Kuten olette huomanneet, Elokuvablogi.com on viettänyt hiljaiseloa muutamat viime viikot. Ja nyt blogi hiljenee sitten kokonaan - lopullisestiko? Sitä ei kukaan tiedä.
MUTTA:
Jutut eivät tähän lopu! :)
Päätimme Geek Is The New Black -blogin Ursulan kanssa heittää hynttyyt yhteen ja perustaa pätkäytimme yhteisen elokuviin ja televisioon keskittyvän verkkojulkaisun.
Tervetuloa siis jatkossa vierailemaan luonamme FILMITÄHDESSÄ
Joten päivittäkäähän kirjanmerkkinne, Google Readerinne, Facebookinne sun muut. Nähdään!
Kiitos kaikille lukijoilleni, olette arvokkaita :)
torstai, 15. syyskuuta 2011
perjantai, 9. syyskuuta 2011
Ficarra, G. & Requa, J: Hölmö hullu rakkaus (2011)
Pari vuotta sitten Glenn Ficarra ja John Requa ohjasivat hupaisan, mutta tositapahtumiin perustuvan veijaritarinan vankilassa toisiinsa palavasti rakastuvista homoista ja heistä toisen uskomattomista pakoyrityksistä, nimeltä I Love You Phillip Morris. Nyt parivaljakko tarttuu romanttisen komedian aiheeseen jätetyn keski-ikäisen miesressukan näkökulmasta. Hölmö hullu rakkaus -elokuvan käsikirjoituksesta vastaa Dan Fogelman, joka aikaisemmin on kynäillyt enemmänkin animaatioita, näistä ihastuttavina esimerkkeinä voi mainita mm. Kaksin karkuteillä sekä Bolt.
Ravintolaillan jälkeen Cal (Steve Carell) ja Emily (Julianne Moore) ajelevat kohti kotia, kun Emily pamauttaa haluavansa avioeron. Calille uutinen on kuin pommi ja hän musertuu täysin. Kotoa muuton jälkeen hän löytää itsensä ilta illan jälkeen cocktail-baarista tilittämässä katkeruuttaan elämälle.
Baarissa tämän huonosti pukeutuvan reppanan bongaa fiksu ja filmaattinen naistenmies Jacob (Ryan Gosling), joka päättää ottaa resupekan siipiensä suojaan ja ohjata tämän taas nauttimaan elämästä. Yhdessä he uudistavat ensin Calin vaatekaapin ja sen jälkeen onkin vuorossa yksinäisyyden karkoitus - Cal kun ei ole Emilyn lisäksi muiden naisten kanssa pahemmin ollut.
Samalla aikaa Emilya ahdistelee luihun oloinen työkaveri, Emilyn ja Calin poika rakastuu silmittömästi vanhempaan naiseen, lapsenvahti puolestaan vanhempaan mieheen ja onpa hässäkässä mukana vielä söpö lakinaiseksi kouluttautuva Hannah (Emma Stone). Sivujuonet kulkevat eteenpäin omalla tahdillaan ja kun lopulta kaikki kietoutuu yhteen, syntyy siitä nautittavan yllättävä, mutta samalla erittäin ymmärrettävä lopputulos.
Hölmö hullu rakkaus on raikas ja omaperäinen romanttinen komedia, joka tuntuu piilotetun kovin perinteiseen pakettiin. Elokuvan nimi ja traileri nimittäin ainakin allekirjoittaneelle lupasivat jotain muuta kuin mitä lopulta sain. Odotin perinteistä Hollywood-höttöä ja näinkin älykkään ja pirteän draamakomedian, jonka voi laskea genressään ehdottomasti vuoden parhaisiin.
Carell onnistuu ressukan roolissaan loistavasti, sillä hänen koko habituksensa on kuin luotu tällaiseen rooliin. Hän vangitsee surulliseen hahmoonsa hienovaraista komiikkaa ja hipoo roolillaan usein lähempänä tragediaa kuin komediaa. Julianne Moore on tyypillisen hyvä ja hänen Twilight-kohtauksensa traagisen hupaisa. Muissa rooleissa Gosling ja Emma Stone ovat upeita kuten aina. Tuntuu että näiden kahden ei tarvitsisi edes näytellä ollakseen valkokankaalla karismaattisia. Yksi elokuvan hillitömimpiä hetkiä on kohtaus Jacobin photoshopatuista vatsalihaksista.
Hölmö hullu rakkaus on nautittava sekoitus draamaa, romantiikkaa ja komediaa. Se kietoo henkilöidensä tarinat yhteen oivaltavan omaperäisesti ja jättää loppuun mukavia yllätyksiä. Sen hahmot tuntuvat oikeilta ihmisiltä ja jopa elokuvan naiset, vaikkakin sivuosissa, eroavat perinteisestä muotista. Kevyttä, mutta samalla vakavia asioita sivuavaa elokuvaa kaipaaville Hölmö hullu rakkaus on nappivalinta!
Tuomio: ★★★★★
F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Crazy, Stupid, Love
Ohjaus: Glenn Ficarra, John Requa
Käsikirjoitus: Dan Fogelman
Pääosissa: Steve Carell, Ryan Gosling, Julianne Moore, Emma Stone, Marisa Tomei
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: komedia / romantiikka / draama
Ikäraja: 7
IMDb
Tunnisteet:
****,
draama,
emma stone,
glenn firacca,
john requa,
julianne moore,
komedia,
leffa-arvostelut,
romantiikka,
ryan gosling,
steve carell
maanantai, 5. syyskuuta 2011
MovieMonday #15 - Muut inhoavat, minä en
Pitkästä aikaa olen ajoissa liikkeellä viikon MovieMonday -haasteen kanssa! Tällä viikolla aiheena ovat elokuvat, joita muut inhoavat, mutta joista itse kuitenkin jostakin syystä pitää.
Onhan tuollaisia elokuvia omalla kohdallani paljonkin - käväisin vilkaisemassa IMDb:n historiasta, että mitä siellä näkyisi tämän puoltajaksi ja löysin pari hupaisaa esimerkkiä, joiden yleinen keskiarvo IMDb:ssä on nelosen hujakoilla ja joista itse pidän todella paljon - Young Einstein ja Tank Girl. Molemmat omia guilty pleasureita, joiden hölmöyttä rakastan kerta toisensa jälkeen.
Varsinaisen haaste-elokuvan päädyin kuitenkin valitsemaan tunnetumpien elokuvian joukosta.
Star Wars Episode I - The Phantom Menace on parjattu, inhottu, lytätty ja vihattu elokuva. Monet ovat kertoneet sen tuhonneen koko Tähtien sodan ja George Lucasin tehneen sillä karhunpalveluksen koko elokuvamaailmalle.
Kun Episodi 1 aikoinaan tuli elokuviin, olin ihan täpinöissäni, kuten niin moni muukin Star Wars -fani. Ajatella, nähdä nyt uutta Tähtien sotaa kaikkien näiden vuosien jälkeen! Moni poistui elokuvateatterista pettyneenä, mutta itse olin innoissani. Episodi 1:ssä oli paljon sellaista, josta en nyt niin suuresti välittänyt, mutta siinä oli myös paljon hyvää. Siinä valotetaan jediritareiden taustaa, nähdään suosikkinihahmoni Obi-Wan Kenobi nuorena jediritarina ja annetaan Anakin Skywalkerin surulliselle hahmolle alkupiste. Ja siinä on hienoja valosapelitaisteluita.
Rakettirekikisan joudun nykyisin kelaamaan yli, sillä sitä en jaksa millään enää katsoa, mutta kokonaisuutena Episodi 1 on edelleenkin minulle rakas elokuva.
Obi-Wan Kenobin ja Qui-Gon Jinnin valosapelitaistelu Darth Maulin kanssa on oikeasti upea ja Tähtien sota -saagassa yksi hienoimpia:
Onhan tuollaisia elokuvia omalla kohdallani paljonkin - käväisin vilkaisemassa IMDb:n historiasta, että mitä siellä näkyisi tämän puoltajaksi ja löysin pari hupaisaa esimerkkiä, joiden yleinen keskiarvo IMDb:ssä on nelosen hujakoilla ja joista itse pidän todella paljon - Young Einstein ja Tank Girl. Molemmat omia guilty pleasureita, joiden hölmöyttä rakastan kerta toisensa jälkeen.
Varsinaisen haaste-elokuvan päädyin kuitenkin valitsemaan tunnetumpien elokuvian joukosta.
Star Wars Episode I - The Phantom Menace on parjattu, inhottu, lytätty ja vihattu elokuva. Monet ovat kertoneet sen tuhonneen koko Tähtien sodan ja George Lucasin tehneen sillä karhunpalveluksen koko elokuvamaailmalle.
Kun Episodi 1 aikoinaan tuli elokuviin, olin ihan täpinöissäni, kuten niin moni muukin Star Wars -fani. Ajatella, nähdä nyt uutta Tähtien sotaa kaikkien näiden vuosien jälkeen! Moni poistui elokuvateatterista pettyneenä, mutta itse olin innoissani. Episodi 1:ssä oli paljon sellaista, josta en nyt niin suuresti välittänyt, mutta siinä oli myös paljon hyvää. Siinä valotetaan jediritareiden taustaa, nähdään suosikkinihahmoni Obi-Wan Kenobi nuorena jediritarina ja annetaan Anakin Skywalkerin surulliselle hahmolle alkupiste. Ja siinä on hienoja valosapelitaisteluita.
Rakettirekikisan joudun nykyisin kelaamaan yli, sillä sitä en jaksa millään enää katsoa, mutta kokonaisuutena Episodi 1 on edelleenkin minulle rakas elokuva.
Obi-Wan Kenobin ja Qui-Gon Jinnin valosapelitaistelu Darth Maulin kanssa on oikeasti upea ja Tähtien sota -saagassa yksi hienoimpia:
Tunnisteet:
MovieMonday,
star wars
perjantai, 2. syyskuuta 2011
MovieMonday #14 - I Eat Green Berets for Breakfast
Tämän viikon MovieMonday -aiheena ovat actionsuosikit, pääasiallisesti vielä lihaksia pullistelevat ja machoilevat toimintapläjäykset, joissa ei välttämättä ole mitään järkeä.
Olin itse varsinkin nuorempana kova Arnold Schwarzenegger-fani ja melkein mikä tahansa ison Arskan uran alkupuolen toimintaleffoista kelpaisi omalta osaltani tähän. Alkuperäinen Conan Barbaari on ollut suuri suosikkini, mutta itse asiassa sitäkin suuremmaksi nousi aikoinaan Conanin naispuolinen vastine Red Sonja.
Brigitte Nielsen ja Arska yhdessä seikkailemassa hyvinkin Conanin hengessä oli minusta nuorena tyttönä ihana elokuva. Siksipä se on säilynyt guilty pleasurena edelleenkin, joskin elokuvan viimenäkemisestä on aikaa vuosikausia (itse asiassa varmaan yli 10 vuotta), sillä en ole päivittänyt ikivanhaa VHSääni mihinkään muuhun formaattiin. Muistot kyseisestä elokuvasta ovat kuitenkin suloiset. Vaikka kyseessä on oikeasti melkoisen huono elokuva, jossa näyttelijätyö pisti silmääni jo silloin pienenä, sillä oli teemallisesti suuri vaikutus vahvoja naisia ihailevalle nuorelle naiselle, jolle naispuolisen soturin seikkailuiden katsominen oli suuri inspiraation lähde.
(Heh, nyt kun piiitkästä aikaa katsoin tuon trailerin, en voi kuin hymyillä =D Mutta silloin 80-luvun puolivälissä Red Sonja oli todella kova elokuva!)
Asiallisemmalla linjalla jos mennään, niin siinä tapauksessa suurin suosikkini on niinikään Arska-leffa Terminator 2, joka mielestäni on yksi harvoja tapauksia, joissa jatko-osa on jopa hiukkasen parempi kuin alkuperäinen. Siinäkin itse asiassa suuri idolini oli nainen, Linda Hamiltonin esittämä Sarah Connor, vaikka olihan se Arskan Terminaattorikin cool.
Lisäksi siinä oli mukana nuoruuteni suurin bändisuosikki Guns N' Roses. Hah, waste of ammo ;-)
Olin itse varsinkin nuorempana kova Arnold Schwarzenegger-fani ja melkein mikä tahansa ison Arskan uran alkupuolen toimintaleffoista kelpaisi omalta osaltani tähän. Alkuperäinen Conan Barbaari on ollut suuri suosikkini, mutta itse asiassa sitäkin suuremmaksi nousi aikoinaan Conanin naispuolinen vastine Red Sonja.
Brigitte Nielsen ja Arska yhdessä seikkailemassa hyvinkin Conanin hengessä oli minusta nuorena tyttönä ihana elokuva. Siksipä se on säilynyt guilty pleasurena edelleenkin, joskin elokuvan viimenäkemisestä on aikaa vuosikausia (itse asiassa varmaan yli 10 vuotta), sillä en ole päivittänyt ikivanhaa VHSääni mihinkään muuhun formaattiin. Muistot kyseisestä elokuvasta ovat kuitenkin suloiset. Vaikka kyseessä on oikeasti melkoisen huono elokuva, jossa näyttelijätyö pisti silmääni jo silloin pienenä, sillä oli teemallisesti suuri vaikutus vahvoja naisia ihailevalle nuorelle naiselle, jolle naispuolisen soturin seikkailuiden katsominen oli suuri inspiraation lähde.
(Heh, nyt kun piiitkästä aikaa katsoin tuon trailerin, en voi kuin hymyillä =D Mutta silloin 80-luvun puolivälissä Red Sonja oli todella kova elokuva!)
Asiallisemmalla linjalla jos mennään, niin siinä tapauksessa suurin suosikkini on niinikään Arska-leffa Terminator 2, joka mielestäni on yksi harvoja tapauksia, joissa jatko-osa on jopa hiukkasen parempi kuin alkuperäinen. Siinäkin itse asiassa suuri idolini oli nainen, Linda Hamiltonin esittämä Sarah Connor, vaikka olihan se Arskan Terminaattorikin cool.
Lisäksi siinä oli mukana nuoruuteni suurin bändisuosikki Guns N' Roses. Hah, waste of ammo ;-)
Tunnisteet:
arnold schwarzenegger,
MovieMonday
torstai, 25. elokuuta 2011
Conan 1982 vs. Conan 2011
Katselin mielenkiinnosta putkeen ensin uuden Conan The Barbarianin ja sen jälkeen muistin virkistämiseksi alkuperäisen Conan The Barbarianin vuodelta 1982, koska halusin verrata remakea alkuperäiseen. Ja kyllähän niissä huomattavia eroja oli, osa alkuperäisen kannalta positiivisia, ja osa -yllättävää kyllä- uuden version kannalta positiivisia.
Tarina
Mielenkiintoista oli nähdä, miten aika on muuttunut ja muuttanut samalla saman tarinan esitystapaa. Vuoden 1982 Conan on täynnä seikkailua ja ystävien välistä huumoria. Se on kokonaisuutena oikeastaan aika kevyt elokuva, sillä hahmojen dialogissa on mielekästä huumoria, ystävysten välistä kiusoittelua ja aitoa kaverihenkeä, mitä seikkailuissa pitääkin olla.
Uusi Conan puolestaan ei seikkaile vaan tuhoaa. Tarina on yllättävänkin vakava ja elokuva lähes pelkästään sotaa ja tuhoamista, ja siitä puuttuu alkuperäisen elokuvan seikkailun sympaattisuus. Siinä tappaminen ja mahdollisimman suuren tuhon aikaansaaminen tuntuu itsetarkoitukselta. Poissa on ystävysten välinen sanailu.
Uuden Conanin puolesta voi sanoa kuitenkin sen verran, että Conanin alkuperää valottava epilogi on siinä aikuiseksi kasvanutta Conania ajatellen jotenkin mielenkiintoisempi. Uudessa versiossa Conan orvoksi pikkupoikana jäätyään jätetään selviytymään yksinään ja sitä kautta hänestä kasvaa kostonhimoinen soturi. Alkuperäisessä tarinassa puolestaan Conan otetaan poikana vangiksi ja vuosikaudet hän kasvaa orjana, ja tässä kohtaa rinkiä kierrettäessä kaipasin hahmoon vähän enemmän kipinää ja kostonhimoa.
Alkuperäisessä Conanissa toisaalta pojan äidin surma on äärimmäisen karu ja sai melkein tipan linssiin, kun taas uudessa versiossa äidin kuolemasta puuttuu sama lapsen kannalta ajateltu dramatiikka, eikä se shokkiefektinäkään itse asiassa toiminut samalla tavalla kuin vanha versio.
Hahmot
Jason Momoan Conan on kova ja karkea kaveri, joka ehkä tietyllä tapaa vastaa paremmin Robert E. Howardin kertomusten Conania. Arnold Schwarzeneggerin Conanissa kun on huomattavasti enemmän pehmeyttä.
Oli jännä huomata kuinka vuoden 1982 versiossa keskeinen naishahmo on monimuotoisempi kuin uusintaversiossa. Valeria (Sandahl Bergman) on topakka mimmi, oikea soturi, joka lopulta saa soturin kohtalon. Hän ei huuda kurkku suorana miestä apuun vaan osaa huolehtia itsestään ja tuntuu muutenkin tasavertaiselta kumppanilta ja ystävältä miesten rinnalla.
Uuden version Tamara (Rachel Nichols) on puolestaan perinteinen vampula, joka tarvitsee apua koko ajan. Toisaalta, hän on prinsessa, eli tästä uudesta versiosta tasavertainen naishahmo onkin jätetty kokonaan pois.
Pahisnoita Marique (Rose McGowan) on näyttävä ja onkin sanottava, että tämä noita on huomattavasti alkuperäisen elokuvan noitaa (Cassandra Gava) vakuuttavampi. Harmi, että hänen kohtalonsa on lopulta hieman vaisu (päinvastoin kuin alkuperäisen noidan...).
Alkuperäistä Conania katsellessani en voinut olla naureskelematta Thulsa Doomin kahdelle apurille, jotka olivat kuin suoraan Spinal Tapista viiksineen ja otsatukkineen =D
Conanin näyttelijät
Jason Momoa vs. Arnold Schwarzenegger. Tämä täytyy myöntää: Momoa on "muodollisesti pätevämpi" kuin Schwarzenegger ;-) eli heteronaisen näkökulmasta ajateltuna häntä katselee mieluummin. Arskassa on kuitenkin jotain herttaista ja se kai se onkin yksi syy, mikä teki vanhasta Conanista jotenkin niin paljon pehmeämmän hahmon. Uskon, että Momoakin olisi saanut hahmoonsa huomattavasti enemmmän huumoria ja sitä kautta ulottuvuuksia, jos hänelle olisi annettu siihen mahdollisuus. Miehen monimuotoisemmasta ulosannista elokuva antaa nimittäin vihjeitä, mutta sitä ei vain oikein päästetä valloilleen. Kun pitää sen sijaan näyttää materian tuhoamista.
Summa summarum
Elokuvana John Miliuksen ohjaama Conan on kiehtovampi seurata sillä Marcus Nispelin tuhoamisvimmaan kyllästyy yllättävän äkkiä. Ja vaikka Momoa on Schwarzeneggeria miellyttävämpi silmälle, Schwarzeneggerin hahmossa on enemmän pilke silmäkulmassa kulkevaa seikkailijaa. Ilman rasittavaa 3D.tä uudenkin Conanin voi varmasti joskus katsastaa toistamiseenkin, mutta vanhassa Conanissa on sellaista seikkailun kauneutta, että sen voi katsoa uudestaan ja uudestaan vuosien varrella.
Tarina
Mielenkiintoista oli nähdä, miten aika on muuttunut ja muuttanut samalla saman tarinan esitystapaa. Vuoden 1982 Conan on täynnä seikkailua ja ystävien välistä huumoria. Se on kokonaisuutena oikeastaan aika kevyt elokuva, sillä hahmojen dialogissa on mielekästä huumoria, ystävysten välistä kiusoittelua ja aitoa kaverihenkeä, mitä seikkailuissa pitääkin olla.
Uusi Conan puolestaan ei seikkaile vaan tuhoaa. Tarina on yllättävänkin vakava ja elokuva lähes pelkästään sotaa ja tuhoamista, ja siitä puuttuu alkuperäisen elokuvan seikkailun sympaattisuus. Siinä tappaminen ja mahdollisimman suuren tuhon aikaansaaminen tuntuu itsetarkoitukselta. Poissa on ystävysten välinen sanailu.
Uuden Conanin puolesta voi sanoa kuitenkin sen verran, että Conanin alkuperää valottava epilogi on siinä aikuiseksi kasvanutta Conania ajatellen jotenkin mielenkiintoisempi. Uudessa versiossa Conan orvoksi pikkupoikana jäätyään jätetään selviytymään yksinään ja sitä kautta hänestä kasvaa kostonhimoinen soturi. Alkuperäisessä tarinassa puolestaan Conan otetaan poikana vangiksi ja vuosikaudet hän kasvaa orjana, ja tässä kohtaa rinkiä kierrettäessä kaipasin hahmoon vähän enemmän kipinää ja kostonhimoa.
Alkuperäisessä Conanissa toisaalta pojan äidin surma on äärimmäisen karu ja sai melkein tipan linssiin, kun taas uudessa versiossa äidin kuolemasta puuttuu sama lapsen kannalta ajateltu dramatiikka, eikä se shokkiefektinäkään itse asiassa toiminut samalla tavalla kuin vanha versio.
Hahmot
Jason Momoan Conan on kova ja karkea kaveri, joka ehkä tietyllä tapaa vastaa paremmin Robert E. Howardin kertomusten Conania. Arnold Schwarzeneggerin Conanissa kun on huomattavasti enemmän pehmeyttä.
Oli jännä huomata kuinka vuoden 1982 versiossa keskeinen naishahmo on monimuotoisempi kuin uusintaversiossa. Valeria (Sandahl Bergman) on topakka mimmi, oikea soturi, joka lopulta saa soturin kohtalon. Hän ei huuda kurkku suorana miestä apuun vaan osaa huolehtia itsestään ja tuntuu muutenkin tasavertaiselta kumppanilta ja ystävältä miesten rinnalla.
Uuden version Tamara (Rachel Nichols) on puolestaan perinteinen vampula, joka tarvitsee apua koko ajan. Toisaalta, hän on prinsessa, eli tästä uudesta versiosta tasavertainen naishahmo onkin jätetty kokonaan pois.
Pahisnoita Marique (Rose McGowan) on näyttävä ja onkin sanottava, että tämä noita on huomattavasti alkuperäisen elokuvan noitaa (Cassandra Gava) vakuuttavampi. Harmi, että hänen kohtalonsa on lopulta hieman vaisu (päinvastoin kuin alkuperäisen noidan...).
Alkuperäistä Conania katsellessani en voinut olla naureskelematta Thulsa Doomin kahdelle apurille, jotka olivat kuin suoraan Spinal Tapista viiksineen ja otsatukkineen =D
Conanin näyttelijät
Jason Momoa vs. Arnold Schwarzenegger. Tämä täytyy myöntää: Momoa on "muodollisesti pätevämpi" kuin Schwarzenegger ;-) eli heteronaisen näkökulmasta ajateltuna häntä katselee mieluummin. Arskassa on kuitenkin jotain herttaista ja se kai se onkin yksi syy, mikä teki vanhasta Conanista jotenkin niin paljon pehmeämmän hahmon. Uskon, että Momoakin olisi saanut hahmoonsa huomattavasti enemmmän huumoria ja sitä kautta ulottuvuuksia, jos hänelle olisi annettu siihen mahdollisuus. Miehen monimuotoisemmasta ulosannista elokuva antaa nimittäin vihjeitä, mutta sitä ei vain oikein päästetä valloilleen. Kun pitää sen sijaan näyttää materian tuhoamista.
Summa summarum
Elokuvana John Miliuksen ohjaama Conan on kiehtovampi seurata sillä Marcus Nispelin tuhoamisvimmaan kyllästyy yllättävän äkkiä. Ja vaikka Momoa on Schwarzeneggeria miellyttävämpi silmälle, Schwarzeneggerin hahmossa on enemmän pilke silmäkulmassa kulkevaa seikkailijaa. Ilman rasittavaa 3D.tä uudenkin Conanin voi varmasti joskus katsastaa toistamiseenkin, mutta vanhassa Conanissa on sellaista seikkailun kauneutta, että sen voi katsoa uudestaan ja uudestaan vuosien varrella.
Tunnisteet:
arnold schwarzenegger,
jason momoa,
leffajuttu
keskiviikko, 24. elokuuta 2011
Nispel, Marcus: Conan the Barbarian (2011)
Uusintaversio sotureiden soturista, uljaasta pohjoisen barbaarista nimeltä Conan ei kovin suurta innostusta herättänyt, kun sen tekemisestä ensimmäisen kerran kuulin. John Miliuksen vuonna 1982 ohjaama Conan kun tuntui aivan riittävältä, ja jotain herttaistahan on myös jatko-osassa Conan tuhoaja (1986).
Luin nuorena tyttönä Robert E. Howardin Conan-kirjoja muutaman, mutta en niistä muista kovinkaan paljoa enää muuta kuin sen, että olihan se Conan aikamoinen barbaari niissä tarinoissa. Mutta kaikesta huolimatta oikeamielinen soturi.
Marcus Nispelin ohjaama Conan the Barbarian aloittaa Conanin tarun hieman eri vinkkelistä kuin mitä Miliuksen versio. Nispelin Conan on jo pikkupoikana soturi vailla vertaistaan. Taistelukentällä syntynyt, isänsä (Ron Perlman) kanssa kaksin kasvanut Conan ei luovuta edes ylivoimaisen vihollisen edessä vaikka muut pakenevat. Alkukohtauksessa nähtävä nuoren ja vihaisen Conanin taistelu kylään hyökkääviä vihollisia vastaan onkin varsin näyttävä.
Vihollisen tiedustelujoukon jälkeen saapuu kuitenkin kokonainen armeija, joka tuhoaa koko kylän ja orvoksi jäänyt Conan joutuu selviytymään elämästä itsekseen. Jason Momoan näköiseksi lihaskimpuksi kasvettuaan Conanista on kehkeytynyt varas, jota kuitenkin ajaa leppymätön kostonhimo isänsä murhaajaa ja kotikylänsä tuhoajaa (Stephen Lang) kohtaan.
Kostomatkallaan hän sekoittuu peliin, jossa vaakalaudalla on suuria asioita ja tärkeänä pelinappulana kaunis Tamara (Rachel Nichols). Pelin nappuloita siirtelee kukas muukaan kuin Conanin isän murhaaja sekä hänen noitamainen tyttärensä Marique (Rose MacGowan).
Nispelin Conan on visuaalisesti hyvin lähellä ohjaajan vuonna 2007 valmistunutta Pathfinderia, joka ei omalla kohdallani toiminut lainkaan. Pathfinder oli kaikin tavoin äärettömän yksioikoinen toimintarähinä, jossa vain juostiin ja tapettiin mahdollisimman paljon ihmisiä mahdollisimman verisesti ilman sen syvempää tarinaa.
Conanissa on hieman samaa vikaa kuin Pathfinderissa. Sen käsikirjoitus keskittyy näyttäviin taistelukohtauksiin ja muutoin tuntuu parin lauseen syvyiseltä. Taistelukohtaukset toimivat Conanissa kuitenkin enemmän kokonaisuuden kanssa yhdessä ja muodostavat sinänsä melkoisen suoraviivaiseen seikkailuun nähden jatkumon, jonka seurassa voi kokea viihdyttyvänsä.
Visuaaliset efektit kyllä uhkaavat syödä tarinan. Kun kohtauksessa, jossa hiekkahirviöt hyökkäävät Conanin ja Tamaran kimppuun, kamera kääntyy kolmannen kerran näyttämään katsojalle kuinka coolisti hiekkahirviö kaatuu miekan edessä ja murenee tuhansiksi osikseen, tuli allekirjoittaneelle jo hieman tuskainen olo. Olisin kaivannut tarinaan siinä vaiheessa jo jotain muuta.
Elokuvan suuri ansio lepää Momoan leveillä harteilla, sillä tämä muodollisesti pätevä näyttelijä tuo yllättävän paljon karismaa roolihahmoonsa. Momoa ei ole pelkästään kaunis katsella, vaan hän on ammattitaitoinen näyttelijä ja selkeästi uppoutunut rooliinsa, sillä hän tuo Howardin kuvaileman barbaarimaisen Conanin valkokankaalla lihaksi.
Pikkuisen enemmän syvennetty tarina ja henkilöhahmot, hieman vähemmän efekteillä kikkailua ja tarinan rauhallisempi vauhti olisivat saattaneet tehdä Conan the Barbarianista erinomaisen meikkaseikkailun. Nyt lopputuloksesta jää jälkeenpäin lähes hengästynyt olo ja muistikuva tarinasta on hyvin hatara.
Lisäksi minua harmitti suuresti alkuperäisessä elokuvassa nähtävän, Conanin naispuolisen soturiystävän, Valerian, jättäminen tarinasta kokonaan pois.
Tuomio: ★★★★★
F A C T F I L E:
Alkuperäinen nimi: Conan the Barbarian
Ohjaus: Marcus Nispel
Käsikirjoitus: Thomas Dean Donnelly, Joshua Oppenheimer, Sean Hood, perustuu Robert E. Howardin luomaan hahmoon
Pääosissa: Jason Momoa, Stephen Lang, Rachel Nichols, Rose McGowan, Ron Perlman
Valmistusmaa: USA 2011
Genre: toiminta / seikkailu
Ikäraja: 15
IMDb
Traileri (IMDb) >>
Tunnisteet:
**,
jason momoa,
leffa-arvostelut,
rachel nichols,
ron perlman,
rose macgowan,
seikkailu,
stephen lang,
toiminta
tiistai, 23. elokuuta 2011
MovieMonday #13 - Ihan naurettavaa...
Tämän viikon MovieMondayn aiheena ovat elokuvien hupaisat, naurattavat kohtaukset. Tätä ei tarvinnut pitkään hakea - mennään nyt pelkällä videolla! :)
Kyseessähän on siis Ben Stillerin ohjaaman Tropic Thunder -elokuvan alussa nähty feikkitraileri.
Kyseessähän on siis Ben Stillerin ohjaaman Tropic Thunder -elokuvan alussa nähty feikkitraileri.
Tunnisteet:
MovieMonday
maanantai, 22. elokuuta 2011
MovieMonday #12 - Parhaista parhain
Viime viikon MovieMonday meinasi livahtaa kokonaan ohitse, mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan! Aiheena oli parhaista parhaimmat eli kaikista rakkaimmat lempinäyttelijät. Aloin aihetta mietiskellä kyllä jo viime viikolla, mutta kuten kovin usein käy, etsiessäni sopivia kuvia netistä jäin vain katselemaan niitä ja kirjoittaminen jäi.
Minulla on ollut yksi lempinäyttelijä ylitse muiden vuosien ja vuosien ajan. Viime aikoina suhteemme on hieman päässyt viilenemään, mikä johtuu hänen roolivalinnoistaan, mitkä eivät ole olleet maailman parhaimpia. Mutta kun koitin miettiä jotakuta muuta hänen tilalleen, ei se vaan onnistunut.
John Christopher Depp II sai minut ihastumaan itseensä 90-luvun alussa elokuvassa Cry-Baby. Tämä oli sinänsä kummallista, sillä Deppin roolihahmo elokuvassa on hyvin sliipattu ja kuva elokuvan julisteesta erottuikin seinältäni kaikkien pitkätukkien seasta varsin erilaisena. En tuolloin vielä kuitenkaan rakastunut mieheen sydänjuuriani myöten, sillä tuolloin se paikka oli varattu Keanu Reevesille.
Vuoden vierivät ja pikkuhiljaa näin enemmän ja enemmän Deppin tähdittämiä elokuvia. Aina niillä tuntui olevan samanlainen vaikutus, sillä en voinut kuin ihastella miehen boheemia karismaa ja koko ruudun täyttämää ammattitaitoa. Viimeinen niitti olikin sitten Gilbert Grape, joka vei sydämeni täysin, ja sen jälkeen olen pyrkinyt näkemään mahdollisimman monta Depp-elokuvaa.
Huolimatta vuosikymmenten takaisista loistorooleista, yksi hänen parhaista roolihahmoistaan on kuitenkin renttu kapteeni Jack Sparrow. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ja vaikka välillä Depp tekeekin The Touristin kaltaisia keskinkertaisuuksia, ei hän vielä ole menettänyt paikkaansa yhtenä ikäluokkansa lahjakkaimmista ja kiinnostavimmista näyttelijöistä minun kirjoissani.
Mielenkiinnolla odotan tulevia elokuvia The Rum Diary ja Dark Shadows.
Kuvat Vanity Fairista by Annie Leibovitz
Minulla on ollut yksi lempinäyttelijä ylitse muiden vuosien ja vuosien ajan. Viime aikoina suhteemme on hieman päässyt viilenemään, mikä johtuu hänen roolivalinnoistaan, mitkä eivät ole olleet maailman parhaimpia. Mutta kun koitin miettiä jotakuta muuta hänen tilalleen, ei se vaan onnistunut.
John Christopher Depp II sai minut ihastumaan itseensä 90-luvun alussa elokuvassa Cry-Baby. Tämä oli sinänsä kummallista, sillä Deppin roolihahmo elokuvassa on hyvin sliipattu ja kuva elokuvan julisteesta erottuikin seinältäni kaikkien pitkätukkien seasta varsin erilaisena. En tuolloin vielä kuitenkaan rakastunut mieheen sydänjuuriani myöten, sillä tuolloin se paikka oli varattu Keanu Reevesille.
Vuoden vierivät ja pikkuhiljaa näin enemmän ja enemmän Deppin tähdittämiä elokuvia. Aina niillä tuntui olevan samanlainen vaikutus, sillä en voinut kuin ihastella miehen boheemia karismaa ja koko ruudun täyttämää ammattitaitoa. Viimeinen niitti olikin sitten Gilbert Grape, joka vei sydämeni täysin, ja sen jälkeen olen pyrkinyt näkemään mahdollisimman monta Depp-elokuvaa.
Huolimatta vuosikymmenten takaisista loistorooleista, yksi hänen parhaista roolihahmoistaan on kuitenkin renttu kapteeni Jack Sparrow. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ja vaikka välillä Depp tekeekin The Touristin kaltaisia keskinkertaisuuksia, ei hän vielä ole menettänyt paikkaansa yhtenä ikäluokkansa lahjakkaimmista ja kiinnostavimmista näyttelijöistä minun kirjoissani.
Mielenkiinnolla odotan tulevia elokuvia The Rum Diary ja Dark Shadows.
Kuvat Vanity Fairista by Annie Leibovitz
Tunnisteet:
filmitähdet,
johnny depp,
MovieMonday
Tree of Life -arvonnan voittajat!
Suuri kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! Osallistujia oli huikea määrä, ja vastauksia tuli kommenttiboksiin ja sähköpostiin kaiken kaikkiaan 73 kappaletta, joista olen nyt Random.org:in avulla arponut 10 onnekasta leffalippujen saajaksi.
Pyydän toimimaan nopeasti, sillä elokuvan ensi-iltahan on jo ensi viikonloppuna!
Kilpailun tehtävänä oli nimetä suosikkinsa Terrence Malickin elokuvista. Ylivoimaisen voiton vei sotaelokuva Veteen piirretty viina (The Thin Red Line), joka sai 34 ääntä. Kakkoseksi nousi The New World (15 ääntä) ja kolmoseksi Malickin debyytti Julma maa (Badlands) (12 ääntä). Onnellisten aika (Days on Heaven) sai sekin yhden äänen.
Mukaan osallistui myös 13 sellaista, jotka eivät olleet nähneet tai ainakaan muistaneet nähneensä yhtään Malickin elokuvaa sekä kaksi sellaista, jotka mainitsivat, etteivät ole pitäneet ohjaajan elokuvista lainkaan.
Kiitos osallistumisesta ja onnea voittajille!
Onni suosi seuraavia nimiä ja nimimerkkejä:
- Eila G.
- Jouko
- MrsAgatha
- Fridanelli
- Anette
- Tarja K.
- Sandi Ö.
- Carita K.
- Iituliina H.
- Sanna M.
Jouko, MrsAgatha, Fridanelli ja Anette
Pyydän toimimaan nopeasti, sillä elokuvan ensi-iltahan on jo ensi viikonloppuna!
Kilpailun tehtävänä oli nimetä suosikkinsa Terrence Malickin elokuvista. Ylivoimaisen voiton vei sotaelokuva Veteen piirretty viina (The Thin Red Line), joka sai 34 ääntä. Kakkoseksi nousi The New World (15 ääntä) ja kolmoseksi Malickin debyytti Julma maa (Badlands) (12 ääntä). Onnellisten aika (Days on Heaven) sai sekin yhden äänen.
Mukaan osallistui myös 13 sellaista, jotka eivät olleet nähneet tai ainakaan muistaneet nähneensä yhtään Malickin elokuvaa sekä kaksi sellaista, jotka mainitsivat, etteivät ole pitäneet ohjaajan elokuvista lainkaan.
Kiitos osallistumisesta ja onnea voittajille!
Tunnisteet:
arvonta
maanantai, 15. elokuuta 2011
Osallistu ja voita liput Tree of Life -elokuvaan!
Pitkästä aikaa Elokuvablogi.comissa on arvonta!
Tällä kertaa jaossa on 10 kpl kahden hengen lippuja Terrence Malickin The Tree of Life -elokuvaan. Osallistua voit jättämällä kommentin tähän viestiin tai laittamalla sähköpostia osoitteeseen elokuvablogi.com (at) gmail.com ja vastaamalla kysymykseen:
Osallistumisaikaa on tämä viikko ja kilpailu sulkeutuu viikon päästä maanantaina 22.8.2011 klo 8:00. Voittajat julkaistaan sitten heti alkuviikosta!
Palkintoina olevat leffaliput voi käyttää missä tahansa Finnkinon teatterissa ja ne käyvät mihin tahansa Tree of Lifen näytökseen. Tree of Life ensi-illassa 26.8. 2011.
Elokuvasta viime viikolla kirjoittamani jutun voi lukea täältä >>
Tällä kertaa jaossa on 10 kpl kahden hengen lippuja Terrence Malickin The Tree of Life -elokuvaan. Osallistua voit jättämällä kommentin tähän viestiin tai laittamalla sähköpostia osoitteeseen elokuvablogi.com (at) gmail.com ja vastaamalla kysymykseen:
Mikä on sinun mielestäsi paras Terrence Malickin elokuva?
(muistin virkistämiseksi ohjaajan filmografian voi vilkaista IMDb:stä)
Osallistumisaikaa on tämä viikko ja kilpailu sulkeutuu viikon päästä maanantaina 22.8.2011 klo 8:00. Voittajat julkaistaan sitten heti alkuviikosta!
Palkintoina olevat leffaliput voi käyttää missä tahansa Finnkinon teatterissa ja ne käyvät mihin tahansa Tree of Lifen näytökseen. Tree of Life ensi-illassa 26.8. 2011.
Elokuvasta viime viikolla kirjoittamani jutun voi lukea täältä >>
Tunnisteet:
arvonta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
LinkWithin
