lauantai 22. elokuuta 2009

Ystävää rakkaudella muistellen

Katsoin eilen illalla elokuvan Marley & me joka on romanttinen komedia pääosassaan Owen Wilson, Jennifer Aniston sekä suloinen labradorinnoutaja. Elokuva ei sinänsä ollut kovin kummoinen, mutta sen katsomisella oli uskomaton vaikutus. En nimittäin ole koskaan itkenyt elokuvan aikana yhtä paljon kuin tämän lopussa...

Elokuva yksistään ei ollut syynä tunteenpurkaukseen, joskin se katalyyttinä toimikin. Jokainen koiran joskus ystävänään omistanut tietää, että koiran elämänkaari on niin paljon lyhyempi kuin ihmisen, ja jossain vaiheessa sitä alkaa huomata, että ystävän kuono harmaantuu eivätkä tassut enää liiku toistensa eteen yhtä vikkelästi kuin ennen. Marley & me:n tarina kattaa labradorinnoutaja Marleyn elämän alennusmyyntipennusta vaikeuksien kautta elämän ehtoopuolelle.

Tarina ei varsinaisesti kerro koirasta, vaan sen vaikutuksista koko perheeseen ja siitä, kuinka syvä rakkaus ihmisellä voi olla lemmikkiinsä, vaikka eläimen käytöstavat eivät koskaan olisikaan parhaimmasta päästä. Ja kun elämä lipuu kohti vääjäämätöntä loppua, miten vaikea ihmisen onkaan seurata vierestä ystävän vanhenemista ja kun lopulta joutuu tekemään sen lopullisen päätöksen toisen puolesta...

Itkuhan siitä tuli, kun tarinaa seurasi television ruudulla ja samalla näki siinä elokuvakoiran tilalla oman karvaturrinsa ja itsensä puolitoista vuotta sitten samassa tilanteessa. Saksanpaimenkoirarouvamme oli tuolloin 11,5-vuotias.


Mieleen tulvivat muistot siitä, kun vuonna 1996 joulukuun alussa nappisilmäinen karvaturri saapui pieneen opiskelijakämppäämme ja muutti asumaan sydämiimme. Hän oli niin pieni, että häntä piti auttaa kiipeämään kylppärin kynnyksen yli, koska hän rakasti makoilla viileällä ja kovalla lattialla. Hän kulki mukana opiskelijakavereidemme luona bileissä, söi lattioille pudonneet popcornit ja sattuipa kerran lipsimään kotiviinit sammuneen ystävämme muovimukista. Pörröturkkinen kaveri toimi terapiakoirana useille tuttavillemme, joilla oli epäluuloja saksanpaimenkoiria kohtaan. Ainoan kerran pentunäyttelyssä käydessämme tuomari antoi sille kakkosen sen takia, että sillä oli tupsut korvissa. Ja varsinaiset tupsut ne kyllä olivatkin, mutta ne tekivät hänen korvistaan niin ihanan pehmoiset silitellä.


Saksanpaimenkoiramme arasteli muita saksanpaimenkoiria, koska naapurin kolmen sakemannin jengi näytti sille kaapin paikan. Itse hän oli kiltteyden perikuva ja murisikin vain unissaan. Hän kulki mukanani, kun tein ekologista kenttätutkimusta kansallispuistossa. Hän oli mukanani kenttälabrassa, kun tein tutkimuksiani siellä, eikä välittänyt häkeistään karkailevista jyrsijöistä, joiden perässä konttasin pitkin lattioita. Hän oli mukana jopa hääjuhlissamme.

Vuonna 2000 hän muutti mukanamme Helsinkiin. Kasvattaja pyysi, että saisiko käyttää neitiämme pitkäkarvaisuudesta huolimatta jalostukseen ja niin hän pääsi seksimatkalle Tallinnaan. Hänestä tuli kahden pojan äiti ja nuori neitimme muuttui arvokkaaksi rouvaksi. Arvokkuus tosin karisi joka kerran, kun kadulla vastaan tuli varis, harakka, pulu, jänis tai rusakko. Iän karttumisen alkoi huomata parhaiten näissä "ähäs, ajanpas sinut karkuun" -syöksyissä, jotka vanhemmiten lyhenivät lyhenemistään ja lopulta jopa varikset saivat häneltä enää mulkaisun ja kuvitteellisen syöksähdyksen.


Tyttäremme syntyi lokakuussa 2006, kun rouva oli 10-vuotias. Vauvasta ja koirasta tuli ystävykset. Vanha rouva antoi liikkumaan opettelevan tyllerön jopa kiivetä päälleen, vilkuillen silmäkulmastaan, että "et nyt viitsisi", mutta kärsivällisesti vaan siirtyi pois alta (ja tyttö muksahti usein lattialle) kun ei enää jaksanut hellyydenosoituksia.

Talvella 2008 ystävämme kulku hidastui ja hidastui, ja kävelylenkit lyhenivät korttelin kierroksi. Vuosi takaperin hänellä oli diagnosoitu nivelrikkoa joka nivelessä ja liikkuminen teki kipeää. Kun kivun lievitykseksi tarkoitetut lääkkeet saivat mahan sekaisin useaksi päiväksi (ja varsinkin yöksi...) eikä niitä sen takia voinut ottaa, tuli vaikean päätöksen aika. Koko tähänastisen elämäni vaikeimman päätöksen.


Kerran niin musta kuono, nyt harmaantunut kokonaan, mutta silmät yhtä kuparinruskeat kuin aina, täynnä rakkautta. Kun ne silmät sulkeutuivat viimeisen kerran, äärimmäisen tärkeä ystävä lähti ajasta ikuisuuteen. Kun puolitoistavuotias tyttäreni sanoi heleällä lapsenäänellään ystävällemme "hei hei", sydän särkyi, pato murtui eikä veden tulo tahtonut loppuakaan.

Samoin kuin eilen illalla. Kun katsoin komediaa nimeltä Marley & me.

Es'caten Cinnalle (12.10.1996 - 25.3.2008), maailman ystävällisimmälle saksanpaimenkoiralle, parhaalle ystävälle rakkaudella,

Päivi