffikumppanilleen.

Täyden kymmenen pisteen mies löytyy kuitenkin sattumalta naapurista, kun Abby pelastaa kissaansa puusta. Eric Winterin esittämä lääkäri Colin on kaikin tavoin Abbyn unelmien mies, ja neitokainen päättää pistää kaikki paukut tuon namupalan metsästykseen.


Samalla aikaa töissä tapahtuu kummia. Katsojalukujen ollessa laskusuunnassa, kanavan johtaja päättää palkata Abbyn kauhuksi hänen tuottamaansa aamushow'hun miehen, joka väittää puhuvansa miesten ja naisten välisistä suhteista niiden oikeilla nimillä ohjelmassaan The Ugly Truth. Gerald Butlerin esittämä miehekäs Mike on sovinistin perikuva, johon normaaliälyllä varustettu nainen ei yksinkertaisesti voisi ihastua.

Kankean alun jälkeen Abbyn ja Miken välille syntyy ystävyys ja Miken antamien neuvojen avulla Abby saa Colinin koukkuunsa. Mutta entäs sitten, jos ystävyys onkin kasvanut joksikin syvemmäksi?


Heigl, Winter ja Butler toki ovat syötävän söpöjä rooleissaan, mutta teemaltaan tarina on todella kulunut. Lisäksi minua ovat alkaneet rasittaa nämä neuroottiset naikkoset, joiksi melkein kaikki naiset genren elokuvissa kuvataan, jotka aina tarvitsevat sen vahvan ja vakaan miehen rinnalleen rauhoittuakseen. Tarinan hahmoihin on erittäin hankala samaistua tai tuntea sympatiaa heitä kohtaan.

Pääparin vetovoimaisuuden takia olisi voinut kuvitella heidän välilleen saatavan säihkettä ja säpinää, mutta kunnolla kemiat pääsevät valloilleen vain parissa loppupuolen kohtauksessa. Muuten kemia näiden kahden karismaattisen näyttelijän väliltä tuntuu puuttuvan.

Kyseessä on siis hyvin keskiverto romcom: seksikkäät näyttelijät, muutama hottiskohtaus, vähän naureskelua, enemmän myötähäpeää, kepeä mutta mitäänsanomaton olotila jälkeenpäin. Viihdettä aivojen tyhjennystä kaipaaville siis, ja tietyssä mielentilassa ihan kelpo komedia.

The Ugly Truth -elokuvan on ohjannut Robert Luketic, joka on vastannut aikaisemmin mm. ihastuttavan Blondin koston (Legally blonde) ohjauksesta. Luketic on myös kiinnitetty Barbarella -remaken ohjaimiin.

Traileri täällä.

Tuomio: *****

PS. Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaalin liput tulivat eilen myyntiin! 22. Helsingin elokuvajuhla järjestetään 17.-27.9. 2009 ja ohjelmistossa on mm. Steven Soderberghin ohjaama Ilmiantaja!, Hayao Miyazakin Ponyo rantakalliolla, Jane Campionin Bright Star ja Marc Webbin (500) days of Summer. Tsekkaa lisää R&A:n sivuilta.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Miehet jotka tuijottavat vuohia

Mikaela Cheap Thrills -blogissa kertoili Venetsian elokuvajuhlista ja mm. siellä ensi-iltansa saavasta George Clooneyn tähdittämästä uudesta komediasta Men who stare at Goats. Elokuva kertoo Ewan McGregorin esittämästä toimittajasta, joka lyöttäytyy yhteen Clooneyn näyttelemän erikoisagentin kanssa. Ja tällä erikoisagentilla on jonkinasteisia Jedi -kykyjä... Yhdessä he lähtevät selvittämään agentin esimiehen katoamista ja ainakin trailerin perusteella tiedossa on hulvattoman hauskaa kyytiä!

McGregorin ja Clooneyn lisäksi mukana on mm. Jeff Bridges ja Kevin Spacey. Käsikirjoituksesta vastaa Peter Straughan, joka ei vielä tähän mennessä ole vakuuttanut minua (käsikirjoittanut mm. elokuvat How to lose friends and alienate people ja Sixty six), mutta traileri lupaa paljon. Toivon, että tällä kertaa kokonaisuuskin on kohdallaan!

Nauroin vedet silmässä jo trailerille - tsekkaa se täältä.


 Elokuva saa ensi-iltansa Venetsian filmijuhlilla tänään, isomman levityksen maailmanensi-ilta Jenkeissä 6. marraskuuta. Suomen ensi-illasta ei ole vielä tietoa, mutta tätä leffaa tulen seuraamaan!

Edit 18.2.2010: Huomasin, että tämä elokuvan esittely on saanut osumia - varsinainen arvio löytyy kuitenkin täältä :)

maanantai 7. syyskuuta 2009

I find my lack of faith disturbing

Olen huolestunut viimeaikaisesta kehityksestä. Olen pitänyt itseäni totaalisena Star Wars -fanina ikuisuuden, mutta nyt huomasin, etten ole seurannut saagan kehitystä viime aikoina lähes ollenkaan. Vuoden takainen Clone Wars -animaatioelokuva oli minulle suuri pettymys, enkä osannut oikein suhtautua koko elokuvaan muuten kuin hohhoijaa -asenteella.

Nyt huomasin, että -hups!- Clone Warsia on sen vekkulin Genndy Tartakovskyn 2d-telkkusarjan jälkeen tehty jo yksi kausi tuota elokuvan tyyppistä telkkusarjaa ja se on Suomessakin tulossa dvd:lle lähiaikoina. Tähtien sodan luoja George Lucas on sanonut jatkavansa sarjan tekoa ainakin 100 episodin verran, riippumatta sen suosiosta.

 
Miksi minua ei enää kiinnosta? Edelleenkin rakastan vanhaa leffatrilogiaa, eikä uudessakaan trilogiassa ole paljon pahaa sanottavaa. Lisäksi olen aikamoisen läjän lukenut expanded universea ihan näin aikuisiällä, mutta jostain syystä nämä animaatiot eivät ole saaneet minua syttymään. Olenko tullut vanhaksi? Vai onko näistä uusista Tähtien sodista vain kadonnut se alkuperäinen magia? Isn't the Force strong with me anymore?

MovieMonday: Elokuvaelämys

Tänään Elokuvamaanantaissa aiheena on Viimeisin elokuvaelämys.

Voisin kertoilla vaikkapa jostain uudesta leffateatterissa nähdystä spektaakkelista, mutta päädyin valitsemaan viimeisimmän näkemäni elokuvan, jonka eilen illalla dvd:ltä katselin, sillä se teki minuun suuren vaikutuksen. 

Kyseessä on Roland Joffén ohjaama Kuoleman kentät (The killing fields) vuodelta 1984. Oscar-nomineerauksia aikanaan seitemän kappaletta saanut ja niistä kolme voittanut (sivuosanäyttelijä, kuvaus ja leikkaus) elokuva kertoo Kambodzan kansanmurhan aikana 70-luvun puolessa välissä Pulitzer-palkitun New York Timesin toimittajan Sydney Schanbergin (Sam Waterston) työstä sodan runtelemassa maassa.

Kambodzassa Schanberg teki yhteistyötä paikallisen toimittajan Dith Pranin (Haing S. Ngor) kanssa. Länsimaalaisten evakuoinnin aikana Pran jäi maahan punakhmerien vangiksi ja Schanberg taisteli Yhdysvalloista käsin ystävänsä pelastamiseksi. Koska Kambodza oli täysin suljettu, tietojen liikkuminen sinne tai takaisin oli lähes mahdotonta.


Kuoleman kentät on äärimmäisen vaikuttava sotaelokuva siviilien näkökulmasta. Niin monet genren elokuvat on kerrottu sotilaiden silmin - tutkivan journalistin silmin kuvattuna tarina näyttää erilaiselta ja sodan kauhut saavat aivan erilaisen sävyn. Pranin kokemukset punakhmerien vankileirillä tuntuvat absurdeilta ja tämän absurdiuden takia se, että tällaista on tapahtunut oikeasti, järkyttää vielä enemmän. Aivopestyt lapsisotilaat murhaamassa ihmisiä hetken mielijohteesta on järkyttävää ja surullista. Elokuvan rankka kuvasto säilyykin verkkokalvolla pitkään.

Yläpuolisessa kuvassa oikeat Dith Pran ja Sydney Schanberg

torstai 3. syyskuuta 2009

Top 5, elokuva elämästäni

Syytän Mikaelaa siitä, että aloin edes miettiä tätä jälleen kerran hauskaa Facebook -Top 5 -viritelmää ;-) Mutta kun kerran asiaa pohdin, niin tässä teidänkin kiusaksi pohdintani tulokset:

Jos elämästäsi tehtäisiin elokuva, kuka esittäisi sinua, ihastuksen kohdettasi, parasta ystävääsi, vanhempiasi ja pahinta vihollistasi?

Minä, Uma Thurman
Pitkä blondi, joskin Uma on monta kiloa minua laihempi ja reilusti vielä pidempikin. Osaa olla rock ja rankka mimmi - sen todistavat mm. Kill Billit. Mutta on myös vähän ujon oloinen ja osaa myös olla kunnon blondi ;-) Mieheni ehdotti Pamela Andersonia, mutta päädyin sitten Umaan harkittuani myös mm. Cate Blanchettia, Gwyneth Paltrow'ta ja Chritina Applegatea.


Ihastukseni, Keanu Reeves
Keanu nyt on vaan niin ihana. Pituuseroa Umaan ei tosin paljoa ole, mutta haitanneeko tuo ;-)



Paras ystäväni, Jennifer Garner
Luonnollinen ja vähän höpsäkkä. Hauska yhdistelmä muutamaa hyvää ystävääni :)



Äitini, Julie Walters - Isäni, Benicio Del Toro (isukki oli pakko lisätä kun tuli niin loistava mielleyhtymä)
Weasleyn perheen äippä Harry Potterista on juuri sellainen kuin oma äitini välillä - kiltti, huolehtivainen ja vähän höpsö :) Benicio Del Toro puolestaan osaa näytellä tummaa ja juroa miestä loistavasti - täydellinen minun isäkseni. En tiedä miten näistä kahdesta saisi aikaan Uman, mutta siihen ei nyt takerruta!



Viholliseni, Halle Berry
Olen jostain syystä ottanut inhokikseni Halle Berryn, vaikka nainen loistava näyttelijä onkin. Uskon, että Berry osaisi hienosti hoitaa viholliseni roolin ;-)


Haaste eteenpäin kaikille postauksen lukeneille, joilla on liikaa aikaa käsissään - tehkää juttu jos kiinnostaa! =)